Part 4

Eero. Kuinka sitä olisimme, Tuomo?... Mutta tuntuu minusta sittenkin, jos oikein sydämeni ajatuksen teille lausun, että väärin Tuomo tekisi, jos hän äitinsä takia jäisi tulematta. Miksi hän niin tekisi? Rakkaudesta -- ja keneen? Äitiinsä. Onhan se hyvä. Mutta miksikä hän taas seuraisi meitä? Rakkaudesta -- ja keneen? Totuuteen, ihanteeseen, Jumalaan, s.o. kaikkiin ihmisiin. Eikö edellinen hyvä häivy mitättömäksi tämän rinnalla? Eikö rakkaus kaikkiin ole suurempi kuin rakkaus yhteen? Ja muistakaamme: sillä yhdellä on toisia, jotka häntä rakastavat, mutta suuressa maailmassa on niin monta, niin monta, joita ei kukaan rakasta!... Vieläkin: sitä yhtä totellen palvelemme sen itsekkyyttä, mutta totuutta totellen emme palvele kenenkään itsekkyyttä, vaan sitä, joka on kaikille hyvä... Ettekö ymmärrä ajatustani?

Aarno. Kyllä, kyllä.

Tuomo (taistellen itsensä kanssa). Ymmärrän, ja oikein puhunetkin... Annappas kun mietin asiaa.

Eero (hymyillen). Ja Tuomo, rakastathan meitäkin? Tuomo (kyynelsilmin). Niin, niin, sen teen... rakastan teitä... ja rakastan äitiäni.

Eero huomasi Tuomon liikutuksen. -- Tuomo, Tuomo, älä luule, että minulla on kova sydän, hän pyysi, nousi ja levitti sylinsä, johon Tuomo heittäytyi. -- Olemmehan heikkoja ihmisiä ja tämä elämä on niin raskas... Oi että meitä edes on neljä ystävää! Kuinka muuten jaksaisimmekaan...

Tuomo (irtautuen Eeron sylistä ja pyyhkäisten kyyneliään). Luulenpa melkein, että siitä ystävyydestä voisimme elääkin.

Viereisestä huoneesta kuului astuntaa ja keskustelua. Joku lähestyi kamarinovea, ja Aarno hyppäsi ovelle vierasta vastaan ottamaan.

Aarno. Ehkä se on Harry, joka tulee. Kauvanpa hän on viipynytkin.

Hän avasi oven ja vaihtoi pari sanaa jonkun kanssa; sitten palasi Eeron ja Tuomon luo, kirje kädessä.

-- Kirje sinulle, Tuomo.

-- Kirje! Tuomo otti sen Aarnon kädestä.

-- Sisareni käsiala!

Hän aukaisi ja luki.

-- Eero, Aarno! hän virkkoi kalveten, -- minun täytyy kiiruhtaa kotiin -- sisareni kirjottaa, että äiti on äkkiä tullut perin huonoksi.

Eero ja Aarno (hämmästyen). Mitä sanot!

Tuomo (hilliten kovaa liikutustaan). Missä on myssyni ja päällystakkini?

Aarno (huolestuneen näköisenä). Tässä, Tuomo.

Tuomo (yhä liikutustaan hilliten). Kiitos... Hyvästi, pojat.

Aarno. Emmekö lähde saattamaan?

Tuomo. Älkää, älkää, Harryhän tänne tulee.

Aarno. Niin, mutta minä lähden... Odotathan sinä täällä Harryä, Eero?

Eero. Odotan. Mene sinä vain saattamaan Tuomoa. (Puristaen Tuomon kättä.) Ole rohkea, ystäväni. Yksi on korkein kaikista!... Näkemiin.

Tuomo poistui, kalpeana vielä, ja Aarno, joka sillä välin oli heittänyt päällystakin ylleen, seurasi häntä; Eero jäi yksin huoneeseen. "Jos hänen äitinsä kuolisi", hän ajatteli. "Ett'ei Tuomo nyt vaan luullut, että minä mihinkään tahdoin häntä kehottaa! Eihän se tarkotukseni ollut, jos kuinkakin mielelläni soisin, että Tuomo totuuden näkisi silmästä silmään... Oi teitä, ystäviäni, jos ette minua ymmärtäisikään?"

