Part 3

-- No? kysyi Juhana. Aina ravisti päätään.

-- Olevinaan! Ja tuollainen siivo, jumalinen.

Juhanalle olivat sellaiset henkilöt vastenmieliset. Hän ei kysellyt enempää, vaan lähetti Ainan kuulostamaan, oliko sauna valmis. Mietteisiin vaipuneena hän avasi kaappinsa oven, näki että kaikki oli entisellään ja heitti sinne kudotun kukkaronsa. Sitten hän läksi saunalle. Aina ja Maijastiina olivat siellä jo joutuneet sanakiistaan, mutta Juhanan tullessa loppui riita ja Maijastiina jäi ääneti hautomaan vastoja. Sanattomana Juhana riisuutui ja paneusi pitkäkseen penkille. Suloisessa varissa hävisivät kaikki mieliharmit ja löyhkävä vastanhaju raukaisi ja sulatti jäseniä kuin sade kevätlunta. Kaikki esineet ympärillä, penkki ja kattohirret olivat kadonneet pimeään ja ainoastaan muurin suu hohti punaisena tulikitana. Sirkat lauloivat solassa ja vihaisesti pihahti kiuas, kun Maijastiina heitti löylyä. Välistä kuului Aina laulavan, kävellessään pihamaalla. Eihän hän koskaan liikkunut laulamatta.

-- Siitä se vasta oikein haukkui minulle, että isännälle kannan vadinpalaset ja muut.

Maijastiina lausui nyt sen, mitä oli mielessään hautonut koko sen ajan, jonka vastat hautuivat kiukaalla. Hän ropsotteli vastoilla, valoi vesillä, meni välillä heittämään löylyä ja tuli sitten taas hieroskelemaan Juhanaa. Tämä vain haukotteli suloista väsymystä ja vastasi, että se Aina on niin taitamaton ja lapsellinen.

-- Taitamaton! murahti Maijastiina. -- Kunhan vain olisi! Huolimaton se kyllä on. Kävi täällä sitten Taavin morsian ja silloinkos ne oikein ajoivat raivoa Kallen kanssa. Ja sitä piikojen ja renkien laiskuutta, kun...

-- Johan minä niitä hätyytin, sanoi Juhana kärsimättömästi.

Maijastiina huomasi, että nyt ei tuohon mikään pysty. Hänellä oli sentään kerrottavana hyvin painava asia, jolle hän vähitellen valmisti alaa.

-- Mitäpä minä puhun asioista, jotka eivät minuun kuulu. Koiran nimen vaan olen saanut.

-- Mitä turhia. Kerro vain kerrottavasi.

Maijastiina jatkoi ikäänkuin hän ei olisi kuullut isännän viimeisiä sanoja, alakuloisella äänellä:

-- Rajalan nuori emäntä kävi täällä.

Ähäh jopas virkosi! Juhana oli noussut istumaan.

-- Olisikohan sillä ollut maksaa? Tuskinpa. Sillä kun vaimo tulee, niin se aina tulee rukoilemaan armoa. Niin se kävi syksylläkin ja minä hullu heitin ne oljet.

-- Rajalan mies on kipeänä ja olivat myyneet mullikkansa.

-- No sittenhän sieltä voisi saada jotakin, jolleivät jo ole muuttaneet mullikkaa leiväksi. -- Onko käynyt muita?

-- Kaksi miestä. Lupasivat huomenna tulla.

Ja nyt hän alkoi puhua siitä mitä hän niin oli valmistellut.

-- Sitten kävin minä jyväaitassa panemassa sinne kissaa, kun on niin niitä hiiriä, ja annoin kanoille kauroja...

-- Se on turhaa, intti Juhana väliin. -- Jo ne elävät nurmella.

-- Mutta kun tulevat tässä häätkin. Että munisivat...

Samassa raoitettiin ovea ja Ainan ääni lausui:

-- Nyt menemme keinulle: että tiedätte.

-- Älkää olko kauemmin kuin auringon laskuun, huusi Juhana vastaan.

Hetken kuluttua alkoi Maijastiina:

-- Niin, minä kävin jyväaitassa. Kun eilisaamuna siellä kävin, panin lapion seisomaan molempien hinkaloiden väliin. Ihan osaisin tänä hetkenä sen asettaa, niinkuin silloin. Ja nyt se oli muutettu ja jyviä jäänyt permannolle. Hinkalo kyllä oli tasoitettu, kävijä oli kyllä laassut jälkensä. Mutta minua ei saa petetyksi...

-- Se on mahdotonta. Etkö ole säilyttänyt avainta?

-- Säilyttänyt avainta? Itse ette sitä paremmin säilytä. Se on minulla hampaitten välissä. Se jäi vain silmänräpäykseksi kammarin pöydälle, kun leipiä paistoin. Mutta silloin olivat kaikki väet työssä. Kotona ei ollut kuin Aina...

Viimeiset sanat akka kuiskasi ja ne lausuttuaan astui hän heti alas lauteilta heittämään lähtölöylyä.

-- Älä hiidessä, kirkaisi Juhana. -- Kynteni palavat.

-- Kastakaa veteen kyntenne!

Matalalla äänellä Maijastiina sitten hänelle lateli kaikki pikkuseikatkin, mitkä olivat tapahtuneet hänen poissaollessaan. Miettiväisenä, tarkkaavan totisena Juhana kuunteli. Hänen hyvä mielensä oli nyt kerrassaan poissa. Kun hän oli syönyt illallisen, jäi hän yksin huoneeseensa ja avasi kaappinsa. Se oli ainoa herrasmainen huonekalu koko talossa, sillä isäntä vihasi kaikkea herrasmaista ja kaappia hän sieti vain siksi, että siinä oli niin mukavia laatikoita, ovilla varustettuja osastoja ja salaisia soppia. Sieltä sokkeloiden pimeydestä hän haeskeli ja kaiveli, otti pusseja, joista laski setelit, kunkin lajin erikseen. Pussit muistuttivat tupakkakukkaroa ja setelit eivät ulkonäöltään paljoakaan eronneet tupakanlehdistä. Sitten tuli läkkilaatikon vuoro, jossa oli kuparia ja toisen jossa oli hopeaa. Vihdoin löytyi sellainenkin säiliö, jossa oli kaiken karvaa, kultarahoista yhdenpennin vaskirahoihin asti -- sillä hän piti niitäkin varalla: sattui välistä tarvitsemaan. Niin hän seisoi paitahihasillaan, harva, harmaa parta riippumassa rinnalla, tuuhea tukka hajallaan, kyyristyneenä hengittämään homehtuneen metallin ja likaisten seteleiden tuoksua.

* * * * *

Hannulan saunassa, vanhimpana seitsemästä lapsesta oli Juhana syntynyt. Isä oli renki, äiti piika, toinen oli myötäjäisinä tuonut yhteiseen pesään ruistynnörin, toinen yksikesäisen mullikan, jonka oli säästöillään ostanut. Ensimmäisen lapsensa syntyessä olivat he saunakesteinä Hannulassa. Ja Juhanan muistot siltä ajalta väikkyivät ikäänkuin saunasavussa. Milloin istui hän penkillä, paljas jalka kippurassa kiikutellen pärekoppaa, joka riippui alas katosta ja jossa veli tai sisar lepäsi viattomuuden unessa. Milloin makasi hän vatsallaan saman kopan ääressä, joka oli nostettu lattialle siksi ajaksi kun saunaa lämmitettiin. Milloin hän yritti karata ja isä sai hänet kiinni käsipuolesta, silloin seurasi selkäsauna. Hänet tuotiin takaisin saunaan ja siellä kuluivat hänen päivänsä kunnes isä rupesi torppariksi ja Juhana pantiin paimeneen.

Väljään metsään, jossa ei kukaan kieltänyt! Hän nautti vapaudestaan aavistamattomalla riemulla, hoilotti ja huusi kallioilla, särki huvikseen linnunpesiä, ajoi edellänsä karjaa ja ratsasteli kylän hevosilla, jotka kävivät haassa laitumella. Isälle vietiin kanteita, poika sai selkäänsä, karkasi kotoa ja tuotiin takaisin. Lempeä äiti itki hänen tähtensä, isä kohteli kovuudella, mutta olisi mielellään pitänyt hänet apunaan torpassa. Pojan halu veti maailmalle. Rippikoulun käytyään läksi hän sovinnolla kodistaan ja pääsi rengiksi taloon, josta renki keskellä vuotta oli ajettu pois. Sitten hän palveli vuoden siellä, toisen täällä, kiersi koko maan, teki työtä kuin mies, joutui riitaan kaikkialla ja suoriutui aina sakoitta käräjistä. Joka markkinoilla hän mellasti, joka tansseissa hän oli johtajana. Raha ei häneltä koskaan kulunut, sillä hän ymmärsi elää toisten kustannuksella, mutta samalla hän sai asiat sellaiseen valoon, että kaikki luulivat hänen tarjonneen ja maksaneen.

Tuusjärven talossa palvellessa oli nuori tytär rakastunut häneen. He menivät naimisiin, asettuivat suurelle torpalle ja elivät yhdessä toistakymmentä vuotta. Silloin kuoli vaimo ja taloon tuli Maijastiina, isännän sukulaisia. Hänen ahneissa käsissään karttui omaisuus ja hänen kurinsa alaisina kasvoivat lapset, mutta Juhanasta katosivat katoamistaan lempeämmät tunteet. Hän rupesi kovaksi kaikille muille kuin lapsilleen, joita hän ei sallinut kuritettavan. Moitittavaa kyllä! Kun maailma moitti hänen poikiaan, moitti hän maailman mukana. Se ei häneen koskenut, sillä hän ei heistä välittänyt. Mutta tytärtään hän rakasti ja tyttärensä rakkautta hän halusi. Sentähden hän ei kieltänyt häneltä mitään. Hän sai vaatetta, hän sai huvitella. Juhanan täytyi nähdä hänen kasvonsa iloisina, tietääkseen, ettei hänen sydämessään vallinnut katkeruus ja viha kotia ja isää kohtaan.

Mutta Ainasta oli ruvennut nousemaan huolia ja maailma syytti häntä, Juhanaa, siitä että tyttärestä oli tullut viekoittelija, joka johdatti kiusaukseen koko kylän nuorison. Isän olisi muka ensiksikin pitänyt hävittää maaltaan se keinu. Mutta kun ei Aina viihtynyt, jollei hän saanut huvitella!

Juhanalta veivät unen nämä ajatukset. Ja niihin hän aina johtui takaisin, vaikka olisi ollut tärkeämpiäkin huolia, velkamiehistäkin oli viime aikoina ollut senverrattomat harmit. Rahoja oli paras säilyttää lukkojen takana, sillä pankitkin saattoivat olla epävarmat, ne kun olivat herrojen käsissä. Vilja oli pantava maailmalle tekemään kasvua viimeiseen kappaan, sillä kappa antoi koroksi kapan. Sata prosenttia! Se kelpasi. Ja oljet tuottivat nekin. Sopisi sitten ensi vuonna heittää pois yhden piioista, koska Taavi ottaisi siihen vaimon syömään.

Ja taas sukelsi muitten ajatusten alta esiin Aina.

Olikohan hän jo kauankin noin käynyt ottamassa jyväaitasta? Olihan se tavallista talonemäntien ja tyttärien kesken, mutta ei hän sentään olisi sitä luullut omasta tyttärestään. Tytär oli nuori, kaunis ja rikas: miksei häntä käyty pyytämässä suuriin taloihin? Ei siksi, että isä olisi tahtonut hänet naittaa, mutta hän olisi mielellään hänen isänään lähettänyt kihlarahoja takaisin ja vihdoin antanut hänet arvokkaimmalle, oikein suuren talon perilliselle. Mutta ne suuret perilliset eivät tahtoneet tulla, huonommat saivat rukkaset, ja löytyi sellaisiakin sulhasia, jotka leikittelivät keinulla Ainan kanssa, ja yöllä tulivat koputtamaan hänen ikkunaruutuunsa... Sellaisia huolia oli hänellä, vanhalla miehellä. Se oli lapsellisuutta koko tämä hänen rakkautensa Ainaan, heikkoutta ja pään vikaa. Toinen komento oli tarpeellinen: keinu kumoon, tyttö työhön...! Mutta jos hän lähtee kodista isälleen katkerana... Pintaa karmi sitä ajatellessa. Äkkiä hän alkoi kuunnella.

Oli tyyntynyt ja väräellen vieri ilman läpi kirkas sävel, sulava kuin linnun liverrys. Tuskin oli kaiku vaiennut, ennenkuin se soi toistamiseen, heleänä ja hellänä, kuollen uuteen kaikuunsa. Sillä tavalla ei huijannut kukaan muu kuin hänen tyttärensä Aina. Juhana seisoi vielä rahojensa ääressä, hän sulki äkkiä kaapin oven ja heittäysi vuoteelleen.

-- -- --

Tuo samainen Ainan huhuaminen herätti ajatuksia muuallakin.

Hannulassa olivat miehet lypsämässä lehmiään. Antti oli korjannut aitaa iltapäivällä ja työtänsä viimeistellessä kohtasi liverrys hänen korvansa. Kädet ristissä hän sitä kuunteli, tuskin uskaltaen liikahtaa. Kun viimeinen kaiku oli rauennut, otti hän maasta kirveensä ja rautaseipäänsä ja läksi kotiin.

-- Kuulitteko? sanoi hän. -- Nyt se on päätetty: hänet minä tuon Hannulan pihoille äitivainajan sijalle. Hän on vain hento kukka ja livertelee kuin lintu. Mutta onhan meitä voisilmiä jo täällä ennestäänkin.

Vanha isä pyyhki silmiään kuullessaan puhuttavan vaimostansa.

-- Minä olen kauan epäillyt häntä tänne ottaa, sillä hänestä on kuultu pahoja. Mutta veljesi on puhunut puolestasi ja jos tyttö sinua rakastaa, niinkuin sinä häntä, niin Jumala teitä siunatkoon. Olkoon minusta se kaukana, että pyytäisin erottaa sitä, mitä rakkaus on yhteen sovittanut.

Antti nojasi rautalapioonsa, kädet ristissä. Sitten hän nosti päänsä.

-- Nyt minä pukeudun ja riennän keinulle nuorten joukkoon näkemään, kuinka äidin punakantainen sormus kiiltää minun antamanani kihlasormuksena morsiameni sormessa.

V

Kalliolla metsän laidassa, tien varrella oli Haapaniemen keinu. Järven aava selkä aukeni siinä näköalaksi.

Ilma oli kokonaan kirkastunut ja tuulikin tyyntynyt, mutta maa pysyi sulana. Rannalle oli kokoontunut suuria jäälohkareita ja keskeltä oli järvi avoin, syvä ja tyyni. Sulamattomat jääkappaleet uiskentelivat taajassa, rauhallisesti, tuskin liikkuen paikalta.

Ei ollut sinä iltana kalliolla väkeä niin paljon kuin muulloin, sillä yksin lauantai-iltana ehtivät kaikki nuoret keinulle. Vain kymmenkunta poikaa ja pari kolme tyttöä oli tullut viettämään Haapaniemen tyttären nimipäiviä.

Aina istui kivellä, kohennellen pitkällä kepillä tulta, jonka päällä, seipään nenässä kahvipannu porotti. Kannolla hänen vieressään soitti hanuria Maunu, nuori naapurinpoika, joka Ainaa tavoitteli kullakseen. He kumartuivat vastatusten, kiistelivät, sopivat, nauroivat ja joskus sai Maunu kierretyksi kätensä tytön kaulaan. Keinussa kiikkui toisia toveria, toisia käveli kalliolla, Kalle ja yksi miehistä olivat lähteneet rantaan. Mies osoitti pulloa taskussaan ja kysyi:

-- Tottahan teiltäkin tuodaan?

-- Kyllä, kyllä, kunhan Hermanni tulee. Hänellä ovat viinavarat.

Ja Kalle keksi suuren jäälohkareen melkeinpä kiinni rannassa, hypähti sen päälle ja meloutui sillä seisoen pitkin rantaa. Ympärillä humisi petäjikkö, linnut lauloivat, käki kukkui ja selällä uivista jäistä läksi kylmiä henkäyksiä. Kalle huvittelihe hetken yksinään, mutta loi sitten katseensa rannalle.

Onkos siellä neitosten joukossa yhtään ainoaa, joka tahtois poloisen poikasen kanssa kovan onnen jakaa?

lauloi hän ja huitoi käsiään.

-- Joka tahtoisi poloisen poikasen kanssa kylmän jääpalan jakaa? pisti Aina nauraen väliin.

Tytöt olivat heti valmiit heittämään keinun mennäkseen Kallen seuraan. Mutta keinuvat miehet eivät seisahduttaneet vauhtia. Hurjemmin ja hurjemmin keinu kiikkui, sen liitteet rusahtelivat. Tytöt huusivat ja lupasivat heittäytyä suin päin maahan. Miehet pitelivät heitä kiinni. Ja siinä syntyi molemminpuolinen kina, itku toiselta, nauru toiselta puolen ja vauhdin yltymisestä piti huolta kaksi miestä, seisoen keinussa.

-- Paremmin, paremmin! huudahteli Aina mättäältään, vaikka meno häntä jo hirvitti.

Keinu oli kiertymäisillään ympäri, kun vahvat kourat sen seisauttivat. Hermanni vaimonsa kanssa oli tullut paikalle.

-- Särjette vielä koko keinun, sanoi hän komentavasti.

Keinuminen loppui sillä kertaa. Kalle sai tytön kanssaan jääkappaleelle ja siinä he yhdessä lauloivat ja hoilottivat. Välistä sävähytti Kalle polviaan ja silloin kirkaisi tyttö, tarttuen häneen kiinni. Hetken perästä uudisti Kalle temppunsa jotta vesi vieri yli jäisen pinnan, ja nauroi tytön pelästykselle. Kiven ääressä rannalla lyötiin korttia.

Mutta Aina nosti kahvipannun tulelta. Keinu jäi silloin tyhjäksi ja kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen.

-- Kenenkäs rahoilla tänään on hankittu kahvit?

-- Haapaniemen tyttären päiviähän täällä juodaan.

-- Neuvossapa olen ollut, selitti Aina itse.

-- Puhu nyt meille: oikeinko sovinnolla sait?

Aina heilautti päätään ja hymyili.

-- Mitäs minä siitä salaan. Jos tahdotte tietää, niin oli asia näin. Eilen keskellä päivää kun "talon koira" paistoi leipiä tuvassa, otin minä jyväaitan avaimen ja lähetin jyviä kauppamieheen. Ja sain nämä kahvit sijaan.

Aina aukaisi säteilevät silmänsä ja katsoi ympärillensä.

-- Sukkela varkaus, sukkela varkaus, sanottiin joka haaralta.

-- Varkaus! venytteli Aina loukkaantuneesti. -- Hävetkää te! Että minä varastaisin, kun keskellä päivää otan sellaista, jota ei minulta koskaan ole kielletty. Isä nyt tuosta köyhtyisi ja tuota minulta kieltäisi. Eipä...

-- Oikein puhuttu! sanoi Maunu ja houkutteli Ainaa polvelleen.

-- Kuinka Ainan silmät kiiluvat! Ihan kuin tinanapit tai viinapullon suut...

-- Pois kahville!

-- Kahvi jähtyy!

-- Onko killisilmä kasvanut kiveen kiinni, kun ei ollenkaan ole liikkunut tuosta paikasta? kysäisi Kalle leikillä sisareltaan.

Saappaat märkinä, punaposkisena hän astui tyttönsä rinnalla.

-- Niin minäkö? -- säpsähti Aina. -- En vielä. Odotin että veljeni Kalle toverineen ensin jäätyisi kiinni jäälauttaansa. Ehkä olisin minäkin sitten kasvanut kiinni kiveen.

-- Minä en rupeaisi jäätymään samalle lautalle tuon kanssa, puhui tyttö nyrpeästi, tuupaten Kallea.

-- Mitäs tulit? Mielissäsipä näytit olevan. Ota pois paperossi!

Kalle tarjosi hänelle kätensä. Tyttö sylkäisi siihen.

Heidän kiistellessään lauloi Aina:

Tyttö se luuli olevansa onnen kukkulalla, Vaikka se seisoi jääkasan päällä taivaan kannen alla!

Ja kun Kalle, vedellen sauhuja paperossistaan, kietoi kätensä toisen tytön kaulaan, oli Ainalla uusi laulu valmiina:

Otan otan uuden kullan, otan aikani kuluksi. Saa se olla vanha kulta sen uuden kultani suruksi.

Kalle yhtyi häneen, huomaten sanat sopiviksi itselleen. Ja hylätty tyttö alkoi laulaa hänkin:

'Kasvaahan nuo järven kailat ilman kitkemättä: Sain minä eron vanhasta heilasta ilman itkemättä.'

Ja sitten he kaikki purskahtivat nauruun ja kävivät kahvin kimppuun. Kortinlyöjät istuivat yhä innostuneina työhönsä. Lehdet läiskivät kiviseen pöytään, viinapullo kulki miehestä mieheen ja kasvot totistuivat.

Aina oli joutunut kahden pojan väliin istumaan. Hän sinkautteli siinä pilapuheita ja nauraa helisti heidän sukkeluuksilleen. Maunun kävi jo kateeksi. Ainan sormessa oli sormus, jonka antajasta hän välttämättömästi tahtoi saada selkoa. Hän hankki ruuhen, laski harmoonipelinsä tuhdolle ja sai Ainan houkutelluksi mukaansa järvelle. Pieni ruuhi luikerteli kiikkeränä jääkappaleitten välissä.

Maunu veteli peliään, Aina meloi. Hänen kätensä lepäsivät melan päässä ja hymyillen hän katseli, miten kylmät pisarat varisivat lehdeltä. Äkkiä hän survaisi melan veteen niin että pärske kasteli hänen soittajatoverinsa sekä vaatteet että soittokoneen.

-- Säästäppäs tyttö vähän tätä peliä, sanoi Maunu.

-- Mitä nuottia tuo oli? kysyi Aina, huolimatta kysymyksestä.

-- Mistä sinä olet saanut tuon sormuksen?

Aina katseli haaveillen veteen eikä vastannut. Vesi oli omituisen mustaa ja hyvin syvänä siihen kaartui taivas. Syrjät näyttivät sinisiltä ja punersivat toisista kohdin. Ja pohja oli niin keinuvan pehmeä. Oikein olisi tehnyt mieli päästäytyä vierimään sinne alas, niinkuin lapsena oli kellinyt heinätallin peräseinältä katonrajassa ovensuuhun permannolle tai alas ruohoista mäkeä. Pieni ruuhi luisti jättiläisjäiden välissä kuin näkinkengän kuori vain. Ja välistä katseli soutajia vastaan oma kuva ja omat kiiluvat silmät vesipeilistä. Äkkiä tyttö katsahti ylös ja väristys liikahutti hänen olkapäitään.

-- Täällä tulee kylmä. Otappas jotain lystiä!

-- Melo ahkerammin, niin vilu lähtee! kehoitti Maunu ja nousi.

Hän rupesi soittamaan iloista polskaa. Mutta äkkiä hän laski pelin rinnalleen, tarttui tytön käteen ja kysyi:

-- Mistä tuo sormus on?

Aina purskahti nauruun ja vetäisi pois kätensä.

-- Löysin tuvan permannolta.

-- Permannolta? epäili mies. -- Kuka sen sinne olisi pannut? Kenen se on?

-- Miten minä tietäisin. Kunhan kannan kädessäni löytötavarana.

-- Se on minun. Anna pois tänne.

Mies ojensi jo kätensä ottaakseen sitä, mutta Ainan käsi väistyi.

-- Antaisinko minä löytöpalkatta? En...

Mies asetteli peliä polvelleen ja kaivoi taskustaan viidenmarkan setelin. Hän sai sormuksen. Se mahtui vaivalla hänen pikkusormeensa. Aina likisteli nauraen seteliä käsissään.

-- Nythän minä sain rahaa, millä ostan teille kahvia, sanoi hän, -- ettei tarvitse "varastaa".

Rannalla nousi yhtäkkiä melu. Liikuttiin ja huudettiin. Miehet seisoivat piirissä ja heittelivät toisilleen jotakin esinettä kädestä käteen. Jo tuupattiin piiriin pitkä mies, jonka silmille sidottiin huivi. Joku hullunkurinen ääni korottautui naurun ja melskeen joukosta:

-- Oli kerran mies, joka meni veneellä saareen. Sieltä hän tapasi pukin, jonka istutti tuhdolleen ja sanoi sille: mies pidä perää!

-- Niin mies, pidä perää, huudettiin kilvassa.

Pitkää miestä tuupittiin ja kuljetettiin kädestä. Se oli Antti.

-- Viedään sokkoa sotaan, venäläistä Viipuriin, tervatynnörin tekoon. Mikäs tuossa on?

-- Puuropata, vastasi Antti, joka muisti leikin varhaisimmilta nuoruutensa ajoilta.

Ymmärtäen että koko hänen onnensa saattoi riippua siitä, miten hän suoriutui leikkimisessä, esitti hän sokkoa suurimmalla hartaudella. Hän viittasi, vastatessaan leikin kysymyksiin, eteensä vakavana, tyytyväinen, joskin hiukan ujo hymy kasvoilla. Hänen korvissaan soi Ainan nauru. Ja entistä hartaammin hän viittasi eteensä ja toisti:

-- Puuropata.

Hän oli sattunut osoittamaan kortinlyöjiä ja siitä nousi naurunrähäkkä. Ainan nauru erottautui selvästi. Aina oli hämmästynyt Antin nähdessään: hänhän oli mustissa vaatteissaan oikein komea, jollei tuo ryhti olisi ollut niin veltto!

Antti oli jätetty yksin tanterelle, ympärillä hypittiin, naurettiin, häntä tuupittiin, vedettiin takista, viskattiin sammalilla, lyötiin huiveilla ja esiliinoilla. Hän vain ystävällisesti hymyili, haparoiden käsillään, joihin tarttui huivinkulmia ja siteenpäitä. Hän kieppui, kääntyi, hyppi ja kompastui -- saamatta kiinni ketään.

-- Älkää vaan repikö vaatteitani, pyysi hän pari kertaa.

Hiki valui jo hänen otsaltaan ja päätä rupesi pyörryttämään, kun jokin jalka äkkiä asettui hänen eteensä. Avosylin hän ryntäsi jalkaa kohti ja tapasi silloin kiinni käden, jonka sormessa oli kannallinen sormus. Se pujahti voimakkaalla nykäyksellä hänen kädestään, ennenkuin hän sai viskatuksi huivin silmiltään.

-- Kenenkä minä tapasin kiinni?

Joukko kerääntyi hänen ympärilleen.

-- Sinä katsoit, rupea uudestaan! Salaa vilkaisit!

-- Enpä katsonut. Kenen käden minä tapasin kiinni? Siinä oli kannallinen sormus.

Helisevä nauru kuului ja Aina juoksi pakoon, kalliota alas, Antin ryöstetty lakki kädessä. Hiekkarannalla Antti hänet saavutti ja asettui hänen eteensä. Tyttö oli paljain päin, palmikko oli auennut, hän heitti lakin Antin kasvoille, hampaat välkkyivät, silmät tuikkivat. Mies katsoi häneen lumottuna, unohtaen kaikki, hänen kätensä riippuivat laimeina, hänen tukkansa liehui silmillä. Totisille kasvoille valui hellä hyvyys.

-- Aina, sinutko minä tapasin? Mutta se oli kuin miehen käsi. Vai sinä se olitkin! Missä on sormus, äitini sormus?

Aina ojensi hänelle tyhjät kätensä.

-- Sormus?

Antti hämmentyi ja Aina ojensi hänelle yhä uudelleen tyhjiä sormiaan.

-- Mihin sen panitte? Tapasinhan minä sen. Minä tunnen sen tuhansien joukosta.

-- Pane päähäsi lakki, sanoi joku takaa ja asetti lakin hänen tuuheille hiuksilleen.

-- Ei minulla ole sormusta, väitteli Aina.

Hän käänsi todistuksekseen taskunsakin nurin, muitten suureksi huviksi. Antti tuijotti häneen puhumattomana.

-- Sanotaan nyt sille! kehoitti joku.

-- Olkoon menneeksi: minut sait kiinni. Minä rupean sokoksi.

Maunu astui esiin, mutta Antti yhä tuijotti Ainaan.

-- Älä nyt enää siinä töllistele! sanoi Maunu.

-- Älä minuun koske!

Antin ääni oli uhkaava ja hänen sieraimensa laajenivat. Hän ojentui suoraksi Ainan eteen.

-- Missä on sormus, hopeinen, punakivinen sormus, jonka minä sormessanne näin Haapaniemessä?

-- Mistä minä tiedän! sanoi Aina ensin, mutta lisäsi sitten äkkiä: -- Se on tuon miehen sormessa.

-- En minä tätä anna. Rehellisesti olen sen maksanut, sanoi Maunu.

Antti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja rupesi vääntämään viidettä sormea.

-- Tuo juuri!

-- Älä väännä kättäni poikki, saake...

-- Anna pois paikalla!

Antin ääni jymisi, hänen kasvoissaan ja nyrkeissään näkyi hirvittävä voima. Ainan oli vallannut kauhu. Hän olisi tahtonut asettua heidän välilleen, mutta hän pelkäsi Anttia. He eivät kuulleet, vaikka hän heille puhui, eivätkä he huomanneet viisimarkkasta, jonka hän asetti heidän eteensä. Antin ääni ärjyi:

-- Minä maksan sen kymmenin kerroin, jos annat. Vai naurat. No sitten minä sen otan väkisin. Viekää minut linnaan, kytkekää rautoihin, pankaa syömään vettä leipää, lyökää kaula poikki, sysätkää helvetin syvimpään kaivoon, te koirat, mutta sormus on minun.

Miehet olivat joka taholla käyneet häneen kiinni, mutta hän ei hellittänyt ennenkuin sai raastetuksi sormuksen käteensä. Keveästi ravisti hän luotaan ne, jotka pitelivät häntä kiinni. Sitten hän läksi, kukaan ei häntä pidättänyt. Hänen kasvonsa olivat kiven jäykät ja nyrkkiin puristettuna oli sormus. Kun hän tuli aidan luo, jota hän oli ollut korjaamassa, kun hän kuuli Ainan liverryksen, seisahtui hän ja veti henkeään. Vihdoin hän lankesi mättäälle ja viipyi siinä aamuun asti, aitaan nojautuneena.