Chapter 8

"Paras serkku. Erik on nainut venakon, erään ruhtinatar Helena Chamitovin, siinä kaikki, mitä minä toistaiseksi tiedän morsiamesta. Ensi viikolla odotan kotiin nuorta paria. Ymmärrättehän, serkku, kuinka mahdoton hänen nyt olisi asettua Haapakoskelle; hänen täytyy etsiä itselleen paikka jostakin täällä kotimaassa. Jos hän joutuu sotakomisarjukseksi, piirintaapiukseeriksi tai joksikin sellaiseksi, niin hän saa hikoilla siinä paikassa koko ikänsä, pääsemättä koskaan sen ylemmäksi. Hänen täytyy sen tähden heti alusta päästä sellaiseen asemaan, että hänen ei tarvitse tunkeilla liian alhaisissa piireissä. Nyt ovat asiat sillä kannalla, että Gripenstedt vanhus aikoo pyytää eroa. Minä olen kirjoittanut siitä varapuheenjohtajalle ja pyydän nyt teitä, serkku, joka olette niin lähellä hänen perhettänsä, panemaan paljon vaikuttavan sananne vaakaan Erikin hyväksi..."

Kolmas kirje oli vanhalle Gripenstedtille. Siitä sai hän tietää, mistä päin tuuli kävi ja kuinka vapaaherra vanhus asiaa ajatteli.

-- No, mitä arvelet suunnitelmastani, Hanna? sanoi vapaaherra ja katsoi tyttäreensä.

Hanna vain ihmetellen katsoi isäänsä, mutta ei vastannut mitään. Viimein hän kuitenkin lausui:

-- Luuletko sinä Helenan viihtyvän sellaisessa maaseutukaupungissa kuin J., sisämaassa, jossa ei ole mitään seuraa, jossa tuskin on mahdollinen puhella kenenkään kanssa?

-- Nuorena vitsa väännettävä. Nyt aluksi viihtyy hän siellä, sittemmin, kuin hän --ja vanhus etsi jotakin sopivaa sanaa, jonka hän, jos lienee löytänytkin, kuitenkin jätti sanomatta -- samapa se, toistaiseksi hänen pitää viihtyä. Sitä paitsi täytyy hänen, mielellään tai vastenmielisesti, oppia siellä jompikumpi maamme kielistä, sillä muuten hän ei koskaan tunne olevansa kotonaan tässä maassa.

-- Isä, minä tahtoisin tietää, mitä sinä itse arvelet tästä avioliitosta, tahtoisin tietää sinun sisimmän ajatuksesi asiasta. Ja neiti Hannan ääni vapisi liikutuksesta.

Tästä tyttärensä äänen harvinaisen vienosta värinästä tuli vapaaherrakin liikutetuksi. Heti paikalla käsitti hän, mitä liikkui syvimmällä Hannan sielussa, tuossa tytön sielussa, joka oli paremmin kuin pojan sielu hänen oman sielunsa kaltainen. Hän käsitti, kuinka Hanna oli tuleva kärsimään siitä uudesta, joka oli tuleva, kärsimään siitä, että oli kadottava kaikki, nämä perhekuvat, joita hän kunnioitti, nämä historialliset posliinit Itä-Indian komppanian ajoilta, suvun hopeat, kaikki, kerrassaan kaikki, ehkäpä veljensäkin.

Vapaaherra tunsi syvää sääliä tytärtänsä kohtaan, mutta hänen tapansa ei ollut lohdutella eikä hän siihen edes kyennytkään. Pitkän ja toimeliaan elämänsä aikana oli hän oppinut toimimaan ja, jos tarve vaati, puhumaan sattuvasti ja voimakkaasti, mutta pukea sydämmen hienoimpia tunteita sanoihin, puhua lämpöisesti sielun syvyydestä, se taito oli häneltä jäänyt oppimatta. Ylhäällä seljänteillä puhaltavat aina koleat tuulet, ja vapaaherra Horn oli niin kauan oleskellut juuri ylimmillä kukkuloilla.

