Part 2

-- En minä kiellä, ettei täällä olisi vähän liiaksikin leikitty. En aina ole ollut mukana heidän kortinlyönneissään. Kyllä siitä sentään liikoja kielitään kylällä. Tässä on meidän suurin peltomme.

He sivuuttivat laajoja vainioita uusine aitoineen ja nurinkynnettyjä kesantoja umpeen menemäisillään olevine käyrine ojineen. Pari miestä purki aumaa ja kolmas teki kuormaa. Viisi mahtavaa aumaa seisoi vielä ihan koskematta. Ja Taavi selitti koko ajan, miten paljon kylvettiin mihinkin peltoon, miten paljon ruista oli teossa, miten suuret metsäviljelykset olivat. Kaskien määrät olivat hämmästyttävät. Riihen ohi kulkiessa kuului olkien kahinan joukosta miesääniä ja naisääniä sekaisin.

-- Tuli näin sopimattomaan aikaan aumojen purkaminen. Aiottiin jättää ne syksyyn, mutta koska nyt ovat niin ahtaat ajat ja ihmisiä yhtenään käy pyytämässä.

-- Antaako isäsi rukiita lainaksi?

-- Onhan se antanut.

Taavi pujahti siinä kohden aitan solaan ja Miina seurasi häntä. Karjapiha alkoi melkein heti tuvan oven alta, ei missään ollut puuta taikka pensasta, ei kuin musta karjan sotkema maa ja tuparakennuksen kivijalassa kapeana reunana vihreää nurmea. Huoneita oli sikin sokin kaikkialla, pienempiä ja suurempia. Yksi oli syrjempänä, erillään, ja siinä oli punainen ovi. Taavi viittasi siihen.

-- Tuo on nyt se Hermannin ja Alviinan huone.

-- Jossa siis me tulemme asumaan, ajatteli Miina.

Porstuassa tuli Aina hymyillen vastaan. Hämillään Miina ojensi hänelle kätensä, eikä Ainakaan oikein tietänyt, mitenkä käyttäytyä. Molemmat punastuivat ja niiata nytkäyttivät. Taavi meni heti tupaan. Vilahdukselta Miina saattoi ovesta nähdä pitkän, laihan naisen, jonka hän arvasi Maijastiinaksi. Aina saattoi Miinan kammariin istumaan ja kun he olivat maininneet pari sanaa ilmasta ja tiestä, livahti Aina matkaansa.

Porstuassa hän seisahtui ja rupesi nauramaan hiukan väkinäisesti ja tukahdutetusti, ettei kuuluisi. Sitten hän kuunteli, mitä se morsian siellä tekisi, mutta morsian mahtoi istua liikkumattomana, mahtoi sitäpaitsi ajatella, että ilma huoneessa oli ummehtunutta. Aina päätti tehdä sinne tulen. Mutta ensin hän vielä kuunteli naurua riihestä, heilautti päätään jotta sai kapean palmikon läikähtämään olkapään ylitse rinnalle, sitoi sen nauhan ja kääräisi hiustensa päätä kiehkuraksi sormiensa ympärille. Samassa avautui ovi ja kynnykselle ilmestyi Maijastiina. Oven pielessä lepäsi hänen luiseva käsivartensa, joka päättyi petolinnun jalkaa muistuttavaan käteen. Kynnet olivat pitkät ja käyrät ja nahka ryppyisää, likaisen ruskeahtavaa. Hänen pumpulikankaasta tehty palttoonsa oli lyhyt, kiinni rinnalta yhdellä ainoalla napilla, kaulus oli ainaisen käyttämisen tottumuksesta kääntynyt kovaksi molemmille puolille kuin tärkätty miehen kaulus ja sen alta näkyi paljas kaula. Hame oli hänellä melkein ainoana vaatekappaleena, paitsi tuota mekkoa. Se riippui lyhyenä laihan ruumiin ympärillä. Kintut olivat sukattomat, jaloissa oli nahkatohvelit, jotka käydessä kopisivat ja laahasivat. Maijastiinan ääni oli karkea ja venytetty.

-- Tässäkö sinä seisot kuuntelemassa riihimiesten rähinää, senkin heilakka!

-- Minä menen tekemään valkeaa, vastasi Aina välinpitämättömästi.

-- Valkeaako kesällä? Paleleeko sinua nyt? No joudu sitten. Ja anna veljesi morsiamelle kahvit. Sellaista se on kun on isäntä poissa. Pitää mennä noille opettamaan...

Ja hän ohjasi askeleitaan riiheen päin ja puheli itsekseen koko matkan. Kun Aina jo oli vienyt puusylyksen kammariin, kuului yhäkin hänen äänensä. Miina istui ihan samassa asennossa, johon Aina oli hänet jättänyt ja katseli levottomasti oveen. Mutta se jota hän odotti, Taavi, viipyi tulemasta. Aina lateli puita pesään ja siinä kumarassaan oli hän pehmeäliikkeinen ja notkea kuin pajuinen vitsa. Selkää alas kiemurteli ohut, tumma palmikko.

-- Tämän huoneeni jättivät talvella kylmille ja panivat minut sänkyineni päivineni isän huoneeseen, sanoi hän nyrpeästi.

-- Miksi ei tätä sitten lämmitetä talvella?

Aina päästi pienen naurun.

-- Arvelevat, että menee paljon puita.

Hän näytteli Miinalle valokuviaan ja onnentoivotuskorttiaan ja he puhuivat jo vapaammin keskenään. Koko huone oli hiukan omituisesti sisustettu. Itse Ainassakin ja hänen puvussaan oli jotakin tavattomampaa kuin muissa. Hänessä oli kaikki ikäänkuin niin höllästi kiinnitettyä, että hän saattoi sen karistaa ympäriltään milloin tahtoi. Kun he näkivät Maijastiinan tulevan pihan päässä ja kalikoitten tarttuvan hänen tohveleihinsa, nauroi Aina ääneensä.

-- Häh sen koukkuleuka, kunhan tarttuisit sinne kokonaan! Ettet pääsisi enää haukkumaan! Se on niin paha tuo, ettei sitä paikkaa, jota se ei nuuskisi ja nurin kääntäisi. Varsinkin kun isä on poissa, silloin se on mahdissaan...!

Vihdoin tuli Taavi ja hänen kanssaan hänen vanhempi veljensä Kalle, pitkä, notkealiikkeinen nuori mies. Hänen kauniit piirteensä vaihtelivat joka silmänräpäyksessä ja tavattoman sukkelaan hän puhui.

-- Enhän teitä odottanut näin varhain. Luulin että tulisitte vasta illalla, ja keinulle! Olisinhan minä seisonut jo veräjällä sirttinkipaidassa, jos olisin tietänyt että veljeni morsian oli tulossa, varsinkin kun hän on noin helkkarin nätti!

Hän puristi Miinan kättä, otti kahvikupin pöydältä ja hörppäsi sen sisällön ainoassa siemauksessa, niellen vehnäisen puremattomina palasina, ja oli sitten valmis juttelemaan.

-- Milloinkas häät vietetään? Vai jo kuuden viikon päästä. Niin minäkin tekisin! Täällä on jo teille valmis kammarikin. Joko on aljettu paitoja neulomaan? Jaa, aionko minä kosimaan? Niin, nyt tuli kiire, kun nuorempi veli jo on avioliiton kynnyksellä. Valjastanpahan hevosen, ajan ensimmäiselle talolle ja jollen saa siitä, niin menen toiselle ja jollen siitä, niin menen kolmannelle tai neljännelle. Kerran eläessäni jo koetin vaimonpuolta itselleni, mutta lähettivät rahat takaisin. Hyvä se olikin, sillä ne olivat lainarahoja, niin sain senkin lainan maksetuksi.

Puhuessaan hän koko ajan kiikkui ja liikkui. Yhtäkkiä hän rykäisi, sylkäisi ja rupesi laulamaan:

Otan, otan uuden kullan, otan aikani kuluksi. Saa se olla uusi kulta sen vanhan kultani suruksi.

Porstuasta kuului Maijastiinan ääni. Aina nykäisi Kallea hihasta.

-- Älä huoli näin päivällä ja huoneessa.

-- Mitä minä hänestä! nauroi Kalle.

Hän avasi oven, pisti päänsä porstuaan ja huusi sinne:

-- Kun sammakko pääsee mättäälle, niin se korraa!

Vastaukseksi tuli sanatulva Maijastiinalta. Mutta silloin Kalle jo oli toisissa töissä. Hän puhutteli miestä, jota tahtoi tulemaan sisään ja jonka hän vihdoin väkivallalla sai työnnetyksi ovesta huoneeseen.

-- Tämä naapurin poika ei tahdo tulla mitenkään juomaan meidän tyttäremme nimipäiväkahvia, selitti hän.

Ainaa siinä onniteltiin häthätää. Miinakaan ei ollut muistanut, että tänään oli Ainan päivä. Mies istuutui pimeimpään nurkkaan, kertoi tulleensa vain asialle, siksi hän oli niin työvaatteissa. Hän oli kookas ja tuuheatukkainen, kasvot ahavoituneet kuin merimiehellä, nenä suuri ja käyrä, huulet paksut ja suu aina hiukan auki. Juotuaan ensimmäisen kupin tahtoi hän sanoa jäähyväiset.

-- Mutta mikä sinulla oli asiana? kysyi Kalle.

-- Jaa asiana?

Hän tuumaili ja kävi tulipunaiseksi, sillä hän oli sen unohtanut.

-- Ei suinkaan se ollut niin tärkeää.

Ja hän läksi pois.

Mutta kun ovi oli mennyt kiinni, purskahtivat sekä Kalle että Aina hillitsemättömään nauruun ja Taavinkin täytyi hymyillä.

-- Aika kelpo mies tuo Antti, sanoi Taavi.

-- Niin on, sen otan minä puhemiehekseni, vakuutti Kalle.

-- Silloin jää myöskin morsian tuomatta! sai Aina sanotuksi naurultaan.

Hänen kalpeille poskilleen oli valunut punaa ja koko hänen olentonsa hymyili veitikkamaisuutta.

-- Vai niin, killisilmä, sanoi Kalle ja nipisti sisartaan käsivarresta.

Samassa hän juoksi ovelle, sillä Antti näkyi palaavan takaisin.

-- No joko muistit?

-- Jo. Ainalle olisi ollut asiaa.

Ällistyneenä ja nauruaan hilliten Aina läksi ovea kohti. Kalle asettui sen eteen sulkien häneltä tien.

-- Nyt et pääse!

-- Ettenkö pääsisi?

Kuin limainen kala pujahti Aina porstuaan. Kun hän tuli takaisin, olivat hänen silmänsä naurusta kosteat ja hän peitti käsillään kasvonsa.

-- Hän tuli lainaamaan keritsimiä, jotta saavat lampaansa kerityiksi, sanoi hän.

Aterialle kammariin tulivat myöhemmin Alviina ja Hermanni. Tämä pariskunta oli kuin kaksi lintua, haikara ja tikka, ja Moppe juoksenteli heidän välillään kuin koppakuoriainen tai perhonen. Syödessä puheltiin vähän. Kalle vain nauraa hörhötteli ja Aina kantoi tuvasta ruokaa pöytään. Moppea komennettiin hiljaisuuteen. Se totteli niin kauan kuin sillä kesti luita ja lihaa.

Ja syötyään otti Hermanni sen polvelleen, puhui sille ja silitteli sitä otsalta aina hännänpäähän asti, antaen sen nuoleskella kasvojaan ja pannen sitä tekemään erilaisia hyppäyksiä.

Sitten puheltiin häistä ja uutisrakennuksen valmistumisesta, kunnes Miina otti jäähyväiset.

Taavi läksi häntä saattamaan.

Oli ruvennut tuulemaan. Harmaat pilvilohkareet ajelehtivat etemmä ja jättivät taivaalle kirkasta sineä. Petäjikkö kohisi ja ilmassa virtaili hajua pihkasta ja aukeavista lehtisilmuista. Oli suloinen lämmin. Järven selältä vain tulvi kylmää ja hentoisa ruohonalku nuokkui, tuulen lakaistessa maanpintaa.

III

Peläten että häntä naurettaisiin, kiiruhti Antti pois näköpiiristä. Hän astui pitkin askelin poikki peltojen, ohi keinun ja petäjikön, halki viidakon, jonka syrjällä alkoivat Hannulan pellot järven rannalla. Ihan likellä kuuluivat heidän oman karjansa kellot. Isä oli siellä paimenessa. Antti näki aidan, jota olisi pitänyt korjata, näki että jänisvipu aholla oli lauennut, mutta hän ei pysähtynyt, kulki vain hitain pitkin askelin kotiin asti. Porstuassa jo hän saattoi niellä mieluista höyryä leivän paistamisen jäljeltä. Porstuanpääkammarissa hän kaasi itselleen kaljaa ja joi oikein janonsa takaa. Tuli sitten tupaan, joka lainehti sauhun vallassa, työnsi leipäsalkoja tieltään, istuutui penkille, asetti keritsimet viereensä ja pyyhki hikeä otsaltaan. Sängyssä oli hänen veljensä pitkänään. Hän ei tosin nukkunut, mutta hän ei myöskään mitään virkahtanut. Antti, samaten äänetönnä, tuijotti leipäsalkoihin. Vihdoin nousi veli ajamaan sikoja porstuasta ja toimitti samalla pöydälle aterian.

-- No? kysyi hän Antilta.

-- Hänellä oli sormus sormessa, vastasi tämä.

-- No sittenhän se on päätetty.

-- Niinhän sitä luulisi.

He istuutuivat syömään. Veli tarkasteli huolellisesti leivänpuolikasta kädessään. Hän irroitti pehmeää sisusta, haisteli sitä ja maisteli. He olivat hakeneet ulkomaan jauhoja kaupungista ja leipää oli niistä nyt tehty ensi kerran.

-- Ei tämä tule samanlaista kuin oman maan viljasta. Mitä sekoja pannevatkaan ryssät jauhoihinsa. Maku ja näkö tulevat kuin hallansyömän viljan ja hupaan menevät jauhot taikinaa tehdessä.

-- Ei minulle maita ruokakaan, huokasi Antti.

Mutta hän pusersi kuitenkin suuhunsa höyryävän perunan, hörppäsi piimää päälle ja tarttui peukalollaan ja puukkonsa kärjellä ottamaan pyrstöstä särkeä kalakupista. Sitten hän alkoi:

-- Kas kun minä näen sinun kankeana kulkevan aitan ja tuvan väliä, tuossa häilävän leipäsalkojen keskellä tai kyyrylläsi lypsävän lehmää, ja kun minä sitten ajattelen, miten liukkaasti se keikkuisi Hannulan pihalla, niin minun vereni kohisevat ja kuohuvat niinkuin keväinen koski, joka on tulvillaan. Tänäänkin, miten näppärästi hän kaasi kahvia ja äidin sormus kiilsi sormessa...

-- Vai annettiin siellä kahvia, tokaisi veli väliin.

-- Annettiin, vehnäiskahvia, siellä juotiin hänen nimipäiviänsä. Hänen silmänsä nauroivat kuin taivaan tähdet lauhana syksy-yönä ja sormessa kiilsi äitimme sormuksen punainen kivi. Hän oli niin norja kuin pajuinen puu, hänen tukkansa niin lahea, hänen kätensä niin pienet. Minä en uskaltanut häneen katsella, sillä minä tunsin, että samalla olisi sisuani polttanut kuin tulisella raudalla ja pienillä käsillään hän jo oli minut vanginnut kovemmin kuin kruunu väkevillä raudoillaan...

Antti oli unohtanut syömisensä, hän pyyhki kyyneleitä silmistään takkinsa hihalla. Veli työnsi piimätuoppia hänen eteensä ja virkkoi:

-- Onhan Haapaniemen Aina suloinen, mutta äitivainajamme kaltaista ei ole maailmassa, eikä Aina muistuta häntä ensinkään. Ja pitäisipä sinun melkein hakea sellainen, joka muistuttaa äitivainajaa.

Veljekset katselivat toisiaan hetkisen ajan ääneti. Antti näytti neuvottomalta ja ällistyneeltä.

-- Ja tiedän minä yhden...

Jännityksellä Antin silmät ensin riippuivat puhuvan huulilla, mutta sitten hän loi katseensa alas, ikäänkuin käsitettyään tuon puheen tarkoituksen.

-- Se on Selma Hakalasta... Näithän sinä hänet lukukinkereillä ollessa ja minä olen hänet nähnyt kahdestikin ja olen muiltakin tiedustellut. Kaikki häntä kilvan kiittävät... Älä ällisty sitä, että he ovat erilaiset, toinen on kuin kukka tai lintu, toinen kuin voisilmä puurovadissa, toinen saattaa vaikkapa kaivaa ojaa rinnallasi, toista tuskin uskaltaisi päästää riihipölyyn.

-- Mutta äitimme oli yhtä paljon kukkanen kuin voisilmä, sanoi Antti, -- Aina on kyllä heikkosorminen, mutta minulla on vahvat nyrkit, hänen ei tarvitsisi pitää huolta muusta kuin sisähuushollista. Että minä pellolle kuulisin hänen naurunsa helinän, että tupaan tullessani hän nauraisi vastaani, siinä olisi minulle tarpeeksi. Hän olisi ikäänkuin rasvana, joka panisi minun pyöräni kiertämään.

-- Mutta et sinä Selmaakaan katuisi. Ja minä vain tahtoisin varoittaa sinua tarkasti ajattelemaan ennenkuin tuot toisen naisen tähän äitivainajamme sijalle.

-- Minä en voi naida toista kuin Ainaa. En voi. Mutta rakas veljeni: nai sinä Selma ja minä jään naimattomaksi.

-- Älä hulluja, enhän minä kelpaa akkaa elättämään, hyvä kun saan omankin elämäni tässä laahustetuksi loppuun asti.

Antti oli tästä keskustelusta käynyt niin alakuloiseksi, että hänen veljensä huomasi turhaksi enää ruveta viittaamaan Selmaan. Hän käänsi sentähden puheensa Ainan ja Antin häihin.

-- Jospa vaan nyt Aina minut ottaisi! huokasi Antti.

-- No tietysti hän ottaa, koska hän jo pitää sormessaan sinun sormustasi.

-- Mutta ei se sittenkään ole varma ennenkuin minä puhemiehen kautta olen vienyt hänelle kihlat ja saanut hänen vastauksensa.

-- Tottahan hän nyt vaan tietää, että sormus on sinun? kysyi hetken kuluttua veli. -- Kuinka sinä teit?

-- Kuinkako tein? Olin päivätyössä Haapaniemessä, luomassa tunkiolla, pojat olivat mudan vedossa. Menin sitten tupaan pyytämään kaljaa juodakseni. Sattui tupa tyhjäksi, kun Aina toi tuoppia. Minä otin sen häneltä ja hän kääntyi selin päin minuun, mutta minä ehdin huulten raosta nähdä hänen hampaansa. Ja kun minä olin laskenut kaljatuopin kädestäni, puhui minulle sisällinen ääni: "ota sormus taskustasi, pane se tytön käteen ja kysy häneltä rupeaako hän elämäsi kumppaniksi!" Mutta mitenkä lienevätkään sanat takertuneet kurkkuuni, ja minä astuin hiukan syrjään, taivutin selkääni ja pistin sormuksen permannon rakoon. Ja menin sitten takaisin tunkiolle. Enkä minä ole puhunut sen enempää, olen vain odottanut, että hän vastaisi sormuksen kautta. Tänään se oli hänen sormessaan.

Antti kertoi tämän kymmenenteen kertaan, aina samalla hartaudella ja tarkkuudella kuin ensimmäisen kerran.

-- Mutta, sanoi veli, -- sinä olit varomaton. Joku olisi saattanut astua sille kohdalle.

-- Mutta kivihän kiiltää, väitti Antti innokkaasti.

-- Niin kiiltääkin. Se ei ole tavallinen kivi, isä oli sen ostanut markkinoilta.

Veljekset vaikenivat. Toinen heistä söi vielä, sillä hän oli huonohampainen, mutta Antti oli aikoja sitten lakannut syömästä ja istui penkillä. Kun he tunnin verran olivat vaienneet, lausui toinen:

-- Ei kiistellä, veljeni. Nai sinä Aina niinkuin sydämesi käskee. Vie mullikka kaupunkiin ja tuo sieltä kamaa niinkuin muutkin sulhaset, toimita asiasi puhemiehellä niinkuin muutkin tekevät.

-- Isä on koko kauppaa vastaan, huokasi Antti.

-- Isä meinaa vaan ettei tyttö menestyisi meidän oloissamme, hän kun on tottunut tanssiin ja höllään pitoon. Ja pahojapa hänestä on puhuttu.

-- Nuorena on jalka niin keveä. Kyllä maailma tassii.

-- Mutta Selma on jo valmiiksi tassittu...

Antti läksi ulos. Hän rupesi miettimään, että jospa lieneekin parasta pysyä naimattomana niinkuin tähänkin asti. Hän meni korjaamaan aitaa, hän oli pahoilla mielin. Tunnin verran hän teki työtä. Silloin ratkesi nappi, joka oli välttämätön pitämässä kiinni housuja. Vieläpä se singahti niin kauas, että vaivalla löytyi. Mies piteli sitä kädessään, punnitsi sitä siinä ja alkoi ajatella.

-- Sinä pikkuinen kapine, mitä ajatuksia sinä toit! Nyt menen minä tupaan ja näillä kankeilla käsilläni minä rupean neulomaan sitä housuihini. Kuinka näppärästi hän ottaisi neulan ja ennenkuin olisin ehtinyt sukeltaa hänen nauravia kasvojansa katsomaan, olisi työ jo valmis ja hän pistänyt napin reikään.

Antin mieli oli musta, kun hän astui tupaan ja seinänraosta mustien hirsien välistä otti neulan ja lankakerän. Hänen veljensä oli tottuneempi paikkaamaan ja neulomaan, mutta Antti ei nyt pyytänyt häneltä apua. Veli oli asettanut leipäsalot orsille, hosiolla ja hiekalla kuurannut maitoastiat illaksi ja laittanut ne seinävierelle päivänpaisteeseen kuivamaan. Hän näki Antti-veljensä synkän muodon, seurasi häntä tupaan ja katseli hänen työtään.

-- Eipä ole kangaspuitakaan ollut moneen vuoteen Hannulan tuvassa. Mutta nyt ne saadaan! sanoi hän tyytyväisenä. -- Ostovaatteissa, särkistä lakkiin asti ostovaatteissa on käyty. Mutta nyt niitä saadaan! Kuuluu olevan Aina näppärä kaikissa käsitöissä.

Eivät vielä yhtään lauhtuneet Antin kasvot. Hän tuuppasi langan kaksinkertaisena paksun neulan silmään, sylki sormilleen, laittoi vankan solmun päähän ja työnsi sitten neulaa läpi kankaan, painamalla sen tylsää päätä ikkunalautaan.

-- Ei tarvitse sinunkaan sitten tuossa kyniä ja vanutella. Sehän vinkuu niin surkeasti se neulakin. Johan sinä sen taitat. Anna pois, minä neulon.

Antti jätti työnsä veljelleen ja jäi tuijottamaan ulos.

-- Sen pienet sormet pistelevät sitten sukkelasti kuin sukkula kankaan välystää -- ja äitivainajan sormus välkkyy. Voi sinua onnen mies!

Jo hymyili hiukkasen Antti.

-- Puree ensin, sitten nuolee! sanoi hän.

IV

Kun Aina oli saattanut Miinan ja Taavin pihalle, otti hän selvän että Maijastiina oli työssä, joka piti häntä kokonaan kahleissa: kuorimassa maitoja kirnuun. Aina kaivoi nyt sänkynsä jalkopuolelta, peitteen alta esiin pienen pussin, kaappasi tuvasta kahvirännälin ja juoksi kiireesti pihan poikki piikojen kammariin, jossa hän oli ylläpitänyt hiilosta.

Lattia oli niin likainen, että hänen täytyi kohottaa helmojansa. Pahnojen joukossa näkyi maitopytty, rikkinäinen pata ja kivivati puolillaan maitoa. Toinen puoli oli valunut lattialle. Särkyneen lautasen syrjällä ikkunalla oli pari suolaista särkeä. Sängyssä pahnojen ja ryysyjen päällä makasi likainen lampaankaritsa; nurkassa, oljilla oli vasikka. Toisen oli emälammas hylännyt, toinen oli kipeänä. Ainan täytyi puhdistaa tuolikin, ennenkuin hän saattoi sille istuutua, polttaakseen kahvinsa. Likaisuus oli hänen luonteelleen vastenmielinen, vaikkei hän välittänyt järjestyksestä.

Karitsa sängyssä rupesi liikkumaan, se hyrisi, kapusi seisomaan, hyppäsi alas ja määkäisi.

Aina ei siitä huolinut, heilutteli vain rännäliä ja katseli hymyillen hiilokseen. Äkkiä hän naurahti.

Pitikö hänen tietää, että sormus oli Antin? Pitikö hänen mennä sitä tarjoamaan, kun ei miehellä itsellään ollut älyä tulla sitä ottamaan? Salavihkaa hän oli nähnyt, kuinka Antti oli pannut sen permannon rakoon. Siitä hän oli sen korjannut, ihmisten jaloista, ja pitänyt sitä sormessaan näytteillä, että omistaja saisi periä. Eikä omistaja ottanut, vaikka kyllä näki. Vaikka vielä olisi pitänyt sitä kihlasormuksena! Mutta oliko tuo nyt tapa kosia? Miksei hän tullut puhemiehen ja kihlojen kanssa niinkuin oikea ihminen ainakin? Mutta se oli nahjusmies ja toimeton löntikkä koko Antti!

Aina nauroi ja ajatteli edelleen.

Äkkiä pisti lammas turpansa hänen kainaloonsa. Aina tuuppi sitä pois luotaan. Se oli käynyt maitokupilla ja tahrasi hänen pukunsa. Nyt se meni kirstun luo, kaasi siellä tuohikopan, josta katkismuksen lehtiä, tulitikkuja ja muuta romua vieri lattialle. Vasikkakin nousi ja kompuroi nuuhistelemaan tulitikkuja lattialla. Tyhmän näköisinä molemmat tulivat Ainan eteen eivätkä paenneet, vaikka hän uhkasi niitä polttavalla kahvirännälillä.

-- Haistelkaa nyt ja maistelkaa, huusi hän niille lähtiessään.

Käydessään jyväaitan avonaisen oven ohitse, tuli Aina tarkkaavaiseksi ja pingoitettu piirre syntyi hänen kasvoillaan. Maijastiina oli aitassa ja kanat oven suulla hänen edessään.

Olikohan se mitään huomannut? Mitähän se tarkasteli? Aina sai hänen huomionsa käännetyksi pois kertomalla, että piikojen kammarissa oli särkynyt vati. Akka sulki kiireesti oven, riensi sinne ja palasi hetken perästä, kädessä vadinpalaset, jotka hän saattoi isännän kammariin.

Illansuussa tuli Juhana Tuusjärvi, isäntä itse, kotiin. Hevonen oli märkänä niinkuin kovan ajon jäljeltä, vaikka se maantieltä asti oli tullut käyttöä. Juhana oli käynyt huutokaupassa, josta hänen olisi tullut saada kolmatta sataa markkaa ja tiellä oli hän pistäytynyt ahdistamassa muitakin velkamiehiään, joilta saaminen näytti epävarmalta. Niin oli kiireisenä aikana kulunut hukkaan kaksi päivää. Tämä teki Juhanan mielen kiukkuiseksi ja vielä enemmän hän kiivastui avatessaan tuvan ovea ja huomatessaan, että nuotanparsijat, joiden eilen olisi pitänyt valmistua, vielä olivat työssä. Maijastiina oli kaivolla hakkaamassa sianruokaa, mutta hän kiirehti sisään iloiten siitä, että isäntä nyt torui oikein tuntuvasti. Se mitä hän kuuli, oli jatkoa edelliseen.

-- Teihin ei kuulu, miten minä korjaan omani. Karttakaa etteivät minun nyrkkini rupea korjailemaan teitä tästä... Tällaisena aikana teitä on tässä pidetty rahapalkalla, kun ruokapalkalla jo saa miehiä miten paljon hyvänsä. Joutenhan te tässä jauhaisitte talon ruokaa -- mutta nyt ulos paikalla...!

Ja isäntä kirkaisi, polkien jalkaa permantoon.

-- Se loppuukin jo kohta...

-- Vai kohta! ärjäisi isäntä ja uhkasi nyrkillään. -- Ulos ovesta! Minä pistelen loput itse. Vai ette lähde!

Hän seisoi vuoroin suorana, kumartui vuoroin eteenpäin ja heristeli käsiään, joita uhaten puristeli nyrkeiksi. Tukka oli tuuhea, pitkä, takana leikattu tasaiseksi ja jaettu kahden puolen, otsalta pois. Siinä oli jo harmaita hapsia tummien joukossa. Kasvot olivat kalpeat, jokainen piirre syvään uurrettu, huulet ohuet ja suun ympärillä veltto piirre, nenä oli käyrä ja suippea, leuasta riippui parta harmaana, harvana kuin pukilla. Silmät kiiluivat terävinä, ääni oli läpitunkeva.

Maijastiina, peläten mahdollista käräjäjuttua, oli kadonnut ja miehet pakenivat minkä pääsivät. Juhana meni rauhoittuneempana huoneeseensa ja huusi sinne Ainan.

Tyttö astui sisään keveästi ja nuokkuen kuin heinä hiljaisessa tuulessa. Heti sattuivat hänen silmänsä vadinpalasiin nurkassa ja pieni nauru pääsi häneltä. Sitten hän asettui istumaan isänsä viereen sängynlaidalle, kohotti leikillisesti leukaansa häntä vastaan ja sulki silmänsä.

-- Minä olen särkenyt. Lyökää nyt, isä!

-- Pitäisihän minun lyödä kun sinä olet niin huolimaton, vastasi Juhana ja silitti tytön mustaa tukkaa.

Aina olikin taas niin ihmeen soma. Kun hän nyrpisteli nenäänsä ja päästi suunsa ilmoittamaan tyytymättömyyttä, olisi isä voinut häntä suudella niinkuin nuorena ollessaan tyttöjä tansseissa. Hänen katseensa suunnasta huomasi Juhana, että vadinpalaset häntä suututtivat.

-- Älä sinä Maijastiinaa soimaa siitä että hän minulle ilmoittaa kaikki.

-- Tämän talon koira, hyi!

-- Tarpeellinen olemassa. Mihin olisin joutunut teidänkin kanssanne, kun jäitte äidistänne niin pieniksi. Menettekö keinumaan?

-- Olemmehan me aikoneet, Kalle, Alviina, Hermanni...

Välinpitämättömästi Aina ensin koetti esitellä keinumisen, mutta ei sitten voinut pidättää nauruaan. Hän karkasi äkkiä seisomaan, peitti käsillä säteilevät silmänsä ja kiikutteli vartaloaan, jonka ympärillä vaalean punainen pumpulihame oli niin väljänä, että melkein luuli hänen voivan karistaa sen päältään, jos tahtoi.

-- Taavin morsian kävi täällä, muisti hän äkkiä.