Part 7

Vilkkaassa keskustelussa istuivat Hermanni ja Aaretti sohvalla, puolityhjä paperossilaatikko edessään, Moppe makasi Hermannin polvella ja Aaretti karisteli tuontuostakin paperossistaan tuhkaa permannolle. Aina, puettuna mustaan turkkiin, käveli levottomana edestakaisin, seisahtui katselemaan kuvia seinillä, sitten taas aloittaakseen lyhyttä retkeänsä pienen huoneen toisesta päästä toiseen. Aaretti, huolimattomasti nojautuneena sohvan seinään, kertoi kilpa-ajoista, joihin aikoi lähteä ajamaan ensimmäistä palkintoa. Vihdoin toi Alviina viinin ja Hermanni täytti lasit. Jokainen otti omansa ja joi ääneti, paitsi Aaretti, joka puhui lakkaamatta. Hänen äänensä oli pieni ja matala, mutta hänen esitystavassaan oli leveyttä ja erinomaisella taidolla hän ymmärsi kehua, tavallisesti itseään.

-- Lähdetään jo, Aaretti, muistutti tuontuostakin Aina.

Olisihan Aaretti ehkä lähtenytkin, mutta Hermanni teki heti uuden kysymyksen, jos hän yritti lausumaan jäähyväisiä. Vihdoin sitoi Aina huivin päähänsä ja läksi ulos, Aaretti seurasi häntä, mutta antoi hänen hyvän aikaa istua reessä, selittääkseen pihamaalla Hermannille hevosensa hyviä ominaisuuksia ja kertoakseen sen sukulaisista, ennenkuin itse astui rekeen. Heti tunnettuaan isäntänsä kädet ohjaksissa hevonen tiesi hänen tahtonsa ja läksi juoksemaan alas mäkeä, jotta lumi tuprusi. Humauksena meni jäämatka lahden poikki, vastamaan tullessa rupesi Aaretti vihellellen viihdyttämään hevostaan. Sanattomana istui Aina hänen vieressään ja silmäili tuttuja seutuja. Hänestä tuntui, kuin hän vain olisi käynyt kirkossa tai vieraissa ja nyt olisi kotiin palaamaisillaan. Kaikki oli entisellään, kohiseva petäjikkö, keinu, tie, joka kulki peltojen halki, tuttu portti, jonka poikkipuukin vielä näkyi olevan korjaamattomana.

Kenenkään huomaamatta he ajoivat pihaan. Navetan edessä oli rusukoppa ja saavi, Miinan ja Taavin kammarin ikkunasta lankesi valoa lumelle. Miina seisoi lattialla. Hän oli paitahihasillaan, hänen hymyilevät kasvonsa olivat käännetyt jotakin kohti, jolle hän puhui, hänen piirteensä olivat niin tyynet, katse niin kirkas. Äkkiä rämähti ruutu ikäänkuin sitä olisi lumella heitetty. Miina säpsähti ja astui ovelle. Helisevä nauru kohtasi hänen korvaansa, turkkiin puettu nainen karkasi hänen syliinsä.

-- Aina! huudahti Miina. -- Taavi, Taavi, nouse ylös, Aina on täällä.

Riemulla he veivät hänet sisään, Taavi vasta hetken kuluttua muisti, että oli jättänyt Aaretin yksin riisumaan hevostaan. Tuvan takassa pärskyi rovio, illallinen oli jo katettu pöytään, kalakupit ja reikäleivät olivat paikoillaan, joku rengeistä leikkasi tupakkaa, joku makasi penkillä, ja ruokkoukko istui muurin portailla paikkaamassa tääppäitään. Kaikki oli niin tuttua, aivan kuin ennen. Isäntä ja Kalle, jotka olivat olleet tallissa, tulivat juoksujalan tupaan, kuultuaan Ainan olevan Haapaniemessä. Ja jo kuului porstuassa Maijastiinan kopisevat askeleet. Hänen turkistaan levisi sama lian haju kuin ennenkin.

Juhana tarttui Ainan käteen ja loi häneen tutkistelevan katseen. Oli hän muuttunut. Hänen vartalonsa oli kehittynyt solakammaksi, ryhdikkäämmäksi ja pyöristyneemmäksi. Tukka oli väännetty solmuksi niskaan ja kulmilta sitä oli hiukan käherretty. Silmät olivat kiiltävät ja vilkkaat, mutta niissä oli jotakin väsynyttä. Hän näytti vanhentuneen monta vuotta.

-- Emäntä tekee hyvin ja menee kammariin sillaikaa kun laitetaan illallista haukataksenne, sanoi Maijastiina.

Hän oli ilosta itkemäisillään, mutta sai sentään itkun pidätetyksi. Kalle sensijaan päästi riemunsa valloilleen. Hän huusi, nauroi ja pyöritteli sisartaan.

-- Kuinka sinä oletkin voinut olla näin kauan käymättä kotona? sanoi hän. -- Minun on ollut sinua niin ikävä. Olisin monta kertaa jo käynyt luonasi, jos isä vain olisi päästänyt.

-- Minun on niin vaikea ehtiä. Aaretti matkustelee asioillaan, puotipalvelijoita meillä kyllä on, mutta heitä täytyy pitää silmällä. Sitten ovat kirkonkylän herrasväet käyneet meillä ja meitä on taas pyydetty heille. Ja niin se aika on mennyt.

-- Mutta Aina, sinä et puhu enää niinkuin ennen. Sinä puhut niinkuin herrasväet!

-- Enhän! vastusti Aina punastuen.

-- Puhutpa kyllä. Ja tukka sinulla on noin!

Kallen koura tarttui kutreihin sisaren kulmilla. Aina oli suuresti hämillään.

-- Raudallako noita tehdään? Kauniit ne vain ovat! Oli se palmikko sinulla sentään kauniimpi kuin tuo nuppula tuolla!

-- Älä koske...! Joko sinä nyt taas rupeat kiusaamaan.

Illallisen jälkeen istuttiin Ainan entisessä kammarissa, joka lämpisi. Äkkiä Aina huomasi, että hänen isänsä olikin kalpeampi entistään.

-- Onko isä ollut kipeänä? kysyi hän.

-- En. Mutta mikäpä muu tässä voi tulla eteen kuin vanhuus. Lapset lähtevät kaikki maailmalle, velkamiehet eivät maksa.

-- Aikovatko Miina ja Taavikin lähteä omille leiville? kysyi Aaretti, irroittaen paperossia hampaistaan.

Taavi yritti vastata, mutta Juhana virkkoi:

-- Aikoivathan he, mutta minä sain heidät estetyksi. Tuo Kallehan se nyt on raivossa.

-- Niin olen, sanoi Kalle päättäväisesti. -- Eihän tässä muu auta, hajoavat housut jalastani ja repaleina on nuttu, eikä isältä saa rahaa.

Hämillään hän näytti takkinsa lievettä.

-- Ja siitä sinä vielä kehtaat puhua! Rahat sait ja mitä niillä teit? Joit, kaupungissa joit. Hevosesi saatiin kiinni viiden virstan päässä kaupungista.

-- Tuli vahinko, myönsi Kalle vastenmielisesti. -- En minä niistä juonut kuin viidettä markkaa, loput vei, kuka lienee vienyt. Senhän se on synti.

-- Ja minnepäin aiotte työhön? kysyi Aaretti.

-- Sama se minulle, mistä vain rahaa lähtee.

Ainan päätä särki. Hän otti huivin hartioilleen ja käveli lämpimäkseen pitkin lattiaa. Äkkiä seisoi Kalle hänen rinnallaan.

-- Sinä olet ruumiiltasikin niin muuttunut. Se kureliivikö se on, joka tekee sinut noin... vai...

-- Ole vaiti! huusi Aina nauraen.

-- Ai, killisilmä, se oli sinun entinen äänesi! riemuitsi Kalle.

Hän otti Ainaa käsipuolesta ja vei hänet tupaan. Penkille he istuutuivat ja nauroivat kaikenlaisille vähäpätöisille asioille. Maijastiina ja Miina askartelivat, Miinakin näkyi jo käyttelevän aitan avaimia aivan vapaasti, hän se toi sänkyvaatteetkin aitasta lämpenemään tupaan. Muurin kivien raossa paloi päre, hiilos hehkui sammumaisillaan. Aina istui siinä kauan. Omituisen lämmin, selittämätön kaiho täytti hänen sydämensä, se oli tunne, jota hän ei milloinkaan ollut tuntenut.

Aamulla varhain hän nousi ja läksi isännän kammariin. Hymy levisi Juhanan kasvoille, kun hän näki Ainan. He istuutuivat sängyn laidalle, Maijastiina toi heille sinne kahvia.

-- Oletko sinä nyt onnellinen? kysyi Juhana.

Aina vaikeni hetkisen ennenkuin hän vastasi.

-- Tuossahan tuo menee. Eihän Aaretti ole minulle tehnyt mitään pahaakaan, vienyt minua vain mukaansa herrasväkiin ja kaupunkeihin. Ja kilpa-ajoihin hän taas lupaa viedä.

-- Mutta kuinka hänen asiansa ovat? Sanovat olevan paljon velkoja. Ja kuinka hirveästi nuo juoksijaoriit maksavatkaan elättää!

-- Ei hän ole minulle puhunut veloistaan. Pari kertaa vain maininnut käyneensä pankissa ja kirjoittaneensa vekseleitä.

-- Pankeissa? Aijai, ne ovat herrojen laitoksia, koronkiskontalaitoksia.

Juhana kiivastui niitä ajatellessaan. Tarkasti hän sitten kyseli Ainalta kaikkia Aarettia koskevia asioita ja Aina vastasi hänelle suoraan, mitä tiesi. Hän sai siitä omituisen turvallisuuden tunteen, oli kuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että hänellä oli isä.

Aaretin noustua loppui heidän keskustelunsa. Mutta ennenkuin he jättivät huoneen, tarttui Juhana Ainan käteen, katseli häntä hetkisen ikäänkuin painaakseen mieleensä koko hänen olentonsa ja kuiskasi sitten hänen korvaansa:

-- Muista nyt, että jos sinä joskus tarvitset jotakin, niin käännyt minun puoleeni. Haapaniemi pysyy aina kotinasi.

X

Oli kulunut kolme vuotta. Ensimmäinen lumi oli langennut aikaiseen, lehtien vielä ollessa puissa.

Yö oli tyyni ja pimeä, huone suuri ja autio. Aina istui siellä yksin omine ajatuksineen, seinän takaa hän saattoi kuulla nukkuvan tyynen hengityksen. Siellä makasi hänen isänsä, joka oli tullut häntä noutamaan Haapaniemeen.

Ainan silmiin ei ollut uni kajonnut moniin öihin, eikä hän enää koettanutkaan sitä saavuttaa. Hän oli onnensa raunioilla, eikä pyytänyt niitä paikkaella. Voimat olivat kuluneet, elämä oli lopussa, jos hän yleensä koskaan oli elänyt. Sillä mitä hänen elämänsä oli ollut? Kotona ollessaan, tyttönä, mitä hän muuta oli tuottanut kuin huolta? Naimisissa ollessa, oliko hän ketään tehnyt onnelliseksi? Ei, ei tuottanut mitään hyötyä, ei mitään iloa, ei mitään onnea. Hyvä isä häntä sentään vielä rakasti ja Kalle ja Maijastiina Haapaniemessä ikävöivät. Isä itse oli tullut hakemaan häntä sinne. Kunhan hän vain jaksaisi lähteä. Aaretti ei ollut kieltämässä. Hän oli ollut pari päivää poissa. Aina ei tietänyt missä, kai matkoilla juomassa huoltensa huojennukseksi hänkin.

Aina nousi vuoteeltaan, hapuroi käteensä tulitikkulaatikon ja asteli raskaasti ikkunan luo. Pöydällä oli käytetty lautanen, jonka laidalla leipämurusien joukossa makasi suolainen kalanpää. Aina tarttui tuoppiin ja joi.

Hänestä oli entisestään tuskin jälkiä jäljellä. Suurissa silmissä, laihtuneissa kasvoissa oli väsynyt, kärsivä, välinpitämätön ilme. Tukka oli suoltunut kaidaksi piiskaksi. Hän nojausi raskaasti ikkunalautaan ja katseli tyyntä, pimeää maisemaa, josta ei voinut erottaa muuta kuin lunta. Hän ei ajatellut mitään, tunteet olivat ikäänkuin seisahtuneet.

Tätä ulkonaista kurjuutta ei sentään vielä ollut kestänyt niin kauan, että siihen olisi ehtinyt tottua. Huoneissa oli ollut kalustusta yllin kyllin, ikkunoissa kartiinit, seinissä peilit ja kuvat. Kahdeksan päivää sitten oli ollut huutokauppa, kaikki eivät vielä olleet käyneet perimässä omaansa, tavarat olivat vielä puodissa, mutta ovi oli lukittu sinetillä ja pienestä oviruudusta saattoi nähdä, miten hiiret siellä sisällä nyt olivat herroina. Juoksijahevoset, lehmät, rouvan turkki, kaikki oli myyty. Haapaniemen isäntä ei ollut auttanut, vaikka Aina epätoivoissaan oli käynyt häntä pyytämässä. Aina oli tahtonut välttää ulkonaista häpeää ja luullut samojen tunteiden johtavan isäänsä. Mutta Juhana oli jyrkästi kieltänyt. "Kerran se kuitenkin tapahtuisi, parasta että tapahtuu nyt heti", oli hän sanonut. Rakkaudesta Ainaan oli hän sen tehnyt, saadakseen hänet takaisin Haapaniemeen. Hän oli jo tullut hakemaankin häntä. Omituisella ilolla Aina ajatteli, että he aamulla varhain lähtevät yhdessä.

Hän astui pari askelta eteenpäin. Päätä huimasi pahasti. Kunpa hän ei taas tulisi kipeäksi. Hän tarttui tuolinselkään pysyäkseen pystyssä, koko huone pyöri, kamala ahdistus kaasi hänet permannolle. Hän heräsi tainnoksistaan aamupuoleen yötä. Röykytettiin voimakkaasti kyökin ovea. Se oli Aaretti. Aina avasi hänelle oven ja jäi sitä sulkemaan Aaretin mennessä sisään. Hän kuuli hänen päästävän hiljaisen kirouksen, kun sohva, jolle hän kotiin tullessaan oli tottunut heittämään turkkinsa, olikin poissa.

-- Missä toinen sänky on? huusi hän sitten.

-- Muutimme saliin isälle, joka tuli tänne illalla.

-- No, vai niin, sanoi Aaretti äänellä, josta oli vaikea tietää, mitä hänen mielessään liikkui.

-- Missä sinä nyt makaat? Minun on niin uni, että panen tähän.

-- Pane vaan, kylläpähän minä sijan löydän. Oletko syönyt? Tuossa olisi voitaleipää.

Aaretti ei vastannut mitään, puoleksi riisuutuneena hän heittäysi vuoteelle ja nukkui heti sikeästi kuin pölkky.

Mutta hetken kuluttua astui Juhana sisään. Hän naulasi katseensa Aarettiin, joka suu auki, hengitys sihisten, kohisten, lepäsi matalalla päänalasella. Aina näki, miten isän piirteet muuttuivat ilkeiksi, ikäänkuin hän vaanimalla olisi tarkastellut petoa, joka oli repinyt hänen rakkaimpansa, käärmettä, joka hänen kalleimpansa sydämeen oli pistänyt myrkkyänsä. Juhana näytti siltä kuin hän olisi voinut hänet kuristaa, sulloa säpäleiksi, tuntematta sääliä. Tyynenä Aina seisoi seinään nojaten.

-- Tule! nyt me lähdemme, sanoi Juhana kuiskaten. Aina hymyili heikosti ja teki toivottoman liikkeen kohti itseään.

-- Minun täytyy lähteä, sillä asiat kutsuvat minua kirkonkylään ja sinne on seitsemättä peninkulmaa. Sinun täytyy tulla!

Juhana tarttui hänen käteensä ja talutti hänet kyökkiin, jossa hän raskaasti putosi istumaan penkille. Hän pujotti hänen käsivarttaan päällystakin hihaan ja puhui hänelle rauhoittavasti niinkuin äiti sairaalle lapselle. Ainan silmät olivat ummessa, pää putosi hervotonna alas. Epätoivoissaan repi Juhana takin hänen yltänsä, nosti hänet varovaisesti syliinsä ja läksi taluttamaan häntä sänkyynsä. Äkkiä Aina kirkaisi äänellä, joka ei enää ollut kuin ihmisen ääni. Se tunki kuin miekka Juhanan sydämeen. Ainan kädet pingoittuivat hetkeksi hänen kaulansa ympärille, sitten ne retkahtivat raukeasti alas. Kuoliko hän? Juhana asetti hänet lattialle, koetti hänen rintaansa: sydän sykki valtavasti. Hän juoksi hakemaan kynttilää kyökistä, ohimennen hän kuuli Aaretin unissaan sopisevan jotakin.

Hän sai viereisestä talosta väen herätetyksi avukseen ja tyttärensä lääkärin käsiin.

Mutta kotimatkalla ja kotoa matkustaessaan kirkonkylään oli hänen mielensä ahdistuksessa. Kaikki hänen nuoruutensa synnit levittivät ikäänkuin mustat siipensä tyttären ympäri, ne tukahuttivat Ainaa niin, että hän väänteli tuskissaan permannolla. Tämä kaikki tapahtui isän pahojen töiden tähden. Jospa hän olisi saanut elää elämänsä uudestaan...!

Niin. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.

Järjestettyään asiansa kirkonkylässä poikkesi Juhana kotimatkalla pitäjäntuvalle sammuttamaan janoaan. Hän oli jo astunut reestä, mutta seisahtui pitelemään hevostansa, joka oli nuori ja arasti tähysteli jotakin tietä myöten likenevää olentoa. Sieltä tuli nainen kantaen vesisankosta, tuuli löyhytteli hänen pitkää huiviansa. Hevonen rupesi riuhtomaan Juhanan käsissä, ohjakset sotkeutuivat, hän ei päässyt rekeen, vaan hevonen laukkasi huimaavaa vauhtia, tehden pitkän kaaren syrjään, kun se tuli naisen kohdalle.

Juhana hänet hyvin tunsi. Se oli hullu Liisa. Vastoin tahtoansa mies häneen vilkaisi ja ehti nähdä hänen järjettömän hymynsä.

Juhana sai vasta jossakin aitansolassa, hyvän matkan päässä, kiinni hevosensa. Hän kuritti sitä silloin, ja piiskaa pakoon juosten se toi hänet ainoassa humauksessa jäälle.

Siellä vedettiin nuottaa. Juhana tunsi miehet, jäi heitä puhuttelemaan ja joi vettä heidän avannostaan. Oli kuin juodessa jää ja tuli olisivat pistäneet toisilleen kättä. Tiellä häntä rupesi viluttamaan, hän juoksi lämpimäkseen ylämaissa ja hiestyi. Ja niin vaihtelivat hänessä kuuma ja kylmä, vuorotellen. Maijastiina sai melkein taluttamalla viedä hänet reestä kylpyyn, niin uupunut hän oli kotiin tullessa. Hän ei ollut milloinkaan vielä ollut sellaisessa ahdistuksessa. Maijastiina ei ymmärtänyt, olivatko asiat kirkolla nyt käyneet niin huonosti, vai se tyttären tautiko se isäntää niin vaivasi.

Yöllä hän ei ummistanut silmiään, pisti, poltti ja yskitti. Koko ruumis oli kuin tulessa. Maijastiina ei ehtinyt muuta kuin ojentaa hänelle vettä. Seuraavana päivänä hän ei mitään syönyt, sanoi kahvinkin maistuvan oudolta suussa, hapan puolahillo oli ainoa, jota hänen luontonsa otti vastaan. Kun senjälkeinen yö kävi vieläkin huonommaksi, kuiskasi Maijastiina jo Miinalle, että eiköhän pitäisi lähteä kysymään tohtorilta, mitä tautia tämä on: vaikka tulisi kuolema. Varovaisesti he tiedustelivat sairaan itsensä mielipidettä, mutta isäntä kielsi jyrkästi. Kaikkia turhia vielä!

Puoliyön aikaan koputti Maijastiina Miinan ja Taavin ikkunaruutuun.

-- Tulkaa hyvät ihmiset sinne, minä en hirveä olla yksin hänen kanssansa. Hän on nyt järjiltä poissa, hourii ja puhuu niin rumia.

Sairas puhui todellakin, se kuului ulos asti. Hän hosui käsillään ja teki niin voimakkaita liikkeitä, että sänky tärisi. Molemmat naiset koettivat häntä pidellä ja rauhoittaa, mutta turhaan. Hän kiroili ja uhkaili. Miina ymmärsi hänet hyvin. Nyt tuli rikoksesta rangaistus, taakka, joka oli painanut Miinan olkapäitä, lankesi nyt syyllisen hartioille. Tunnin verran aikaa Juhana houraili ahdistuksessa, joka pusersi hikihelmet hänen otsaltaan. Kun Miina rupesi hautomaan hänen päätänsä kylmällä vedellä, rauhoittui hän ja heräsi kuin pahasta unesta. Hän tunsi kauheaa väsymystä, mutta ei pistoksiltaan saanut unta koko päivänä.

-- Jos lähettäisit Kallen hakemaan Ainaa, esitti hän illalla Maijastiinalle.

-- Eiköhän pappiakin tarvittaisi? kysyi Maijastiina.

Siihen Juhana ei vastannut mitään. Päätettiin, että Miina jää yöksi hänen luokseen ja Maijastiina, joka oli valvonut edelliset yöt, lähtee levolle. Sairas ei saanut unta, Miina ei uskaltanut nukkua. Äkkiä Juhana kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä:

-- Mitä sinä luet?

-- Virttä "etkös ole ihmisparka aivan arka".

-- Lue se minulle.

Miina totteli. Hetken vaitiolon jälkeen sairas taas puhutteli Miinaa.

-- Luuletko, että minä vielä paranen?

-- Ei tiedä, vaikka kuolisitte.

Kädet ristissä katseli Miina häntä. Mies tuossa vuoteella oli sama, jota hän kerran niin oli pelännyt ja vihannut. Leimuavin poskin, kiiluvin silmin hän tuijotti eteensä, huulet olivat auki, hengitys kulki läähättäen. Vaitioloa kesti pitkän aikaa.

-- Vaikka tämä olisi viimeinen yöni, sanoi Juhana hiljaa. -- Joka paikka minussa on kuin rikki pistetty, koko ruumis arkana, kaikki voima poissa. Jokohan Aina pian tulee?

-- Kyllä kai he aamulla tulevat.

Miina epäili heidän tuloaan, hän tiesi, että Ainan oli vaikea päästä, mutta hän ei raaskinut siitä sanoa mitään. Sairas alkoi taas kamppaella näkymättömien olentojen kanssa, vasta kun pitkän syksy-yön aamu valkeni, helpotti kamala tuska. Silloin oli kylki mustunut, hikikarpalot valuivat kasvoilta ja puhe kävi kankeasti. Ruumiillisen tuskan jälkeen valtasi hänet se pelko, ettei Aina ehdikään, että hän kuolee sanomatta hänelle jäähyväisiä. Hän väsyi, vaipui ikäänkuin mietteisiin ja pyysi äkkiä, että häntä autettaisiin ylös. Maijastiinan ja Miinan käsivarsiin nojaten hän asteli kaapilleen. Vavisten ja hapuillen hän vielä availi lukkoja ja koetteli sormillaan tuttuja soppia. Tuskasta huutavana naiset laskivat hänet vuoteelle takaisin. Miina jäi taas yksin hänen kanssaan.

Arasti katseli Juhana ympärilleen ja viittasi luoksensa Miinan. Tyynyn alta hän otti kaksi seteliä ja, niitä silitellen, painoi ne hänen käteensä.

-- Vie sinä sille -- tädillesi pitäjäntuvalla ja hänen -- lapselleen nuo rahat.

Siinä oli kaksisataa markkaa. Kyyneleet vuosivat Miinan silmistä. Miten hän oli saattanutkin vihata tuota miestä? Ei, se ei ollut mahdollista, sillä hänhän häntä rakasti. Se oli Taavin, hänen miehensä isä! Juhana koetti kääntyä pois, mutta pistokset pidättivät häntä entisessä asennossa.

-- Kiitoksia, vaari, kuiskasi Miina. -- Täti onkin köyhä ja...

-- Niin on. Ei puhuta siitä enempää.

"Asiansa" uskoi Juhana Taaville. Sitten hän tahtoi nähdä lemmikkinsä, pienen Taavin, Miinan ja Taavin lapsen.

Ja vielä kerran kerääntyi tuska vihlomaan jäseniä, jotka olivat niin arat, ettei niitä olisi sietänyt höyhenelläkään koskettaa.

Lyhyt päivä hämärsi, kun hänen henkensä läksi. Talonväet ja naapurit olivat kokoontuneet kuolinvuoteelle, naiset, nähdessään lopun lähestyvän, olivat ruvenneet veisaamaan virttä. Kuoleva sulki silloin kätensä ristiin.

Mä nukun haavoin Kristuksen Ne puhdistaa mun syntisen. Eloni, kaunistukseni On, Herra, veres, kuolo ei.

Mun kuolo viepi ijäiseen Elohon autuaalliseen, Pois pesi Kristus syntini, Siis korjaa, Herra, sieluni!

Loppusäveltä veisatessa hän jo lepäsi liikkumattomana, hengettömänä, kädet rinnalla ristissä ja kasvoissa väsynyt, rauhaisa, kuoleman totisuuden ilme.

Hitaasti astelivat naapurit Haapaniemestä kotejansa kohti.

-- Mitenkähän paljon se Maijastiina saa? Ei se vaan ilman jää. Vainaja oli niin tarttunut sen käteen ja kiittänyt sitä.

-- Mutta uskollisestipa tuo on koiranvirkaa toimittanutkin toistakymmentä vuotta.

-- Eikä se Silvenjuksen rouva ja Kalle ehtineetkään jäähyväisille. Kovasti oli vainaja heitä kaivannut.

Antti säpsähti, kuullessaan Ainaa mainittavan. Hän ei voinut kuunnella, kuinka nuo ihmiset häntä surkottelivat ja sättivät, ja tienhaaran tullessa poikkesi hän maantielle vievälle tielle.

Ei hetkeksikään hänen rakkautensa ollut sammunut. Hän olisi yhä ollut valmis antamaan elämänsä Ainan tähden. Monta kertaa hän oli ollut lähettämäisillään hänelle säästettyjä rahojaan, mutta oli sitten taas ajatellut, että vaikkapa kauppamies ne häneltä kiskoisi juodakseen.

Kalliolla oli keinu särkyneenä. Paimenet olivat sitä kuluttaneet, kukaan ei ollut sitä korjannut siitä lähtien kun tytär vietiin Haapaniemestä. Antti poikkesi ylös kalliolle, jonne hän kerran, sydän onnesta sykkien ja juhlavaatteissaan oli astunut iloitsemaan nuorten joukkoon, leikkimään morsiamensa kanssa...

Hän istuutui keinun laudalle. Keinu se oli kantanut haapaniemeläisten mainetta maailmalle.

Nyt ei se kyennyt ylläpitämään kuuluisuuttansa. Isäntä lepäsi kylmänä. Aina, Aina -- -- --! Kaikki oli muuttunutta, Kanteleen tytär ja Taavi toivat uuden hengen Haapaniemen maille.

Puut suhisivat, lumi lenteli, keltaiset heinäkorret sojottivat särkyneinä mättäitten neniltä ja taittunut, särkynyt oli Antin sydän ja mielessä lentelivät tunteet niinkuin lumen sirpaleet. Äkkiä hän nousi istualtaan, kuunteli ja katseli. Tiellä tuli Haapaniemen ruskea hevonen, perässä käveli Kalle, ajaen.

-- Vieläkö isäni on hengissä? huusi hän jo kaukaa.

Antti likeni häntä vaieten ja näki reessä vaatteisiin köytetyn olennon, joka heittelihe reen kallistellessa kivisellä tiellä.

-- Kuoli se, vastasi Antti.

-- Kuoliko?

Kalle purskahti katkeraan itkuun. Antti ei ehtinyt häntä säälitellä. Hänen katseensa naulautui Ainan kuolonkalpeihin kasvoihin. Kun hevonen ohjaksetta vei kuormansa korkealle kivelle tien laidassa, nosti Antti käsivarsilleen Ainan. Hellästi, varovaisesti kuin lapsen, hän kantoi hänet kotiinsa. Matka ei ollut pitkä.

Tätähän hän aina oli toivonut! Hän oli tahtonut kantaa kotinsa päivänpaisteeksi ja laululinnuksi tuon hymyilevän olennon. Ja käsillään hän olisi tahtonut häntä kantaa elämän läpi. Nyt oli hymy poissa, kuolema poskilla.

Juhlallisin mielin kantoi Antti hänet tupaan, pyhästi tuntien, että hän olisi voinut hänen tähtensä antaa elämänsä, mutta ei morsiamenaan eikä edes toisen miehen vaimona, vaan taivaan tyttärenä, Jumalan omana.

* * * * *

Miina istui Haapaniemen tuvassa keikutellen lapsensa kehtoa. Taavi oli lähtenyt puhuttelemaan kirstuntekijää, Hermanni oli mennyt pappilaan kirjoituttamaan ruumista. Tuuli kiskoi ovia ja nurkkia, mustina lensivät pilvet taivaalla ja petäjikkö kohisi kolkosti. Äkkiä astui Kalle sisään.

Hänen tukkansa oli otsaan liimautunut, posket kyynelissä ja ääni vapisi niin, että Miina vasta hetken kuluttua ymmärsi mitä hän sanoi. Miinan piti heti lähteä Hannulaan. Aina siellä teki kuoloa. Hän oli saanut lapsen, joka kyllä vielä eli, mutta...

Kalle itki ääneen. Miina jätti hänet juomaan kahvia ja kiiruhti Hannulaan.

Aina makasi puhtaalla vuoteella saunassa. Hänen vieressään oli lapsi, vasta kastettu ihmisolento, heikko ja surkea. Veisaten istui pari vanhaa naista pahnoilla permannolla. Antti oli polvillaan vuoteen päässä. Siihen seisahtuivat Maijastiina ja Miinakin. Naiset kertoivat kuiskaten asiain kulun. Aina ei ollut koko aikana avannut silmiään ja suu oli ollut niin kovasti kiinni, että lusikalla oli täytynyt avata hampaat.