Part 15

-- Ei ihminen saata hyvää kokonaan unohtaa, jos hän sen kerran on ymmärtänyt. Hän lankee hetkeksi, kompastuu, sokaistuu, mutta se on kaikki vain hyvän voitoksi... Luottakaa te sallimukseen ja palvelkaa Jumalaanne, tehkää mitä totuuden henki omassatunnossanne teille käskee... tehkää tälle kansalle hyvää... Teidän ystävänne valmistuvat omiin tehtäviinsä...

Mutta Eero tunsi oudon riemun syttyvän sydämessään, ja valo täytti hänen sielunsa.

... Ja nyt hän oli matkalla kotiin. Oli heittänyt hyvästit noille ihmisille ja kulki yksin metsässä.

Mutta metsä oli kuin temppeli. Kuin pylväitä pyhäkön olivat korkeat hongat, kuin holvikaaria tuuheat oksat ja lehdiköt. Ja tuulen humina oli pyhää soittoa.

"Jospa voisin temmaista sydämeni rinnastani ja panna alttarille uhriksi kansalle. Jospa voisin itkeä itseni viisaaksi ja hyväksi ja sitten hymyillä kaiken voittanutta lempeä kansani sydämeen!"

VI.

Kului kesä, tuli syksy. Satoi ja tuuli. Harmaa oli taivas, ruskeanharmaa. Elämä monenkin mielestä alkoi kelmetä, kylmetä...

Mutta Eeron mieli nousi.

Korehturiluvut ja muut valmistavat puuhat olivat onnellisesti ohi, pari viikkoa sitten kirja oli ilmestynyt painosta ja nyt se valkokantisena hohti kirjakauppojen ikkunoissa. "Nuorukaisen mietelmiä" siinä seisoi isoilla kirjaimilla ja sitten pienemmillä "kirjottanut Z." Eero oli vanhaa salanimeään käyttänyt osaksi omasta halusta, osaksi kustantajan neuvosta.

Vapaakappaleita hänellä oli vieressään pöydällä, ja enolleen, ystävilleen ja Väinö-vanhukselle hän niitä jo oli lähetellyt. Pääkaupungin lehdissä ei vielä ollut kirjaa arvosteltu ja maaseutulehtiä Eero ei ollut nähnyt. Mutta yksityisiltä tahoilta hän oli kuullut, että kirja herätti huomiota ja että sitä innolla luettiin. Olipa tullut kirje Tuomoltakin, joka kiitteli ja sanoi, että oli "toisesta osasta" paljon pitänyt.

Eero odotteli nyt jännityksellä, mitä suuret lehdet sanoisivat. Ei hän uskaltanut kiitosta toivoa, mutta kunpa edes olisivat hyökänneet vastaan. Se jo vaikuttaisi, että kirja leviäisi ja sen aatteet...

Kummallisen reippaaksi hän tunsi itsensä, mutta välistä tuppasi epätoivokin tulemaan. Kuitenkin hän sen karkotti luotaan, ja mielensä oli nousemassa.

Koputettiin ovelle.

-- Sisään!

Samalla Eero hyppäsi saliin katsomaan, kuka tuli: oli iltapäivä eikä hän ketään odottanut.

-- Täti! Sinäkö, täti! hän huudahti ilosta hämmästyen. -- Sinäkö tänne vaivautunut tämmöisellä tuulisella säällä!

Hän auttoi kappaa päältä ja suuteli tervehdykseksi.

-- Tänne minä tulin, selitti täti, -- et sinä kumminkaan meillä tänään olisi käynyt. Kuka sen tietää, kuinka kauvan olisimme saaneet sinua odottaa. Kaarlo-enosikin valitti, ettet nyt ollut kotona.

Eero vei tätinsä sohvaan istumaan ja kysyi:

-- Miksikä sitten juuri tänään?

-- Arvasinhan sen. Etkö ole tämänpäiväistä lehteä lukenut?

-- En, eihän tänne sanomalehtiä tulekkaan minulle enkä ole käynyt isäntäväen puolella.

-- Voi, voi, lapseni, arvasinhan sen. Kas tässä. Täti oli hommissaan, se näkyi. Hän otti taskustaan kokoonkäärityn sanomalehden ja ojensi Eerolle.

Eero jo tiesi, mistä oli kysymys. Hänen kätensä vapisi.

-- Toisella sivulla. Lue.

Eero aukaisi lehden. Magneettisella voimalla hänen silmänsä heti takertuivat tuohon tavalliseen otsakirjotukseen: "Kirjallisuutta", mutta sen alla loisti nyt: "Nuorukaisen mietelmiä, kirjottanut Z." j.n.e.

Eero luki ensimäiset rivit: "Nimimerkki Z. ei liene lukijoillemme aivan outo. Viime kevään kuluessa se silloin tällöin nähtiin jonkun artikkelin alla eikä jäänyt aivan huomiota herättämättä. Kukahan mahtanee olla kirjottaja, joka puhuu niin rohkeata kieltä? arveli kyllä yksi ja toinen, ja sama kysymys se uudistuu nytkin ja vielä suuremmalla ponnella.

"'Nuorukaisen mietelmiä' on merkillinen teos..."

Ennätettyään näin pitkälle Eero mielenliikutuksesta kalpeni. Veri kyllä kohta taas nousi kasvoihin, mutta sydän jyskytti niin, että maailma musteni silmissä. Vaikka Eero luki arvostelun loppuun saakka, ei hän tullut hullua viisaammaksi jatkon suhteen.

Niin paljon malttia hänellä riitti, että korviin saakka punaisena alotti luvun uudelleen. Ja nyt se hänelle selveni. Se oli kiitosta, se oli todellakin kiitosta. Ihan niin painettua kiitosta, että tuhannet ihmiset sitä lukivat.

Siitä ei ollut epäilystäkään.

-- Joko olet lukenut? kysyi täti, odottavasti.

Lehti putosi Eeron kädestä.

Hänen silmänsä säihkyivät tulta ja hän huudahti:

-- Mutta nythän minun kirjani tulee leviämään tuhansiin koteihin ja sen ajatukset kylvävät siemeniään tuhansien ihmisten sieluihin!

Sitten hän ei osannut itseään hillitä, vaan syöksyi polvilleen tätinsä eteen, painoi päänsä hänen helmaansa ja nyyhkytti kuin lapsi.

Eikä täti osannut muuta kuin silitellä lemmikkinsä tukkaa ja kuiskailla:

-- Voi lapseni, voi lapseni.

Ja kun nyyhkytykset taukosivat, Eero alkoi puhua, ensin hiljaa, soinnukkaasti, sitten kovemmin ja päätään nostaen:

-- Voi kuinka Jumala rakastaa ihmisiä. Et sinä aavista, täti, kuinka Hän rakastaa. Hänen rakkautensa on kuin suuri valtameri, kuin ääretön ulappa, eikä ihmisajatus sitä käsittää voi. Ei anteeksiantamisesta ole kysymystäkään, sillä ei ole mitään anteeksiannettavaa. Kuta viheliäämpi ja heikompi ihminen on, sitä suurempi on Jumalan rakkaus. Jumala pyytää meiltä anteeksi, niin, Jumala pyytää meiltä anteeksi. Sillä Hän kantaa meitä käsillään kuin äiti lastaan ja Hän tahtoisi kärsiä kaikki meidän puolestamme...

Ja täti itki.

Hän painoi rintaansa tuota kultaista päätä, tuon suloisen nuorukaisen päätä.

Ja Eero sanoi:

-- Mikä soitto sun sydämessäsi, täti. Se on kuin rakkauden kannel.

Ja hetken perästä hiljaa, hiljaa, päätään nostaen:

-- Sinä olet minulle kuin äiti, olet aina ollut. Ja täti itki vielä enemmän.

Mutta Eero ummisti silmänsä ja näki unta.

Se oli kultaista unta.

Se uni oli kuin lintujen laulu kesäisenä aamuna, kuin päivän hohtava valkeneminen, kuin rakkauden väike anteeksiantavan ihmisen silmässä.

Se uni oli tulevaisuudesta. Mutta ennustiko se totta? Ken sen tietää? Ken tietää, mitä suruja ja mitä heräymyksiä oli kätkettynä tulevaisuuden poveen?

EPILOGI.

UNELMA.

Du helige himlens Herre, hör lilla fågelns bön: Ack, hur är din jord så ljuflig, hur är din himmel så skön! O, låt vara sjöar stråla klart uti vår kärleks brand! O, Herre, lär oss att älska, o lär oss att älska vårt land!

_Z. Topelius_.

1.

Virkistävä sade oli kulkenut ohi, ehtoo oli tyyni. Vesilätäkköön tiellä kuvastui sinitaivas ja pehmeät, valkoiset pilvenhattarat. Kesantopelto oikealla puolen tietä oli mustankostea, mutta vasemmalta vainiolta hyökyi hedelmöivän rukiin sulotuoksu. Pellonpientarella oli ruoho vehreän ja nuoren näköistä ja sen suojassa kimalteli vielä sateen pisaroita.

"Aivan kuin lapsi, joka itkee ja kohta hymyilee. Kyynelkarpalo vierii poskella, toinen riippuu silmän ripsissä, ja silmä kiiltää itkusta vielä kosteana, mutta ilo on palannut, suu hymyilee ja kasvot loistavat...

"Aivan kuin minä, joka olen löytänyt rauhan jälleen sydämelleni."

Pellon tiellä kulki nuori mies. Ryhdikäs käynti, keskikokoinen vartalo, hienot, ystävälliset kasvonpiirteet. Teeskentelemätön olentonsa ilmaisi, kuinka onnellinen hän oli. Siinä oli surun ja sisällisen taistelun jälkiä, mutta samalla voiton vapautta ja rauhaa ja yliluonnollista kauneutta. Tietämättänsä hän hyräili hiljaa ja hänen huulensa hymyilivät.

"Kuinka maailma nyt on kaunis ja elämä sopusointuinen! Kuinka ihana tuoksu tuosta pellosta, tahtoisin syleillä koko avaruutta... Kiidä, kiidä, sinä pilven kauna, kiidä kauvas ja kerro, kuinka onnellinen olen."

Talosta peltojen takaa kuului väen ruokakellon ääni illan hiljaisuudessa. Milloin se kaikui leveällä, läheiseltä, milloin tiukkeni, eteni loitommalle: helk hälk, helk hälk hälk, helk hälk hälk...

"Leena se on kellon nuorassa. Tunnen hänen vankan tottuneen temppunsa."

... Hälk, helk!... Helkytys taukosi, mutta tuttu ääni soi vielä tuokion kuulijan korvissa.

Se tuli luokseni kuin kutsumus, tuo soitto: missäs olet, missäs viivyt, sankari väsynyt, joudu ruualle ja levolle... Niin, riennän, riennän illalliselle ja kukkieni, kasvieni luokse. Ei ole Roland parkakaan ruokaa saanut...

-- Kas Mirza! Mistä sinä tänne jouduit sadevettä ryyppimään? Eikö ollut kotona parempaa -- vai minuako sinun tuli ikävä?

Näin puhuteltu Mirza oli pieni, lumivalkoinen kyyhkynen, joka varovasti seisoen lätäkön reunalla kurotti nokkansa veteen ja nähtävästi suurella mielihyvällä maisteli siitä. Heti kuultuaan tutun äänen se taukosi juomasta, nosti pientä päätään ja tähysteli toisella silmällään tiedustellen tulijaan.

-- Mirza, Mirza!

Nuori mies seisahtui ja kurotti kämmenensä. Kuin ilosta säpsähtäen kyyhkynen levitti siipensä ja istui siinä tuokiossa ystävänsä kädelle.

-- Kas niin, mitä sulia nyt on kerrottavaa? Olet ollut poissa koko päivän, lennellyt pitkin maita ja metsiä -- ja minkähän haossa, valkokyyhkyni? Levoton pikku sielusiko se ajaa sinut vertaistesi parista ulos maailmaan?... Ja nyt olet paluumatkalla kotiin, kun ilta joutuu, nälkäisenä, janoisena... Mutta kun ilmassa liidellen minut havaitsit, laskeuduit tielle odottamaan, etten aavistanutkaan... Niinkö?

-- Kl, kl... kuuluu.

Mirza kääntelihe, kumartelihe, paisutti höyhenkaulaansa ja vastata kuherti omalla kielellään.

-- Valkosiipeni, Mirzani, lausui nuori mies lempeästi ja silitti vapaalla kädellään kyyhkysen siipiä. -- Niinkö se on sullakin sykkivä sydän, joka aina tahtoo uutta kokea ja uutta tietää... aamulla pois vieraille maille ja illalla kotiin... ruualle. Voi poloiseni, emme ole luodut vain ilmoja liitelemään, mutta maassakin matelemaan... Ja nyt -- kotiin syömään. Lennä, Mirzani!

Totellen lintu kohosi ilmoille ja kiiti pois, suoraan sinneppäin, mistä ruokakellon ääni äsken oli kuulunut. Samanne nuori mieskin jatkoi matkaansa, pellon tieltä maantielle ja maantietä myöden taloa kohti.

Talon pihamaalla leikki pari lasta ja kuistilla seisoi nuori äiti.

-- Iltaa, iltaa! tervehdittiin molemmin puolen, lapset juoksivat tulijan syliin ja vaimo kysyi:

-- Missä Eero niin on viipynyt? En ole nähnyt pitkään päivään kotiin päin tulevan, siitä kun aamulla katosi.

-- Kävin tuolla "innostuksen kuusella", niinkuin Leena hyvin arvaa... Kun kuulin, että sota taas on alkanut etelässä, menin sinne ajattelemaan ja rukoilemaan.

-- Niin, niin, lausui nuori äiti hiljaa ja katsoi ystävää silmiin. He ymmärsivät toisiansa.

-- Eero-Janne ja Anna, tulettehan tekin semmoisiksi ihmisiksi, jotka rukoilette ja teette työtä rauhan valtakunnan puolesta, hän sanoi ja kutsui lapsia luokseen.

Mutta nuori mies jatkoi matkaansa, sivuutti talon ja painui metsään. Siitä hän tuli pienoiselle niemelle järven rannalle, jossa oli hänen kotinsa.

2.

Ja tämä se nyt oli hänen oma pikku mökkinsä. Tupa tämä takkoineen ja tuvan takana kamari, se kaikkein pyhin, jossa hän työtä teki ja jonka akkunasta näkyi sininen järvi.

"Terve, Roland, terve, sinä vanha kumppani, tyydy nyt siihen, että päälaelle sinua taputan -- vai pitäisikö vielä ottaa käpälästäkin? No hyvää iltaa sitten... Ihan olet käynyt laihaksi nälästä ja ikävästä... vai etkö? Ahaa, oletpa tainnutkin käydä Leenalla ruokaa annattamassa?

"Voi kun et voi minua auttaa edes vettä tuomalla. Täytyy käydä lähteellä noutamassa. Mutta tyhjän sangon sinä sangasta kannat, veli Roland. Kas niin, tule nyt. Siinähän tuo menee hampaitten välissä, niin että häntä heiluu.

"Ja nyt vettä kousalla sankoon... Loiskis... soo-soo. Kas, kuinka vesi on kirkasta ja maukkaan näköistä. Ihan tekee mieli lipillä maistaa... Soo, nyt on sanko täysi. Lähdetään takaisin...

"Kas noin. Otetaanpa spriikeitin hyllyltä, kaadetaan lähdevettä kasariin ja sytytetään sininen liekki... Yks kaks on vesi kiehunut ja teejuoma valmiina... Mutta ensin pannaan teelehtiä rasiasta kannuun, noin, ja odotetaan kunnes vesi kiehuu...

"Mitähän tästä löydän sinulle, mokomalle jättiläiselle, illalliseksi? Tuossahan on kaapissa iso leipäpala, vähän voita höysteeksi ja kylmää vettä särpimeksi, niin on pojalla illallinen, jommoista ei monella köyhällä...

"Tänään on satanut, tänään ei tarvitse kastella kukkia eikä vihanneksia. Kas, kuin koko puutarha näyttää tyytyväiseltä. Pitää avata akkuna, että angervon tuoksu tuntuu tupaan... Ihanata, ihanata...

"Vaan olinhan unohtaa kyyhkyseni... Hänkin odottaa illallistaan, herneitä ja leipämurusia. No, tuossahan niitä vielä on Mirzan omassa laatikossa... Mirza, Mirza, kul, kul, kul, tule tänne akkunanlaudalle, tule joutuun syömään... Kas noin! Hyvälle maistuu.

"Mutta keitä tuolla tuleepi mäen rinteellä petäjien välissä? Pettävätkö silmäni, vai...?

"Ai, vesi kiehuu!... Täytyy rientää pistämään kansi päälle, että liekki sammuu... ja sitten takaisin ikkunalle...

"Mitä, pyöriikö maailma silmissäni, että nurin näen, vai eivätkö tule tuosta kaikki kolme...?

"Taatto taivahinen! Armas Aarno se on ja jalo Tuomo ja mustakutri, säihkyväsilmä Harry -- kaikki mun vanhat ystäväni!

"Ulos, ulos, heitä vastaan!"

Ja Eero kiiruhti veräjälle minkä ennätti. Siellä ne tulla astelivat kaikki kolme.

-- Terve, terve, terve, terve!

Eero olisi tahtonut syleillä yhdellä kertaa heitä kaikkia. Molemmat lämpimät kätensä hän heille tarjosi. Kaikkien silmät olivat kyynelissä.

-- Vieläkö sinä meitä muistat?

-- Vieläkö!... oh, oletteko koskaan olleet ajatuksistani kaukana?...

-- Ja tämäkö se nyt on kotisi?

-- Tämä, tämä... Se koti, josta yhdessä uneksimme.

-- Pieni paratiisi tämä onkin. Kukkiva puutarha, ilma täynnä tuoksua...

-- Ja katsokaa, pojat, kuinka se sijaitsee. Niemen nenässä järven rannalla... Näittekö koivujen välistä valkovenoseni tuolla lepistössä rannan laidalla?...

-- Näkyy pilkistävän...

--... ja tänne tulokin on saakelin viehättävä. Varjoisan kuusimetsän ja petäjikön kautta tie ensin kulkee -- ja sitten kun tuonne laidalle joutuu, niin äkkiä aukenee eteen järven päilyvä pinta ja tämä pieni idylli tässä... Kyllä oletkin osunut, Eero.

-- Mutta käydäänpä tupaan. Te varmaan ette vielä ole illastaneet? Minä ainakaan en ole.

-- Onko sinulla sitten mitään tarjota tämmöisessä runottarien pesässä? Luulisihan täällä tulevan toimeen ruuattakin...

-- Sinä Tuomo-veitikka... Ei sitä nyt sentään niin hirveitä "idealisteja" olla... Vai mitä, Roland? Nähkääs, kuinka sekin herra on lihava... No, vanhoja tuttuja, etkö tunne?

-- Sekin veikkonen vielä elää! Terve, Roland.

-- Jo tuntee... anna käpälää... jokaiselle.

-- Kyllä se tuntee.

-- No, nyt sisään. Minulla on teevesi tuolla jo puolivalmiina.

-- Voi, Eero, ha ha haa, ovesi on ilman lukkoa!

-- Entä sitten, Aarno? Ei siinä lukkoa kuuna päivänä ole ollutkaan. Mitäs siinä lukko tekisi? Ei tästä talosta ketään vaeltajaa ulos suljeta.

-- Mutta jos varkaat...?

-- Varkaat! Onko niitä olemassa?... Mitä vanhoillista kaupunginkieltä! Jos ken tahtoo täältä jotakin ottaa, niin ottakoon...

-- Entä jos vievät koko talosi?

-- Kuka vie? Ei, veli veikkonen, täälläpäin semmoisia tapahdu.

-- Eikö varkaat täällä koskaan ole käyneet?

-- Ei nyt enää. Kerran alussa tapahtui... olettehan lukeneet Victor Hugo'n "Les Miserables?"

-- Ollaanhan, vaikkei ranskaksi.

-- No, muistatteko tuota tapausta, kun Jean Valjean kävi piispan luona hopeakandelabereita ottamassa?

-- Muistetaan.

-- Niin sattui täälläkin kerran, vaikkei tietysti semmoisia kalleuksia minulla ole... Raukka se tuota kaappia kaiveli, kun minä ilmestyin kamarinovelle vähän hätäyksissäni...

-- Sano: vähän peloissani...

-- Jos niin tahdot... mutta samalla hymyillen. No, mies myös ällistyi ja minä vihdoin sain suustani: "ottakaa vain, jos mikä mieli tekee. Onko teidän nälkä?" Silloin poloinen itkemään ja sanoi, että ei hän ole koskaan varastanut, mutta kun oli semmoinen nälkä...

"Hyvä vieras", minä sanoin, "älkää varkaudesta puhuko... mokoma ruma, väärä sana... Otetaan esille, mitä talossa on ruokavaroja tarjona, ja syödään vatsa täyteen". Ja sitten tulimme hyviksi ystäviksi...

-- No oliko tuo päivällä vai yöllä?

-- Talvi-ilta oli.

-- Ja sitten vieras kestittynä sai pötkiä tiehensä kylmään, mustaan yöhön?

-- Leikkiäkö lasket, Tuomo? Ettekö näe, että tässä tuvassa on kaksi sänkyä?

-- Kas tosiaankin! Toinen toisessa nurkassa, toinen toisessa. Eipä juuri ole kuin morsiussänky!

-- No, no, tuo toinen vuode on yövieraita varten. Siinä se "varaskin" makasi ja nukkui.

-- Vai nukkui.

-- Käykö niitä yövieraita sinulla usein, kun tämä paikka on vähän syrjässä?

-- Käyhän niitä...

-- Kehtaat semmoista kysyäkkään, Aarno. Onhan tämä talo maan kuulu!

-- Suo anteeksi.

-- Älkää nyt leikkiä laskeko, vaan tulkaahan kamariakin katsomaan...

-- Kas, saamarin sievä. Ja kirjasi, vanhat toverit seiniä pitkin, ja vanha tuttu pöytäsi akkunan luona ja näköala järvelle... ja tuossa viulukin... Täällähän sitä viihtyykin. Ja työ, se kai sujuu?

-- Aina hiljakseen.

-- Sujui se Eerolta ennenkin!

-- Niin, mutta tämähän se nyt onkin oikea -- en sanaa löydä.

-- Oikea ballaadi, koko huone, vai sanotaanko: lyyrillinen runo?

-- Jotakin sinnepäin lienee... Ei tässä ainakaan synkkä ajattelija-pessimisti toimeen tulisi.

-- Ajatellaan täällä sentään paljonkin, hymyili Eero. -- Mutta käydäänpä tupaan takaisin, jos jotain syötävää saataisiin.

-- Aa niin, syödähän meidän piti.

-- Nälkä se on tosiaankin kaukana tämmöisestä linnunpesästä.

-- Älä joutavia. Olisit päivän, niin näkisit.

-- Mutta kuule, Eero, ruvetaan nyt vakaviksi. Meidän oli vähän niinkuin aikomus jäädä tänne yöksi?

-- Kuinka muuten? Jos yksi suostuu lattialla eli penkillä makaamaan, niin riittäähän sänkyjä kahdelle.

-- Entäs isäntä itse?

-- Minä olen sen yhden puolella, että tasapaino syntyisi.

-- No ei se koskaan käy päinsä, että isännän omasta sängystään ajaisimme...

-- Jättäkää se huoli minulle. Nyt painakaa puuta. Voi, onhan se vesikin jo jäähtynyt kasarissa. Täytyy sytyttää uudelleen.

-- Sinä olet isäntä ja emäntä talossa yhtaikaa. Kyllä se tuntuu vähän originellilta... Etkö todellakaan aio naida? Vanhaksi pojaksihan jäät -- ja ajatteles, kun olisi pieni hempukka...

-- Älkää turhia. Mikäs minulta tässä puuttuu?

-- No rakkaus!

-- Rakkausko? Rakkausko? En ymmärrä teitä. Rakkaushan asuu minussa itsessäni.

-- No sitten se, jolle rakkautta osottaa!

-- Mutta minullahan on työni, on puutarhani, on Roland, on Mirza, on tämä mökki, kaikki kukat, koivut, kuuset, taivas, koko maailma! Ja kaikki ne vieraat, jotka täällä käyvät, köyhät ja rikkaat, ja siellä Vuorelassa tätini ja Janne ja Leena ja vanha Väinö ja Anna-muori ja pikku Eero-Janne ja Anna ja... ja nyt te täällä! Puuttuuko minulta ketä rakastaa?

Tämän jälkeen oltiin ääneti. Vieraat olivat äkkiä käyneet totisiksi. Eero toi pöydälle astioita ja ruokaa. Ei paljon ollut, mutta olihan leipää ja voita ja retisiä ja piimäpytty ja teetä. Kaikki oli erinomaisen siistiä ja puhdasta -- ja maukastakin, sen huomasivat Aarno, Tuomo ja Harry, kun alkoivat haukata.

Aterioidessa sanoi Aarno:

-- Eero, jäätkö tänne ainiaaksi?

-- En ainakaan vielä tiedä, minne muuanne menisin.

-- Jos tulisit takaisin meidän luoksemme.

-- Takaisin teidän luo?

-- Niin, kaupunkiin.

-- Mitä siellä tekisin?

Olivat hetken vaiti. Sitten vastasi Tuomo hiljaa:

-- Olisit opettajamme.

-- Teidän opettajanne! Minä? Mutta sinä Tuomohan olet maisteri ja virkamies ja runoilija, Harry on tohtori ja Aarno on tulemassa kuuluisaksi kaunokirjailijaksi.

-- Joutavia. Kyllä tiedät, mitä tarkotamme... Olemme elämään väsyneet.

-- Tarvitsemme sinun apuasi, sinun läsnäoloasi.

-- Olemme elämään väsyneet.

Eero oli vähällä itkeä.

-- Mitä kuulen, hän sanoi. -- Te olette nuoria, terveitä, pulskia... ja... ja elämään väsyneet.

-- Niin, sehän on nykyaikaista.

-- Sitä spleen'iä, tiedät, hypokondriaa, nervositeettia.

-- Pois kaikki! Onko teidän sanoissanne rahtuakaan totuutta?

-- Kaikki on totta, kaikki.

-- Maailma kaipaa sielun lääkäriä, se kaipaa sinua... Mutta ei ainoastaan sinun kirjojasi, vaan sinun läsnäoloasi.

-- Sinun täytyy tulla vaikuttamaan.

-- Ystäväni, ei maailma minua kaipaa, ette tekään. Maailma kaipaa itseään, tekin. Kuka se on se itse? Se on Jumala, jota voi palvella. Sitä te kaipaatte, jota voisitte palvella, jumaloida, ihailla...

-- Oikein puhut. Sitä me kaipaamme. Eikä se ole nainen. Sen olemme kokeneet.

-- Ja luuletteko nyt, että se olisin minä!

-- Hm.

-- Anna meille joku ihanne!

-- Luo uutta eloa meidän suoniimme.

-- Miksi teiltä ihanne puuttuu? Miksi puuttuu se, jota voisitte rakastaa?... Onhan teillä koko kansa.

-- Kansa!... Mitä se pyytää? Leipää, peltoa, naista...

-- Ja vähän viinaa.

-- Ja vähän viinaa.

-- Noinko puhutte? Te ette kansaa tunne. Ette ollenkaan. Niinkuin ette omaa sydäntännekään. Kansa, se on teidän sydämenne... Luuletteko, että ihminen on aivoja ja hermoja vain? Luuletteko, että ihmiskunta on -- sivistyneet? Sivistyneet ovat kansan aivot, mutta kansa on sydän. Muistakaa, sydämestä tulee elämä.

-- Mitä tällä?

-- Teidän pitää oppia tuntemaan oman kansanne henkeä. Silloin opitte tuntemaan itsennekin... Kansan henki ei ole kansallishenki. Kansallishenki on se, että minä olen suomalainen enkä saksalainen. Samoin on personallinen tunto se, että minä olen Eero enkä Tuomo. Mutta kansan henki on ihmishenki. Minä en ole ainoastaan vähäpätöinen Eero, vaan olen ikuinen henki, ihminen, Jumalasta lähtenyt, veli kaikkien kanssa. Niin on kansanhenkikin ikuinen Jumalasta lähtenyt yhteistajunta, joka sitoo meidät yhteen ja tekee meidät veljiksi ja yhtäarvoisiksi muiden kansain kanssa... Te ette tunne itseänne ettekä kansaanne. Sillä mikä tieto se on: minä olen Tuomo, minä olen suomalainen! Senhän tietävät kaikki muutkin!... Mutta tietää se sama asia niin, että minä olen henki ja minä olen Suomen kansan hengen lapsi -- ja tietää, mitä se on! -- ja että minun tehtäväni on tälle minulle ja Suomen kansan hengelle ominaisella tavalla kirkastaminen Jumalan totuus...

-- Ja jos sen tietäisimme ja uskoisimme, mitä sitten?

-- Sitten luodaan se uusi kulttuuri.

-- Uusi kulttuuri?

-- Niin, se, jota kaikkien maiden kansat odottavat ja ikävöivät ja jota heidän kaikkien tulee luoda, itsekukin omalla tavallaan.

-- Oi onnellinen haaveilija, sinä! Ja sinä tuohon uskot ja tuota varten elät?

-- Niin, mutta minun elämässäni on joka hetki onnea... paitsi silloin kun suren pahan tähden... sillä minulla on Jumala tiedossani ja tajunnassani, se, jota ennen kutsuimme ihanteeksi... Hän onkin elävä todellisuus.

-- Oi onnellinen haaveilija, sinä!

-- Mutta kuinka me siihen uskoon pääsemme?

-- Seuratkaa totuuden ääntä. Menkää takaisin kaupunkiin, perustakaa vahva liitto, herättäkää Resurget uudelleen eloon, päättäkää taistella totuuden puolesta viimeiseen saakka!

-- Minkä totuuden?

-- Kaiken sen puolesta, mikä on totta. Tahi käännettynä: taistelkaa vääryyttä vastaan. Ettehän te sokeita ole. Tunnustakaa, mikä omassa elämässänne on ollut väärää, tunnustakaa, mikä ihmisten yhteiselämässä on väärää -- oh, onhan sitä aina...

-- Niin, niin...

-- Ehkä olet oikeassa...

-- Ehkä olet.

-- Eero, Eero, ja vieläkö sinä meistä pidät?

-- Johan sen sanoin, että rakastan koko maailmaa ja... vielä enemmän teitä.

-- Sinä saat meidät heltymään... Se vanha rakkaus, se vanha...

-- Tule tänne syliini, Aarno. Nyt tunnen, että olen voittanut teidät jälleen.

3.

Ja nyt he olivat kaikki Vuorelassa. Siellä istui kaikki talon väki pihamaalla, vanhemmat kiikkulaudalla, nuoremmat nurmikolla. Eeron täti piti pikku Annaa sylissään, hänkin oli puettuna kuin talonpoikaisvaimo, Anna-muori silitteli pienen, vieressään seisovan Eero-Jannen kiharoita, Leena istui ruoholla ja Janne, joka oli yhtä rakastunut vaimoonsa kuin ennen morsiameensa, loikoili pitkällään maassa päivän rasitusten jälkeen, pää Leenan pehmeässä sylissä. Toisen ryhmän muodostivat Aarno, Tuomo, Harry ja Eero, ja vielä toisen rengit ja piiat.

Ja aurinko laski.

Väinö vanhus, vähän harmaampana kuin ennen, istui laudalla ja piirteli sauvallaan santaan.

Hän rupesi puhumaan ja sanoi:

-- Kuulkaa nyt kaikki kansa, mitä vanhus elämästä kertoo.

Ja kaikki lähestyivät. Mutta vanhus puhui: