Chapter 4

Soitettiin toinen kerta, ja nyt seurasivat tapahtumat toisiaan nopeasti. Minuutti toisensa perästä pidettiin yleisöä yhä kiihtyvässä jännityksessä. Ratsastajat valkoisissa ratsupuvuissaan hypähtivät satuloihin. Kolmas soitto helisi hermoja ärsyttävästi -- ja leimausten tavoin suhahtivat Almandine, Hasard, Ahmed Burja, Sokol, Duc ja muita ulos kentälle, yhteensä seitsemän hevosta. Kaksi kertaa palautettiin ratsastajat lähtöpaikkaan ennen kuin heidän voitiin tunnustaa seisoneen yhdessä rivissä. Mutta sitte lähdettiin tuulen vauhdilla. Kaikki kiikarit kääntyivät nyt yksinomaan sitä paikkaa kohti, jossa esteratsastus oli tapahtuva. Yksin neiti Hornkin unhotti ajatuksensa, ja epäilyksensä, voisiko hän mennä päivällisille vai eikö. Keskustelu vaikeni joka taholla aivan itsestään. Silloin tällöin kävi ikään kuin väristys läpi koko ihmispaljouden, kuin hevoset lähestyivät jotakin estettä, kuin ratsastajat niistä pääsivät onnellisesti tahi kuin, kuten myöskin tapahtui, joku ratsastaja heilahti alas.

-- Hasard on edellä, ei, nyt on Almandine, ei, nyt taas on Hasard. Ah, katsokaas, hyvänen aika, Shubin syöksyi maahan. Voi, kyllä ne ovat hirveitä nuo esteratsastukset. Ajatelkaahan, jos hän on loukkautunut kuoliaaksi. Ei, hän nousee ylös, hän potkasee hevostansa, se on kelvotonta, hän on poissa luvusta. Vielä yksi este, viimeinen. Oh, kultaraudikko Hasard! Hasard! Voi, mitä nyt on tapahtunut? Kuka sillä ratsasti? Petrov.

Pitkän matkan päästä ei voitu pölyltä ja osaksi myös ratsastusesteeltä nähdä, mitä oli tapahtunut, mutta jotakin oli tapahtunut, koska ihmiset syöksyivät sinne päin, jossa kultaraudikko oli viimeksi näkynyt. Eteen päin syöksyivät toiset ratsastajat lentävää vauhtia. Jalavametsikön takaa kääntyivät he jo niin paljon lähtöpaikkaa kohti, että hevoset näkyivät edestä päin. Viisas Almandine pysyi koko ajan piirin sisärajan vieressä. Puoli päätään edellä siitä näkyi valkoinen Balaklava ja yhtä paljo siitä edellä Sokol, joka nyt oli kaikista voitolla. Balaklava ja Duc nähtävästi tahtoivat tunkeutua radan sisärajalle, mutta Almandine teki ne aikeet tyhjiksi. Pöly tuprusi, maa jymysi, jo kuului hevosten huohotus, ainoasti viisi kymmentä syltä enää ja Duc ... mutta ikään kuin Almandine olisi saanut siivet, lensi se nyt, kuin jo kaikki oli aivan päättymäisillään, semmoisella huimaavalla vauhdilla, että se pääsi ensimmäisenä perille ja sai tervehdykseksi suunnattoman riemun huudon, kätten paukutuksen sekä päivänvarjojen ja nenäliinain huiskutuksen. Neiti Hannan sydän oli haljeta jännityksestä. Että tuollainen asia, kumpiko kahdesta aivan vieraasta hevosesta juoksi nopeammin, voisi niin kokonaan innostuttaa, jopa varsin vallata mielenkin, sitä hän ei olisi koskaan ennen uskonut. Nyt käsitti hän varsin hyvin, että, koska hänessä ensimmäinen hevoskilpailu voi herättää tällaisen kiihtymyksen, hän myöskin olisi tahtonut olla katsomassa härkätaisteluja, jopa Caesarien verisiä näytelmiäkin. Horn oli koko ajan tarkastellut Helenaa, tuskin itsekään tietäen, mistä syystä, mutta se nuori neito oli tehnyt häneen syvällisen vaikutuksen aivan ensi näkemästä asti. Helena oli istunut hiljaa, ainoastaan kaksi punaista pilkkua poskissa sekä välistä kiihkeän lyhyt hengitys osoittivat, missä jännityksessä hän oli. Almandine oli voittanut -- mutta Helena ei siltä ilosta hurmautunut, kultaraudikko oli poissa, Petrovia ei näkynyt.

-- Petrov, Aleksei Sidorovitsh on poissa, sanoi hän hiljaa Hornille, ja, ääni vapisi hiukan, vaikka hän nähtävästi koetti hillitä itseään. Se äänen värinä kiusasi Hornia, hänen tajuamattansa syitä. Oliko tuo Petrov niin läheinen ystävä Helenalle?

-- Tuossa on Martinov, kysykäämme häneltä, sanoi Horn. Hän viittasi överstiluutnantille, ja tämä tuli kalpeana, mutta kuitenkin tyynenä parven laidalle.

-- Onnettomuus on tapahtunut, sanoi hän hiljaa, Hasard, kultaraudikko ei ole enää elossa, mutta yleisön ei pidä saada siitä tietoa.

-- Entä Petrov? Ja Helena katsoi liikuttavan levottomasti ja suruisesti Martinoviin.

-- Aivan terve, hän on tallissa, sanoi Martinov kovaan, niin että moni sen kuuli.

-- Ah Jumalan kiitos! ja liikutuksensa innossa pusersi hän Hornin kättä. Lähtekäämme katsomaan poika parkaa.

He riensivät kaikki kolme talliin. Herra Archer seisoi ovessa, riidellen ja kiroillen: sanoinhan minä, että se tuottaa onnettomuutta, sanoinhan minä sen teille, armollinen ruhtinatar.

Sisällä kultaraudikon pilttuussa seisoi Petrov suuressa olkikasassa niin suruissaan, harmissaan ja äkeissään, että sitä on mahdoton kuvata. Ennen kuin kukaan ehti häneltä mitään kysyä, puhkesi hän itse puhumaan niin kiivaasti kuin höyryn syöksy liian täydestä pannusta. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, mutta ne eivät siltä juosseet alas, ja hänen huulensa vapisivat.

-- Ruhtinatar, se on kehnoa, sopimatonta, se on kauhea vääryys!

-- Mikä sitte?

-- Että radan johtokunta ei pidä parempaa huolta tehtävistään. Ah ruhtinatar, ah Helena Nikolajevna, kultaraudikko kuoli, se kuoli aivan minun silmäini edessä. Se hyppäsi juuri viimeisestä esteestä, tiedättehän, siitä pirulaisesta, ja loistava se hyppy olikin, loistavampi kuin koskaan ennen, ja juuri kuin se laskee jalkansa maahan, joka jänne ja joka lihas jännityksissä, on siinä alla kivi, mukulakivi, pyöreä, ei tämän suurempi, siihen, juuri siihen polkee se, sen kaunis kavio murskautuu kuin lasi ja hepo putoaa maahan, toiset syöksyvät ohitse kuin linnut myrskyn edellä. Välskäri, sairassotilaat juoksivat metsiköstä esiin paareineen, minä olin pystyssä ennen, kuin he ehtivät luo, mutta kultaraudikko näytti kaviotonta, veristä jalan tynkää. Sen silmät, sen silmät, niitä minä en koskaan unhota. Samassa kumartuu eläinlääkäri alas ja silmänräpäyksessä näkee hän, että kultaraudikosta ei enää tule kalua. Paukaus, vähä valkoista savua, hän on ampunut luodin läpi sen pään. Voi, viimeinen, mitä näin, oli sammuvat silmät, veripunainen kieli ja valkoista vaahtoa hiekalla. Ja ylivoimaisen surunsa painosta heittäytyi poika parka tenhottomasti oljille. Antakaa minun olla, antakaa minun olla, muuta hän ei saanut sanotuksi.

-- Tulkaa, sanoi Horn jyrkästi, jättäkäämme hänet rauhaan, hänen surunsa on pyhä. Herra Archer, olkaa hyvä ja toimittakaa luutnantille lasi konjakkia ja vettä.

Hanna Horn oli kuin puolipyörryksissä, niin kiihoittunut, että hän tahtoi välttämättä lähteä kotiin.

-- No, sano sitte ensin jäähyväset meidän uusille... Erik tavoitteli ystävillemme-sanaa. Mutta Helena Nikolajevna ja hänen tätinsä olivat jo poistuneet.

-- Ei, minä en nyt tahdo nähdä ketään, tämä on vallan kauheata. Minun ei olisi koskaan pitänyt olla näkemässä sellaista eläinrääkkäystä. Saata minut vaunujen luo, minä lähden heti kotiin.

-- Totta minun sitte pitänee tulla mukaan, mutta ole nyt järkevä.

-- Ei, jää sinä vain tänne, minä en voi oikein hyvin, ukkosilma rasittaa minua. Erik tunsi sisarensa; milloin hän tahtoi jotakin, tahtoi oikein todella, oli paras myöntyä. Horn saattoi hänet vaunuihin, käski kuskin viemään neidin kotiin ja palasi sitte kilpa-ajoihin.

Kultaraudikon kohtalo liikutti kaikkia, jotka jollain tavoin kuuluivat urheiluharrastuksiin. Mutta suurin osa suuresta katsojajoukosta ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, ja kuin nyt parvien edustalla suuri sirkuskenttä jälleen merkittiin, tuli ilo yleiseksi, sillä nyt oli kahdeksan naista ja kahdeksan herraa, kaikki ylhäiseen seurapiiriin kuuluvia, esittävä ruusu- ja tanssiratsastusta, jonka jälkeen oli tuleva vielä muutamia numeroita ja viimeksi taas paraadiratsastus.

Ilma alkoi jo kuitenkin tuntua rasittavalta, loistavat valkopilvet olivat muuttaneet väriänsä ja rupesivat näyttämään harmaan sinipunervilta ja synkiltä. Moni pelkäsi kevätukkosta, joka ei koskaan unhota Moskovaa, ja varovasti läksi ajoissa matkoihinsa.

Översti Horn aikoi juuri lähteä sanomaan jäähyväset m:lle Dorinnelle, kuin hänen esimiehensä kreivi Stülpers taputti häntä olkapäähän.

-- Översti, sanoi hän, minä saan pyytää teitä, vaikka teillä onkin lomaa, yhdeksi illaksi astumaan palvelukseen ja rupeemaan komentajaksi.

Översti Horn hymyili ja teki leikillisesti kunniaa.

-- Herra rykmentinpäällikkö, teillä on valta käskeä.

-- Saapukaa minun luokseni päivälliselle tänään Eremitaashiin puolen tunnin kuluttua. Te tulette Helena Nikolajevnan kumppaniksi.

Horn katsoi Helenaan, joka hymyili hänelle ystävällisesti.

-- Suurimmalla mielihyvällä, vastasi hän hurmautuneena Helenan hymystä.

-- Entä m:lle Dorinne?

-- Hän seuraa Martinovia.

* * * * *

Kreivi Stülpersin päivälliset juhlatoimikunnalle olivat järjestetyt Ludvig XVI:nen malliin runsaasti koristetussa Eremitaashin valkosalissa. Pöydillä olivat ne oikeat Sévren posliinit, jotka ennen muinoin olivat olleet Marie Antoinetten omina ja jotka nyt ovat sen kuuluisan paikan suurimpana kaunistuksena ja maineena. Noin kolmelle kymmenelle hengelle katettu pöytä oli laiteltu korkeimman herkkutaidon kaikkein parasten sääntöjen mukaan. Ruokalista, koristettu urheilumerkeillä, oli niin järjestetty, että maun fysiologian sepitsijä Brillat Savarinkaan ei olisi sitä osannut paremmin tehdä. Mustapukuiset tatarilaiset moitteettomissa frakeissaan, pallopyöreät päät paljaiksi ajeltuina, olivat ainoa luonnottomuus tässä kauniissa salissa, jota varsin hyvin saattoi ajatella tänne siirretyksi jostakin linnasta Loiren tai Seinen varsilta. Mutta nämä paimentolaisten jälkeläiset, nämä tshelovekit nelikulmaisine kasvoineen ja riippuvine olkapäineen sekä silmänräpäyksellistä, orjamaista alammaisuutta osoittavine muotoineen totisesti enemmän muistuttivat itämaiden eunukkeja kuin ranskalaista palmikkopäistä Figaroa.

Gavottia soitettaessa astuivat kreivin vieraat sisään. Se seikka, että niin miehet kuin naisetkin olivat ratsastuspuvussa, saattoi tämän pikku juhlan näyttämään tilapäiseltä, viehättävältä ja hauskalta kuin jokin maalaisjuhla.

Kuin Erik Horn kävi istumaan Helena Nikolajevnan viereen, katseli tämä ympäri huonetta. -- Minä en näe teidän sisartanne, sanoi hän.

-- Sisareni pyysi minua tuomaan hänen terveisensä; hän tuli niin liikutetuksi siellä tapahtuneesta onnettomuudesta, että hän ei voinut mitenkään tyyntyä, vaan läksi heti kotiin. Hän pyysi tervehtimään.

-- Ah, kuinka ikävää minulle. Minä olin niin varmasti toivonut saavani tehdä tuttavuutta hänen kanssansa, hän näytti niin miellyttävältä. Mutta huomenna hän ei saa jäädä tulematta, minä luotan siihen.

-- Helena Nikolajevna, minun sisareni on vakava ja mielipiteiltään ankara nainen. Hän on nuoruudestaan asti ollut niin sanoakseni hurskas. Hän ei käy teaattereissa, tanssiaisissa eikä muissa sellaisissa huvituksissa. Että hän nyt joutui kilpa-ajoihin, oli hänelle äkkiarvaamaton tapaus kuten minullekin. Minä voin kyllä, kun tunnen hänen mielipiteensä, käsittää, kuinka liikutetuksi hän oli tuleva kaikista niistä tunteista, joita kilpailut välttämättä herättävät hänen luonteisissansa henkilöissä.

-- Kuinka onnellisia sellaiset ihmiset ovatkaan meihin verraten! sanoi Helena Nikolajevna vienolla ja vakavalla äänellä ja samassa katsoi Horniin hyväilevällä silmäyksellä.

Horn tunsi, että ne kahleet, jotka äkisti sitovat kaksi elävää olentoa yhteen, olivat jo kietoneet hänet.

-- Luuletteko, sanoi hän, oikeastaan sanoakseen vain jotakin ja saadakseen hänet lausumaan jotakin, puhumaan. Eikä se ollutkaan vaikea, Helena oli avomielinen ja yksinkertainen. Horn johtui ajattelemaan puhjennutta ruusua, joka avaa heinäkuun auringonpaisteelle ja lämmölle tuoksuvan kupunsa ja sitte jälleen sulkee sen yön karkaisevalle viileydelle.

Niin, Helena uskoi sen, hän uskoi, että onnea voi löytyä sieltä, josta hän ei ollut koskaan osannut sitä etsiä, kodista. Hänen äitinsä oli kuollut kauan sitte, hänet oli kasvatettu luostarikoulussa, ja hänen isänsä oli ollut sairas niin kauan, kuin hän muisti, hänellä ei ollut mitään kotia.

-- Helena Nikolajevna, te olette yhtä järkevä kuin hyväkin ja yhtä hyvä kuin kaunis.

-- Oh, herra översti, sanoi Helena Nikolajevna hymyillen, te olette juuri tullut kukkaiskielen, runouden ja hehkuvain sanojen kotimaasta, itämailta. Tiedättekö, minkä tähden itämaalainen käyttää niin loistavia puheenparsia naisesta ja laulaa hänestä niin ylevillä sanoilla? Hän näkee naista niin harvoin, että hänen mielikuvituksensa tekee naisen joksikin taivaiseksi olennoksi. Te olette nähneet neljään vuoteen ainoastaan turbaaneja ja pitkiä viittoja ja te liioittelette, te...

-- Helena Nikolajevna, nuo ajatukset kuulin minä muutamia päiviä sitte, tosin vähemmin loistavassa muodossa; onko hän...

-- Ah niin, ne olivat Martinovin ajatuksia, minä tunnustan koristautuneeni vierailla höyhenillä, vastasi Helena nauraen.

Horn katsahti yli pöydän ja tapasi Martinovin synkästi katselemassa häntä ja hänen pöytäkumppaniaan; mutta Martinovin muoto muuttui äkisti, hän iloisesti ja kovalla äänellä sanoi ruotsiksi: minun malja, sinun malja, malja kaikkein kaunokaisten -- joka lause, kauan jo unhotettu kotimaassansa, on merkillisen laajalle levinnyt muuhun Europpaan. Sitä kuulee usein lausuttavan vieraissa maissa, ja Sévren museossa on se sinisillä isoilla kirjaimilla kaunistamassa erään korumaljan pohjaa.

Päivälliset olivat hyvin iloiset monine puheineen ja maljoineen. Kuin kreivi viimein esitti maljan kaikille, jotka olivat olleet osallisina toimissa hyvän tarkoituksen eteen, siirryttiin pöydästä pikku huoneihin juomaan kahvia ja soittelemaan.

Pianiino työnnettiin esiin ja toinen toisensa perästä kantoi kortensa yhteisen ilon hyväksi. Tuli Helena Nikolajevnankin vuoro. Hiljaa ja pehmeästi kaikui hänen äänensä kuin violonsellin helinä, hänen laulaessaan kotimaansa kansanlauluja:

Nopsaan tuuli kulkee kukkaisaroo, Nopsempaan mun mielein rientää Sinne, kussa sä majailet.

Hänen äänensä vapisi, ja tajuamattansa katsoi hän hyvin hellästi ja rakkaasti Horniin.

Ei millään sanoin voida kuvata, mitä nyt liikkui nuoren neidon sydämmessä. Ei kukaan tiedä, sanoo eräs venäläinen runoilija, ei kukaan ole nähnyt eikä koskaan ole näkevä, kuinka siemen, herätettynä eloon ja kukoistukseen, taimii, kasvaa ja kypsyy maan povessa. Jotakin salaperäistä, jotakin, jota Helena ei ollut koskaan tuntenut, ei koskaan kokenut, heräsi eloon hänen sielussaan. Hehkuva puna poltti hänen poskiansa, kuin hänen kiihkeä laulunsa päättyi.

Horn oli hyvin liikutettu laulusta. Hän samoin kuin niin moni muu ei rakastanut musiikissa taitoa eikä taidetta, vaan sitä aivan sinänsä. Häntä miellytti antautua noiden häilyvien, suloisten, aaltoilevain tunteiden valtaan, joita sävelten moninaisuus, niiden yhteensointu ja sopusointu herättävät meidän sielussamme; hänestä ei ollut taidokkain laulu kaunein, vaan se, joka raikkaana ja syvänä välittömästi kuohui sydämmestä. Vielä kauan sen jälkeen, kuin laulu ja kätten paukutukset jo olivat vaienneet, istui hän paikallaan sen voiman lumoamana.

Yht'äkkiä nousi hän ja läksi etsimään Helena Nikolajevnaa. Hän seisoi avonaisen ikkunan edessä, joka oli pienen puutarhan puolella ja katseli pimeään yöhön. Martinov seisoi hänen vieressään ja puhui kiihkeästi, mutta Helena ei näyttänyt kuulevan hänen sanojansa. Hänen katseensa oli kohti kaukaisuutta, ei sitä kaukaisuutta, joka oli aivan hänen edessään, vaan toista näkymätöntä kaukaisuutta, joka oli huomattava ainoastaan hänen sielunsa silmille.

Horn astui hiljaa lähemmä. Ulkona suhisivat nuoret lehdet, ja lehmusten latvain välitse loisti Kassiopeian kultapunainen tähdistö. Äkisti kääntyi Helena, ikään kuin olisi tuntenut Hornin polttavan katseen. Hänen kasvoilleen levisi lempeä hymy. Martinov nousi äkisti.

-- Kiitoksia ja hyvää yötä, hyvä neiti, sanoi Horn äkisti; huomeiseen asti!

-- Hyvää yötä, vastasi Helena, huomeiseen asti!

Ja he erosivat. Näytti siltä, kuin olisivat he molemmat peljänneet, että sanat voisivat häiritä niitä ajatuksia ja tunteita, joita heidän mielessään liikkui. Horn meni kotiinsa. Sinä yönä hän näki unta, että oli löytänyt sen vanhan hopeatorven, jonka helinä oli kuusi sataa vuotta sitte hurmannut hänen kotiseutunsa nuoria tyttöjä.

IV.

Neiti Hanna saapui kotiinsa, Aldonin huvilaan, perin liikutettuna; sitä paitsi tunsi hän tyytymättömyyttä siitä, että Erik oli jättänyt hänet yksin. Raskas ukkosilma, sietämätön kuumuus, Moskovan ääretön kärpäspaljous ja huvilan huoneiden tukeuttavuus, kaikki yhdessä saattoivat hänet melkein raivoon. Hän ei voinut oleksia sisällä eikä mennä kuistillekaan, jonne aurinko paraillaan paistoi polttavan paahteisesti. Puolinäännyksissä kuumuudesta, liikutettuna kultaraudikon onnettomuudesta ja tyytymättömänä itseensä siitä, että oli ollut läsnä noissa mielestään julmissa kilpa-ajoissa, purskahti hän hermostuneesen itkuun. Ollakseen poissa palvelijain näkyvistä pakeni hän rappusia myöten yläkertaan, jossa tiesi olevan viileän palkongin.

Siellä ylhäällä oli suuri, matala huone, jossa ilma oli perin kuiva ja kuuma. Koko huone muuten oli täynnä talous- ja huonekaluja naisen huoneesta, joka ennen muinoin oli ollut runsaasti koristettu kullalla, sinisellä ja valkoisella. Sekaisin oli siellä pesukaappi marmorilevyineen, pehmeä leposohva, peilipöytä rikkinäisine peileineen, kokoon käärittyjä silkkidamastisia ikkunanverhoja y.m. Kaikkialla oli paksulti tomua, joka Hannan kiivaasti avatessa palkongin ovea vedosta ryöppysi ylös tukeuttavaksi pilveksi. Helpotuksesta huoahtaen pakeni Hanna ulos palkongille. Se oli pohjoisen puolella, ja sieltä hän löysi ikävöityä suojaa kuumuutta vastaan.

Puiden latvojen välitse oli valtaavan kaunis näköala puistoon ja auringonpaisteiselle Hodinin lakeudelle. Tasankoa ulottui niin pitkälle, kuin silmä kantoi, ainoastaan polveilevan lehtipuujonon keskeyttämänä, jonka keskitse Moskva-joki juoksi. Ukkospilvimöhkäleiden välitse valoi aurinko valoansa suurille aloille tätä lakeutta, jota vastoin toiset paikat olivat varjossa. Kuin Hanna näki tämän rikkaan, vihreän maiseman, valtasi hänet ankara koti-ikävä. Hän kävi istumaan heikolle tuolille, jonka joku käymävieras lienee sinne unhottanut, veti syvään henkeä ja antautui kokonaan kyyneltensä, koti-ikävänsä ja ajatustensa valtaan. Tätä se nyt maailma sanoo elämiseksi, mietti hän puritaanisissa ja myös melkoisen farisealaisissa ajatuksissaan -- tätä jännitystä, tätä hermojen ärsytystä etsii se akrobaattein uhkarohkeista tempuista, kilpa-ajojen ja härkätaistelujen vaaroista, samoin kuin sitä ennen muinoin etsittiin kerettiläisrovioiden kamaluuksista ja vielä muinaisempina aikoina niistä hirvittävistä näytännöistä, joissa ihmiset ja eläimet taistelivat hengen edestä kansan ja Caesarin huviksi. Heidän unteloisessa ja muuten tylsyneessä olemuksessaan kuivaisivatkin aivot ja kuihtuisivat, havaintokyky tylsyisi ja elämä muuttuisi pitkäksi, uuvuttavaksi horrostilaksi, ell'ei joskus herätettäisi hermoja näillä hirveillä, teennäisillä keinoilla. Ei, hän tahtoi päästä pois täältä, pois kotiseudun vilpoisiin, suhiseviin metsiin, pois työteliääsen elämään, pois kohisevain koskien luo, jossa ilma aina on raikasta, tähän maahan, jossa työ kyllä rasitti ihmistä kuin painava ies, mutta jossa terveet, raittiit ajatukset pitivät sielua yllä ja antoivat ruumiille sen voiman, jota se työhön tarvitsi. Pois ... heti, huomenna -- ja kuitenkin, mitä oli Erik sanova? Ei, se ei käynyt päinsä, ja huoaten nojasi neiti Hanna taa päin tuolilla. Heikko tuoli, joka oli täällä seisonut ehkä vuosikausia, uhkasi mennä rikki; hän nousi ylös ja meni noutamaan toista tuolia siitä huoneesta, jonka läpi hän äsken oli tullut, sillä täällä ylhäällä tahtoi hän olla koko illan ja odottaa Erikkiä. Ensimmäisellä tuolilla, jonka hän tapasi, oli pahasti pölystynyt taulu sinipunervassa silkkikehyksessä, joka oli ennen muinoin ollut runsaasti koristettu silkkinukalla ja hopeakukilla; nyt oli kehys likainen ja kulunut. Hän vei tuolin tauluineen ulos palkongille, puhalsi taulusta pois tomun ja huomasi sen suureksi muotokuvaksi nuoresta miehestä, joka oli kuvattu jonkin Hannalle tuntemattoman loistorykmentin juhlaunivormuun. Piirteet olivat miellyttävät, nuorekkaat aina lapsellisuuteen asti; jäntevä vartalo, kasvojen hienot, suorat piirteet osoittivat gallialaista tai romaanilaista alkuperää, samoin kuin myöskin taulun pohja, jona oli kypressimetsäinen vuorimaisema. Hän käänsi taulua; takapuolella oli kirjoitus: Alle Signora Lucia Aldoni Pignatelli. Lucia Aldoni, huvilan omistaja, laulajatar -- ja neiti Hanna alkoi tutkia muistiansa.

Eräs Pignatelli oli, kuten sanomalehdet tiesivät kertoa, ennen Aldonin nimisenä täyttänyt koko maailman hurjailujensa ja rämeän äänensä maineella. Hän oli jonkinlainen ruttoa kuljettava kultakärpänen, joka sukelteli haiseviin syvyyksiin ja viihtyi kaikenlaisissa jätteissä. Suku muuten oli Italian ylhäistä aatelia ja aina Medicein ajoista oli se muun muassa tuttu myös siitäkin, että sen joka polvessa esiytyi vähintään yksi hurjasteleva luonne. Hanna katseli tarkemmin taulua. Siinä oli kirjoitus: eterna ricordo delle felicissimi notti alle Isola bella, Luigi conte di Barbaro [ijäinen muisto onnellisimmasta yöstä Isola bellan saarella. Luigi, Barbaron kreivi], ja sen alla seuraavat Alfred de Mussetin säkeet:

Qu'elle est superbe en son desordre, Quand elle tombe, les seins nus, Qu'on la voit beauté se tordre Dans un baiser de rage, et mordre En criant des mots inconnus.

[Kuinka hän on komea hurjastelussaan, kuin hän kaatuu, rinnat paljaina, kääntyy raivoisaan suuteluun ja huutaen kiristelee suustaan outoja sanoja.]

Viimeksi vuosiluku 1863.

Siispä hän oli ensimmäinen. Ja sen jälkeen on tämä Aldoni kulkenut kädestä käteen, laulanut kaikissa Europan varieteissa, laahannut ruhtinaallista kruunuansa katuojain loassa kaiken maailman irstaisuuden markkinoilla, kunnes nyt viimeksi oli paennut, karannut erään saksalaisen soittajan kanssa tästä huvilasta, jonka joku hänen rakastajansa oli laitellut ja kaunistellut hänelle.

Hanna nousi äkisti. -- Paennut täältä, ja kaikki, mitä hän oli jättänyt huoneesensa, kaikki, mitä ei olisi ollut siivouden mukaista jättää raivaamatta pois täältä, kuin hänen veljensä vuokrasi huvilan, kaikki se nyt oli huiskin haiskin viereisessä huoneessa. Ei, tuo oli jo liikaa! Miksikä liikaa? sanoi hän, itseään pilkaten. Enkö minä ole tänään istunut erään kanssa, joka aivan näytti siltä, että hän ei ole ikipäivinään ollut yhtään parempi tätä Aldoni-Pignatellia? Ja nyt valtasi hänet harmin ja häpeän tunne sekä samalla koti-ikävän tunne niin voimakkaasti, että hän luuli sydämmensä halkeavan. Ei, loppu tästä piti tulla, hänen täytyi lähteä kotiin. Mitä hänellä oli tekemistä täällä sellaisten henkilöiden parissa, joita hän ei ymmärtänyt, vento vierasten seurassa, juuri nyt kevään kauneimpana aikana? Ja Erik, joka jätti hänet yksin, mennäkseen tuon ruhtinattaren kanssa, joka ehkä oli samaa lajia kuin Aldonikin!

Hän astui kiireesti alas, etsi paperia ja mustetta, kirjoitti kiireesti lipun mademoiselle Dorinnelle, kiitti häntä päivälliskutsuista, mutta ilmoitti, että hän ei voinut tulla, koska hän aikoi huomeisaamuna aikaisin matkustaa vanhan isänsä luo Suomeen. Kuin kirje oli kirjoitettu, alkoi hän kiireesti panna kokoon tavaroitansa. Hänen isänsä oli oikeassa, hänen ei olisi pitänyt ollenkaan tullakaan tänne. Sitte joi hän teetä, käski herättämään hyvissä ajoin, paneutui vuoteellensa ja itki itsensä nukuksiin.

* * * * *

Kello oli kohta yksi yöllä, kuin översti Horn palasi kotiinsa Aldonin huvilaan. Palvelija makasi kuistilla patjalla, vaan heräsi, kuin vaunut vierivät portille, ja syöksyi avaamaan niiden ovea.

-- Kuinka neiti voi? kysyi Erik levottomana ja vähän tyytymättömänä itseensä, että oli jättänyt sisarensa niin kauaksi yksikseen.

-- Hänen korkeasukuisuutensa ei voi hyvin, hän ei ole syönyt mitään, vastasi palvelija. Hän kirjoitti myös kirjeen, se on pöydällä salissa.

-- Onko hän sairas?

-- Ei, teidän korkeasukuisuutenne. Hän on pannut tavaransa kokoon ja käskenyt herättämään aikaisin. Hänen korkeasukuisuutensa aikoo matkustaa pois huomeisaamuna kello 9:n junalla.