Hän meni tyttärensä luo.

-- Sinä kysyt, mitä minä arvelen tästä avioliitosta. No, olkoon sanottu, mutta ainoastaan meidän kesken: minua se ei miellytä. Vaan voihan se tulla paremmaksi, kuin nyt näyttää, ja usko minua, se riippuu paljon sinusta, tyttäreni.

Hanna huokasi ja punastui. Hän käsitti isänsä ymmärtäneen, mitä ajatuksia ja tunteita hänen mielessään liikkui. Hän suuteli isänsä kättä ja meni työhönsä.

Raskain mielin läksi hän täyttämään emännän velvollisuuksiansa. Tämä oli hänestä kuin uhrijuhla. Vanha, rakas koti oli järjestettävä ja koristettava, sisustettava ja sievistettävä -- kelle? Kaukaisesta, vieraasta maasta tulevalle muukalaiselle naiselle, joka oli riistävä häneltä valtikan, joka oli koko ikänsä vallitseva ja hallitseva täällä. Täällä, jossa Hanna oli viettänyt elämänsä paraat päivät, jossa hän oli hellällä huolella säilyttänyt jokaista pikku kohtaa sellaisena, kuin se oli ollut monen miespolven ajan, täällä oli tuo muukalainen ja ehkäpä hänen tätinsäkin ... ja Hanna purskahti itkemään. Hän on ehkä muuttava kaikki, tuova tänne venäläiset tapansa, pyhäinkuvansa, likaiset venäläiset palvelijansa, jotka eivät tiedä, mitä puhtaus onkaan. Ja Erikin, hänen rakkaan veljensä Erikin on se nainen riistävä häneltä, riistävä ainiaaksi, ja Erikin kanssa myöskin tämän kartanon, jota ei enää koskaan saanut kukaan tämän historiallisen suvun naisperillinen periä. Mielessä kuohuvina tunteet, jotka horjuivat katkeruuden ja vihan välillä, mutta joihin myöskin sekautui sydämmellistä, vilpitöntä, suurta surua kaikesta siitä, mitä hänen veljensä oli vetänyt itsensä ja muiden omaistensa päälle, liikkui Hanna vanhassa talossa, otti esiin liinavaatteet, jotka koristettuina suvun vaakunalla, puhtaudesta ja mesiruohosta tuoksuvina olivat saaneet kymmeniä vuosia olla rauhassa paikoillaan hyvästi tuuletetuissa, vilpoisissa säilypaikoissa. Ja siinä luki hän noiden vaatteiden vaakunakirjoituksista kuten Egyptin tutkija muumiain kääreistä kokonaisen suvun historian. Ja kaikki nämä tähdet, nämä miekat ja kypärät, joita äiti ja äidinäidin äidit olivat ommellen kirjailleet lakanoihin ja tyynynpäällyksiin, ne puhuivat kaikki suvun länsimaisista pyrinnöistä. Kaikki nämä muhkeat merkit oli aikoinaan sotilaan aseilla tai valtiomiehen kynällä voitettu taistelussa Moskovan suurta valtaa vastaan. Villaisten peitteiden, pehmoisten kuin puuvilla ja valkoisten kuin lumi, joukosta etsi hän komean, Ruotsin vaakunalla koristetun silkkipeitteen, jonka kuningas oli lahjoittanut hänen isoisänsä isälle, kuin hänet haavoitettuna kannettiin pois verisestä Ruotsinsalmen taistelusta. Siitä lähtein oli se kulkenut suvussa perintönä: morsiuspeitteenä. Raskain mielin järjesteli hän häähuoneet veljelleen ja tuolle vieraalle naiselle, jota hän pelkäsi, ja kun kaikki, jota peljätään, herättää vastenmielisyyttä, tunsi hän, vaikka kyllä koettikin hillitä mieltänsä, ensi kerran polttavaa, kiusaavaa vihaa häntä kohtaan, joka oli tuleva, häntä, joka oli niin suuri muutos vuosisataisiin muistoihin verraten ja joka oli tuova uutta verta ja uusia aatteita tähän vanhaan, ylhäiseen ja ylevään sukuun.

