Chapter 9

Ja kuin hän sai selville runomitan, tuntui hänestä kosken ja joen kohina käyvän samassa rytmillisessä tahdissa, se tuntui laululta, joka alinomaa kohisten toisteli samalla mitalla samoja säkeitä. Ja kun luonto meistä näyttää sellaiselta, millaisiksi sielumme kielet kulloinkin ovat viritetyt, kaikui kosken laulu hänestä nyt perin surumieliseltä: sä täällä vieras oot, et rakkautta saa. Se oli laulun A ja O. Ja aivan menehtyneenä surustaan, luonnon mahtavasta hirvittävästä äänestä, joka ei ollut koskaan puhunut hänelle niin ankarasti, niin tylysti, niin väkivaltaisesti, mustasukkaisuuden tuskista, viimeisistä kovista mielenliikutuksista, vaipui hän alas rappusille, ja väkivaltainen itku vavistutti koko hänen olemustansa.

Ja tämä kosken hurjan, karhean, raivoisan laulun tunne jäi hänelle pysyväksi, sellaiseksi, jota ei koskaan unhoteta.

Nyt kuuli hän miehensä levottomasti ja hätäisesti huutavan hänen nimeänsä. Erik tuli lähemmäksi ja Helenasta tuntui ikään kuin hyvältä, että äänen kaiusta kuului, kuinka levoton hän oli. Vastaisiko hän vai eikö? Hän taisteli itsekseen ja viimein huusi lyhyen, jyrkän _täällä_, ja heti juoksi Erik alas rappusista, sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen silmiään moneen kertaan.

-- Kuinka ihmeen tavalla sinä olet joutunut tänne alas! Kuinka minä olin levoton! Ja miksi sinä itket, sano, rakkahani, miksi?

Mutta Helena ei saanut pitkään aikaan puhutuksi sanaakaan. Viimein puhkesi hänen kaunisten huultensa takaa esiin koko tulva katkeroita sanoja, häilyviä arveluita, hurjia mielikuvituksia, kaikki rakennellut luulevaisuuden tuskain pohjalle. Kaikki, mitä hän tänä puolena tuntina, jonka oli yksin suruisten ja kiivasten ajatustensa kanssa, oli saanut kokoon haaveksituksi, kaikki työnsi hän tulvanaan Erikin turvatonta olemusta vastaan. Ensi aluksi yritti Erik kovin loukkautumaan hänen sanoistansa ja suunnattomista syytöksistään, ja aikoi puolustaa ja puhdistaa itseään hänen edessänsä. Mutta nähtyään, kuinka perin onneton Helena oli, ja tultuaan ajatelleeksi, että vastustus ainoastaan kiihdyttäisi häntä, ryhtyi hän häntä lohduttamaan. Hän kävi istumaan hänen viereensä ja puhui hänelle kuin sairaalle lapselle, ystävällisesti, hellästi. Helenan kyyneleet ja nyhkytykset pysähtyivät, ja heti sen jälkeen oli hän kahta vertaa hellempi, tunnusti vikansa ja nöyrtyi, niin että se Erikistä tuntui melkein liialta.

Seoittaakseen pois hänen näitä tunteitansa ja saadakseen hänet unhottamaan, minkä vaikean hetken hän oli nyt kokenut, sanoi hän:

-- Katsos, kuinka kaunis koski on. Katsohan tuota ruusupunaista pilveä taivaalla, kuin olisi se raakun kuori, katso keltaista, kirkasta taivasta, tummaa honkametsää ja valkoista koskea. Katso, kuinka valo virtaa kuusien välitse kuin sula kulta tänne veden päällitse, sano, eikö tuo kaikki ole kaunista? Täällä olen minä poikana kesät päästänsä ihaillut tätä näköalaa.

Helena katsoa tirkisteli maisemaa. Viimein hän sukeutui likemmäksi Erikkiä.

-- Anna anteeksi, rakkahani, mutta minua tämä pelottaa, minä en käsitä tätä. Kohina panee pääni pyörälle, syvyys kauhistuttaa minua ja tuo rajuus torjuu minua pois luotansa. Minua joki miellyttää silloin, kuin se kuten Venäjän joet hiljakseen juoksee kuin sininen vyö viljavain vainioiden ja pehmoisten tammistojen keskitse, minä...

-- Tule, Helena, sanoi Erik mielessään loukkautuneena. Meitä odotetaan teelle.

Helena katsahti kummastuen häneen, mutta ei sanonut mitään. Hän ei ollut osannut edes aavistaakaan, että mies rakastaisi maataan niin suuresti, ett'ei sietäisi muita maita kiitettävän.

* * * * *

Ilta tuli. Suuressa salissa Haapakosken kartanossa istui perhe koolla. Suvun jäsenet olivat harvasanaisia, ajattelevia, umpimielisiä henkilöitä, tuimain sotilasten ja helläsydämmisyytensä melkein unhottaneiden lakimiesten jälkeläisiä. Siinä ei ollut nimeksikään sitä kevyttä, välkehtivää valoisuutta, joka usein kuuluu vanhan hoviaatelin ominaisuuksiin. Vanha vapaaherra katseli ulos keski-ikkunasta mietiskellen, kuinka monta häkkiä enemmän apilaita tänä vuonna oli tuo niitty tuolla antava. Hanna ja Lilly pelasivat dominoa; nuori pari, nyt jälleen täydellisessä sopusoinnussa keskenään, istui piaanon edessä. Silloin tällöin Helena löi soittimesta äänen, yhden ainoan äänen, joka paisui, täytti huoneen ja jälleen kuoli pois kesäillan hiljaisuuteen. Erik piti kättänsä Helenan vyötäisillä ja kuiskaili helliä sanoja hänen korvaansa. Ne sanatko ne sitte lienevät vaikuttaneet, että yksinäiset äänet houkuttelivat yhä useampia soimaan ja sulamaan yhteen Helenan sormien alla: yht'äkkiä löi hän muutamia komeita alkusointuja, ja nyt kuohui musiikki esiin ylevinä, mahtavina aaltoina. Ei kukaan olisi voinut uskoa yksinkertaisen piaanon sisällä piilevän sellaista suuruuden ja komeuden maailmaa.

Helena soittaessaan unhotti, missä oli ja keitä hänen ympärillänsä. Sillä hän antautui kaikkinensa sävelten lumovoiman valtaan, sävelet kantoivat häntä yhä kauemmaksi sopusoinnun ja kauneuden maailmaan. Suuret vainajat, jotka olivat säveltäneet niitä kuolemattomia teoksia, joita pienemmät elossa olevat mestarit nyt käyttivät hyödykseen, jätti hän rauhaan; hän soitteli ainoastaan kotimaansa säveliä, ainoastaan sitä musiikkia, joka oli kasvanut suuren Venäjän alueilla.

Kaikki, mitä juutalainen rotu on kärsinyt ja yhä uudestaan kärsinyt Venäjällä, on Anton Rubinstein sävelissään tehnyt havaittavaksi, antanut sille muodon ja värit.

Olkoot hänen sankarinsa minkä nimisiä hyvänsä, Asra tai Nero, olkoot ne okeaniideja tai Russalkoja tahi jokien syvyyden keijukaisia, niin paraiten ja totisimmin hänen sävelensä aina kuvaavat niitä suruja, jotka ovat vuosituhansia rasittaneet hänen kansaansa pyhässä Venäjän maassa. Tuskainen on se laulu, joka on puhjennut esiin ahdistetun kansan syvimmästä sydämmestä, ja valitus kaikuu hänenkin sävelistään kuten ennen esi-isäin lauluista, kuin he istuivat ja itkivät Babylonin vesien luona.

Teeskentelemättömästi ja luonnollisesti on Glinka kuunnellut, mitä kalastaja laulelee soutaessaan kesäiltana venettään pitkin Dnjeperin leveätä pintaa, mitä paimen soittelee huilullaan, kuin kaitsee laumaansa joen varsilla. Hän on kuullut Siperiaan tuomitun valitukset, nähnyt nuorison leikit ja myrskyiset tanssit, milloin poikia ja tyttöjä pyhäiltoina yhtyy kylissä suuremmin joukoin. Ja kaikesta siitä on hän vetänyt tulokset, laskenut sille arvon, joka enemmin kuin mikään muu osoittaa hänen kansansa luonteen, joka on mieltymys aatteen ilmestykseen havaittavassa muodossa, persoonallisuuteen. Isänmaa, vapaus, riippumattomuus, kaikki se ei ole mitään, vasta tsaarin persoonassa muuttuu "ei mitään" kaikeksi, sen tähden tämä kansa antaa henkensä tsaarin edestä -- se se heistä on elämän vaikean taidon pääsumma.

Mahtava ja komea on Tshaikovsky, oppineempi kuin hänen edellisensä. Hänen musiikkinsa juuret ovat syvällä venäläisessä messussa: kirkollisen musiikin vakava kaava, sen rytmilliset, kauniit soinnut; kirkon marmoripylvästen tavoin kantavat ne ihanoita, kevyesti haihtuvia siirrossointuja, jotka korkeain holvien tavalla lepäävät runsaasti koristelluilla pylvästen päillä. Pylväspari toisensa perästä tulee esiin lakkaamattomassa jonossa ja jälleen katoaa häikäisevään valoon tuolla kaukana, jossa ääretön oleskelee aavistettuna, mutta ei koskaan nähtynä, peitossa pilvien, pyhän savun, joka ikään kuin kukkaistuoksu kesäyönä liitelee hänen valtaistuimensa ympärillä.

Kuin viimeisen sävelen kaiku oli hälvennyt, vallitsi syvä hiljaisuus Haapakosken vanhassa salissa. Vienoa nyyhkytystä kuului sieltä päin, jossa Lilly istui sohvassa. Hanna katseli pieniä purpuraisia pilviä, jotka purjehtivat niin äärettömän korkealla ja hitaasti katosivat tuonne sinitaivaan syvyyteen.

Helena nousi pois piaanon edestä. Hän oli koko päivän ollut samanlaisessa asemassa kuin Inferior venetsialaisessa huvinäytelmässä. Mielihyvin tunsi hän ainakin nyt olevansa korkealla, niin korkealla, että kaikkein muiden täytyi katsella ylös häneen.

Vanha vapaaherra nousi ylös ja ääneti puristi miniänsä kättä. Hän aikoi juuri sanoa jotakin, kuin palvelija soitti. Se kimakka soitto haihdutti lumouksen.

Tee oli valmis. Mentiin ruokasaliin, jossa illallinen syötiin ääneti. Vanha vapaaherra katseli tarkkaavasti miniäänsä. Tuntui siltä, kuin olisi hän, kuultuaan hänen soittavan, saanut ikään kuin paremman ajatuksen hänestä ja hänen kyvystään.

Myöhemmin illalla, kuin jo oli sanottu toisilleen hyvää yötä, kuiskasi hän hiljaa pojalleen:

-- Ota talteen tämä voima. Sinun pitää ajoissa ... ja "kasvattaa"-sana oli vähällä luiskahtaa hänen huuliensa yli, mutta silloin näki hän lempeän, murheisen muodon häämöttävän sumun tavoin silmäinsä edessä; hänen onnettoman vaimonsa kuva se sen sanan tenhovoimasta sukelsi esiin unhotuksen, muistojen maasta. Hän jätti lauseensa kesken eikä Erik koskaan saanut tietää, mitä vanhus tarkoitti. Hän puristi hellästi isänsä kättä. Ja nyt hän ensi kerran huomasi, isänsä mennessä huoneesensa, kuinka paljon hän oli vanhennut. Niska oli ohut ja laiha, ryhdin ja käynnin suoruus ja vahvuus oli murtunut.

-- Näenpä tulleeni kotiin oikeaan aikaan, sanoi poika itsekseen.

Erik ja Helena istuivat ikkunan edessä huoneessansa. Yö, hiljainen, suloinen kesäyö peitti mäkiä ja vainioita. Koski lauloi kehtolauluansa. Tuoksuvain metsien syvyydestä, kuka tiesi, mistä, taivaastako vaiko maasta, liiteli lienteitä tuulia esiin. Kevyt sumu nousi koskilaaksosta, leviten pehmoiseksi verhoksi lähimmille puille ja tehden niiden muodot miellyttäviksi ja värin hienoksi. Karjopihasta kuului silloin tällöin kellon kalkahdus ja kaukaa etäisyydestä valvovan koiran haukunta.

Erik Horn oli vallan hurmautunut kesäyön ihmeellisestä valosta, jonka nyt näki niin monen poissaolo-vuoden perästä. Musiikki, kotimaan ilma, hänen onnellinen rakkautensa ja illan kauneus, kaikki se yhdessä viritti hänen sielunsa kielet omituiselle soinnulle, joka salli hänen korkeimmassa määrässä nauttia elämää, olemassaolon iloa.

-- Helena, katso, kuinka kaunis se on tuo vainio tuolla, kuin tuuli liikuttelee vihreitä tähkiä.

-- Mikä vainio? Helena ei sitä nähnyt. Tuo pieni tuolla puistossa, onko se vainio?

Se sana herätti hänen mielessään aivan toisen kuvan.

Hänen kotimaassansa aaltoili nyt nisuvainio niin laveana, kuin silmä kantoi, ja tuuli toi omituista tuoksua, joka samalla kiihotti ja nukutti. Etäällä taivaan rannassa näkyivät suuren kylän terävät katot ja kaivon vintin viistoinen selkäpuu. Joka pensaasta kaikui satakielen hellä kaiholaulu. Taivaan tähdet loistivat kullankiiltävinä tummansinisellä pohjalla.

Horn käsitti hänen uneksivan katseensa, käsitti, että Helena ei ollut koskaan ymmärtävä tämän pienenmoisen, yksinkertaisen luonnon kauneutta, tämän luonnon, jossa elämä sykkii hiljakseen, juoksee niin hiljaa kuin puronen lumpeen lehtien alla.

Mutta oliko hänellä mitään oikeutta olla siitä pahoillaan. Horn muisti, kuinka hän ennen nuorena luutnanttina kerran saattaessaan erästä naisserkkuansa, maalaajaa, Italiaan oli ihastuksissaan luonnon kauneudesta katsellut Lago Maggioren siniaaltojen ylitse Borromeisten saarien kauneita piirteitä. Serkku oli silloin sanonut hänelle: Erik tahtoisitko sinä asettua tänne asumaan? -- Herra varjelkoon, oli hän vastannut, ja silloinhan kuitenkin oli puhe ijäisten kevätten maasta.

Vaikka tämä päivä oli kauneimpia kesäpäiviä, kuin pohjolassa on tarjona, pysyi se sittekin pimeänä kohtana Helenan elämässä; se jäi todistukseksi siitä, kuinka kiihkojemme, tunteittemme väreet ja kuohut muodostavat luontoa, kuinka me itse panemme luonnetta ja väritystä kaikkeen, mitä on ympärillämme, niin että omiin yksityisiin tunnelmiimme saatamme sovittaa Zolan lausuman taiteen määrityksen: kappale luontoa katsottuna jonkin luonteen lävitse.

X.

Lempikuukausi, tuo aika, jota maalatessa olisi kuvattava jollakin valkoisella ja ruusun värisellä kultapohjalle, musiikin alalla esitettävä jotenkin siihen tapaan, kuin Gounod on sitä kuvannut Faustinsa neljännessä näytöksessä, se aika tuli Erik Hornille aivan toisenlaiseksi, kuin hän oli odottanut. Maalla kauniin luonnon keskessä, vapaana raskaasta työstä, hellänä, rakastavana ja terveenä ollen hän oli uskaltanut toivoa täysin määrin sitä onnea, joka kuului tuohon salaperäiseen sanaan, ja kuitenkin oli sitte todella aivan toisin.

Syitä, joiden tähden elämä ei hänelle muodostunut sellaiseksi, kuin hän oli toivonut, oli kaksi, ja ne tosiaan olivat niin luonnolliset, että hän ne heti huomasi ja myös käsitti, että ne olisi poistettava; mutta niiden poistamiseen hänen kykynsä ei riittänyt. Nuorella parilla, heillä kummallakaan ei ollut mitään tekemistä, kerrassaan ei mitään työtä. Erik, luonnostaan jotenkin toimelias -- ei kyllä sillä tavoin kuin vanhus tai sisar, mutta kuitenkin tottunut kuten sotilaat tavallisesti työskentelemään määrätyssä piirissään -- oli nyt tuomittu täydelliseen joutilaisuuteen.

Vanhus oli monivuotisen yksinäisen elämänsä aikana maalla koonnut suuren joukon kokemuksia ja havainnoita, joita hän kantoi mielessään kuin jokin viisauden kaivo. Ja hän katsoi velvollisuudekseen ilmoitella Haapakosken tulevalle isännälle nämä yksinäisinä hetkinä harjoitetun ajatustyön käytölliset tulokset ja johtopäätökset; mutta jättää ainoatakaan tilan hoidon osaa, edes pientäkään, pojalle -- ei, niin kauan, kuin hänen päänsä oli pystyssä, tahtoi hän yksin hoitaa Haapakoskea. Niinpä Erik pysyi äänettömänä kuuntelijana, kuin isä selitteli suunnitelmiaan, ajatuksiaan ja unelmiaan talouden sekä yhteiskunnallisten ja valtiollisten asiain alalla, ja se äänettömän kuulijan osa tuli hänestä ajan pitkään aivan sietämättömäksi.

Helena puolestaan oli kyllä tottunut jouten oloon, sillä vierailut, ratsastusretket ja köyhäin hyväksi työskenteleminen, johon hänen päivänsä olivat kotona kuluneet, eivät oikeastaan ansaitse työn nimeä, mutta ei hän siltä kuitenkaan ollut tottunut elämään niin aivan ilman kaikkea mahdollisuutta kuluttaa aikaansa millään. Muuten hän nyt ensi kerran elämässään näki suurimmaksi kummastuksekseen, millaista orjan työtä maanviljelys todella on. Hänen kälynsähän oli aikaisin aamusta ylhäällä ja piti päivät päästänsä vaaria koko talon ja tilan hoidosta. Ja senaattori, salaneuvos, vapaaherra, vanha maanviljelijä-ylimys, niin hän -- Helena luuli ihan varmaan, että hän ei nukkunut koskaan. Helena muisti ennen muinoin tavanneensa erään saksalaisen tilallisen, joka esitettiin hänelle "maatalouden hoitajana". Hänestä oli tuo arvonimi tuntunut varsin kummalliselta ja hän oli itsekseen ihmetellyt, mitähän sellainen henkilö oikeastaan toimitteli; nyt tapasi hän sen huvittavan sanan takana henkilön, ja se oli hänen appensa. Mutta näiden kahden lisäksi oli myöskin koko talolla, kuten hänestä näytti, lakkaamatta oikea kuritustyö tehtävänä.

Jos hän tahtoi lähteä ratsastamaan, katsoi Hanna häneen, kuin olisi hän ehdottanut jotain kirkon ryöstämistä tai parin tähden sieppaamista taivaalta: nytkö ratsastamaan kiireimpänä heinänkorjuuaikana! sanoi Hanna kylmäkiskoisesti ja nykäytti olkapäitään. Jos hän tahtoi saada kalossit jalkaansa, ei koskaan ollut ketään palvelijaa lähitienoilla apuun tulemaan, ja jospa romantillinen Larsson siellä olikin, niin hän ei sitä tehnyt millään ehdolla, olipa hän niinkin viisas, että aina heti katosi, milloin luuli hänen häntä tarvitsevan. Toisin sanoen: hän oli tavannut erään kulman siitä sitkeästä taipumattomuudesta, joka on vaiti ja tekee, mitä itse tahtoo, suomalaisesta itsepäisyydestä. Täytyipä hänen itsensä kammatakin itsensä, jopa yksin pukeutuakin. Mitähän olisi Marfa Ivanovna sanonut, jos olisi tämän tiennyt. Ei Helena uskaltanut edes Darja Mihailovnallekaan kertoa tätä arkaa asiaa. Helena itse oli alussa siitä hyvin loukkautunut, mutta kuin Erik oli vakavasti selittänyt, että, vaikka he tarjoisivat dukaatin kultaa, ei sittekään löytyisi koko Kymin laaksosta ketään, joka osaisi tai ehtisikään tehdä kaikkea, mitä hän tahtoisi teettää, niin täytyi hänen siihen tyytyä. Eikä se yleensä niin perin vaikeata ollutkaan, sillä Erik itse koko tämän ajan toimitteli enimpiä kammarineitsyen tehtäviä kuten toinen Herkules Omfalen jalkain juuressa.

Pahempi kaikkia näitä vastuksia oli kieli, tuo kieli, josta hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Istua siinä, nähdä lähimpien omaistensa hymyilevän ja heltyvän kyyneliin, kuulla heidän kiivastuvan ja jälleen tyyntyvän, vakavasti neuvottelevan ja laskevan leikkiä, eikä ymmärtää sanaakaan siitä kaikesta, se oli kiusallista. Ja kuin sukulaiset ja talon ystävät tulivat tervehtimään nuorta rouvaa, istua siinä ainoastaan näytteillä kuin jokin Dalai Laama, tervehtiä, nyykäyttää päätään, hymyillä, mutta osaamatta sanoa sanaakaan, se tuli välistä oikeaksi rasitukseksi.

Se kaikki kasvatti levottomuutta, kyllästystä ja väsymystä, joista vuorostaan iti esiin monta kiistaa, ja kun lempikuukauden epätasaisessa elämässä yleensäkin liikkuu kiivaita tunteen kuohuja ja tapahtuu heikkohermoisuuden purkauksia, niin nuo kiistat tuottivat itkua, kyyneliä, toivottomuutta ja mustasukkaisuuden kohtauksia. Ja kuitenkin he molemmat tiesivät, ett'ei kukaan koko maan päällä ollut lähempänä eikä rakkaampi kuin he toinen toiselleen. Ah, Helena ei tahtonut sitä tunnustaa, mutta välistä tuntui, kuin olisivat he olleet kovasti sidotut toisiinsa. Milloin kaikki heidän kesken oli hyvin, ei Helena sitä huomannut. Mutta heti, kuin he joutuivat erimielisiksi ja pyrkivät eri tahoille, nuo siteet leikkasivat syvälle lihaan ja tekivät pahoja haavoja. Ja sitte kului vuosia ennen, kuin he voivat unhottaa tämän ajan, levottomuuksien ja alituisen mielenjännityksen ajan, tämän kevätmyrskyjen rauhattoman ajan.

Mutta kuinka poistaa nämä vastukset, kuinka kotimaassa saada jokin toimi, johon kuuluisi oma talo ja oma koti sekä työtä itselle ja Helenalle ... jos hän ei saanut mitään itsenäistä toimialaa täällä, niin siinä tapauksessa hän tahtoi matkustaa jälleen Moskovaan. Ja milloinkahan Helena oppisi tätä kieltä, joka nyt tuotti hänelle niin monta katkeraa hetkeä, puhumattakaan toisesta kielestä, suomesta, jota silloin, kuin Erik matkusti Venäjälle, tuskin kuultiin mainittavankaan, mutta joka nyt tunkeusi kaikilla tahoilla esiin.

Erikkiä monesti halutti neuvotella tästä asiasta sisarensa Hannan kanssa, mutta Hanna ei enää ollut saman kaltainen kuin ennen. Hänen tuonnoiset sanansa "varo sitä Helena Nikolajevnaa" kaikuivat yhä hänen korvissansa. Sisarukset, jotka olivat ennen olleet niin hyvät ystävät, oli nyt ikään kuin jokin kiila kiskonut irti toisistaan, ja se kiila oli käly. Syvällä Hannan sydämmessä vallitsi epäluulo tätä uutta tulokasta kohtaan. Hän uskoi tahi tahtoi uskoa, että minä silmänräpäyksenä hyvänsä saattoi tulla ilmi tuosta suvusta joitakin häpäiseviä seikkoja, jotakin kaksimielistä, jotakin, hän ei tiennyt, mitä, mutta jotakin, johon Martinov oli viitannut ja josta hän oli uneksinut tuona vaikeana yönä Aldonin huvilassa. Sillä aina siitä asti oli hänessä kytenyt ja kasvanut ankara vastenmielisyys kälyä kohtaan, jonka hän sitä paitsi huomasi kanssakilpailijaksi Haapakosken hallitsemisesta. Kaikkein korkeimmassa määrässä kuitenkin oli heitä erottamassa uskonto. Hannasta, joka oli sydämmestään mieltynyt kaikkiin protestanttisen uskonnon liiallisuuksiinkin ja erittäin sen suvaitsevaisuuteen uskon asioissa, olivat oikeauskoisen opin horjumattomat, kaavalliset ja ainiaaksi määrätyt muodot käsittämättömät, jopa aivan vastenmielisetkin.

Jos sisarukset eivät olisi ensi päivinä karttaneet tätä asiaa, joka heillä kuitenkin lähimmin oli mielessä, niin he ehkä olisivat jonkin verran tarkistaneet mielipiteitänsä ja oiaisseet erehdyksiänsä. Mutta he olivat päästäneet oikean ajan luiskahtamaan pois käsistä, ja nyt tarvittiin voimakas sysäys ulkoa päin ennen, kuin he ottivat puheeksi arkaluontoisen ja osittain vastenmielisenkin asian.

Niin kului aika hitaasti, kunnes viimein eräänä pitkänä sadepäivänä olo tuntui nuorista sietämättömältä. He olivat joutuneet kiistaan, jostakin vähäpätöisestä asiasta, niin mitättömästä, että he sitte parin tunnin kuluttua eivät enää osanneet sanoa, mistä he olivat kiistelleetkään. Nyt istui Helena ja tunsi itsensä hyvin onnettomaksi: Erik sitä vastoin käveli, tyytymättömänä itseensä ja asemaansa.

Koputettiin ovea. Astukaa sisään, huusi Erik kärsimättömästi. Larsson toi kirjeen. Se oli Moskovasta ja osoitettu Erik Hornille. Darja Mihailovna se siinä laveasti selitteli oloja ja asioita. Nyt oli tullut se, jota Darja niin kauan oli odotellut. Kaikki kukistui kerrassaan, rynnäkkö toisensa perästä. Velkomisia, laskuja, papereita äärettömästi joka taholta. Nikolai Konstantinovitsh oli raivostunut ja eittänyt kirjoittaa nimeänsä mihinkään asiakirjoihin. Darja Mihailovnan notaariukset olivat neuvoneet häntä pyytämään, että itsepäiselle ruhtinaalle asetettaisiin holhoja. Siihen toimeen oli hän puolestaan ehdottanut Martinovia ja sitä, joka nyt oli heitä lähinnä, vävyä Erik Hornia. Darja pyysi Erikkiä tulemaan niin pian kuin mahdollista Moskovaan tämän asian tähden.

Mutta silloin Erik Horn suuttui. Hänellä ei ollut koko elämässään ollut mitään tekemistä sellaisten asiain kanssa, hänkö, sotilas, antautuisi asianajajain käsiin, keräjöimään kenties kuinka likaisia asioita ... ei, tuhannesti ei, hän oli nainut Helenan, mutta ei hänen sukulaisiansa.

Kun Helena ajatteli toisin ja kiivaasti vaati lähtemään avuksi Darja Mihailovnalle, päätti Horn puhua suunsa puhtaaksi ja ilmoittaa Helenalle, millainen hänen kotinsa oli. Olihan hän sen kuitenkin joskus saava tietää, ja nyt ehkä oli paras aika. Sen tähden hän ensin selitti, kuinka hänen oli mahdoton hoitaa mitään asioita, pataljoonankaan asioita, yhdessä Martinovin kanssa, kuinka Martinov, jos Horn palaisi jälleen palvelukseen, epäilemättä hakisi toisen paikan itselleen, kuinka Martinov oli käyttänyt tietoaan Nikolai Konstantinovitshin elämästä ja raha-asioista sellaisella tavalla, jota ei hänen rakkautensa Helenaan, ei lemmenkateus, ei mikään voinut puolustaa... Edelleen puhui hän niin peittelevällä tavalla kuin mahdollista Helenan isän entisestä elämästä.

Helena kuunteli yhä enemmän hämmästyen ja kummastuen. Hänestä tuntui, kuin olisi äkisti sytytetty kynttilä pimeässä huoneessa, jossa on kauan liikuttu haparoiden. Nyt hän yht'äkkiä ymmärsi Darja Mihailovnan kyyneleet ja levottomuuden, vanhan Marfan aiheettoman kirouksen, palvelijain himmeät viittailut tulevaan tutkintoon ja kostoon. Nyt hän ymmärsi, minkä tähden oli niin usein äkisti vaiettu, kuin tuli puhe hänen isästänsä. Nyt muisti hän, kuinka oli kauan sitte ollut puhetta jostakin ulkomaalaisesta ruhtinattaresta, joka oli tuottanut onnettomuutta hänen kotiinsa. -- Nyt oli hänen edessään kirkkaana tuo tähänastinen pimeys, tuo selviämätön arvoitus, joka oli niin usein kiihottanut hänen uteliaisuuttansa; nyt ymmärsi hän kaikki. Ah, syvimmät kärsimykset tulvivat meidän päällemme samasta lähteestä, joka voisi täyttää meitä suurimmalla ilolla, ja niitä haavoja, jotka rakastava käsi tekee, kirvelee pahimmin. Ja kuin Helena nyt kuuli Erikin suusta nämä sanat, valtasi hänet sellainen suru, että se näytti toivottomuudelta. Hänestä tuntui, kuin mustat laineet olisivat syöksyneet yhteen hänen päällänsä ja hän hitaasti vaipuisi syvyyteen, lakkaamatta yhä alas päin. Alussa hän ei edes löytänyt kyyneliäkään surunsa lievitykseksi.

Koputettiin taas ovea. Horn oli kahden vaiheella. Hän ei ollut luullut Helenan noin kovin hämmästyvän noista asioista, ja tuo koputus nyt...

-- Kuka siellä? kysyi hän kiivaasti.

Larsson se taaskin oli, ja hän ilmoitti vanhalla vapaaherralla olevan hyvin tärkeätä puhuttavaa överstin kanssa.

-- Vai niin, olkaa hyvä ja sanokaa, että minä tulen heti.

-- Mutta rauhoituhan toki, Helena, sanoi hän levottomasti, tietämättä, mitä tehdä, mennäkö alas vaiko jäädä hänen luoksensa,

-- Erik, sanoi hän lempeästi, mene alas isäsi luo, minun olisi tarpeen olla yksin ajatuksineni... Mutta Erik, lisäsi hän kiivaasti, sinä et puhu tästä kellekään, kaikkein vähimmin sisarellesi, kuuletko, hänelle ei missään tapauksessa.