Chapter 7

Sisällä huoneissa vallitsi äänetön hiljaisuus, ainoastaan ylhäällä autioissa huoneissa surisivat kärpäset ja koettivat väistää niin hyvin kuin mahdollista häijyä kavaluutta, hämähäkkien verkkoja. Samoin kuin pääsky vanhan linnan holvien alle, oli Helena Nikolajevna järjestänyt itselleen pienen pesän tämän vanhan palatsin toiseen eli n.s. mezzanin-kertaan. Hänellä oli siellä matala huone, koristettu vanhanaikaiseen tapaan harmaavärisellä sfinksein ja soitsujen kuvilla. Valkoisiksi maalatut ja juovikkaalla damastilla päällystetyt huonekalut olivat kootut sieltä täältä rappeutuneen linnan huoneista. Kaikki, mitä tässä pienessä huoneessa nyt oli, oli nähnyt ainakin kahden ihmispolven elävän ja kuolevan näissä nyt niin autioissa saleissa -- kaikki paitsi flyygelipiaano, joka oli komea teos Erardin tehtaasta Pariisista. Tätä muinaisen ajan vanhanaikaista pohjaa vasten näytti Helena Nikolajevna kuin tämänpäiväinen pirteä kukka kalliissa muinaisaikaisessa astiassa.

Aina kello kymmenestä asti oli hän ollut valmiiksi pukeutuneena. Hän makasi puolinojallaan leposohvalla, käsissään ranskalainen aikakauskirja, ja kulutti odotuksen pitkiä hetkiä. Tänään oli Horn tuleva, hänen viimeinen sanansahan oli "huomenna". Ja hän jättäytyi suloisten unelmain, eilisten muistojen valtaan. Hän oli vieläkin näkevinään kevättaivaan ja kuulevinaan kottaraisen liverryksen ja Hornin hehkuvat sanat. Ah, nuo eiliset muistot ne veivät hänet kauas tulevaisuuteen, kauas ylös seitsemännen taivaan autuuteen. Sillä kuten enimmissä lapsissa, jotka kasvatetaan yksinäisyydessä, piili hänessäkin koko maailma mielikuvituksia ja ajatuksia, unelmia ja tunteita, joiden olemassa olosta niillä, jotka elivät hänen lähellänsä, ei ollut edes aavistustakaan. Kuin hän viimein heräsi näistä unelmistaan, oli kello sillä välin ehtinyt sekä yhteen- että kahteentoista, mutta ketään Hornia ei ollut vielä näkynyt. Helena alkoi tuntea hermostumista. Hän meni piaanonsa luo ja koetti löytää niitä sulavia säveleitä, jotka eilen olivat niin mielellään, niin aivan itsestään tulleet esiin, mutta hän ei niitä enää löytänyt. Alla päin pani hän piaanonsa kannen kiinni ja istui yhä tyytymättömämpänä ja raskaammalla mielellä. Hän meni alas Darja Mihailovnan luo, joka yhtä hermostuneena kuin hän itsekin kulki edes takaisin huoneesta ja sinne jälleen, niin että hänellä näytti olevan äärettömän paljo tehtävää. Nyt oli kello kolme, Helena meni jälleen ylös huoneesensa, paneutui kasvoilleen sohvalle ja itki.

Hänen jalkainsa juuressa istui vanha Marfa, joka ennen muinoin oli ollut hänen imettäjänsä, sittemmin hänen kammarineitsyensä ja uskottunsa, ja koetti puhella hänelle lohdutuksen sanoja, vähän hajamielisiä ja ristiriitaisia, mutta hyvää tarkoittavia.

-- Lenotshka, pikku emäntä, älä huoli hänestä, älä itke tuon kerettiläisen tähden. Suomalainen hän on, ehkäpä ei sekään, vaan ainoastaan saksalainen. Kas niin, älä itke, sydänkäpyseni, kyllä hän tulee, kellohan on vasta kolme. Ja muuten parempi... Nyt haukkuivat koirat, risttikkoportti rämisi ja suuri esihuoneen ovi paukahti kovasti kiinni.

-- No, kas nyt, mitä minä sanoin, siinähän hän on! Pyyhi pois kyyneleesi, tässä on hajuvettä ja tässä...

Ja pikku emäntä Lenotshka hypähti ylös ja hymyili kyyneltensä välitse, ja Marfa riensi pois biljaardisaliin, joka oli hänen asuntonansa. Siellä hänellä oli vuoteensa, suunnaton joukko tyynyjä ja pulstereita lattialla biljaardin ja uunin välillä; muuta hänen omaisuuttansa oli lukemattomissa kääröissä ja nyyteissä ympäri suurta huonetta.

Marfa laskeutui siellä polvilleen pyhän kuvan eteen ja löi päänsä lattiaan. -- Herra, rukoili hän, nyt voi sinun palvelijasi lähteä rauhassa. Helena Nikolajevna on säilytetty ja suojeltu. Marfa Ivanovna joutaa nyt omillensa, ja sitte tämä jumalaton huone kukistukoon. Pyhä neitsyt ja sinä, ihmeitä tekevä Anna, joita olen niin monesti rukouksissani huutanut avuksi, kiitos olkoon teille! Ja vanhus sitoi päähänsä parhaan silkkihuivinsa ja läksi viemään Kremlin portille, iveriläisen madonnan kuvan eteen kallista, hyvänhajuista ja kullattua kynttilää, jota hän oli vuosikausia säästänyt sen päivän varalle, jona hänen emäntänsä Helena joutuisi kihloihin.

* * * * *

Darja Mihailovna oli aika sitte päättänyt hänkin pukeutumisensa. Hän oli, kuten runoilijat sanovat, tyhjentänyt kaikki aamuruskon värit ja etsinyt Idunan hedelmiä laatikkojensa syvimmistä komeroista. Nuorentuneena nousi hän ylös. Ollen käytöllisempi ja vähemmin kärsimätön kuin sisaren tytär odotti hän Hornia vasta myöhemmin päivällä. Mutta kuin kello alkoi tulla kaksi eikä Hornia näkynyt, alkoi häneenkin tarttua suuren odotuksen levottomuus ja sen johdosta koko talossa vallitseva tyytymättömyys. Voi, pitikö hänen vielä kerta pettyä; no, sitte hän ei enää kestäisi enempää. Kuinka hän oli koettanut pitää koossa tätä kaatumaisillaan olevaa taloa. Hän oli nähnyt tämän talon mahtavuutensa päivinä, jolloin hänen sisarensa vielä oli elossa, jolloin Moskovan aateliset ahkeraan vierailivat täällä, jolloin nuo huoneet, joissa hän nyt käveli kuin lintukotolainen jättiläisen hansikkaassa, olivat liian ahtaat vieraiden paljoudelle. Silloin oli talo varakas ja sen maine moitteeton. Ja sitte tuo hirmuinen aika, jolloin se oli häviön partaalla, kunnes tuo Aldoni, se kruunupäinen portto, tuli taloon. Hän se herätti Nikolai Konstantinovitshissa eloon isiltä perityt intohimot, jotka jo kauan olivat olleet kahlehdittuina; hän se houkutteli nelikymmenvuotisen miehen vielä kerran antautumaan nuoruuden leikkeihin, koettamaan intohimojen pyörrettä ja raivoisasti heittäytymään, ikään kuin korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa, sellaiseen huvitusten kuohuun, jollaisessa ajattelematon nuoriso mellastelee, kunnes hän viimein, menetettyään kultansa ja kunniansa, tuli heitetyksi pois rannalle heikkona, runneltuna sekä ruumiiltaan että sielultaan. Sillä tahrautuneine mielikuvituksineen, veltostuneine hermoineen ja aistimineen täytyi hänen sitte ajatuksissaan ja unelmissaan elää siinä siveellisessä loassa, jossa hän oli oleskellut niin kauan. Tämän häiriön ja levottomuuden ja kurjuuden ajan oli Darja pysynyt kuitenkin talossa turvaamassa suvun viimeistä kukkaa, ruhtinatar Helenaa. Rohkeasti oli hän taistellut kaikkia kohtalon nurjuuksia vastaan. Hän oli säästänyt kaikilla tahoilla, hän oli saanut aikaan melkein uskomattomia asioita, pitääkseen niin kauan kuin mahdollista yllä edes jossain määrin suvun muinaista loistoa ja vanhoja tuttavuuksia ja siten tehdäkseen Helenalle mahdolliseksi joutua sukunsa mukaiseen naimiseen, ja omasta puolestaan tahtoi hän jättää tälle sisarensa tyttärelle pienen perinnön. Kuin Helena vuosi sitte hylkäsi Martinovin kosinnan, oli se ollut ankara isku Darja Mihailovnalle. Olihan Martinov viisas ja ymmärtäväinen mies ja saattoi siis toivoa hänen ylenevän korkeallekin. Mutta tyttö ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Ja nyt tuli tämä Hornin kosinta niin äkisti, niin aivan odottamatta. Hän hengähti helpotuksesta. Niin, jos Helena vain tuli pelastetuksi, sai kyllä koko talo luhistua kokoon, sai kaikki...