Ovi äkkiä reväistiin auki ja Harry ilmestyi kynnykselle lakkipäissä ja takki yllä.

Harry. Hyvää iltaa, pojat!

Eero. Tuossahan vihdoin tuletkin!

Harry. Yksinhän sinä olet täällä, Eero. Missä pojat ovat?

Eero. Läksivät juuri ulos.

Harry. Eivätkö takaisin tulekkaan?

Eero. Aarno kohta tulee. Lähti vain Tuomoa saattamaan. Tuomo sai kutsun kotia, äitinsä on sairas... Etkö heitä takkia päältäsi, Harry?

Harry. No jos heitänkin. Ei olisi aikaa kauvan viipyä...

Eero. Kuinka niin? Onko sinun minne mentävä?

Harry. Kotiin vain... (Reippaasti). Kuulehan, Eero, minua eivät koulusta erotakkaan!

Eero (hämmästyen). No?

Harry. Eikä kotoakaan karkoteta.

Eero. No, mitä nyt on tapahtunut?

Harry. Ei muuta kuin että isä kävi koulun johtajan puheilla, ja hän ilmotti, ett'ei minun erostani mitään tule; mutta vaikka olisi tullutkin ero, ei minun kumminkaan olisi tarvinnut kotoa muuttaa, sillä ei isä pois olisi ajanut -- sen nyt tiedän. Oli miten oli, pääasia on se, että nyt on kaikki toisin, nyt saan esteettä tulla ylioppilaaksi.

Eero (hiljaa ja masentuneesti). Ja siitä sinä noin iloitset!

Harry. Kuinka muuten? Et arvaa, kuinka isän ja äidin suru painoi mieltäni... Eikö uutinen sinulle ole tervetullut?

Eero. Minulle?... Suo anteeksi, Harry, tämä tuli niin äkkiä, niin äkkiä.

Harry. Etkö iloitse kanssani?

-- Iloitse? Hän astui Harryn luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen. -- Kuule, Harry, katso minua silmiin.

Harry (vähän hämillään). Mitä tahdot?

Eero. Etkö sinä silloin ollut iloinen, kun kuulit, että minä seuraisin sinua maanpakolaisuuteesi? Niin ainakin sanoit, Harry.

Harry (hämillään). Olinhan... Olin kyllä... Mutta katso...

Eero. Mutta katso, nyt sinä minut jätät.

Harry. Mitä? Vieläkö sinä aiot?

Eero. Ja vieläkö sinä kysyt? Harry, lapsihan sinä olet... En sinua nyt tunnekkaan, entinen reipas Harryni!

Harry katsoi häneen ällistyneenä.

Eero hellitti kätensä ja palasi paikoilleen. -- Vai semmoinen se oli, se juttu, hän sanoi huoaten.

Seurasi hetken äänettömyys. Eero istui katse maahan painettuna.

Harry. Eero!

Eero ei vastannut.

Harry. Eero! Olenko minä siis mielestäsi menetellyt väärin? (Puoleksi itsekseen.) Sitä vähän pelkäsinkin sinun puoleltasi...

Eero ei vastannut.

Samassa saapui Aarno.

Aarno. Kas, johan Harry on tullutkin.

Eero (nousten ja poistaen äkkiä raskasmielisyytensä). Entäs Tuomo?

Aarno. Tuomoa saatoin kotiin. Oli poika kalpea. Ei paljon puhuttu tiellä.

Harry. Mikä Tuomon oikeastaan oli?

Eero. Johan sanoin: äitinsä on kovin sairas.

Aarno. Entä sinä, Harry? Te näytitte vähän juhlallisilta. Niin, niin, tietäähän sen... Sepä juttu olikin, se sinun ainekirjotuksesi, Harry.

Eero (kuivasti). Kaikki on nyt parhain päin kääntynyt.

Aarno. Mitä sillä tarkotat?

Eero. Harryn ei tarvitse erota koulusta eikä muuttaa kotoa pois.

Aarno. Etkö siis meihin yhdykkään, Harry?

Harry. Lähdetkö sinäkin, Aarno? Ehkä Tuomokin?

Aarno. Tietysti minä ja luultavasti Tuomokin, vaikka poika vähän epäröi, kun äitinsä on kovin sairas.

Harry. Liittyisinhän minäkin teidän pariinne... Älä luule, Eero, että niin erityisesti iloitsen siitä, ett'ei minun tarvitse kotoa muuttaa; en iloitse -- ja kuitenkin samalla olen onnellinen siitä, että kaikki on hyvä isän ja äidin kanssa... Enhän muuta voinut tehdä. Ajatelkaa, kun tulen kotia, on äiti minua vastassa ja ottaa puheilleen; hän on aivan tyyni ja rauhallinen eikä sanallakaan viittaa äskeiseen kahakkaamme; mutta hän kysyy minulta, mitä nyt tahtoisin tehdä, tahdonko lukea privatistina ylioppilaaksi. Minä vähän ällistyn, mutta vastaan hänelle, että olen aikonut muuttaa kotoa pois.

"Rakas Harryni", sanoi äiti tähän, "voitko hetkeksikään uskoa, että me, sinun vanhempasi, ajaisimme sinut kotoa pois? Onhan tämä sinunkin kotisi, poikani. Miksi etsit maailmalta toista tyyssijaa, kun sinulla yksi jo on? Isäsi juuri pyysi minua kysymään sinulta, etkö tahtoisi yksityisesti lukea ylioppilaaksi." -- "Missä isä nyt on?" kysyin. -- "Hän on lähtenyt koulun johtajan puheille tiedustelemaan asian oikeaa laitaa. Olethan sinä rehellinen, Harry, ja isäsi ja minä, jotka sinua tunnemme, ymmärrämme hyvin, ettet ole mitään pahaa tarkottanut. Ehkä sentään kaikki vielä hyväksi kääntyy."... Mitä minä tähän osasin sanoa? Häpesin vähän, etten ollut oikein luottanut vanhempieni rakkauteen. Samassa tuli isä kotiin hyvin tyytyväisellä ja onnellisella katsannolla. Hän syleili ja suuteli äitiä, suuteli minuakin otsalle, eikä puhunut alussa mitään. Harvoin olen häntä niin lempeänä ja iloisena nähnyt, vaikka hän on sangen tunteellinen mies. Vasta kun äiti riemastuen kysyi, kuinka asian laita oli, sai hän sanotuksi: "Kaikki on hyvin. Johtaja sanoi, että opettajakunta tarkemmin harkittuaan ja Harryn kirjotuksen luettuaan ei suinkaan katso tarpeelliseksi erottaa Harryä koulusta, vaikka tulee antamaan varotuksen... Kirjoituksessasi ei kuulu olevan muuta kuin yksi lause -- alkulause -- loukkaavaa laatua; muu on kirjotettu sillä lailla, että sen huomaa vilpittömäksi mielipiteeksesi, jos kohta poikkeaa tavallisesta uskosta, jopa kristinuskoa vastustaakin"... Johtaja näkyi muuten isän mielestä olevan sangen herttainen ja valistunut mies, oli kiittänyt minua lahjakkaaksi pojaksi, vaikka ylpeäksi ja kiivaaksi. Mitä pastoriin tulee, ei hän opettajakunnan puolesta ollut käynyt meillä, vaan omilla hoteillaan... No, ihmetteletkö suuresti, Eero, että hieman ilostuin? Isä ja äiti olivat niin ystävälliset ja palvelevaiset. Mitä sinä sanot, Aarno?

Aarno. Minä sanon, että mikä peijakas oli koulun johtajaan ja koko opettajakuntaan mennyt, koska se noin oli mielensä muuttanut. Eivätkö ne jo olleet päättäneet erottaa sinua koulusta?

Harry. Niinhän se opettaja sanoi... jos lie valehdellut, pelottaakseen minua.

Aarno. Turhaa hälinää sitten kaikki.

Hän istuutui, ja taas olivat pojat vaiti.

Harry. Sinä et sano mitään, Eero... Kuinka minun olisi pitänyt menetellä?

Eero. Olet siis luvannut vanhemmillesi olla tästälähtien rähisemättä ja kiltisti lukea ylioppilaaksi?

Harry. Ei meillä ollut semmoisesta puhettakaan... Tietysti ylioppilaaksi luen... Mutta ettepä te juuri iloisilta näytä, ja minä, joka tällä uutisella riensin luoksenne juoksujalassa!

Eero (äkkiä päästäen tunteensa valloilleen). Oi Harry, kuinka saattaisin iloita, kun olen ystävän kadottanut.

Hän nousi kävelemään; Harry ja Aarno seurasivat häntä katseillaan.

-- Minun sydämeni on tällä hetkellä katkera, katkera, hän puhui. -- Suokaa anteeksi, etten jaksa hillitä itseäni. En jaksa, en tahdo. Minun täytyy puhua ääneen, mitä sieluni kuiskaa. Harry, Harry, ethän sinä yhtään ole minua käsittänyt! Et yhtään ole katsonut asiaa samalta kannalta kuin minä. Koko huolesi keskittyi siihen, että ylioppilaaksi pääsisit. Kun tulit luokseni neuvottelemaan, mikset heti sitä sanonut? (Harry teki liikkeen ikäänkuin vastatakseen, mutta Eero ei sitä huomannut.) Minä luulin, että sinulla oli aivan toista mielessä. Kuuluthan Resurgetin liittoon ja olethan luvannut etsiä ja palvella totuutta... Onko minun pakko jättää kotini? Ei suinkaan, mutta miksikä sen aion tehdä? Sentähden että se on ehdottomasti oikeinta, mitä nyt voin tehdä. Koituuhan siitä vaikeuksia kaikenlaatuisia, kärsimyksiä ehkä paljonkin, mutta sopiiko niitä lukuun ottaa?... Teko on oikea, siinä kaikki, mutta sitä sinä, Harry, et ole yhtään ymmärtänyt. (Tyynemmin). Enhän tällä tahdo sanoa, että sinun välttämättä olisi pitänyt jättää kotisi, jos kohta olinkin luullut, että me neljä vetäisimme yhtä köyttä; näyttääpä siltä, että meillä voikin olla sangen erilaiset käsitykset velvollisuudesta: Tuomo epäröi, sinä kerrassaan kieltäydyt -- mutta se minua surettaa, ettet sinä, Harry, osannut katsoa hankettamme oikeuden ja velvollisuuden kannalta, ettet nähnyt totuutta etkä ihannetta, vaan niin pintapuolisesti koko asian olet käsittänyt, että vielä saatoit iloita, siitä vapauduttuasi.

Harry (hilliten tunnettaan). Johan sanoin, etten siitä iloitse.

Eero (itsekseen). Harry, Harry...

Harry. Mitä taas siihen tulee, etten heti sinulle sydäntäni paljastanut, niin enhän sen halua itsekään tiennyt. Vasta luotasi palattuani hoksasin, kuinka vaikeata olisi jättää vanhempani ja keskeyttää lukuni, juuri kun ne olivat päättymäisillään.

Eero (masentuneena itsekseen). Niin, niin, minkä sille saattaa?

Tämän sanottuaan hän kävi istumaan ja miettimään, pää rinnalle kallistuneena.

Aarno. Rauhoitu, Eero, turha on noin katkeroittua. (Eero nosti katseensa Aarnoon). Eihän Harry ole mitenkään väärin menetellyt... Epäröihän Tuomokin samanlaisesta syystä ja hän on kuitenkin paljon kauvemmin ollut ystävänäsi. Vasta äskenhän Harry on seuraamme liittynyt ja lienemmekö edes puhuneet hänelle sanaakaan maalla-asumistuumistamme. Aivan luonnollista, ettei hän ole sinua käsittänyt...

Harry. Kyllä minä olen Eeroa käsittänyt, olen minä siksi paljon teidän kanssanne seurustellut. (Eero käänsi katseensa häneen; Harry jatkoi jotenkin tylysti): Mutta sitä en pidä oikeana, että Eero minua noin tuomitsee... Sitäpaitsi en tosiaankaan näe mitään väärää siinä, että lukuni lopetan ja ylioppilaaksi tulen... Olettehan tekin ylioppilaita... En suinkaan silti lakkaa totuutta palvelemasta tai oikeammin etsimästä?

Aarno. Et suinkaan.

Eero (päätään pudistaen). Ei... ei... (Miettien). Kumma, kun eivät ihmiset pohjaltaan ole samallaisia...

Aarno. Mikseivät ole? Ainakin me neljä olemme siinä määrin toistemme kaltaisia, että koska meidän kesken erimielisyys onkaan vallinnut?

Eero (väsyneesti; katse maahan vaipuneena). Niin, niin.

Aarno. Totta puhuen, tämä tämänhetkinenkin näennäinen erimielisyys on minusta vallan vaaratonta laatua; sillä ymmärtääkseni ei Tuomo eikä Harry ole itse asiasta toista mieltä kuin sinäkään, eivät he vastusta sinun tuumaasi, ainoastaan sen toteuttamista juuri nyt -- eikö niin, Harry?...

Harry (Eeroon katsoen). Tietysti niin.

Aarno (jatkaen)... joten siis minusta tuntuu, että koko tämä riidan aihe poistuisi sillä keinoin, että lykkäisimme tuuman toimeenpanemisen toistaiseksi, esim. siksi kun Harry on ylioppilaslakin voittanut; silloin kai Tuomollekin sopisi... Ja miksi nyt heidät jättäisimme tänne yksin? Ovathan he ystäviämme ja uskollisia aatetovereitamme -- ainoat mitkä meillä onkin.

Eero (yhä mietteissään). Niin, niin.

Harry (heltyen). Niinpä niin. Jos nyt lähdette heti ja jätätte minut tänne yksin, niin ikäväksi tulee koko tämä lukuvuosi. Kenen luona enää käynkään, kehen kanssa järkeviä juttelen, keltä oppia otan? (Puoleksi innostuen). Jospa vielä tämän talven odottaisitte! Sitten minäkin olen paljon vapaampi, kun koulusta olen päässyt ja vapauden merkki on lakissani. Silloinhan teemmekin mitä tahdomme.

Eero (katsoen ylös; hymyillen). Todellako sinun tulisi meitä ikävä?

Harry. Etkö sitä usko?

Eero (käyden taas totiseksi). Uskon (katse jälleen maahan).

Aarno. Mitä sinä nyt siitä ehdotuksesta sanot, Eero?

Eero. En tiedä.

Aarno. Tiedätkö, kun minustakin rupeaa näyttämään viisaalta, ettemme nyt heti sitä askelta ota. Päätös kyllä on äkkiä tehty, mutta ainahan on niitä valmistuksia... Pitäähän meidän vähän tarkemmin miettiä, mihin ryhdymme ja mitä oikeastaan toimeen panemme -- eihän sitä noin vain uutta kotia perusteta... Eikö liene viisainta, että kotvasen aikaa täällä kaupungissa vielä elää hyrrytämme?... Maalle muuttokin on sitä mukavampi kesäiseen aikaan...

Harry. Aivan niin minustakin.

Eero (sisäisesti taistellen). Että kesäänkö?

Aarno. Niin, eihän siihen ole kuin muutama kuukausi.

Eero (nostaen päätään ja hymyillen surunvoittoisesti). Pojat, te ikäänkuin saatatte koko asian toiseksi kuin mitä minä olen tarkottanut -- enkä kumminkaan tällä hetkellä osaa teitä vastustaa, sillä te olette koskettaneet sydämeni kieliä ja minä teitä rakastan. En liioin löydä järkiperusteita, millä kumoisin teidän väitteenne. Vähäinen odotus ja sen aikuinen tarkka harkinta! -- tuntuuhan semmoinen ehdotus varsin hyväksyttävältä, mutta miksi yhtäkaikki minun on niin raskas olla, aivan kuin sumu peittäisi näköni ja ilma olisi usvaa täynnä?... Epäröimään te saatatte minua, enkä nyt tiedä, minne äskeinen rauhani katosi. Oh, mikä tunteitten heittelemä houkka ihminen onkaan... Mutta sanokaa minulle, onko teidän rakkautenne niin palava ja niin voimakas, että voin siitä elää, jos nyt aikeestani luopuisin?

Aarno. Mitä tarkotat?... Rakastammehan sinua...

Eero. Niin, niin, ette te nyt sitäkään ymmärrä. (Nousten). Nyt minä lähden aatokseni kanssa taistelemaan, täytyy miettiäkseni yksinäisyydessä ja yön hiljaisuudessa, ja huomenna sitten te tulkaa päätöstäni tiedustelemaan.

Aarno. Joko lähdet?

Eero. Lähden, ja tulkaa huomenna päivällisen jälkeen luokseni.

Eero jätti hyvästit ja poistui. Aarno ja Harry jäivät vähäksi aikaa katsomaan toinen toistaan silmiin, hieman oudoksuen ja nolostuneina, sitten Harry arveli, että "taidan minäkin nyt lähteä kotiin" ja kävi palttoonsa käsiksi.

Aarno. Mikä lie Eeroon taas tullut?

Harry. Niin, hän on välistä omituinen. Hyvästi nyt.

Aarno. Hyvästi.

Harry poistui.

IV.

Seuraavana päivänä Aarno ensimäisenä saapui Eeron luokse. Hän tapasi ystävänsä suurella innolla kirjaa lukemasta, ja ilosta säteilevin kasvoin Eero hänet vastaan otti ja käytti istumaan. Huoneessa oli Rolandkin ja hänelle piti tavallisuuden mukaan lyödä käpälää; kohta perästä koira vinkuen pyrki ulos; Eero laski menemään ja palasi sohvalle istumaan.

-- Oletko poikia tavannut? kysyi Eero.

-- En Tuomoa. Harryn näin vilaukselta, ehti sanoa, ettei jouda tänne kuin vasta vähän myöhemmin.

-- Vai niin... Tiedätkö, kun minä olenkin tänään vallan ihmeellisen kirjan löytänyt, jonka luku on tuottanut minulle suurta henkistä nautintoa. Kuulehan nyt esimerkiksi tätä kohtaa.

Hän aukasi kirjan ja luki:

-- "Ihmiskunnan lankeemus ei ole ainoastaan tapahtunut määrättynä hetkenä kaukaisessa menneisyydessä, vaan se tavallaan uudistuu jokaisen yksilön, kansan ja ihmisrodun elämässä. Jokaisen ihmisen poveen on taivaallinen siemen istutettu, jokaiselle kansalle on jumalallinen tehtävä annettu, mutta missä tapaamme ihmisen, joka horjumatta sitä siementä hoitaisi ja kasvattaisi, missä näemme kansan, joka tieltään poikkeamatta kulkisi korkeata päämaaliaan kohti? Emme ainakaan suurten ja mahtavain loistavasta joukosta niitä löydä, vaan kenties silloin tällöin havaitsemme pienen, maailman näyttämöltä syrjäytetyn kansan tai nöyrän, usein ylönkatsotun ihmisen, joka uskollisesti ja itsetietoisesti koettaa tehtävänsä täyttää. Useimmat sekä yksilöt että kansat kompastuvat kiusausten tielle, lankeavat houkutusten haltuun. Viettelysten käärme on maailman saartanut, ja harva se ihminen, joka päähän pääsee sen käärmeen purematta. Ja kuitenkin on koko elämän tarkotus siinä, että ihminen oppisi eheänä säilyttämään sitä jumalankuvaa, joka nyt pirstaleiksi lyödään muka 'elämän koulussa'. Lapsena jo hänen pitäisi tulla tietoiseksi tehtävästään ja sitten läpi koko elämänsä pyhänä pitää sitä jumalan eli täydellisen ihmisen, ihmisihanteen kuvaa, joka hänen sielustaan pyrkii päivän valoon ja jota varten hän on luotu." Mitä sanot, Aarno? Eikö tämä ole juuri sitä samaa, jota mekin olemme ajatelleet? Eikö meidänkin uskomme ole usko siihen, että ihmisen pitää pyrkiä totuuteen, että hänen pitää olla hyvä, jalo, puhdas, rakastavainen? Maailma on kauvas poistunut ihanteesta eivätkä useimmat ihmiset siihen edes pyrikkään -- mutta me tahdomme koettaa ja näyttää ihmisille, että hyvä on aina hyvä, ja elää sitä elämää, jota varten olemme luodut! -- Oli ne mahtavia sanoja, myönsi Aarno, -- ja paljon perääkin niissä, vaikka minä, niinkuin tiedät, en järin pidä tuommoisesta vähän uskonnollisesta kielestä. Parempi minusta sanoa, ettei ihmiskunta ole vielä siihen ihanteeseen ehtinyt. Uskon kehitykseen, vaan en lankeemukseen.

-- Vaikkapa niinkin, mutta kuitenkin kirja on oikeassa, sillä eikö totta, että sinulla on tieto ihanteesta, vaikket olekkaan itse sitä saavuttanut? Mistä se tieto olisi, jos kaikki vain olisi kehitystä?

-- Totta kyllä, mutta jos tuo tieto onkin minuun tullut jonkun kehittyneemmän ihmisen opetuksesta tai esimerkistä...?

-- Kristuksen?

-- Pannaan vaikka hänen, tuumi Aarno.

-- Mutta mistä hän sitten semmoiseksi tuli? Ei se tieto muuten hänen kauttaan maailmaan tullut, sillä on jokaisella kansalla ennen niinkuin nytkin ollut aavistus ihanne-ihmisestä. Itämaalaisilla etenkin on ollut aivan sama kuva kaikkia rakastavasta ja hellivästä ihmisenkelistä kuin on meillä kristityilläkin. Sen minä vastikään olen lukenut.

-- Hm.

-- Ja sitten se vastakaiku meidän rinnassamme. Ei se opetus meihin ottaisi, ellei se herättäisi eloon jo olevaa aavistusta, jo valmista tietoa.

-- Saattaa tuo niinkin olla, en tahdo väitellä vastaan... Mutta kuuleppas, Eero, ethän vielä ole sanallakaan maininnut, minkä lopullisen päätöksen olet eilisestä tehnyt.

-- Niin olen päättänyt, ettei asia punniten parane, vaan kerran tuumittuna on toteutettava. En eilen illalla kauvan mietiskellyt, ennenkuin minut valtasi ankara väsymys ja levolle panin. Mutta nukkuissani lienen päässyt aatoksestani perille, koska tänä aamuna herätessäni asia oli mielessäni selvänä kuin päivä. Eihän siinä muu vikana ollutkaan, Aarno, kuin että olin koetuskiveen kompastunut!

Eero naurahti, ja Aarno kysyi:

-- Mihinkä koetuskiveen?

-- Etkö muista minun käyneen epäröimään sen perästä kun sinä ja Harry rupesitte puhumaan muuttomme lykkäämisestä toistaiseksi?

-- Muistan toki.

-- No, siinä teidän perustelemisessanne oli pari kohtaa, jotka sillä hetkellä sydämeni voittivat: ensiksi, että viivytys olisi harkinnan varalle hyvä, toiseksi, ettemme Harryä hylkäisi ja ystäväämme yksin jättäisi. Tämä viimeinen syy se erittäinkin tepsi ja pani ajatukseni ahtaalle, koska minä kovasti teitä rakastan enkä soisi teitä surettavani.

-- Oliko siinä sitten mitään pahaa? En vielä sitä kiveä näe.

-- Etkö huomaa, että siinä kohden juuri kompastuinkin? Vastahan olin päässyt moittimasta Tuomoa ja Harryä siitä, etteivät vastustaneet veren ja lihan vetovoimaa, ja kas, heti perästä itse kaatua kopsahdin samaan kuoppaan. Rakkaus se minutkin pyörälle pani. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.

-- Niin no, kun siltä kannalta asian ottaa. Mutta pakkoko sen tekee? Eikö yhtä hyvin voisi päätellä, että erehdyit silloin kun heitä moitit, että oikeinta juuri on sekä sinun että heidän puolelta noudattaa sydämen vaatimuksia?

-- Kuinka? Olihan asia oikea... No, niin, väärinhän tein heitä moittiessani, sillä mikä mentori minä olen ja miksi heidän välttämättä pitäisi ajatella ja tuntea samalla lailla kuin minä! Mutta ymmärräthän sinä, Aarno, että sydämeni luotti heihin ja meidän liittomme yhteishenkeen.

-- Eikä se siinä luotossaan ole pettynytkään... Sinä siis olet päättänyt jättää kotisi, tämän runollisen pikku huoneesi, jossa niin monta suloista hetkeä olemme yhdessä viettäneet, ja lähteä ulos maailmaan?

Eero hymyili.

-- Olen tietenkin, kaikesta runollisuudesta huolimatta.

-- Hm... Olkoon, kyllä minä kumppaniksesi lyödyn.

-- Siinä teet aivan niinkuin omatuntosi käskee, sanoi Eero vakavasti. -- Mieleni näet on eilisestä muuttunut. En tahdo vaikuttaa sanoillani en sinuun enkä kehenkään -- en sitä eilenkään tahtonut, mutta ajattelemattomuudessani sen kumminkin tein. Nyt jätän asian jokaisen itsensä ratkaistavaksi, vieläpä siihen kehotankin. Jos mikään vaikuttaa, vaikuttakoon esimerkkini, muttei mahtisanani.

-- En luulekkaan, että sanasi yksin meitä yllyttäisi, lienee meissä itsekussakin niin paljon sitä vastakaikua, josta äsken puhuit... Kuten sanoin, minä sinua seuraan.

-- Kiitos, Aarno, aina kaksi on yhtä enempi taistelun temmellyksessä... Mutta suothan anteeksi, Aarno, että hetkeksi poistun! Nyt on aika tullut, että menen enoni puheille. Katsohan kirjaa hyllyltä itsellesi. Jos pojat sattuvat tulemaan, otat heidät vastaan isäntänä ainakin.

-- Mene vain huoleti, kyllä minä tässä... Ja Eero kävi enonsa puheille.

Hovineuvos, yönuttuun puettuna, oli pitkällään sohvalla, päivällislepoa nauttimassa. Hän oli sangen onnellisen ja tyytyväisen näköinen, ja näyttipä siltäkin, ettei tämä suloinen tunne ollut ainoastaan oivallisen päivällisen aikaansaama; tavan takaa hovineuvos tarttui tuuheaan partaansa ja silitellen sitä tuijotti milloin ankaran ylpeästi milloin lempeästi hymyillen avaruudessa liikkuviin mielikuviin -- mikä liekään ollut hänen onnensa alkulähde, ehkä virkaylennys ja sitä seuraava "laajempi vaikutusala". Kaikesta päättäen Eero oli valinnut sopivan hetken esiintyäkseen.

-- Häiritsenkö, eno? kysyi Eero varovaisesti ovea aukaisten.

-- Et, poikani, käy sisään, kuului vastaus. Kehotusta noudattaen Eero sulki oven jälkeensä ja läheni sohvan edessä seisovaa pöytää.

-- Olisi vähän asiaa enolle.

-- Anna kuulla, tuumi hovineuvos ja lisäsi hymyillen:

-- Rahaa tarvitset? Eero punastui.

-- En -- koska sitä muutenkaan olen pyytänyt?

-- No, et, et, ajattelin muuten vain... Tiedäthän aina saavasi, jos tarvitset...

-- Tiedän, eno, mutta olenhan jo aikaa hankkinut itse sen verran, minkä tarvitsen kirjoihin... ja mitä muita menoja minulla olisikaan?

-- So, so, olethan oikeassa... No, mikä nyt asiasi olikaan?