Part 6

Mutta Miinan päätä huimasi halu saada vastata. Juhana näki sen ja ärsytti häntä enemmän.

-- Ja kahvipannu on tulella! Se ei taida teillä jäähtyä koko päivänä. Johan minä näin säästäväisyyden merkit silloin, kun tämä "emäntä" tuvassa pantiin kahvinkeittoon. Pieni talo eläisi jo vuoden ajan niillä tulitikuillakin, joilla se sytytti yhden päreen. Niitä oli lattialla kuin sotamiehiä tantereella. Ei se kelpaa, hyvä emäntä. Itke nyt ja tillitä! -- sehän teillä naisilla aina on turvana. Mutta minä en kärsi itkeviä naisia. Pois minä menen. Mutta sen minä vain vielä sanon, että kun sinä jo itse tässä syöt ja juot, niin älä kuljeta sukulaisiasi tänne, sellaisia kuin sekin yksi...

Miina herkesi itkemästä ja karkasi ylös. Hän ei ensin saanut puhutuksi, hän tunsi halua lyödä miestä, joka tuossa häneen katseli kiiltävin silmin. Juhanan nenä oli omituisen suippea, kasvot kalpeat kuin vaate, huulilla pingoitettu ilme.

-- Ja siitä naisesta te uskallatte puhua!

Miinan äänessä oli tuhansia vivahduksia ja hän sulki niihin sanoihin kauan kannetun katkeruutensa myrkyn.

-- Ja miksi en? Pitäisikö minun kärsiä, että sellaisia usein ilmestyy Haapaniemeen? Kuka tietää, miten paljon niitä on maailmassa...

Hän hymyili tavalla, joka Miinaa ärsytti niin, että hän päätti sanoa kaikki, mitä hän tiesi.

-- Ei niitä ole kuin yksi, jonka minä tunnen. Ehkä niitä on useampia teidän tiedossanne. Jollette tiedä, niin...

-- Hyvä hyvä. Minä jo tiedän. Tule Taavi avukseni kengittämään hevosta.

Taavi läksi isännän kanssa, vaikka hän oli hänen vaimoaan niin syvästi solvaissut. Miina pusersi nyrkiksi kätensä ja jäi seisomaan keskelle lattiaa.

Mutta senjälkeen tuli hänen käytöksensä varmaksi. Hän ei enää mennyt Juhanaa pakoon, vaan Juhana karttoi vuorostaan häntä. Miinan mieli muuttui taas iloiseksi, hän saattoi laskea leikkiä, pisti välistä tanssiksikin Kallen kanssa.

Aina oli alussa mukana, mutta pian hän kyllästyi iloon, jossa ei ollut pelimannia eikä poikia mukana. Hän piti tanssejaan lauantai-iltoina piikojen kammarissa. Isä oli ruvennut niin ankaraksi, että sen täytyi tapahtua salaa.

* * * * *

Ensimmäisellä rekikelillä läksi Juhana Kallen ja Ainan kanssa naapuripitäjän kirkonkylään. Hän jätti Ainan sinne muutamaksi viikoksi tätinsä luo, joka oli vanha, ankara eukko. Ehkäpä Aina siellä hiukan vieraantuisi huvituksista. Kirkkokin oli aivan likellä, joten Ainan sopisi käydä siellä. Ehkä sekin vaikuttaisi. Eikä Juhana saanut itseltään salatuksi, että hän jännityksellä odotti tyttärensä tuloa kotiin. Hänhän oli ainoa olento maailmassa, josta Juhana välitti.

Neljän viikon kuluttua Aina palasi. Juhana ei juuri sillä hetkellä sattunut olemaan sisällä, vaan näki Ainan vasta illallispöydässä. Tyttö istui nojaten kyynärpäitään pöytään ja katseli ulos. Kasvot olivat totiset ja kalpeat, pää oli käden varassa. Oven avautuessa hän säpsähti ja astui hymyillen isäänsä vastaan. Mutta Juhanan mielestä oli hänen olennossaan jotakin vierasta, hymy tuntui omituisen aralta ja kainolta. Olikohan hänelle tapahtunut jotakin? Tai ehkä se merkitsi vain hyvää, ehkä hän nyt tasaantuisi.

Odottamattomasti asiat kääntyivät.

Yhtenä iltamyöhänä ennen joulua, kun kaikki jo olivat levolla, ajettiin kulkusilla pihaan. Aina oli niitä jo levottomasti odottanut. Hän karkasi vuoteeltaan ja kuunteli sykkivin sydämin, kuinka pihassa puhuttiin. Äänet hän erotti, mutta ei sanoja. Vihdoin tulivat askeleet porstuaan. Koputettiin tuvan oveen.

-- Onko isäntä kotona?

-- Mitä yökulkijoita... Teille tässä vielä isäntää herättämään!

-- Olemme jyvänostajia. Eiköhän sentään sopisi herättää.

-- Maatkaa tuossa penkillä tai uunilla aamuun asti ja puhukaa asianne päivän aikaan.

-- Sanokaa isännälle terveisiä kauppias Silveniukselta, niin ehkä hän nousee.

Maijastiina sytytti vihdoin päreen ja näki edessään kaksi turkkeihin puettua herraa. Hän meni Ainaa ajamaan ylös, jotta saisi heidät pyydetyiksi hänen huoneeseensa ja hämmästyi nähdessään Ainan ylhäällä ja huoneen siivottuna.

-- Tuolla sopii odottaa, sanoi hän herroille.

Aina oli sytyttämässä kynttilää, kun he astuivat sisään. Hänen suupielissään leikki omituinen hymy ja silmissä oli kyyneliä.

Aaretti paiskasi lumisen karvalakkinsa pöydälle, kiiruhti häntä vastaan ja sulki hänet syliinsä. Sitten hän vei hänet valoon, suuteli hänen silmiään ja poskeaan ja pyyhki lyhyillä sormillaan pois kyyneleet. Aina vapisi hänen käsissään ilosta ja onnesta.

-- En minä aavistanut, että teillä jo maattiin! sanoi Aaretti vetäen taskustaan kelloa jonka vitjat olivat paksua kultaa.

-- Paljonpa se onkin, jatkoi hän sitten. -- Taisimme nukkua jäällä, kun valvoimme melkein umpeen viime yön. Oletko puhunut isällesi?

-- En.

Nyt astui esille toinen miehistä. Aina ei ollut häntä edes tervehtinyt.

-- Selvä näkyy olevan välinne, sanoi hän. -- Minun on vain tämän kauppias Silveniuksen puolesta antaminen teille pikkuinen... Siinä hän veti esille lompakkonsa ja pani pöydälle kaksi sadan markan seteliä. Ainan kädet menivät ristiin ja silmät vilkaisivat hurmaantuneina Aarettiin, joka ihastuneena häntä katseli. Puhemies jatkoi:

-- Piti tultaman siihen vanhaan tapaan puhemiehen kautta, kihlarahat matkassa, vaikkei tämä herra Silvenius muutoin niihin vanhanaikaisiin kuulu.

Puhemiehen liikkeet olivat suuret ja varmat. Kun hän pani lompakkoakin taskuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut kyynärpäillään survaista katon ilmaan. Aaretti oli huolimattomasti heittäytynyt tuolille ja sytyttänyt paperossin. Hän oli tummassa puvussa, lyhyt, jäntterä, paksukaulainen mies. Kasvot olivat kauniit ja silmät vilkkaat. Hän katseli hymyillen morsiantaan ja morsian tuijotti rahoja, koskematta niihin.

Noin paljon rahaa! Kauppias Silvenius, herra Silvenius, jonka morsian hän nyt oli! Puhemies ja kihlat vanhentunutta tapaa! Hän oli tietänyt tämän kaiken jo viikon ajan ja kuitenkin se nyt taas oli niin uutta, niin kummallista. Olikohan se tottakaan! Ja Aina unohti hetkeksi, että molemmat herrat häntä katselivat paperossiensa takaa, ja silloin hän hymyili entisellä veitikkamaisella tavallaan ja taivutteli notkeaa vartaloaan. Hän oli siinä niin viehättävä, että Aaretti hyppäsi istualtaan ja sulki hänet syliinsä.

Hänpä tiesi miten tehdä tuo hento vartalo vieläkin hentoisemmaksi, miten muodostella sykyräksi pitkä palmikko, miten tehdä hänestä niin kaunis morsian että...! Ja hänestä katoaisi kaikki talonpoikaisuus ja hänen käytöksensä olisi kuin kaupungin neidin. Sulhanen likisti tyttöä vyötäisistä, painoi häntä vastaansa ja silitti hänen poveansa. Ja tyttö seisoi suljetuin silmin ja veret poskilla.

Siinä asennossa tapasi heidät Juhana, kun hän avasi oven. He eivät häntä huomanneet, hän sai heitä siis tarpeekseen katsella. Mutta näky ei ollut ensinkään hänelle mieleinen. Hänen kouransa kiertyi lujaan tytön käsivarren ympäri, hän heitti hänet ovea kohti ja sulki hänet ulos huoneesta. Kohteliaasti kumartaen Aaretti ja puhemies esittivät asiansa.

Niin siis tuo hyvä täti oli hoitanut Ainaa, hänen luonaan nuoret olivat tehneet kaupat valmiiksi, jopa määränneet hääpäivänkin. Isältä he eivät olleet edes aikoneetkaan kysyä lupaa. Hän taipui heidän tuumiinsa, sillä hän ei alentunut heitä vastustamaan, mutta hän oli sekä suuttunut että surullinen.

Jälkeenpäin hän lisäksi sai kuulla, että Aaretti puhemiehineen oli ollut juomassa koko edellisen yön. Ja velkaantunut oli se paikka, jonne hän oli vievä vaimonsa.

* * * * *

Aina itse erosi nyt kokonaan entisestä seurastaan. Vaistomaisesti hän tunsi, ettei se enää sopinut hänelle. Laulellen hän istui kangaspuitten ääressä, hyräellen hän ompeli ja kävi usein Miinan luona, joka hänkin oli rakastunut vastoin vanhempiensa tahtoa.

Jonkun päivän kuluttua saapui Aaretilta lähetys: sirotekoinen puulaatikko, jonka kansilaudalle sujuvalla kädellä oli kirjoitettu Ainan nimi. Aina itse ei ollut tuvassa, kun laatikko tuli, Kalle oli sen jo puoleksi avannut ennenkuin tyttö ehti paikalle.

-- Kenenkä luvalla sinä kosket minun tavaroihini? huusi hän.

-- Ethän sinä itse saisi sitä aukikaan.

-- Enhän vain!

Koko talon väki kerääntyi ympärille. Ainan posket hohtivat ja hätäillen työnsivät kädet tieltä papereja. Välillä hän pyyhkäisi tukkaa silmiltään ja tuuppasi pois Kallen käsiä laatikon laidalta. Tuntui kiusalliselta, että nuo kaikki olivat ympärillä. Ja samalla hän kuitenkin mielellään näytti, mimmoinen sulhanen hänellä sentään oli. Kääröjen ympärillä oli suomalaisia sanomalehtiä. Hän pysähtyi niistä lukemaankin muutamia sanoja. Sanomalehdet olivat outoa tavaraa näillä mailla.

-- Mitähän satua tuo on, jonka nimenä on "juttutupa"? sanoi hän innostuneena.

-- Ja mitähän kangasta tämä vaalean punainen on? jatkoi Kalle.

-- Morsiushameeksi tietenkin. Voi miten kaunista!

Se oli todellakin hienoa ostokangasta. Miinankin täytyi myöntää se hienommaksi kuin hänen morsiushameensa kangas oli ollut.

-- Katso nyt muutakin, muistutti Kalle, kun Aina hetken ajaksi vajosi mietteisiin.

Toisessa käärössä olivat korkearuojuiset, kapeakärkiset kengät. Ja sitten olivat kureliivit. Aina levitti ne levälleen, ymmärtämättä, mitä niillä tehtäisiin. Reunassa oli punaista pitsiä, silkkinauhaa ja koristuksia oli ommeltu moneen paikkaan. Se oli kova ja kankea kapine ja renkaitten läpi oli pujotettu nauha yhdistämään kahta ihan erillään olevaa osaa. Kaikki katselivat tätä vaatekappaletta hetken ajan äänettöminä. Kun Aina vihdoin rupesi sovittamaan sitä ympärilleen, purskahti Kalle nauruun.

-- Sinusta tehdään nyt ryökinä! Sinut kuristetaan hyvin hoikaksi ja...

-- Ole vaiti, hävytön poika! sanoi Aina loukkaantuneena.

-- No olenhan minä nähnyt noita kaupungin ikkunoissa.

Hän asetti vehjettä Ainan vartalon ympärille ja kiinnitti hakasia.

-- Tätä ei panna päällepäin. Sinun täytyy riisua vaatteita vähemmäksi.

-- Mene tiehesi. Minä koetan itse. Sinun nähtesi tässä vielä pitäisi...

-- Mutta sehän on vahinko, että noin kaunista peitettäisiin hameen alle. Eikö sitä voisi pitää päälläpäin? esitteli Taavi, joka tähän saakka oli ollut äänettömänä katsojana.

Laatikon pohjalla oli korea karamellirasia ja kirje. Aina tarttui niihin, ikäänkuin peläten, että ne vietäisiin häneltä ja pisti ne taskuunsa.

-- Ihan niinkuin muutkin ryökinät sinäkään et näytä kirjettäsi! ilkkui Kalle. -- Ettei se jo lähetä sinulle hattua?

-- Minä lyön sinua! uhkasi Aina.

-- Ei hänestä ryökinää voi tulla, mutta "rouva" hänestä tulee, sanoi Miina ja hänen äänessään oli vieras kaiku, ikäänkuin hän olisi ollut katkera tai kade.

Vasta illalla Aina hengitti vapaasti, kun hän oli yksin ja rauhassa sai antautua katselemaan aarteitaan. Nyt hän pingoitti kureliivin ympärilleen. Paita oli koristelematon, kotikutoisesta paksusta kankaasta ja pitsitön hiha peitti puolen käsivartta, mutta kuinka verrattomasti tuo Aaretin lahja kaunisti ja antoi uuden muodon koko vartalolle! Eikä se ahdistanut eikä vaivannut, antoi vain ryhtiä ruumiille. Tyttö kääri kankaan auki ja levitti sitä poimuiksi. Silkkinauha putosi sieltä sisältä. Hänen tukkaansakin Aaretti oli ajatellut! Sitten hän avasi kirjeen. Sisällä oli pahvikortteja, joihin oli painettu heidän nimensä rinnatusten ja alla sana "kihloissa". Ainan tunteet kävivät siinä niin ylitsevuotaviksi, että hänen täytyi kallistaa pää syliinsä.

Painettuna hänen nimensä. Se oli tavatonta. Mitä sanovatkaan ihmiset ja tuttavat? Hänestä tuntui siltä kuin hänen nimensä olisi ollut luettavana kaikissa maailman kirjoissa ja ihmiset toisiltaan olisivat kyselleet: kuka se on tuo Aina Tuusjärvi? Ja Aina punastui ylpeyttään ja ujouttaan.

Mutta istuessa ei kureliivi ollutkaan yhtä mukava. Ja kun hänen piti kumartua kenkiä koettamaan, rusahti se niin pahasti, että hän pelästyi sen särkyneen. Sitten hän ei tahtonut saada sitä yltään. Hän alkoi ylhäältä ja alhaalta, pidätti henkeään, veri nousi päähän ja tuskastuneena hän heittäysi sängylleen lepäämään, ennenkuin alkoi viimeisen ponnistuksensa, joka sitten onnistuikin.

Vaikeaa oli mennä isälle näyttelemään kapineita. Mutta kun kaikki muut jo niistä puhuivat, niin täytyi isänkin sentään ne nähdä. Aina meni hänen luoksensa, hänen ollessaan ruokalevolla.

-- Miksi sinä peität minulta silmäsi? kysyi Juhana, kun ei Aina pitkiin aikoihin katsellut muuta kuin lattiaan.

-- Katson vain, että tämä lattia on pestävä, sanoi hän punastuen.

-- Mitä siinä valehtelet, sanoisit...

-- Ajattelinpas juuri sitä. Tahtooko isä nähdä? Aaretti lähetti. Eikö tämä ole kaunista?

Aina levitti kangasta poimuiksi ylleen.

-- Onhan tuo.

Mutta enemmän kuin kangasta katseli hän tytärtään. Aina kierteli huivinsa kulmia ja silitteli kangasta. Hän nähtävästi aikoi sanoa jotakin, joka oli hänelle vaikeaa.

-- Aaretti kirjoitti lähtevänsä Mikkeliin äitiänsä tervehtimään ja kysyi, eikö isä päästäisi minua mukaan?

Juhanan päässä kiehui tuhansia ajatuksia. Antaisiko hän hänen lähteä?

Ainan katse riippui hänen huulillaan. Hän istuutui hänen sänkynsä laidalle ja silitti hänen poskeaan.

-- Isä panisi Kallen saattamaan asemalle ja Kalle odottaisi tädin luona. Olisimme vain päivän Mikkelissä.

-- Vain päivän...? Sinun pitäisi kaikista vähinten mennä sille miehelle. Eikä naimisiin ollenkaan.

-- Itse olette ollut naimisissa!

-- Siksihän minä puhunkin kokemuksesta.

-- Mutta äitihän oli hyvä ihminen. Kaikki kehuvat.

-- No niin -- lähde, lähde Mikkeliin!

Hän nieli viimeiset sanansa: niin, mutta isä ei ollut "hyvä ihminen".

-- Kaikki miehet ovat maailman lopun kansaa. Pysy niistä kaukana, niin on parasta!

Aina nauroi häntä ja kääri kokoon kankaansa. Hän oli jo ovella, kun isä kysyi:

-- Kuka maksaa matkan?

-- Aaretti, vastasi Aina varmasti.

-- Kuinkahan kauan tuo maksaa puolestasi. Ota sinä vain viisimarkkanen mukaasi ettet jää tielle.

-- Niinkuin isä tahtoo.

-- Kuule...

-- Mitä?

-- Eikö sinua yhtään arveluta ruveta niihin kauppoihin? Tiedätkös, mitä kaikkea siitä Aaretista puhuvat?

-- Ihmisten puheita. Niinhän Miinallekin puhuttiin Taavista. Ja tuossapa nyt hyvin menevät. Minua ei yhtään peloita.

Ja nauraen hän juoksi ulos sitä tietään.

Kun Kalle tuli Ainaa saattamasta, tiesi hän kertoa, että Aaretti oli ollut jo maantiellä vastassa mustalla orhillaan. Ihan uuden silkin hän oli ennen lähtöä sitonut Ainan päähän ja kietonut kellonvitjat hänen kaulaansa. Asemalla hän oli ostanut torttuja heille kaikille ja setelirahaa hänellä oli ollut kuin tupakanlehtiä.

Aaretti itse saattoi Ainan kotiin, mutta kiirehti sitten heti pois. Sillä retkellä he olivat siirtäneet hääpäivää likemmä ja kuuluutus oli jo ensi sunnuntaina. Aaretin koti kaipasi emäntää.

Aika kului yhtenä humuna. Oli paljon valmistettavaa ja ommeltavaa. Aina istui Miinan kammarissa, Miina häntä auttoi. Heistä oli tullut hyvät ystävät ja heillä oli nyt paljon puhuttavaa.

-- Eikö sinun ollenkaan tule ikävä? kysyi Miina kerran. -- Minä kovasti kaipasin, kun luovuin äidistäni.

-- Eihän minulla ole äitiä, nauroi Aina.

-- Mutta isästäsi?

-- Niin. Tuleehan tuota väliin. Onhan isä ollut hyvä.

-- Entä näitä tuttuja paikkoja?

-- Emmehän ole asuneet täällä kuin kolme vuotta. En minä näitä maita tunne.

Mutta Aina jäi tuijottamaan eteensä, ikäänkuin selvittääkseen itselleen, eikö hän todellakaan mitään kaipaisi. Hänen oli ollut hyvä olla ja hauskakin monta kertaa, mutta ei hän mitään kaivannut. Ehkä sentään Kallea, jonka kanssa hän aina oli riidellyt. Ja ehkä Miinaa ja Taavia ja Maijastiinaakin vähän. Kaipauksen tunne tuli sinä hetkenä hänelle ihan uutena ja täytti hänen silmänsä kyynelillä, mutta samalla se oli hänelle niin vieras, että hänen täytyi sitä nauraa ja naurulla hän karkoitti sen luotaan.

Läksiäispäivä oli hämärä päivä joulun alla. Haapaniemeen ei ollut kutsuttu paljon vieraita, ainoastaan likeisimmät sukulaiset ja naapurit. Sulhasta saatiin odottaa niin kauan, että morsian hääpuvussaan oli tuskasta ja pelosta menehtymäisillään ja pappikin jo kummeksi. Vihdoin viimein hän saapui viiden ystävänsä seurassa ja toi muassaan kolme kannua konjakkia. Illempana he sulkeutuivat erityiseen huoneeseen niitä juomaan ja morsian tanssi tuvassa kuokkamiesten kanssa. Illallisen syötyä he heti hankkivat lähtöön, jäämättä yöksi, vaikka Juhana pyysi. Oli ehdittävä lepäämään sulhasen kotiin, jonne oli valmistettu suuret häät.

Juhana oli sanomattoman närkästynyt siitä, että hänen taloonsa tuotiin lisää juomia, vaikka niitä kyllä oli varattu. Ja sitten siitä, että hänen tyttärensä sai tuvassa seurustella kuokkamiesten kanssa, kun sulhanen suljetun oven takana joi ja rähisi. Ihmeellistä, ettei Aina itse mitään huomannut. Huolettomana hän hyppi entisten keinutoveriensa rinnalla ja seisoi ujona ja onnellisena Aaretin vieressä, kun tämä hetkeksi tuli pesästään ulos. Juhana oli niin loukkaantunut, että hän kesken kaiken pani sänkyynsä nukkumaan ja nousi ylös vasta sanomaan morsiusparille hyvästiä. Silloin hän kutsui heidät huoneeseensa ja nouti tuvasta pari isäntää vieraiksimiehiksi.

Pöydällä paloi kynttilä ja esille oli otettu paperi ja kynä. Muutoin oli kaikki entisessä järjestyksessä: sänky, joka oli makuun jäljeltä, piironki, vaatekappaleet riippumassa seinällä, kello, joka kävi tasaista kulkuaan, savuttunut uuni törröttämässä kattoon.

Juhana käski istumaan, otti avaimet ja avasi piirongin. Hän oli värittömän kalpea, nenä suuri ja suippea, kasvot ryppyjä täynnä, tukka tuuhea ja harmahtava. Muodottoman suurena liikkui hänen varjonsa seinillä ja katossa. Sormet olivat kuin luisevat kynnet, kun hän niistä laski kudotun kukkaron pöydälle ja kasvonpiirteet niin pingoitetut, että oli mahdoton tietää mitä hän ajatteli.

-- Tottahan isäntä käy meidänkin pitojamme katsomaan? kysyi Aaretti.

-- Ei hyvä kauppamies, en minä tule, vastasi Juhana hampaittensa välistä ja uurteet hänen kasvoissaan vääntyivät.

-- Eikö isä tule? kysyi Aina ja hänen äänensä värisi lempeällä, pettymistä ilmaisevalla tavalla.

-- En.

Mutta nähdessään, että se Ainaan koski lisäsi hän:

-- Minä olen jo niin vanha, tulisinhan minä muutoin.

Hän hymyili hellästi, mutta kangistui nähdessään Aaretin käden ehkäisevän liikkeen.

-- Ei, kauppamies, ei ole pelkoa, että minä teille pyrin. Tahtoisin vain antaa tyttärelleni kotoa sen mikä hänelle kuuluu. Kaikkea en nyt saa irti, kun eivät velkamiehet ole maksaneet. Todistajiksi, pyytäisin nämä isännät.

Hän laski neljä viidensadan markan seteliä pöydälle ja tarkasti, että ne olivat yksinkertaiset. Loppu oli kullassa.

-- Siis kaksituhatta viisisataa, jonka isännät ovat nähneet minun antaneeni Ainalle äitivainajansa perintöosaa.

Juhana kääri rahat huolellisesti kokoon ja laski ne Ainan käteen. Hänen kasvoissaan ei liikahtanut ainoakaan piirre, ei edes Ainan hymy sulattanut häntä. Aina antoi rahat Aaretille ja pani kädet isänsä kaulaan. Hän kiitti siitä, että hän oli saanut ne antaa Aaretille, se teki hänet niin onnelliseksi. Ja sillaikaa kun Aaretti kirjoitti kuittia, katselivat isä ja tytär toisiaan pitkään.

Aina oli niin kaunis. Kahisevana siipenä huntu valui alas selkää ja kasvot, tukka, otsa, vartalo -- Juhana rakasti häntä niin että rintaa särki.

Kiireesti lausuttiin jäähyväiset. Kolmen hevosen rekeen mahtuivat ne vieraat, jotka morsiamen kodista seurasivat nuorta pariskuntaa.

Yö oli niin pimeä, että viitat tuskin saivat tien näkymään. Petäjikkö kohisi ja järven jäältä kuuluivat kauan morsiusjoukon kulkuset. Juhana niitä huoneestaan kuunteli. Ja salaa nousi hänen mieleensä ajatuksia, joita hän vuosikausien kestäessä oli tappanut.

Naisia, joiden sydämet hän oli särkenyt, oma vaimo, joka hänen tähtensä oli sortunut ennenaikaiseen hautaan, ryysyinen sokea Liisa, joka hulluna kierteli maailmalla.

Ja kaikki hänen omat pahat tekonsa liitivät ympäröimään tytärtä, peikkona ne laskeutuivat tavoittelemaan häntä, ainoaa olentoa maailmassa, jota Juhana rakasti.

IX

Neljättä kuukautta oli kulunut häistä. Oli ollut kirkas päivä, niitä ensimmäisiä keväällä, jolloin aurinko jo hiukan näyttää lämmittävän.

Kädet taskuissa Antti astui alas Haapaniemen kujaa. Hänen pitkä vartalonsa oli kumarruksissa, hitaasti hän muutteli jalkojaan ja korkearuojuiset saappaat sattuivat tuontuostakin yhteen, ikäänkuin olisivat olleet toistensa tiellä. Tukka oli tuuhea ja niin pitkä, että se tasalatvaisena heilui koirannahkaista turkinkaulusta vastaan. Ilme kasvoissa oli tyyni kuin hyvän omantunnon omistajalla ainakin.

Hän kääntyi kaivon ohitse ja kävi pellon poikki, jonka aita oli avattu viemään jäälle. Milloin hän katseli tietä, jonka reen anturat olivat hioneet kiiltäväksi, milloin hän vilkaisi järvelle, joka valkoisena, sileänä pintana leveni kaukaisuuteen saakka, milloin hänen silmänsä sattuivat alastomaan metsään, jota aleneva aurinko punersi. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin muualla.

Hän oli vältellyt Haapaniemeä, tänään oli Taavi käynyt häntä hakemassa ja houkutellut hänet sinne mukaansa. Miina ja Maijastiina olivat pitäneet hänet päivälliselläkin. Kaikki siellä oli entisellään, paitsi että Aina oli poissa. Isäntä oli laihtunut ja vanhentunut, Taavin väki oli ruvennut talon ruokaan, Kalle oli luvannut lähteä naimaan, mutta isäntä oli siihen sanonut: "mitä turhia!" Omituista muuten, ettei Aina kertaakaan ollut käynyt tervehtimässä entistä kotiaan. Ihmiset kertoivat, että hän käytti hattua päässään ja hienoja vaatteita, ja että häntä kutsuttiin rouvaksi. Olikohan hän tullut ylpeäksi, vai miksikä hän ei ollut käynyt Haapaniemessä? Kallen oli ollut häntä ikävä, mutta isäntä ei päästänyt häntä menemään Ainan kotiin. Kerran kirkolla käydessä olivat he nähneet hänet ikkunassa.

Hitaasti Antti astui jäätä, ei ketään tullut vastaan, hiljaista oli ympärillä, oli sunnuntai-ilta. Jostakin etäältä soi kulkunen, kaukaa kuului koiran haukuntaa. Auringon laskussa vaappui punertavia pilviä, taivaan toinen laita oli sininen ja tumma, Nummelan puodin päällä loisti kuun puolikas. Sen sakarat olivat terävät kuin pahojen ilmojen edellä. Antti muisti, että hän tarvitsi nahkaa puolipohjiksi saappaisiinsa ja koska hän juuri sattui olemaan Nummelaa likellä, sopi poiketa sinne ostamaan.

Olikohan Aina onnellinen? Ei ollut vielä kukaan kehunut Aarettia, kummoinen tuo lienee aviomiehenä?

Huoneissa, joitten seinillä on kaunista paperia, lattialla pehmeät matot, ikkunoissa läpinäkyvät verhot, siellä liikkuu nyt emäntänä Aina, tuo hento tyttö, jolla on silmät kuin linnulla, jonka nauru helisee kuin huurre pudotessaan puista ja jonka hiukset valuvat pitkinä kuin ruoho järven pohjassa. Ehkä on hänen siellä parempi olla kuin Hannulan mustassa tuvassa!

Nummelan pihamaan aitaan oli kiinnitetty komea, loimella peitetty hevonen rekineen, vällyineen. Huoaten avasi Antti puodin oven. Siellä ei ollut ketään, viereisestä huoneesta kuului ääniä. Antti kopisti, herättääkseen kauppamiehen huomion, katseli kattoon, jossa riippui kahvipannuja ja nahkahihnoja, nosti kalatynnörin kantta ja vihdoin rykäisi.

-- Älä hulluttele, vaan pane päällesi! kuului sisähuoneesta miesääni. -- Täytyyhän heidän tottua siihen, että sinä nyt olet toisessa asemassa kuin silloin.

-- Niin juuri, sanoi Alviina.

-- Mutta isä ei siitä pidä. En minä sitä ota.

Antti säpsähti. Tuo ainoa ääni maailmassa se oli, joka saattoi virittää tulta Antin suoniin. Hän olisi tahtonut sitä paeta, mutta kuin kahlehdittuna hän jäi seisomaan. Kuin kauan kaivattu soitto se hyväili hänen korvaansa.

-- Isä jo ennen pelkäsi, että minä tulen samanlaiseksi kuin herrasväet. En minä tällä hatulla tahdo tuottaa hänelle surua.

-- No jätä sitten tänne, niin otamme sen mennessämme.

-- Enkö minä saisi tarjota lasia viiniä? kysyi Alviina.

Silloin Antti ryntäsi ulos ovesta. Kun Alviina astui puotiin, ei siellä enää ollut ketään.