IX.

Vapaaherra vanhus oli tarkka talouden hoitaja, Hän tiesi, kuinka äärettömän vaivalloista oli saada suomalaisesta maasta kiskotuksi varat, mitä maalaisruhtinas, maanomistaja-ylimys tarvitsi, elääkseen ylhäisenä herrana. Hän sen tähden käänsi moneen kertaan rahaa ennen, kuin antoi sen pois kädestänsä mihinkään, joka ei kuulunut maanviljelyskaluihin, meijeriastioihin tai rotueläimiin. Kaikki sellaiset olivat hänellä mallikelpoisessa kunnossa, mutta kaikki muu oli ylellisyyttä, ja sellaisessa hän säästi. Varsinkin oli hän säästänyt ajokaluissa; vuodet päästänsä oli hän ajanut korkeissa, monitaipeisissa ja perin vanhanaikaisissa vaunuissa. Kuin hänen nyt oli lähetettävä se Noakin arkki, joksi naapurit sitä leikillä sanoivat, asemalle noutamaan poikaa ja hänen vaimoansa, löi hän käsiään yhteen ja sanoi miettivästi: niin, kaunis tuo ei kyllä ole, mutta minkäpä sille tekee; enhän minä nyt mistä voi yht'äkkiä ostaa uusia vaunuja. Kuski Gabriel ja uusi, herramainen palvelija Larsson, joka syvimmässä sielussaan kiihkeästi rakasti teaatteria ja murhenäytelmiä ja oli aikoinaan palvellut äänettömänä näyttelijänä teaatterissa, saivat siis lähteä ajamaan asemalle.

Erik Horn ja hänen nuori rouvansa olivat pysähtyneet K:n asemalle. Erik tunsi heti Haapakosken ajoneuvot, jotka olivat kuulut yli koko valtakunnan. Hän oli niistä vähän häpeissään Helenan edessä, jolla juuri tällä alalla oli erittäin tarkka ja harjautunut silmä. Mutta eipä siinä mikään auttanut, hän vei hänet niiden luo. Nauraen nousi Helena niihin, ja liikkeelle lähdettiin hölkkäjuoksua.

Kuinka kaunis oli tie kääntyessään honkain runkojen välitse. Kuinka syvälliset ja salaperäiset olivat metsät: puiden rungothan näyttivät aivan pylväsriveiltä, jotka kaukana hälvenivät valoisaa pohjaa vasten. Kuinka taivas oli sininen ja ilma kevyttä hengittää. Niityt komeilivat kauneimmassa puvussaan, pääskyt lentelivät riemusta huudellen valkoisten pilvien alla ja lepäsivät toisen vuoron vierekkäin, pari toisensa rinnalla pitkin noita loppumattomia sananlennätinlankoja. Helenan sydän paisui onnesta ja ilosta, ei pauhuisesti, ei, se sykki niin hiljaa kuin perhon hienot siivet tuolla, jossa se kesäpäivän auringonpaisteessa istui metsäruusun lehdillä.

-- Erik, sanoi hän hiljaa, tarttui hänen ruskettuneesen käteensä, painoi sitä silmiään ja huuliaan vasten ja katsoi ihastuneesti hänen silmiinsä, Erik, tämä on kaunis tämä maa, täällä odottaa meitä onni.

Erik myöskin katsoi häneen; hänen kasvonsa eivät hymyilleet, ne vallan loistivat terveydestä, onnesta ja autuudesta.

-- Helena, sanoi hän ikään kuin ponnistaen, ja hänen sydämmensä värisi kuin kieli hänen lausuessaan hänen nimeänsä. Hän oli liikutettu, hellä, sydämmellinen -- kaikki hänen lapsuutensa ja nuoruutensa muistot syöksyivät hänelle vastaan, kuin hän nyt Helenan sivulla matkusti tätä tietä, jota ennen oli ajanut niin monesti. Hänen sydämmensä paisui jalojen tunteiden kuohusta, ja hän teki mielessään lupauksen, että nämä vainiot, joita hänen esi-isänsä olivat vuosisatoja viljelleet, olivat hänestä saavat heille seuraajan, yhtä uskollisen ja uutteran työssä kuin hekin.

Nuorelle parille ei kuitenkaan jäänyt tilaisuutta enempiin haaveksimisiin, sillä romantillinen palvelija joka silmänräpäys kääntyi heidän puoleensa, tehden selityksiä ja pitäen puheita, joita varsin hyvin saattoi sanoa liialliseksi virkainnoksi.

Vaunut kääntyivät lehtikujaan, jonka kahden puolen kasvoi koivuja, haapoja ja pihlajia hoitelemattomina, Helena tähysteli uteliaasti "linnaa". Hän näki tuolla valkoiseen vivahtavan kartanon mustine taittokattoineen ja mataloine siipirakennuksineen; sen päällitse koetti hän saada vilahdusta varsinaisen kartanon torneista ja huipuista, sillä eihän toki satavuotinen herraskartano voinut...

Samassa pysähtyivät vaunut sen valkoisen rakennuksen eteen, ja Helena tunsi köyhyyden ja pikkumaisuuden enteitä, ja niin voimakas oli tämä tunne, että se kuului niihin, jotka ainiaaksi painuvat muistiin -- se oli niitä, joiden mukaan sitte koko ikänsä arvostellaan ja tuomitaan oloja. Rappusilla seisoivat vapaaherra vanhus ja Hanna; he ottivat nuoren parin vastaan ilman mitään yli kuohuvaa iloa, mutta ystävällisesti, ääneti, käden puserruksella ja syleilyllä, joka kaikki tuntui sanovan: Helena, me otamme sinut vastaan ilman ehtoja, vakaasti aikoen rakastaa sinua ja viihtyä sinun kanssasi -- jos se ei onnistu, niin syytä itseäsi. Jonkinlainen ritarillisuus ja miniän tavattoman kauneuden ilmeinen ihmettely lämmittivät vanhuksessa jonkin verran tuota muuten kylmänkoleata tervehdystä. Mutta neiti Hannassa pääsivät Aldonin huvilassa vietetyn, tuskaisen yön muistot niin suuresti valtaan, että hän ei saanut kukistetuksi vastenmielisyyttänsä.

Ainoa, joka myrskyisesti otti vastaan nuorta herraansa, oli Rob Roy, hänen vanha metsästyskumppaninsa; mutta kun hän nyt ei enää jaksanut iloisella hyppimisellä eikä kovalla haukunnalla ilmaista iloansa, paneutui se maahan Erikin jalkain juureen ja ainoastaan vikisi ja vaikeroi, joka nuoreen muukalaiseen ja taikauskoiseen naiseen vaikutti hyvin voimakkaasti ja tuskallisesti.

Tampuurissa uudistettiin tervehdykset, ja nuoret menivät ylös siihen huoneesen, jonka neiti Hanna oli laittanut heille kuntoon. Tämä tilava ja valoisa huone, kalustettu vastoin nykyajan kirjavaa ja moniväristä aistia yksinkertaisesti, mutta sievästi, oli puutarhan puolella. Ikkunat olivat auki ja kullalta välkkyvää, vihreätä valoa tulvi huoneesen. Lämpöinen kesätuuli kohotteli hiljaa valkoisia ikkunan verhoja, ne paisuivat kuin purjeet, nousivat ja laskeutuivat ja huiskuttivat -- niin Helenasta tuntui -- raitista, viileätä tervetuloa. Huone tuoksui kukista ja puhtaudesta. Kosken kuohu täytti sen yksitoikkoisella, nukuttavalla kohinalla.

Tuskin sai Erik suljetuksi oven, kuin Helena tuskaisen näköisenä tarttui hänen kaulaansa.

-- Erik, Erik, minua pelottaa täällä. Minua ei rakasteta, minä en ole tervetullut sinun sisarellesi Hannalle. Minä tunnen sen, minä tunnen sen mielessäni, ei maksa vaivaa sinun koettaakaan saada minua uskomaan muuta.

-- Rauhoitu, rakkahani, rauhoitu, sinä vallan erehdyt. Minun sisareni on luonnostaan kylmä. Sellainen on hänen tapansa, ei hän sillä tarkoita mitään pahaa. Muuten riippuu kaikki siitä, kuinka sinä osaat miellyttää heitä tänään -- malta mielesi. Jos -- minä sanon: _jos_ on jotakin, joka ei ole aivan oikein meidän välillämme, niin se koskee minua eikä sinua. Isäni ja luultavasti myöskin Hanna ovat tyytymättömät siitä, että menimme naimisiin niin äkisti; mutta itsehän tiedät, rakkahani, itse tiedät, mikä meitä pakotti siihen.

--- Kyllä, kyllä, mutta sinä, Erik, ethän sinä jätä minua koskaan!

Kasvot juhlallisina, melkein ankaran näköisinä vastasi Erik:

-- En koskaan, Helena, sen minä vannon sinulle.

Erikin vakavuus kukisti Helenan levottomuutta sen verran, että hän tunsi itsensä tyynemmäksi, mutta ei hän siltä kuitenkaan ollut vielä läheskään varma. Hän kiiruhti pukeutumaan ja laittautui niin yksinkertaiseen pukuun, kuin suinkin saattoi.

Nyt soi päivälliskello. Erik ja Helena astuivat alas ruokasaliin, viimemainitulla sydän kovasti sykkivänä. Päivällisellä syntyi suuri hankaluus kielestä. Venättä osasivat ainoastaan Erik ja Helena; neiti Hanna kyllä osasi sujuvasti ranskaa, mutta vapaaherra vanhus puhui ainoastaan vaivalla sitä kieltä. Täytyi tyytyä saksaan. Kerrotaan keisari Kaarle V:nen sanoneen: minä puhun espanjaa Jumalani kanssa, ranskaa naisten kanssa ja saksaa palvelijaini kanssa. Jos Espanjan kielen sijaan sovitetaan venäjä, niin tämä keisarin lausunto soveltuu vielä tänäkin päivänä venäläisiin ylimyksiin. Helenasta oli varsin tuskallista puhua saksaa sellaisessa asemassa olevan henkilön kanssa kuin hänen appensa; lisäksi appi vielä puhui saksaa hyvin huonosti. Sen tähden keskustelu supistui kaikkein tavallisimpiin jokapäiväisyyksiin ja uhkasi aika-ajoin kokonaan sammuakin, kunnes vanhus rohkeasti turvautui Ruotsin kieleen. Vapaaherra Aleksander oli iloinen ja ylpeä pojastaan, innostui kysymyksissään ja melkein unhotti Helenan. Helena oli hyvin liikutettu, mutta taisteli urhollisesti liikutustansa vastaan. Hänestä tuntui ikään kuin epäkohteliaisuudelta tuo vieras kieli hänen läsnä ollessaan, vaikka hän kyllä käsittikin olevan aivan oikein, että vanhus puhui poikansa kanssa sitä kieltä, joka hänellä oli sydämmen ja hienoimpain tunteiden kieli. Kaikki surumieliset luonteet tuntevat suruisuutta, milloin joutuvat vaihtamaan olopaikkaa. Rohkeat, sangviiniset luonteet eivät siitä mitään tiedä. Heitä päin vastoin ilahuttaa että heidän elämänsä jokapäiväisyys tulee keskeytetyksi. Helena kuului ensimainittuihin. Niin kauan, kuin hän ja Erik olivat kahden kesken, ei hänelle ollut johtunut edes mieleenkään, mitä kaikkia vaikeuksia hänellä oli voitettava, mutta nyt, nyt se yht'aikaa selvisi hänelle kaikki tyyni. Hän koetti paeta Hannan turviin. Mutta Hanna, ollen koko sydämmestään kiintynyt isän ja Erikin vilkkaasen keskusteluun, antoi ainoastaan hajamielisiä vastauksia. Niinpä Helena jäi aivan yksikseen, enemmän kuin toiset olisivat tahtoneetkaan.

Silloin tällöin lausui vapaaherra vanhus joitakuita sanoja hänelle, kilisti hänen kanssansa ja esitti muutamilla sanoilla hänen tervehdysmaljansa; mutta sitte kääntyi puhe jälleen tuohon perheen salakammioon, johon hänellä -- tunsi hän tuskakseen -- ei ollut avainta. Hän oli heille taakkana, joka esti heitä vapaasti nauttimasta toistensa jälleen näkemisen iloa. Hän oli täällä muukalainen, hän tunsi sen ja joutui siitä perin toivottomaksi. Siitä toivottomuudesta kehräytyi jo tuhansia lankoja, jotka kietoivat häntä hienoina, kevyinä, mutta katkeamattomina, kierrettyinä yhteen ahdistuksesta, katkeruudesta, vastenmielisyydestä ja kateudesta ja kudottuina verkoksi, joka kokonaan sulki hänen sydämmensä ja aivonsa. Ah, jospa jo päivälliset päättyisivät, jospa jo noustaisiin pois pöydästä, ajatteli hän itsekseen ja töin tuskin sai niellyksi kyyneleensä.

Viimein noustiinkin atrialta. Erik puristi rohkaisevasti vaimonsa kättä. Mentiin pihan puoliselle kuistille juomaan kahvia. Erik ehti paraiksi kuiskata muutamia helliä rakkauden sanoja vaimonsa korvaan, kuin palvelija ilmoitti vieraan ajavan lehtikujaa pitkin kohti taloa.

Uteliaasti, kuten maalla on tapana, kumartui Hanna kuistin laidan päälle katsomaan tielle päin.

Yht'äkkiä hän odottamattomasta ilosta huudahti: Se on Lilly, Lilly, minun paras ystäväni!

Erik oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta tuon huudahduksen tenhovoimasta pysähtyi kuppi puolitiehen ja Erikin kasvoissa tapahtui vieno värin muutos, joka ei jäänyt huomaamatta Helenalta, vaikka hän näyttikin olevan kiintyneenä puheluun appensa kanssa. Vieraita nyt, ajatteli hän, kukahan tuo Lilly saattaa olla, joka oli niin hienoja tapoja tuntematon, että heti hänen ollessaan ensi päivää uudessa kodissa riensi tänne heitä häiritsemään?

Lilly ajoi yksi-istuimisissa käässyissään rappusten eteen, heitti ohjakset takana istuvalle kuskille ja hyppäsi notkeasti alas.

Lilly ja Hanna syleilivät ja tervehtivät toisiaan sydämmellisesti. Vieras, nähtyään Erikin ylhäällä rappusilla ja tultuaan esitellyksi talon nuorelle, kauniille miniälle, punastui kovin ja pyysi moneen kertaan anteeksi, että oli häirinnyt perhettä; mutta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta ei kihlauksesta, häistä eikä tuliaisista. Hän sanoi heti menevänsä jälleen pois, kuin hepo vain ehti vähän levätä, ei hänen tarkoituksensa ollut ketään häiritä.

Siitä ei Hanna tahtonut kuulla puhuttavankaan, hän oli niin kiihkeä pidättämään Lillyä, että aivan näytti siltä, kuin hän olisi toivonut hänestä ahdistavan mielialan haihduttajaa. Hän esitteli Lillyn paraana ystävänänsä Helenalle, joka puolestaan hyvin kummastui Lillyn muodon omituisuudesta.

Hän ei ollut kaunis, mutta missä seurassa hyvänsä oli hän tuleva huomatuksi. Hänessä oli jotakin Leonardo da Vincin naistyypeistä, jotain tuosta umpinaisesta ja syvästä, sisällisestä elämästä, joka oli kätkettynä tyynen ja kohtalaisen ulkomuodon ja käytöksen peittoon, mutta se elämä -- siltä aivan näytti -- saattoi minä hetkenä hyvänsä puhjeta esiin miellyttävänä nauruna, kyynelittömänä suruna tai hurmaavana kohteliaisuutena. Hän vaiti ollessaan oli niin paljon sanovan näköinen, että syrjäinen aivan tahtomattaan tuli ajatelleeksi, tokko hän ollenkaan tarvitsikaan puheenlahjaa. Sileä, vaaleanruskea tukka, hienopiirteinen suu, jonka ympärillä elämä leikitsi joka hermossa, jokaisessa pienimmässäkin lihaksessa, pienissä poskien ja leuan kuopissa, ja kirkkaat silmät, jotka katsoivat suoraan ulos maailmaan, ikään kuin tahtoen ottaa mittaa kaikesta mitä näkivät, ja samalla kuitenkin tuossa kirkkaudessaankin tutkimattoman monivaihteiset kuin meri -- kaikki se antoi hänen muodolleen ja käytökselleen sellaisen voiman, että hän kerrassaan voitti kenen hyvänsä, jota hän todella tahtoi viehättää.

-- Terve tuloa, överstinna, terve tuloa, jospa viihtyisitte meidän maassamme, sanoi hän miellyttävästi hiljennetyllä äänellä ja hymyillen niin paljon lupaavasti.

Ja nyt puhelu, joka niin kauan oli ollut hidas ja kylmä, alkaa toden perästä, Lilly on kuin sähköllä täytetty esine: tarvitsee vain koskea siihen, niin se säkenöitsee, viskelee liekkejä ja levittää lämpöä ympärillensä, Ja puhelu alkaa ranskaksi, vaihtuu saksaksi ja ruotsiksi ja jälleen ranskaksi, kunnes viimein päistikkaa syöksyy ruotsiin, joka kuin kohiseva virta vetää itseensä kaikki ranskan, saksan ja venäjän pienet, vähäpätöiset sivuojat. Ja siinä istuu Helena taas yksin, Helena parka, ja kuuntelee tuota yksitoikkoista, vierasta kieltä, jonka ääniä hän ei voi huomata kauneiksi. Hän näkee, kuinka Erik innostuu, kuinka käly Hanna kylmästi ja viisaasti kuin vanhus sekautuu puheesen, kuinka Lilly leimahtaa. Ja nuo silmät, tuo hurmaava hymy herättivät hänet miettimään, mitähän on saattanut olla olemassa hänen miehensä ja tämän Lillyn välillä, sillä hän näki heti, että jotakin siinä oli ollut. Lillyn suu heti ilmaisi, kuinka liikutettu hän nyt oli katsoessaan Erikkiin. Hänen silmänsä katsahtivat niin suruisesti häneen, että Helenan mielessä välähti kirkas leimaus, jonka valossa hän kerrassaan näki koko entisyyden. Hyvänen aika, hänhän rakastaa Erikkiä, ja Erik ... hän on ennen muinoin rakastanut Lillyä!

Helena sai ilmi hänen salaisuutensa, noiden puhuvain kasvojen salaisuuden. Hän tunsi sen äkisti, ikään kuin olisi löytänyt Aladdinin ihmeellisen lampun, ja sen tenho valossa tunsi hän kaikki, luki kuin kirjasta Lillyn koko rakkaustarinan, ymmärsipä myös tuota inhottavaa kieltäkin. Ja toivottomuuden kourilla kuristi mustasukkaisuus äkisti rikki hänen onnensa välkkyvän saippuarakon. Hän tunsi olevansa muukalainen täällä eikä koskaan voivansa päästä tämän perheen jäseneksi, ei olla kotonaan tässä maassa. Ylipääsemättömäksi muuriksi kaikki sulkeutuvat lietensä ympärille, tämän kotilieden, jossa hän ei koskaan löydä tyhjää paikkaa itselleen. Eikä hänkään, hänen Erikkinsä, voi hankkia hänelle sitä paikkaa. Helenan tunteet kasvoivat liian voimakkaiksi, hän tunsi sen; oli kuin vesi olisi äkisti muuttunut kovaksi jääksi. Hän nousi ylös ja sanoi kylmästi ja levollisesti, että aikoi mennä ylös huoneesensa.

-- Minä tulen kohta perästä, vastasi Erik, katse ja koko kasvot hajamielisen näköisinä.

Helena ei tiennyt vielä kartanon sisustusta. Hän astui ruokasaliin, sieltä saliin ja joutui jälleen ulos puutarhan puoliselle kuistille. Hän ei tahtonut kääntyä takaisin kysymään, missä yläkertaan vievät raput olivat. Miksipä hän häiritsi heitä, jotka monen vuoden kuluttua nyt tapasivat toisensa, heitä, joiden joukossa hän yksin oli vieras, joille hän oli taakkana ja esteenä. Suora, leveä käytävä johti kukka-istutusten keskitse halki puutarhan. Mieli katkerana ja alakuloisena astui hän käytävää pitkin ja kuuli äkisti mahtavan kohinan. Hän astui edelleen. Mitä etäämmäksi hän joutui kartanosta, sitä kovemmin kuului kohina. Nyt oli hän sen seasta kuulevinaan muutamia yksityisiä bassoääniä, jotka vierivät esiin kuin ukkonen. Hän laskeutui jyrkkiä rappusia, jotka olivat tehdyt karkeaksi hakatusta graniitista, ja kääntyessään viimeisellä rappuslattialla vasemmalle näki hän edessään Haapakosken kuohuen ja kohisten syleilevän pientä saarta, jossa kasvoi tiheä kuusikko. Ensin hän peljästyi; tuolla Venäjän tasangoilla hän ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista, hän yritti pakenemaan. Mutta omituisen tenhovoiman lumouksesta kiintyi hän kohinaan, värin vivahtelemiseen, raivoiseen taisteluun tuolla syvällä hänen allansa, niin että hänellä ei ollut voimia liikahtaa paikastaan. Hänestä aivan tuntui, kuin jokin kummallinen, kammottava, magneetillinen voima olisi vetänyt häntä alas tuonne koskeen, ja kerran hän jo kiivaasti tarttui käsipuihin. Vasta sitte, kuin käsissä tuntui luja tuki, rauhoittui hän ja saattoi yhä enemmin mieltyen katsella veden hurjaa leikkiä. Sinivihreän pohjavärin näki hän joka silmänräpäys vaihtelelevan sinimustasta keltaruskeaan. Siinä kohden, jossa molemmat joen haarat raivoisina syöksyivät vastakkain, nousi korkealle ilmaan miljooneja vesipisaroita, joihin taivaankaari toisensa perästä kutoi sädetöyhtöjään, loistaen ja välkkyen; sen kudoksen värikomeutta ei ole kukaan kuolevainen, ei Salomo kaikessa kunniassaan eikä maan kauneimmat kukat kuvannut. Helena seisoi hetkisen ikään kuin kivettyneenä tämän luonnonvoimien hurjan taistelun edessä. Hän muisti muutamia säkeitä Pushkinin runoelmasta Vaskisesta ratsastajasta:

Rajummin yhä myrsky riehuu Aalloissa -- Neva paisuu, kiehuu Ja ärjyy, pyrkii vapauteen Ja pedon lailla ärtyneen, Äkisti kaupunkiin nyt syöksyy.