Part 1

HAAVEILIJA

Kirj.

Knut Hamsun

Suom. Eino Cederberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.

I.

Pappilan talousneitsyt, Marie van Loos, on keittiön ikkunan ääressä ja katselee kauvas tielle. Hän tuntee portin luona seisovat. Toinen on selvästi sähköttäjä Rolandsen, hänen oma sulhasensa, ja toinen on lukkarin tytär Olga. Jo toisen kerran tapaa hän heidät yhdessä tänä keväänä; mitähän se merkinnee? Jollei neitsyt van Loosilla juuri tällä hetkellä olisi ollut perin paljon muuta tehtävää, olisi hän aivan suoraan mennyt vaatimaan heiltä selitystä.

Mutta nyt ei hänellä ollut aikaa. Koko suuren pappilan väki oli touhuissaan, sillä uuden papin perhe saattoi tulla millä hetkellä tahansa. Pikku Ferdinand on lähetetty tähystämään ullakon luukusta meren lahdelle ja ilmoittamaan vieraiden tulon, niin että heti voitaisiin tarjota lämmintä kahvia. Se saattoi olla heille hyvinkin tarpeen, he kun tulivat veneellä Rosengårdista, höyrylaivasatamasta asti, jonne oli penikulman matka.

Maata verhoaa vielä paikoin lumi ja jää, mutta on parhaillaan toukokuu ja ihana ilma, ja Pohjolan valoisat pitkät päivät ovat alkaneet. Harakat ja varikset ovat jo ehtineet pitkälle pesänlaitossa ja lumesta vapaat mättäät alkavat nostaa vihreätä ruohoa. Puutarhassa aukoivat liljat nuppujaan, vaikka niiden juuria vielä verhosi lumi.

Nyt oli kysymys vain siitä, minkälainen mies uusi pappi oli. Koko pitäjä oli jännityksissään. Tosin kuului hän olevan vain varapappi ja määrätty vain niin kauvaksi aikaa, kunnes nimitettäisiin vakinainen, mutta varapapit jäävät usein pitkäksi aikaa tähän köyhään kalastajaseurakuntaan, jossa joka neljäs sunnuntai oli tehtävä vaivaloinen matka kappeliseurakuntaan. Sentähden ei tätä papin paikkaa suinkaan kilvan haettu.

Huhuttiin, että uusi papinperhe oli varakasta väkeä, joka ei pitänyt lukua joka pennistä. Jo etukäteen olivat he pestanneet talousneidin ja kaksi palvelijatarta, eivätkä he olleet sen säästävämmin hankkineet maanviljelykseen tarvittavia voimiakaan, sillä he olivat pestanneet kaksi renkiä ja lisäksi pikku Ferdinandin, jonka oli oltava virkku ja valpas ja juostava kaikkien asioita.

Teki hyvän vaikutuksen seurakuntalaisiin, että heidän pappinsa muka oli niin varakas. Siinä tapauksessa hän ei luultavasti pitäisi niin tarkkaa lukua kymmenyksistään ja oikeuksistaan, vaan saattaisi päinvastoin hiukan lahjoittaa köyhille. Oltiin suuressa jännityksessä. Kirkonisäntiä ja muita kalastajia oli tullut ottamaan vieraita vastaan; he kävelivät venevajojen edustalla suurissa saappaissaan, purivat tupakkaa, sylkivät ja juttelivat.

Nyt tuli pitkä Rolandsen vihdoinkin tietä myöten, hän oli eronnut Olgasta ja neitsyt van Loos poistui keittiön akkunan äärestä. Hän aikoi pitää tämän tapahtuman mielessään -- hänen täytyi kovin usein vaatia Ove Rolandseniltä selitystä. Hän oli syntyjään hollannitar, puhui Bergenin murretta ja sitä niin liukkaasti, että hänen oman sulhasensa oli täytynyt antaa hänelle liikanimen "neitsyt Fan los." [Suomeksi: piru irti.] Ylipäätänsä oli pitkä Rolandsen jokseenkin sukkela ja hävytön mies.

Mihinkähän hän nyt aikoi? Tuumikohan hän mennä vastaanottamaan papinperhettä? Hän ei kait ollut nytkään tavallista selvempi, hän tuli komeillen liljankukka napinlävessä ja hattu kallellaan; niinkö aikoi hän ottaa vastaan vieraat! Sillalla kävelevät kirkonisännät olisivat mieluummin nähneet, ettei hän olisi ensinkään tullut näin tärkeällä hetkellä.

Ja sopiko yleensä ensinkään olla sen näköinen, kuin hän oli? Hänen nenänsä oli aivan suhteettoman suuri verraten hänen pieneen yhteiskunnalliseen asemaansa, ja lisäksi oli hän antanut tukkansa kasvaa koko talven, niin että hänen päänsä muuttui yhä taiteellisemmaksi. Kostaakseen sanoi hänen morsiamensa, että hän oli aivan kuin taiteilija, josta lopuksi tuli valokuvaaja. Hän oli 34-vuotias, ylioppilas ja vanhapoika, soitti kitaraa, lauloi talonpoikaislauluja bassoäänellä, ja nauroi silmänsä kyyneliin, kun ne olivat liikuttavia. Hän oli mielellään niin suurenmoinen. Hän oli sähkölennätinlaitoksen hoitaja ja oli hoitanut virkaansa jo kymmenen vuotta. Rolandsen oli pitkä ja vahvarakenteinen, eikä kieltäytynyt tappelusta kun tilaisuus tarjoutui.

Pikku Ferdinand hätkähtää. Hän näkee kauppamies Mackin valkean laivan etukeulan vilahtavan niemen takaa; silmänräpäystä myöhemmin on hän kolmella askeleella loikannut portaita alas ja huutanut keittiöön: "Nyt ne tulevat!"

"Jestas, joko ne nyt tulevat!" huutavat palvelijattaret säikähtyneinä. Mutta talousneitsyt ei menetä malttiaan, hän on ollut tässä talossa jo entisen papin aikana ja tietää tehtävänsä, reipas ja käytännöllinen kun on. "Kahvi tulelle!" huutaa hän vain.

Pikku Ferdinand kiidättää uutisensa edelleen rengeille. He viskaavat pois sen, mitä heillä on käsissään, sukasevat kiireenkaupalla ylleen pyhänutun ja rientävät sillalle auttamaan. Kaikkiaan kymmenen miestä oli nyt vieraita vastaanottamassa.

"Hyvää päivää," sanoo pappi laivan perältä, hymyilee hieman ja ottaa päästään pehmeän hattunsa.

Ja kaikki miehet maalla paljastavat kunnioittavasti päänsä ja kirkonisännät kumartavat, niin että pitkä tukka hulmahtaa silmille. Pitkä Rolandsen kumartaa muita vähemmän, on itse melkein suorana, mutta laskee hatun syvään.

Papilla, nuorenpuoleisella miehellä on punertava poskiparta ja kesakoita; nenäreijät ovat ikäänkuin vaaleiden viiksien peitossa. Rouva on väsyneenä merisairaana laivan kajuutassa.

"Nyt olemme perillä", sanoo pappi kajuuttaan ja auttaa rouvansa ulos sieltä. Molemmat ovat puetut omituisen vanhoihin, paksuihin vaatteisiin, jotka eivät ole ensinkään komeat. Ne ovat arvattavasti vain matkaa varten lainattuja vaatteita, joiden alla on oikea puku. Rouvan hattu on takaraivolla, ja kalpeat kasvot suurine silmineen tuijottavat miehiin. Kirkonisäntä Levion kahlaa veteen ja kantaa rouvan maihin, pappi selviytyy itse.

"Nimeni on Rolandsen, sähköttäjä", sanoo pitkä Rolandsen ja astuu esiin. Hän oli kutakuinkin päissään ja jäykkä silmiltään, mutta kun hän oli paljon kokenut mies, oli hänen esiintymisensä aina varma. Niin, ei kukaan ollut nähnyt tuon pirullisen Rolandsenin kyvyn pettävän, kun oli seurusteltava mahtavien miesten kanssa ja esitettävä loistavia puheenparsia. "Jos nyt vain aivan varmaan tietäisin", jatkoi hän kääntyen papin puoleen, "niin esittäisin Teille kaikki nämä. Luulen noiden kahden olevan kirkonisäntiä. Nämä kaksi ovat Teidän renkejänne. Ja tämä on Ferdinand."

Ja pappi ja hänen rouvansa nyökäyttävät kaikille hyvää päivää; he tulisivat kyllä pian tuntemaan toisensa. Nythän pitäisi matkatavarat saada maihin.

Mutta kirkonisäntä Levion katsahtaa laivaan ja on aikeissa taas kahlata sen luo.

"Eikö ole lapsia?" kysyy hän.

Ei kukaan vastaa, kaikki katsahtavat pappiin ja hänen rouvaansa.

"Niin, että eikö ole lapsia?" jatkaa kirkonisäntä.

"Ei", vastaa laivan perämies.

Rouva on punastunut. Pappi sanoo:

"Ei meitä ole useampia... Tulkaa nyt, hyvät ihmiset, tekemään tiliä vaivastanne."

Luonnollisesti hän oli rikas. Siinä oli mies, joka ei kieltänyt köyhältä palkkaa; entinen pappi ei koskaan pyytänyt tilille, hän sanoi vain "kiitoksia toistaiseksi."

Poistuttiin rannalta ja Rolandsen näytti tietä. Hän kulki tien syrjää lumessa, antaakseen muille tilaa; hänellä oli turhamaisen pienet kengät jalassa, mutta se ei haitannut, sillä hänen puseronsakin oli auki kylmässä toukokuun tuulessa.

"Tuossa on siis kirkko!" sanoo pappi.

"Se näyttää vanhalta. Siinä kai ei ole uunia?" kysyy rouva.

"En voi sanoa", vastaa Rolandsen, "mutta en luule."

Pappi säpsähti. Hänen vierellään ei nähtävästi kävellyt mikään uuttera kirkkomies, vaan henkilö, joka ei paljonkaan huomannut pyhän ja arkipäivän eroa. Ja pappi alkoi hiukan varovammin kohdella tätä vierasta miestä.

Talousneitsyt vartoi portailla ja Rolandsen esitteli taasen. Ja tämän tehtyään tervehti hän, aikoen poistua. "Odotahan hiukan, Ove!" kuiskasi neitsyt van Loos. Rolandsen ei odottanut, vaan tervehti uudelleen ja laskeutui takaperin portaita. Papin mielestä hän oli perin ihmeellinen olento.

Rouva oli jo astunut sisään. Hän oli jo päässyt meritaudistaan ja rupesi katselemaan huoneita. Hän pyysi, että valoisin ja kaunein huone tehtäisiin papin virkahuoneeksi ja itselleen pidätti hän sen huoneen, jossa neitsyt van Loos ennen oli asunut.

II.

Ei, Rolandsen ei odottanut, hän tunsi neitsyt van Loosin ja tiesi mitä oli odotettavissa. Ja harvoinpa hän tekikään muuta, kuin mikä häntä itseään huvitti.

Tiellä tapasi hän kalastajan, joka ei ollut ehtinyt vastaanottamaan pappia. Se oli Enok, herännyt ja hiljainen mies, joka aina painoi silmänsä maahan ja jonka pää oli korvapakotuksen takia kiedottu kaulahuiviin.

"Sinä olet myöhästynyt", sanoi Rolandsen ohimennessään.

"Joko pastori on tullut?"

"Jo. Annoin itse kättä hänelle." Rolandsen huusi vielä olkapäänsä yli: "Huomaa sanojani, Enok: Kadehdin papilta hänen rouvaansa!"

Olipa koko älykästä lausua niin julkeita ja kevytmielisiä sanoja. Enok oli varmasti levittävä ne laajalle.

Rolandsen kulki kulkemistaan metsää ja tuli joen partaalle. Siinä oli kauppias Mackin kalanliimatehdas, muutamia tyttöjä oli siellä työssä ja Rolandsen laski aina ohikäydessään mielellään hiukan leikkiä heidän kanssaan. Siinä suhteessa oli hän koko naisten mies, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän oli sitäpaitsi hyvällä tuulella ja pysähtyi siihen kauemmaksi aikaa. Tytöt huomasivat heti, että hän oli vallaton ja päissään.

"No, Ragna, minkä takia luulet minun niin usein tulevan tänne?"

"En tiedä", vastasi Ragna.

"Luulet tietysti, että vanha Laabani ajaa minua."

Tytöt naurahtivat:

"Hän sanoo Laabani, vaikka tarkoittaa Aatamia."

"Tahdon pelastaa sinut", sanoi Rolandsen. "Varo tämän seudun kalastajapoikia, sillä ne ovat kovia viettelijöitä."

"Ei kukaan ole sen pahempi viettelemään kuin Te itse", sanoo toinen tyttö. "Teillähän on kaksi lasta. Teidän pitäisi hävetä!"

"Sinäkö, Nikoline, tässä puhut? Sinähän olet aina ollut sydämenpolttoni ja katkera kuolemani, senhän sinä varsin hyvin tiedät. Mutta sinut, Ragna, minä säälittä pelastan."

"Voittehan mennä neiti van Loosin luo!" sanoo Ragna.

"Miten tyhmä sinä oletkaan", jatkaa Rolandsen. "Miten monta tuntia sinä esimerkiksi keität kalanpäitä, ennenkuin suljet ilma-aukon?"

"Kaksi tuntia", vastaa Ragna.

Ja Rolandsen nyökäyttää päätänsä. Niin oli hän itsekin edeltäkäsin ajatellut. Oh, tämä naisritari Rolandsen tiesi tarkasti, minkätähden hän joka päivä käveli tehtaalle ja tiedusteli ja kyseli tytöiltä kaikkia.

"Elä nosta sitä kantta, Pernille", huusi hän. "Oletko järjiltäsi?"

Pernille punastui. "Fredrik on sanonut, että pataa on hämmennettävä", väitti hän.

"Joka kerta kun nostat kantta, haihtuu lämpöä", sanoo Rolandsen.

Mutta kun Fredrik Mack, kauppamiehen poika, kohta sen jälkeen tuli paikalle, käänsi Rolandsen taas puheensa leikilliseksi:

"Sinähän, Pernille, palvelit nimismiehellä yhden vuoden? Olit niin vihanen ja tulinen, että löit rikki kaiken muun, paitsi sängyn patjat."

Kaikki nauroivat. Pernille oli näet päinvastoin maailman sävyisin olento. Sairas oli hän myös ja lisäksi urkujenpolkijan tytär, niin että hänessä oli hiukan jumalista leimaa.

Tultuaan tielle, näki Rolandsen uudelleen lukkarin Olgan. Olga oli arvattavasti käynyt puodissa. Hän käveli kaikin voimin; päästäkseen pakoon, sillä olihan häpeä, jos Rolandsen luuli, että tyttö oli odottanut häntä. Mutta Rolandsen ei ajatellut mitään sen suuntaista, hän tiesi vallan hyvin, että jolleivät he sattuneet joutumaan juuri kasvot vasten kasvoja, niin nuori tyttö väisti häntä ja pakeni. Eikä Rolandsenillakaan ollut mitään erityistä halua tavata tyttöä, ei ensinkään. Eihän Olga ollut hänen ajatustensa esine.

Rolandsen tulee kotiinsa lennätinasemalle. Hän tekeytyy juhlallisen näköiseksi, ettei tarvitsisi antautua puheisiin suulaan apulaissähköttäjän kanssa; Rolandsen ei ollut näihin aikoihin ensinkään miellyttävä virkatoveri. Hän sulkeutuu syrjäiseen huoneeseensa, johon eivät pääse muut, kuin hän itse ja vanha siistijävaimo. Siellä hän elää ja siellä hän nukkuu.

Tämä huone on Rolandsenin maailma. Rolandsen ei ole pelkkää kevytmielisyyttä ja paloviinaa, vaan myös suuri ajattelija ja keksijä. Hänen huoneensa tuoksuaa hapoilta, nesteiltä ja lääkkeiltä, niiden haju tunkeutui aina käytävään asti, niin että jokainen tunsi sen. Rolandsen ei ensinkään salannut, että kaikkien näiden lääkkeiden tarkoitus oli vain olla vastapainona kaiken sen paloviinan hajulle, jota hän käytti. Mutta siinä hän valehteli, verhoutuen siten hämärän salaperäisyyden vaippaan.

Kaikkia laseissa ja pulloissa olevia nesteitä käytti hän päinvastoin kokeilujaan varten. Hän oli kemian avulla keksinyt uuden keinon valmistaa kalanliimaa, ja sen kautta tulisi hän täydellisesti lyömään kauppamies Mackin valmistustavan laudalta. Mackin tehdas oli perustettu jotakuinkin suurin kustannuksin, hänen kuljetustapansa oli epämukava ja hän sai raaka-aineita vain kala-aikana; sitäpaitsi hoiti koko liikettä hänen poikansa Fredrik, joka ei ollut ammattimies. Rolandsen osasi valmistaa kalanliimaa muustakin kuin kalanpäistä, vieläpä kaikesta siitäkin, jonka Mack viskasi pois. Ja juuri poisviskatusta saattoi valmistaa erinomaista väriainetta.

Ellei sähköttäjä Rolandsenin esteenä vain olisi ollut hänen suuri köyhyytensä ja avuttomuutensa, olisi keksinnöstä tullut täysi tosi. Mutta tällä paikkakunnalla saattoi hankkia itselleen rahoja vain kauppamies Mackin välityksellä, ja hänen puoleensa ei Rolandsen voinut luonnollisista syistä kääntyä. Hän oli eräänä päivänä uskaltanut huomauttaa, että tehdas tuli kosken luona liian kalliiksi, mutta Mack oli, niinkuin sellaisen suuren ja lihavan miehen sopikin, vain heilauttanut kättään ja sanonut, että tehdas oli kultakaivoksen arvoinen. Rolandsen halusi kiihkeästi saada näyttää kokeilujensa tuloksia. Hän oli lähettänyt liimaansa sekä ulko- että kotimaisille kemisteille ja nämä olivat väittäneet alkua hyväksi. Mutta sen kauvemmaksi hän ei päässyt. Nyt olisi vain pitänyt esittää maailmalle puhdas, kirkas liimaneste ja hankkia sille patentti kaikissa maissa.

Eipä ollut Rolandsen tänäänkään vain huvin vuoksi tullut laivasillalle pappia vastaanottamaan. Rolandsen lurjus aikoi senkin kautta ajaa omaa asiaansa. Jos pappi nimittäin oli rikas, panisi hän kenties jonkun verran rahaa suureen ja varmaan yritykseen. "Jolleivät muut sitä tee, niin minä ainakin!" sanoisi pappi. Rolandsen oli hyvässä toivossa.

Niin, Rolandsen oli suuri optimisti, tarvittiin perin vähän hänen innostuttamisekseen. Mutta hän kantoi myös miehuullisesti vastoinkäymiset, kukaan ei voinut sitä kieltää; hän oli kopea, jäykkäniskainen eikä lannistunut. Ei Mackin tytär Elisekään ollut saanut häntä lannistumaan. Elise oli suuri ja kaunis, ruskeaihoinen ja punahuulinen, kaksikymmenkolmivuotias. Huhuttiin, että rannikkolaivan kapteeni Henriksen ihasteli häntä salaa; mutta vuodet kuluivat toisensa jälkeen, eikä asiasta mitään tullut. Mikähän sen vaikutti? Jo kolme vuotta sitten, kun Elise Mack oli vasta kaksikymmenvuotias, oli Rolandsen alentunut täydeksi narriksi hänen takiansa ja viskannut sydämensä hänen jalkojensa juureen. Tyttö oli tekeytynyt niin rakastettavaksi, ettei ollut ymmärtänyt Rolandsenin tarkoitusta. Silloin Rolandsenin olisi luonnollisesti pitänyt pysähtyä ja vetäytyä takaisin, mutta hän astui yhä etemmäksi, ja viime vuonna oli hän käynyt suoraan käsiksi asiaan. Tytön oli täytynyt nauraa itserakasta sähköttäjää vasten kasvoja, saadakseen tämän ymmärtämään heidän välisensä erotuksen. Olihan hän antanut itse kapteeni Henriksenin vuosikausia odottaa vastausta. Silloin lähti Rolandsen suoraan tiehensä ja meni kihloihin neitsyt van Loosin kanssa. Hän aikoi näyttää, ettei hän vielä kuollut, vaikka hänet olikin karkoitettu korkeimmasta paikasta.

Mutta nyt oli taas kevät. Suuri ja lämmin sydän saattoi vain vaivoin kestää sitä. Äärimmilleen ahdisti se ihmiskurjaa ja tuoksuavilla tuulillaan täytti se viattoman ihmisen nenän.

III.

Kevätsilli alkaa liukua mereltäpäin. Nuottakunnat lojuvat veneissään ja tähystävät kaukoputkillaan merta koko pitkän päivän. Missä lintuparvi lentää ja silloin tällöin syöksähtää vedenkalvoon siinä on silliä ja syvällä vedellä käy sitä jo pyydystäminen siimoilla. Mutta nyt on kysymys siitä, aikooko silli kohota matalammille vesille, lahtiin ja vuonoihin, joihin sen voi nuotalla sulkea. Silloin näet vasta ilmaantuvat valaat ja silloin vasta syntyy eloa ja liikettä ja kovaäänisiä huutoja, kun talonpojat ja kauppalaivat keräytyvät yhteen paikkaan. Ja markkoja ansaitsee helposti, kuin hiekkaa meren rannalta.

Kalastaja leikittelee. Hän heittää veteen koukkunsa ja siimansa ja odottaa kalan vetoa, hän viskaa nuotan ja jättää kaiken kohtalon haltuun. Usein saa hän vain tappiota toisensa jälkeen, hänen kalastusvehkeensä ajautuvat kadoksiin, hukkuvat tai joutuvat myrskyn tuhottaviksi, mutta hän hankkii uudet neuvot ja kokee taas. Toisinaan kulkee hän pitkät matkat seuduilla, joissa toisten kerrotaan onnistuneen, kitkuttaa ja soutaa viikkokausia raskaita taipaleita -- ja saapuu viimein perille liian myöhään -- kutu on lopussa. Mutta toisinaan voi taas voitto hymyillä hänelle matkalla, pysähdyttää kulun ja täyttää veneen kiiltävillä taalereilla. Kukaan ei tiedä, ketä onni suosii, kaikilla on yhtä paljon toivomisen syytä.

Kauppamies Mack oli valmistautunut, hänen nuottansa oli jo veneessä ja hänen nuottakuntansa ei hetkeksikään ottanut kaukoputkea silmiltänsä. Lahdella kiikkui valmiina kaljaasi ja kaksi purjevenettä, äskettäin tyhjennettyinä ja uudelleen maalattuina Lofotin matkan jälkeen; nyt aikoi hän täyttää ne sillillä, jos kerran silliä rupesi kuulumaan; hänen ranta-aittansa oli täynnä tyhjiä tynnyreitä. Lisäksi aikoi hän ostaa kaiken sillin, jonka saisi; sen takia oli hän varustautunut käteisellä rahalla, ryhtyäkseen asiaan ennen hintojen kohoamista.

Toukokuun puolivälissä teki Mackin nuottaväki ensi yrityksen. Saalis ei ollut suuri, vain puolisen sataa tynnyriä, mutta tapahtuman maine levisi, ja jonkun päivän kuluttua oli samalla paikalla toinen nuottajoukkue.. Oli suuria menestyksen mahdollisuuksia.

Silloin tapahtui eräänä yönä murtovarkaus; Mackin tehtaan konttoriin. Rikos oli perin uskallettu, yöt olivat valoisan kirkkaat illasta aamuun ja pitkältäkin matkalta näki kaikki mitä tapahtui. Varas oli murtanut kaksi ovea ja vienyt kaksisataa taaleria.

Tämä oli seudulla ennenkuulumaton tapaus ja aivan käsittämätön. Murtovarkaudesta itse Mackin taloon eivät vanhatkaan ihmiset olleet koskaan kuulleet puhuttavan. Tapahtuihan tosin pitäjässä olosuhteiden mukaan pieniä näpistelyjä ja muita pikkusyntejä, mutta todelliseen, laskettuun varkauteen he eivät koskaan olisi kyenneet. Senpätähden heti epäiltiin ja kuulusteltiin vierasta nuottaseuruetta.

Mutta vieras nuottaseurue saattoi näyttää toteen, että se oli viettänyt varkausyön ulkosaaristossa täysilukuisena, tähyillen merelle päin sillin tuloa, peninkulman päässä tehtaalta.

Silloin suuttui kauppamies Mack suunnattomasti. Joku seudun asukkaista oli niinmuodoin tehnyt varkauden.

Kauppamies Mack ei välittänyt paljoakaan itse rahoista ja hän sanoi suoraan, että varas oli ollut tyhmä, kun se ei ollut ottanut enempää. Mutta että joku seudun asukas oli varastanut _häneltä_, mahtavalta herralta ja kaikkien suojelijalta, se loukkasi häntä. Häneltä, joka eri liikkeistään maksoi veroa yhtäpaljon, kuin kaikki muut pitäjäläiset yhteensä. Oliko ketään tositarvitsevaa koskaan auttamatta käännytetty hänen konttoristaan?

Mack määräsi palkinnon, saadakseen varkauden selville. Melkein joka päivä tuli näet uusia nuottaseurueita paikalle, ja kaikki nämä ihmisethän saisivat perin ihmeellisen käsityksen herra Mackin suhteesta omaan väkeensä, kun se varasti hänen rahojaan. Koska hän oli kuulu kauppakuningas, määräsi hän palkinnon neljäksisadaksi taaleriksi. Koko maailman tuli nähdä, ettei tällainen pyöreä summa merkinnyt hänen asioissaan mitään.

Uusi pappi sai kuulla varkaudesta, ja kolminaisuuden sunnuntaina, jonka teksti käsitteli Nikodemuksen tuloa Jeesuksen luo yöllä, käytti hän tilaisuutta ahdistaakseen varasta. "He tulevat luoksemme yöllä", sanoi hän, "ovien estämättä ja varastavat rahamme. Nikodemus ei kiusannut ketään, hän oli pelokas mies ja kulki mielellään yöllä; mutta hän kulki sielunasioissa. Entäs nykyään? Ah, maailman röyhkeys on kasvanut, yötä käytetään rosvoamiseen ja syntiin. Rangaistakoon syyllinen, rikollinen esiin!"

Uusi pappi osoittautui taistelunhaluiseksi. Kolmannen kerran hän nyt saarnasi ja hän oli jo pakottanut monta pitäjän syntistä parannukseen. Seisoessaan saarnatuolissa oli hän niin kalpea ja kummallinen, että hän näytti hullulta. Monet saivat hänestä kylläkseen jo ensimäisenä sunnuntaina, eivätkä viitsineet sen jälkeen kirkossa käydä. Niin, itse neitsyt van Loosia järkyttivät papin puheet, tätä talousneitsyttä, joka tähän asti oli elänyt koko elämänsä kärkäsnä ja ärtyisenä. Hänen komentonsa alaiset palvelijattaret totesivat ilolla muutoksen.

Kaikellaista kalastajakansaa oli nyt kokoontunut lahdelle. Toiset heistä soivat mielellään kauppamies Mackille tämän onnettomuuden. Mack paisui aivan liian mahtavaksi suuren kauppansa takia kahdella paikkakunnalla, sekä nuottansa, tehtaansa ja monien laivojensa vuoksi; ulkopitäjäläisillä oli kylliksi omissa kauppiaissaan, jotka olivat alentuvaisia, eivätkä käyttäneet valkeita kauluksia ja hirvennahkakäsineitä, kuten Mack. Varkaus oli sopiva rangaistus hänen ylpeydelleen. Eikä Mackin ollut sitäpaitsi hyvä luvata liian monta sataa taaleria eri tahoille, ehkäpä hän tarvitsi käteiset rahansa sillin ostamiseen, jos silliä kerran ruvettiin saamaan. Eikä Mackillakaan mahtanut olla rahoja yhtäpaljon kuin tähtiä oli taivaalla. Ehkäpä Mack tai hänen poikansa Fredrik olivat itse panneet toimeen varkauden, näyttääkseen miten hän saattoi hukata rahaa kuin heinää, vaikka hän itse asiassa oli rahapulassa. Kaikenlaista juteltiin mailla ja vesillä.

Mack ymmärsi, että hänen nyt oli toimittava. Viiden pitäjän kalastajathan aikoivat pian palata vaikutelmineen kotiin perheittensä ja kauppiaittensa luo. Laajalle oli leviävä tieto, minkälainen mies Rosengårdin Mack oikeastaan oli.

Kun hän lähti tehtaalle ensikerran varkauden jälkeen, vuokrasi hän höyrylaivan matkaa varten. Sinne oli peninkulman matka ja se maksoi hyvät rahat, mutta Mack ei säälinyt rahoja. Herätti tavatonta huomiota lahdella, kun laiva kohisten laski rantaan, tuoden mukanaan Mackin ja hänen tyttärensä Elisen. Hän oli melkein kuin laivan päällikkö ja hän seisoi kannella puettuna turkkiinsa, jota kiinnitti mahtava punainen vyö, vaikka oli kesäpäivä. Kun isä ja tytär olivat nousseet maihin, lähti laiva heti palautumaan; kukin näki silloin, minkätakia se oli tullut. Ja silloin alistui moni vieraskin kalastaja Mackin valtaan.

Mutta Mack ei tyytynyt tähän. Hän ei voinut unohtaa murtovarkauden aiheuttamaa loukkausta. Sentakia julkaisi hän uuden kuulutuksen ja lupasi vaikka itse varkaalle palkinnoksi ne 400 taaleria, kunhan hän vain ilmoittautuisi. Tällainen ritarillinen suurenmoisuus oli ennen kuulumaton. Nythän täytyi kunkin huomata, ettei Mack vain aikonut saada takaisin noita kurjia rahoja. Mutta kuiskailu ei kuitenkaan häipynyt kaikkien huulilta: "Jos rosvo on se, jota epäilen, niin eipä hän taida nytkään ilmoittautua. Mutta elkää kertoko minun sanojani muille."