Nyt haukkuivat koirat, ristikkoportti rämisi ja esihuoneen suuri ovi paukahti kovasti kiinni.

Kalpeana, vakavana ja täydessä juhlapuvussa seisoi Horn suuressa salissa ja katsoi arasti ja vastenmielisesti ylös vanhan haidamakin kuvaan. Hänen korvansa suhisivat ja soivat, silmät yrittivät pimenemään. Hän oli kuulevinaan sisarensa äänen, joka valkoisesta höyrypilvestä huusi hänelle jäähyväsiksi: "varo sitä Helena Nikolajevnaa". Ja nyt, nyt oli hän täällä pyytämässä häntä vaimoksensa. Häntä alkoi tulevaisuus pelottaa ja vähällä oli hän jo kääntyä pois, vaan äkisti heräsi hän jälleen tajuunsa ja malttoi mielensä. Darja Mihailovna seisoi hänen edessään.

Kuin Erik muutamia vuosia sitte kysyi Samarkandin basaarissa timanttia ostaakseen, niin jalokivien kauppias vei hänet pieneen, rappeutuneesen komeroon, ja siinä tuo itämaalainen otti esiin likaisen käärön ja päästeli siitä toisen likaisen rievun toisensa perästä, etsien syvimmältä niiden sisästä timanttia, jonka oli sinne kätkenyt. Horn muisti aivan elävästi tuon itämaalaisen tapauksen, kuin juuri Darja Mihailovnan paraillaan kertoessa salaisuuksiansa Helena kauniimpana kuin koskaan astui huoneesen. Kaikki jäivät aivan vaiti, salissa ei kuulunut hiiskaustakaan. Horn muisti vanhan tarinan enkelistä, joka liiteli huoneen lävitse. Kaikki pelko, kaikki päättämättömyys ja ahdistus haihtui kerrassaan. Hän tunsi huumautuvansa onnesta. Se oli nuoruuden ja ilon huumausta.

* * * * *

Kolmen viikon kuluttua olivat he jo aviopari sillä Darja Mihailovna pontevasti selitti niin kauan voivansa pitää yllä taloa, mutta ei kauempaa; sitte sai kaikki mennä kuperkeikkaa, kaikki tyyni täytyi myödä. Muuta ei hänellä sen lisäksi ollut sanottavaa kuin:

-- Olkaa hyvä Helenalle, hän ei tiedä tästä kaikesta niin mitään. Ehkä hän aavistaa osan, ehkäpä on myöskin kaikki jäänyt häneltä nuoruuden huolettomuudessa huomaamatta. Sen hän ainoastaan tietää, että isän raha-asiat ovat rappiolla ja että minä omilla pienillä vuosituloillani olen pitänyt taloa yllä.

VIII.

Kuin neiti Hanna palasi kotiin, oli vapaaherra vanhuksella tuhansiakin asioita kyseltävänä häneltä. Pojasta kyseli hän hyvin tarkkaan ja näytti olevan tyytyväinen kaikkeen. Hänellä muuten oli omituinen tapa kysellä kuin yli-inkvisiittorilla: välistä näyttivät kysymykset tulevan aivan kuin sattumalta, mutta aina ne kuitenkin osuivat kohti. Saatuaan kaikki kysellyksi kertoi hän itse suuren englantilaisen perheestä, kaurasta ja lohen pyynnistä, hallituksen toimista ja kunnallislautakunnan neuvotteluista. Neiti Hanna puolestaan kertoi kelpo Martinovista, kultaraudikon surullisesta kohtalosta sekä pastori Raumbacherin erinomaisesta saarnasta. Jonkin verran vastenmielisesti ja kylmästi kertoi hän myöskin kauniista Helenasta ja hänen kummallisesta, hyvin kirjavasta tädistään sekä kuinka hän läksi Moskovasta siitä syystä, että hänen ei tarvitsisi mennä sen tädin luo. Hyvä halu hänellä myöskin oli puhua Erikistä ja Helena Nikolajevnasta ja mitä hän oli juuri lähteissään sanonut veljelleen, mutta tarkemmin punnittuaan huomasi hän sopivammaksi olla siitä virkkamatta mitään.

-- Siinä teitkin aivan oikein, tyttöseni. Matkoilla usein tavataan ihmisiä, joista ei tiedetä, ovatko ne ihmisiä ollenkaan.

Jonkun ajan kuluttua Hannan kotiin tulosta alkoi vapaaherrasta tuntua vähän kummalliselta se seikka, että Erik ei lähettänyt itsestään mitään tietoja.

-- Nyt on jo kulunut kohta kaksi viikkoa sinun kotiin tulostasi, sanoi hän tyttärelleen, eikä vieläkään edes riviäkään. Lupasihan hän tulla kolmen viikon kuluttua. Kuulehan, Hanna -- ja vapaaherra rummutti pöytää -- luuletko sinä ehkä sen Helena Nikolajevnan pidättävän häntä millään tavoin?

Neiti Hanna sävähti tulipunaiseksi. Hän ei tiennyt mitään erikoista puhuneensa tästä Helenasta, ja kuitenkin oli hänen isänsä huomannut hänen ajatuksensa. Jokin liika sana, jokin äänen värähdys hänen mainitessaan Helenaa oli saattanut vanhan ihmistuntijan käsittämään hänen mielipiteensä. Omatuntonsa nuhteli Hannaa ankarasta ja kenties ajattelemattomasta tuomiosta ihmisiä kohtaan, jotka olivat osoittaneet hänelle ainoastaan hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä, ja sen tähden hän nyt sanoi kiivaammin, kuin olisi oikeastaan tahtonutkaan: ei suinkaan, en minä sitä usko. Sydämmensä syvyydessä hän kuitenkin tunsi katumusta tästä suoruuden puutteesta tarkkasilmäisen ja suuresti kunnioitetun isän edessä.

Vapaaherra olisi ehkä toden perästä tullut levottomaksi poikansa tähden, ell'ei nyt olisi ollut kevät sellainen, että vanhus saattoi olla siitä oikein sydämmestään hyvillänsä. Satoi melkein joka päivä ja kuitenkin oli ilma lämmin. Ruoho kasvoi mustanpuhuvana ja oraat olivat kauniit ja voimakkaat. Jos neiti Hanna joskus valitti lakkaamatonta sadetta, sanoi vapaaherra aivan tyytyväisesti:

-- Ole huoletta, kaikki, mitä ennen juhannusta tulee vetenä alas tässä maassa, on siunaukseksi. Ja hyvillään käveli hän, tutkien ilmapuntaria, lämpömittaria ja sateen mittaria.

Eräänä päivänä kirkastui sitte ilma aivan äkisti: nyt oli luonto kauneimmassa kukoistuksessaan, nuoruuden pirteänä ja hyvää toivoa herättävänä. Katollisessa kuistissa päärakennuksen vieressä istui vapaaherra vanhus auringon lämmössä ja luki viimeksi tulleita sanomalehtiä, ja neiti Hanna sill'aikaa puutarhuri Jaakon avulla aivan omin käsin järjesteli kukkia, jotka tänään oli muutettu kasvihuoneesta kuistille.

Tämä työ oli vanhalle Jaakolle ankara koetus. Että vapaaherra sulloi häneen Mundtin pillereitä juomishalua vastaan, että neiti Hanna lueskeli hänelle raittiuskirjasia ja hänen asuntoonsa ripusteli koko joukon kuvia viinan turmeluksesta, sitä kaikkea vielä saattoi kärsiä; vaan että hän ryhtyi järjestelemään hänen kukkiansa, se jo koski liiaksi hänen mieleensä. Hänen taiteellisuutensa ja hänen taiteilijaturhamaisuutensa -- sillä hän mielestään oli taiteilija ja toki vähän arvokkaampi kuin tavallinen päiväläinen -- loukkautui kovin sellaisesta menettelystä. Koko talvet oli hän lämmittänyt kasvihuonetta, hoidellut ja puhdistellut näitä kukkia -- ja nyt kuin hän kuten ennen vapaaherratar vainajan aikana yritti tuomaan näytteille suuria lilja- ja ruusukokoelmia ja asetella kaikki niin, että joka kukkalaji pääsi täyteen loistoonsa, nyt tuli neiti Hanna ja otti kaiken kunnian.

Neiti Hanna liikkui lämpöisenä, punakkana ja vilkkaana siinä kuistilla, aivan huolimatta ja tietämättäkin Jaakon kärsimyksistä, äänettömästä suuttumuksesta ja loukkautuneen turhamaisuuden harmista. Tunteissaan jonkun ruusun tai hortensian entisiltä, ammoin jo menneiltä ajoilta, jolloin hänen äitinsä vielä oli elossa, hymyili Hanna niille kuin vanhoille tutuille. Kuin viimeiset kukat olivat paikoillaan, katsahti Hanna koko laitokseen tarkastavasti ja kääntyi äkisti Jaakon puoleen:

-- Entä se suuri, punainen ruusu?

-- Luutnantinko ruusu? kysyi Jaakko. Nyt hän oli saava tappionsa kostetuksi.

-- Minun, minun ruusuni!

-- Sitä ei ole enää, se kuoli talvella.

-- No, tottahan siitä nousee uusia vesoja?

-- Ei, siinä ei ollut luonnollinen juuri, vastasi Jaakko mielessään ilkkuen.

Hanna punastui, tietämättä itsekään, mistä syystä, ja katsoi kiikkutuolissa istuvaan vanhukseen. Vapaaherra oli nukkunut, sanomalehti kasvoillansa. Hän toki onneksi ei kuullut mitään, ajatteli Hanna.

-- Niin, Jaakko, nyt saatat mennä, sanoi hän lyhyeen.

Yrmeänä ja pahoilla mielin meni Jaakko matkoihinsa ja neiti Hanna kävi istumaan raollaan olevan oven aukkoon, jäähdyttämään hehkuvia poskiansa.

Kuinka kaunis Haapakoski tosiaan oli! Hietakentän päällitse, jota tuoreenvihreät nurmikot ympäröivät, näkyivät vaaleanvihreiden, höyryäväin koivujen latvat, tuolla alhaalla kohisi koski ainaista vapauslauluansa ja etäämpänä näkyi tumma hongikko sekä sen päällä sinitaivas valkovillan kaltaisine kevätpilvineen. Kuistilla tuoksuivat kukoistavat ruusut ja hyasintit. Mutta se ruusu, jonka kukoistamista hän olisi mieluimmin katsellut ja tuoksua tuntenut, se oli kuollut samoin kuin sekin, joka sen oli kerran hänelle antanut. Hanna ei ollut sitä suinkaan ensi hetkenä unhottava. Siihen kukkaan olivat hänen elämänsä suloisimmat unelmat, koko hänen nuoruutensa kiintyneet. Hän oli monta vuotta sitte saanut sen yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään. Hän oli sinä päivänä odottanut häneltä paljon enemmänkin kuin ainoastaan ruusua, sillä kyllä hän näki, millainen hänen sydämmensä tila oli. Mutta turhaan hän odotti. Kuinka usein hän olikin luullut sen hetken tulleen, jolloin jää oli sulava... Mutta eipä se säkenöivä jää koskaan sulanut, ei koskaan nuostunut. Miksi, voi miksi hän ei puhunut niitä sanoja, jotka kuitenkin polttivat hänen huuliansa! Miksi hän ei lausunut ilmi sitä, joka loisti hänen silmistään! Hän matkusti pois, rikkomatta salaisuuden sinettiä. Hän oli jo silloin sairas, kuten sanottiin. Hän matkusti pois Varsovaan ja kuoli seuraavana vuonna. Jotain salaperäistä, jotain rumaa, jotain, josta ei tahdottu puhua, liittyi hänen kuolemaansa. Se oli kuihduttanut Hannan kevätunelman. Se oli tuottanut hänelle paljon kärsimystä, monta tuskaa. Sitte oli hänen sydämmensä aikaa myöten vähitellen tyyntynyt, aallot olivat asettuneet, auringon paiste välkkyi jälleen järven peilipinnalla. Elämä kului taas tasaista kulkuaan, mutta syvä poimu silmäin päällä ja vakava piirre otsassa olivat sen sieluntaistelun seurauksina. Kuten tavallista ei ollut äidin ja tyttären kesken vaihdettu sanaakaan tästä unelmasta, vaikka he molemmat kyllä varsin hyvin tiesivät, mitä toisen sydämmessä syvimmällä liikkui. Unhotusta etsimään lähetettiin neiti Hanna Geneveen, suureen pappiskaupunkiin, protestanttisuuden Roomaan, jossa kaupungin ja kantonin ylimykset tutkivat jumaluusoppia ja puhelevat uskonnon asioista yhtä innokkaasti, kuin ruotsalaiset ja saksalaiset ylimykset rykmenteissä väittelevät arvoasteista ja ylennyksestä. Siellä oli hänen sieluansa kohdannut toisen kerran henkinen myrskytuuli, siellä oli hän löytänyt tien uuteen Jerusalemiin, Herran Siioniin, siellä oli hänestä tullut sisälähetyksen innokkaimpia työntekijöitä. Hänen muotonsa oli tullut vielä vakavammaksi, ja yksi lisäpoimu silmäin päälle jäi muistoksi tästä matkasta.

Neiti Hannan muistelmat ja unelmat keskeytyivät raskaista, narisevista askelista hiekkakäytävällä. Postimies se siinä tuli, tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä. Hanna otti ne vastaan hiljaa, herättämättä vanhusta. Ahaa, viimeinkin kirjeitä Erikiltä. Kiireesti avasi hän sen, jossa oli hänen osoitteensa. Tuskin ehti hän lukea kahta riviä, kuin kummastuksen, suuttumuksen ja vastenmielisyyden huudahdus tunkeutui esiin.

-- No, mitä nyt? sanoi vanhus, heräten.

-- Erik on nainut, sanoi hän ankaralla, kaiuttomalla äänellä.

-- Kenenkä?

-- Sen tatarilaisprinsessan Helena Nikolajevnan. Vihan, katkeruuden ja kateuden tunne nousi, kiehui ja kuohui yli hänen sielussaan. Auringon paiste oli kerrassaan kadonnut järveltä, aallot kuohuivat korkeina ja raivoisina. Mitä elämä oli niin itsepäisesti riistänyt häneltä: saada rakastaa ja olla rakastettu, sen oli tuo kaunis, vähäarvoinen nainen saavuttanut täysin määrin. Mikä hän oikeastaan olikaan naisiansa? Martinov arveli, ett'ei...

Vapaaherra vanhus nousi hitaasti ja katsoi miettivästi tyttäreensä.

-- Anna minulle kirje, sanoi hän jyrkästi, ja hänen äänellään oli kireä sointu, sellainen kuin lasin kirskahtaessa rikki. Hän otti kirjeen, meni huoneesensa ja sulki ovensa.

Hän kävi istumaan sohvaan kantaisän Stålsköld Hornin muotokuvan alle. Vastapäätä oli Bredan runsaasti värittämä kuva kolmannesta Kustaasta, joka näytti punakkana ja vihastuneena katselevan suosikkinsa pojan poikaa. Hitaasti mursi hän kirjeensä auki ja luki:

"Rakas isä:

Sinä olet monessa viime kirjeessäsi sanonut hartaan toivosi olevan nähdä minut pian jälleen kotimaassani ja vähitellen jo olevan ajan minun oppia tuntemaan Haapakoski, ruveta Suomen palvelukseen ja voimaini mukaan hyödyttää maatani.

No hyvä, niin kauan, kuin kuuluin kenttäarmeijaan, en voinut täyttää toivoasi; mutta nyt olen päättänyt erota palveluksesta ja olen jo jättänyt eron hakemukseni. Viikkokauden kuluttua olen Suomessa. Nyt puhun sinulle aivan suoraan. Ei se yksistään sinun toiveesi ole, joka tuo minut jälleen isänmaahan. Minä nain tänään tosin köyhän, mutta nuoren ja lumoavan naisen, Helena Nikolajevna Chamitovin, meidän entisen rykmentinpäällikkömme tyttären. Arvattavasti on Hanna jo maininnut sinulle hänen nimensä. Jos hän ehkä lienee puhunut Helenasta jotakin epäedullista, niin pyydän minä sinua olemaan vakuutettu, että minä olen hankkinut varmimpia tietoja siitä, että hänen persoonassansa ei ole mitään moitetta. Muuten saat itse ensi viikolla vakautua siitä, että sanani ovat oikeat. Silloin minä suullisesti myös kerron sinulle kaikki ne omituiset asianhaarat, jotka saattoivat minut tekemään tämän sinun mielestäsi ehkä liian pikaisen päätöksen. Toivoen, että en ole menettänyt sinun luottamustasi ja että tulevaisuus on näyttävä minun vaalini onnelliseksi, olen sinun kuuliainen poikasi

_Erik_."

-- Hm, sanoi vanhus, rummutti pöytää ja katsoi miettivästi eteensä. Kirjeessä ei ole oikeastaan mitään selitystä ollenkaan, ainoastaan rakastuneen miehen vakuutus. Voi sitä nuoruutta, sitä nuoruutta! Mutta mikä on tehty, se on tehty. Nyt pitää ottaa suurin mahdollinen hyöty tästä ehkä itsessään huonosta asiasta. Ja vanhus, ainiaan jäntevä ja voimakas, ainiaan valmis ryhtymään itse toimiin ja ainiaan tarkka huomaamaan elämän tosipuolet, alkoi perinpohjaisesti uudestaan tarkastaa suunnitelmaansa, jonka oli aikaa sitte tehnyt poikansa tulevaisuuden varalle ja hänen sijoittamisekseen Suomen palvelukseen.

Ensin hän kuitenkin lähetti sanan tyttärellensä, että hänen ei tarvinnut odottaa häntä päivälliselle. Sitte alkoi hän astuskella edes takaisin huoneessa.

Päivällishetki ja keskipäivän kuumuus olivat jo ohitse, kuin hän lakkasi astumasta; nyt oli hänen suunnitelmansa valmis, kaikin puolin punnittu ja kypsynyt. Hän otti esiin paperia ja kynän ja kirjoitti kolme kirjettä. Kuin ne olivat valmiit, kutsui hän tyttärensä, ilmoittaakseen hänelle aikeensa.

Neiti Hanna tuli sisään hiljaisempana ja vakavampana tavallistansa.

-- Käy istumaan, rakas lapseni, sinä et näytä olevan tyytyväinen tähän naimiseen. No en minä sano siitä mitään; mutta toivokaamme kaikissa tapauksissa, että se luonnistuu paremmin, kuin me molemmat nyt ajattelemme ja luulemme.

Hanna nieli alas jotakin, joka näytti tunkeutuvan hänelle ylös kurkkuun.

-- Kuulehan nyt, rakas lapsi, kuinka minä olen ajatellut asiaa -- ja hän alkoi lukea kirjeitänsä.

Ensimmäinen kirje oli: Keisarillisen Senaatin Varapuheenjohtajalle K. Herra ------ Se kuului:

"Minulla kun nyt on tilaisuus tehdä sinulle ja vanhalle ystävällemme Gripenstedtille suuri palvelus, en voi olla vaivaamatta sinua parilla rivillä, vaikka oletkin lomalla, Kun tämä asia sitä paitsi on sen laatuinen, että minä sen kautta pääsen kauan toivotun tarkoituksen perille, niin siitä kyllä käsität, miksi sen niin kiihkeästi lasken sinun sydämmellesi. Muistanethan, kuinka vaikea minun oli saada taivutetuksi vanhaa ystävääni Gripenstedtiä toistaiseksi pitämään kuvernöörinpaikkansa, päästäksemme mahdottomasta V:stä, joka on kenraalikuvernöörimme lähin tarjokas siihen paikkaan. No niin, nyt on minulla ehdokas, jonka pitäisi loistavasti voittaa joka taholla: minun poikani Erik. Hän on översti, siis sotilas ja venäjää puhuva, Yrjön ritari ja nyt myöskin nainut erään ruhtinattaren Moskovan suuresta maailmasta. Hänellä on kenraalikuvernöörille oivallisia suosituksia paljon vaikuttavilta henkilöiltä, muiden muassa Skobelevilta ja kreivi Stülpersiltä; sinä pääset V:stä pitkäksi ajaksi, Gripenstedt saa muuttaa Helsinkiin hoitamaan terveyttänsä, ja minä saan viimeinkin kotiin Erikkini. Kun Erik on kaikin puolin osoittanut olevansa täysin kykenevä mies, joka on hyvästi tullut toimeen paikassansa, niin toivon, että et sinä enkä minä saa tästä suosituksesta mitään häpeää... Toivoen sinun..." j.n.e., j.n.e.

Toinen kirje oli eräälle vapaaherran vanhalle naissukulaiselle, jolla oli hyvin suuri vaikutusvalta ylhäisissä piireissä. Karsittuna alusta ja lopusta kuului tämä kirje näin: