Haapakoskelaiset: Romaani Itä-Suomesta

Chapter 3

Chapter 32,869 wordsPublic domain

Jarissa on Pushkin viritellyt kanneltansa ja laulanut laulunsa Antshar-puusta. Siellä hän, innostuneena mustalaistyttöjen lauluista ja sampanjasta on sepinnyt sen juomalaulun, joka kultakirjaimin piirrettynä, marmoritauluihin vielä tänäkin päivänä koristaa erästä tämän ulkoravintolan pikku huonetta. Talvisaikaan alkaa elämä täällä vasta puoliyöstä ja päättyy useimmiten vasta silloin, kuin harmaa talviaamu jo koittaa äärettömälle tasangolle. Keväällä muuttaa Jar tuon nurinpuolisen luonteensa ja on sitte pysähdyspaikkana iloisille sekä mies- että naisurheilijoille ja perheille. Jarissa on pieni, syreeni- ja akaasia-aidoilla ympäröity, avonainen katos, ja siihen asettuivat meidän ystävämme. Puhelu kävi Ranskan kielellä, jota Martinov ei kuitenkaan osannut täydellisesti.

-- No, sisko Hanna, sanoi Horn, kuin päivällisen tilaus oli tehty, minä olen sitonut sinun aikasi huomiseksi. Huomennahan se juhla on, Dimitri Semenovitsh?

-- Mikä juhla? kysyi Hanna. Minulla ei ole muassa muita kuin matkapukuja.

-- Tiedättehän ehkä, hyvä neiti, että suuri tulipalo on raivonnut eräässä kylässä muutamien peninkulmien päässä Moskovasta, jossa pataljoona oli viime kesänä. On toimitettu keräyksiä vahinkoa kärsineiden hyväksi, ja muutamat rykmentin upseerit ynnä joukko ylimysnaisia on pannut toimeen kilparatsastuksen kilpa-ajoradalla tuolla Hodinin kentällä. Siitä tulee vain harrastajain näytäntö, vähä ruusu- ja tanssiratsastusta ja ainoastaan yksi esteratsastus, ei muuta kuin pieni paraadi. Ehkä teitä, hyvä vapaaherratar, huvittaa sen näkeminen, arvelen minä. Lippuja myövät vähitellen Helena Nikolajevna, minä ja pataljoonan upseerit.

-- Niin, ja mikä Helena! keskeytti Horn. Hän istuu ratsun seljässä kuin perho häilyvällä korrella, kaunis siniperhonen. Hänellä oli kaksi lippua omaan looshiinsa, ja minä otin ne; olisitpa nähnyt, kuinka iloiseksi hän tuli, kuin minä lupasin tuoda sisareni kanssani.

-- Vai niin, sanoi Hanna, heikosti hymyillen, mikä suku se on?

Ennen kuin Martinov ehti vastata, selitti Horn:

-- Hyvä suku. Isä oli täällä rykmentinpäällikkönä, ja Helena Nikolajevnalla on kanssansa täti, eräs Koshelsky.

-- Minä pyydän teitä, vapaaherratar, olemaan peljästymättä, kuin näette tädin: hän on epäilemättä hyvin kunnianarvoinen nainen, mutta meillä pataljoonassa oli tapana sanoa häntä rautalankanaiseksi.

-- Mitä? Rautalankanaiseksi!

-- Niin, näettekös, hänessä on kaikki kätkettynä läpipääsemättömän salaperäisyyden verhoon. Hän on hyvin yhdistetty rautalangoista ja puuterista, jota paitsi hänessä on vähä punaista ja mustaa sekä vähä kutakin, niin, ymmärrättehän, ja sitte hän pukeutuu niin...

-- Mutta hyvänen aika, sanoi Hanna, te kuvaatte häntä semmoiseksi, että minä tuskin luulen voivani tulla.

-- Oh, sanoi Horn vähän kärsimättömästi, tiedäthän, että Martinov on runoilija, hän käyttää voimakasta väritystä. Tietysti sinä voit tulla mukaan -- ja hänen tavallinen varovaisuutensa ja päättämättömyytensä olivat kerrassaan kuin pois puhalletut.

Martinov hymyili niin, että sitä saattoi selittää kuinka hyvänsä. -- Epäilemättä voitte tulla mukaan, sanoi hän viimein, huomattuaan Hornin tyytymättömyyden.

-- Niin, ja nyt saat kerralla nähdä Moskovan koko kauniin maailman, juuri ennen lähtöäsi. Niin tosiaan, sisareni tahtoo lähteä jo ylihuomenna iltajunalla.

-- Nytkö jo? Niinkö vähän Moskova teitä sitte miellyttää?

-- Ei, mutta minä en voi jättää niin kauaksi vanhaa isäämme yksinään, ja sitä paitsi ... niin, minä luulen terveytenikin täällä huononneen. Minun täytyy lähteä.

-- Niin, minulle se kyllä on ikävä, sanoi Horn, mutta kiitos hyvästä avusta, ja maljasi nyt. Ennen syksyä olen minäkin kotona. Tiedätkös mitä? Luulenpa, että menen huomenna tervehtimään Nikolai Konstantinovitshia, entistä rykmentinpäällikköä. Upseerit kai seurustelevat siellä vai kuinka?

-- Kas vain, Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov nauraen, Helena on valloittanut Pariksensa. Sinähän olet aivan hurmautunut. Se muuten sopii erinomaisesti; kaikki pataljoonan upseerit ovat huomenna toimessa. Erik Aleksandrovitsh siten saa olla ruhtinattaren palvelijana.

Päivällinen syötiin ilomielin. Tuntia myöhemmin istuivat sisarukset Aldonin huvilan kuistilla, puhellen Suomesta, kodista, isästä, joka oli toimittanut vanhan kartanon sukuperinnöksi, sekä sen muutoksen seurauksista heille sisaruksille. Samalla katselivat he kävelijöitä, jotka vielä kauan senkin jälkeen, kuin aurinko jo oli laskeutunut, astuskelivat puiden tuuheain latvojen alla, nauttien kevätyön lienteyttä, puiston suloista viileyttä ja sulavaa musiikkia, joka Mauritanian konserttisalista tulvi yli seudun ja sekautui kukkivien kastanjain ja narsissein tuoksuun.

III.

Kilpa-ajoradalla Hodinin kentällä oli suuri tungos ja vilinä. Vaunut toistensa jälkeen vierivät aitauksen eteen, joka ympäröitsi tallia, satuloimakenttää ja katsojain parvekkeita. Kuskit ja palvelijat loistivat kaikkein kauneimmassa muhkeudessaan, vaunut välkkyivät ja silat kimaltelivat auringon paisteessa. Poliisit, joita joukottain seisoi aitauksen portilla, tervehtivät toista ylhäistä henkilöä toisensa jälkeen ja osoittivat heidän vaunuillensa kullekin ennen määrätyn paikkansa.

Översti Horn ja hänen sisarensa tulivat hyvissä ajoin. He näyttivät lippunsa, ja heti syöksyi erinomaisesti vahattu, käherretty ja kammattu, nuori luutnantti Hornin pataljoonasta esiin heidän luoksensa, esitti itsensä Aleksei Sidorovitsh Petroviksi ja sanoi saaneensa Helena Nikolajevnalta -- niin hän häntä vain nimitti -- käskyn osoittaa heille paikkansa. Heidät vietiin itse johtokunnan varalle pidätettyyn penkkiriviin, aivan parvekkeen laidan eteen. Niinpä heillä siis oli erinomainen paikka katsella loistavaa näytelmää.

Ylhäällä parvekkeilla istui edustajia kaikista johtavista perheistä, kuten E. de Laveley niitä nimittää, noista perheistä, jotka eivät hallitse, mutta kuitenkin johtavat koko kansaa. Siellä istui kukoistavin joukko sen nimellisiä kuin Rostoptshin, Uvarov, Sheremetjev, Dolgoruki, Novosiltzov, joiden kantajia on vuosikymmen toisensa perästä läpi vuosisatojen mainittu milloin Herostratonin, milloin Solonin vertaisina, aina kaikkein ensimmäisinä miehinä. Parvet olivat muuten täynnä aivan tungokseen asti. Kaunisten, moniväristen pukujen merestä kohosi purpuranpunaisia ja valkoisia päivänvarjoja kuin isot kuuman ilmanalan kukat, ja ne vapisivat ja huojuivat omistajainsa käsissä tunteiden tuulahduksista, vielä arvaamattomammista kuin se tuuli, joka häilyttelee maan pinnalla kasvavia kukkasia. Koko parvet aaltoilivat väreistä ja kukista, nauhoista ja pitseistä; siellä säihkyi kauneita silmiä, mustia silmiä, sinisiä silmiä. Tervehdittiin tuttaviaan huiskuttaen päivänvarjoilla ja nenäliinoilla. Lyhyt iloinen huudahdus ilmaisi silloin tällöin, missä hermoja ärsyttävässä jännityksessä oltiin. Ja sen loistavan taulun päällä ylhäällä taivaan kaareva kumu tyynenä, lämpöisen sinisenä, koristettuna isoilla pilvillä, suurilla, päällekkäin kasautuneilla tasangon pilvillä, jotka päältä päin ovat valkoiset kuin lumipeitteiset alpit ja jäävirrat, alhaalta kaukaa lämpöisen sinipunervat ja tuhkaharmaat. Lähinnä parvien reunaa oli suuri soikea ala kenttää aidattu tangoilla, lipuilla ja nuorilla; siinä oli kuten sirkuksessa osa näytännöistä tapahtuva. Nyt siinä kuitenkin oli paraastaan vain Hornin pataljoonan upseereja, jotka överstinsä asettuessaan paikallensa tervehtivät häntä tarkalla sotilasryhdillä.

Kaikki se kuitenkin jäi neiti Hannalta alussa huomaamatta, sillä hän näki ainoastaan yhden ja kauhistui: erään naisen, joka istui samalla penkillä kuin hän ja hänen veljensä. Päässä oli tällä naisella suuri, vanhanaikainen, mutta kallis hattu, leveäreunainen, jollaisia muoti Englannissa vaati Yrjöjen ajalla. Koristuksina oli siinä sinipunervia ja keltaisia höyheniä. Korvissa riippui sillä naisella pitkät korvarenkaat ja kaulassa välkkyi arvokas, kalleilla kivillä somistettu koriste. Tukka oli aseteltu monelle poimulle kuten Josefina Beauharnaisin aikana. Kaikki tuo olisi vielä mennyt mukiin, mutta muuten oli vaikea sanoa, mikä tässä naisessa oli irtonaista, mikä kiinteätä. Samoin oli mahdoton arvata hänen ikäänsä ja hänen yhteiskunnallista asemaansa. Kaikki oli peitetty läpinäkymättömään salaperäisyyden verhoon, kuten Martinov oli sanonut.

-- Kuulehan, Erik, tuo se varmaankin on rautalankanainen. Hän on tosiaan hyvin monella tavoin kokoon pantu. Neiti Hanna ei ehtinyt puhella enempää, sillä nyt juuri tuli komeasti loistava, nuori nainen kauniissa ratsupuvussa, seurassansa nuori Petrov ja kaksi muuta innokasta upseeria.

-- Terve tuloa, neiti, terve tuloa, översti, olipa oikein hyvin tehty, neiti, että otitte osaa tähän hyväntekeväisyysjuhlaan. Sallikaa minun esitellä: tätini, mademoiselle Dorinne Koshelsky eli Darja Mihailovna, jos puhutte venäjää, herra Petrov luutnantti, kreivi Novosiltzov ja herra Shubin kornetti, juhlan toimikunnan jäseniä.

Mademoiselle Dorinne hymyili kaikkein rakastettavinta hymyään ja hänen tummat silmänsä välkehtivät kauneilta, voittavilta.

Hän toivotti molempia sisaruksia tervetulleiksi. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti ryhtyä keskusteluun neiti Hannan kanssa, tuli Martinov, ratsusaappaat jalassa, piiska kädessä ja punainen nauharuusu olkapäällä, kiireesti heidän luoksensa. Hän tervehti kaikkia siinä osastossa istujia, samassa sanellen:

-- Ruhtinatar, hyvät herrat, kenraalikuvernööri ruhtinas Dolgoruki tulee. Me saamme alkaa heti -- menkää paikoillenne, hyvät herrat, menkää paikoillenne.

Luutnantti ja kornetit katosivat.

-- Herra kreivi, säästäkää Almandinea, huusi Helena Nikolajevna jäljestä.

Martinov sanoi hymyillen hiljaa:

-- Erik Aleksandrovitsh, istu paikallasi; nuori Petrov kiusaa Helena Nikolajevnaa suurella, sietämättömällä, kiihkoisella rakkaudellaan.

Helena Nikolajevna oli niitä onnellisia, joille luonto on tuhlaamalla antanut kaikkein kauneimpia lahjojaan. Hän oli kaunis ja nuori ja hänen sydämmensä lämpö johtui hänen hyvyydestään. Kaikki, mitä hän sanoi ja teki, johtui vilpittömästi ainoastaan siitä, että hän tahtoi olla hyvä sen sanan paraassa merkityksessä. Hän oli luonnollinen ja yksinkertainen sekä vapaa teeskentelemisestä, kuten hyväsukuiset venäläiset naiset tavallisesti, ja sitä paitsi oli hänellä miellyttävä ääni, joka teki hänen sanansa, kaikkein vähäpätöisimmätkin, puoleensa vetäviksi.

Ystävällisesti, vaan vapaasti otti hän neiti Hannaa kädestä, puristi sitä ja sanoi:

-- Minä olen hyvin kiitollinen, neitiseni, että tulitte tähän juhlaan. Jospa vain kaikki kävisi hyvästi. Minun Almandineni on nyt ensi kertaa muassa.

-- Te näytte rakastavan Almandineanne?

-- Tietysti, sydäntäni kiistävät Almandine ja musiikkini. Näettekös, sanoi hän hymyillen, minulla on kasakin verta suonissani -- musiikkia ja hevosia, piaano ja Almandine. Muhkea hepo, ehkä liian heikkohermoinen. Pikku Novosiltzov ratsastaa sillä tänään. Mutta onko teillä tässä hyvä istua, näettekö hyvästi, tässä on minun kiikarini. Helenan ystävälliset sanat ja kohtelias huolenpito liikkuttivat Hornia syvästi ja voittivat hänen sisarensa kerrassaan, niin että hän hetkeksi unhotti levottomuuden, jota tunsi m:lle Dorinnen tähden.

-- Viivyttekö te, hyvä vapaaherratar, kauankin Moskovassa? kysyi Helena.

-- Paha kyllä täytyy minun matkustaa huomeisiltana tahi viimeistään ylihuomenna, vanha isäni...

-- Niin, jatkoi översti selitystä, sisareni on tehnyt pitkän matkan, ja kun minä itsekin olen täällä vielä muukalainen, niin että minulla ei ole ainoatakaan tuttua perhettä, niin täytyy sisareni matkustaa pois, näkemättä moskovalaista kotia.

-- Sallikaa, vapaaherratar, sanoi nyt m:lle Dorinne vanhanaikaisella monisanaisuudella, minun kysyä teiltä ... mutta eiköhän kysymykseni ole liian rohkea? Tahdotteko huomenna syödä päivällistä meidän luonamme veljenne, Martinovin, Petrovin ja ehkä myös Novosiltzovin kanssa? Niin, tiedän kyllä, että se on vastoin seurasääntöjä, mutta saahan matkustavaisia kohtaan olla vähän vapaampi. Muuten me aioimmekin kohta tämän näytännön jälkeen toimittaa teille meidän käyntikorttimme.

-- Te olette liian ystävällinen, mademoiselle, minä ... minä en tosiaan tiedä -- ehkä minä lähden jo huomeisiltana matkalle.

Mieluisimmin olisi Hanna eittänyt kerrassaan; koko hänen maalainen, yksinkertainen ja suora arvostelutapansa saattoi hänet pelkäämään tuota vanhaa, koristeltua nukkea. Mutta hänen ajatellessaan sopivaa syytä kiiruhti veli vakuuttamaan:

-- Kiitollisesti me otamme vastaan teidän kutsunne, sitäkin mieluisemmin, kuin minä aioin jo huomenna käydä tervehtimässä ruhtinasta. Minkä ajan te määräätte?

-- Kello viisi, ehti mademoiselle kuiskata, kuin yleisössä yht'äkkiä syntyi liike ja veti kaikkein huomion suurelle portille päin.

Kenraalikuvernööri oli tullut ajutanttineen. Hän astui radalle, sai ottaa vastaan tervehdyksiä joka taholta, ja tämä ylhäinen pikku ukko, eräissä suhteissa m:lle Dorinnen kaksoiskuva, asettui paikallensa parvekkeen kunnialooshiin.

Neljä viisi upseeria astui nyt siihen looshiin, jossa ruhtinatar istui, heidän joukossaan Petrov, joka muuten oli hyvin kiihtyneellä ja hermostuneella mielellä. Hän asettui Helenan taakse ja näytti koettavan niellä häntä silmillään. Martinov seisoi alhaalla parvekkeen laidan vieressä; silloin tällöin vaihtoi hän muutamia sanoja Erikin ja hänen sisarensa kanssa. Nyt antoi hän merkin, alettiin soittaa kummallista marssia ainoastaan kimeällä pikkolo-huilulla ja rummulla. Perältä avattiin portit ja tuolle erotetulle soikealle alalle ratsasti noin kuusi kymmentä upseeria yhdessä ryhmässä, silmiään väräyttämättä, jäykkinä, suorina, levollisina ja niin hiljaisina, että tuskin kuului edes suitsien kilahdusta. Koko ajan pysyivät he nelikulmajärjestyksessä, jonka kuvion tarkka mittaustieteellinen muoto tuskin muuttui käänteissäkään. Hevoset astuivat juhlallisen tasaisessa, melkeinpä surullisessa tahdissa, jotenkin samoin kuin sankarit suurissa murhenäytelmissä. Kavionsa nostivat ne korkealle ja painoivat ne ikään kuin tajutun varmasti jälleen maahan. Sen kaiken tarkoitus oli osoittaa ja se todella osoittikin, mikä vakava syy nyt oli tänne koonnut Moskovan vanhan aateliston ja rikkaat porvarit. Kaksi kertaa ratsasti joukko ympäri radan, ja sitä tervehdittiin suunnattomalla riemulla.

-- Näettekö Almandinen, sanoi ruhtinatar Helena neiti Hannalle, minun hevoseni, sen rubiinipunaisen? Vaikka se on niin arka, että kaikkein vähäisinkin asia voi tehdä sen levottomaksi, niin että sen lihakset värisevät, ymmärsi se kuitenkin tämän näytännön luonteen; pikku Novosiltzov oli aivan mainio.

Nyt tuli ruhtinattaren luo sanantuoja: kenraalikuvernööri, suuri kauniin sukupuolen ihailija, tahtoi aivan omin käsin antaa jollekulle huvien toimeenpanijattarista, mieluisimmin kaikkein kauneimmalle, sen rahasumman, jonka hän oli koonnut palovahinkoa kärsineiden hyväksi.

Mademoiselle Dorinnen seurassa läksi Helena hänen ylhäisyytensä luo. Översti Horn läksi myöskin ulos tervehtimään rykmenttinsä ylipäällikköä, kreivi Stülpersiä, joka oli juuri tullut.

Neiti Hanna jäi yksin. Hänen paraikaa istuessaan ja miettiessään, olikohan m:lle Dorinne sellaisia ihmisiä, joiden luona sopii käydä vieraisilla, kuului takaa päin syvä kurkkuääni:

-- Kauniilla ruhtinattarella on tänään kanssansa myöskin naisseuraa.

Johon toinen käheä ääni vastasi:

-- On luultavasti englantilainen, kuulin hänen puhuvan.

Neiti Hanna punettui hiukan tuosta huomautuksesta ja mietti yhä kiihkeämmin, mitähän ihmisiä ne olivat nuo naiset, joiden seuraan hän oli joutunut. Hän oli hyvin huolissaan siitä, että hänen veljensä oli luvannut mennä heille päivälliselle. Kummallista tosiaankin: upseereja paljokin hänen ympärillänsä, mutta ei ainoatakaan naista. Samassa hän sattui huomaamaan kapteeni Martinovin.

-- Kapteeni, sanoi hän, m:lle Dorinne on kutsunut minua ja veljeäni huomenna päivälliselle.

-- No, menettekö?

-- Antakaa te minulle neuvoa, herra kapteeni.

-- Eihän toki, neiti, kyllä te itse osaatte paremmin päättää kuin minä, mitä teidän on tehtävä tässä asiassa.

Nyt palasi ruhtinatar jälleen tätinsä kanssa.

-- Ah, mikä ihana vanhus, se prinssi.

-- Katsokaas, viisi sataa ruplaa minun köyhilleni... Tahdotteko nähdä minun Almandineani? Jos tahdotte, niin lähtekää minun kanssani talliin. Nyt tuleva näytännön osa ei juuri huvita, se on vain ristiratsastusta neljällä hevosella. Tiedättehän, että tällaisissa ratsastuksen ystäväin näytännöissä ei saa olla liian vaativainen.

Mielellään neiti Hanna tahtoi, sillä hän rakasti eläimiä aina lapsuudestaan asti. M:lle Dorinne jäi överstin kanssa paikan vartiaksi, kuin toiset molemmat naiset läksivät nuoren kornetti Shubinin kanssa talliin. Siinä suunnattoman pitkässä puurakennuksessa seisoi tallimiehiä luutineen, ruokkijoita ja ratsupalvelijoita eri ryhmissä. Lähinnä ovea seisoi harjoittaja herra Archer, lyhytkasvuinen englantilainen, ei muuta kuin kimppu paljaita lihaksia ja jänteitä, ja puheli kiihkeästi Petrovin kanssa omituisella sekamelskalla, joka oli yhteen sotkettu Englannin ja Venäjän kielistä sekä kätten huitomisesta, kirouksista ja hevosten hoitoon kuuluvista oppisanoista. Kuin Petrov näki Helena Nikolajevnan, hänen katseensa vuorotellen kirkastui ja synkistyi; miltä poika paran mielessä tuntui, ei ollut mikään salaisuus.

-- Ah, ruhtinatar, sanoi hän vähän suhisevalla, pehmeällä äänellä, minä olen lohduton, totisesti perin lohduton. Voi mikä pulma! Jos minun -- hän oli sanomaisillaan hevosen nimen, mutta pidättihe -- kultaraudikkoni tänään voittaa teidän heponne, niin te varmaankaan ette koskaan anna minulle anteeksi. Toiselta puolen, jos minä en ensinnä ehdi perille, niin te ehkä sanotte, että minä tahallani annoin teidän hevosenne voittaa. Ja nuori, kaunis luutnantti näytti niin onnettomalta siitä hirveästä velvollisuuksien ristiriidasta, että neiti Hanna hymyili ja Helena Nikolajevna myös hymyillen sanoi ystävällisellä äänellään:

-- Älkää siitä olko ollenkaan huolissanne, Aleksei Sidorovitsh, kaikkihan riippuu aivan hasaardista (sattumasta), -- siten viitaten Petrovin kultaraudikkoon, jonka nimi oli Hasard. Korkeamman ratsastusurheilun sääntöihin näet kuuluu, että keskustellessa kilpaveljen kanssa ei saa mainita sen hevosen nimeä, joka on kilpailemassa osallisena.

-- Menkäämme sisään. Hyvästi näkemään asti, Aleksei Sidorovitsh.

Petrov kumarsi ja naiset astuivat talliin.

-- Täällä, ruhtinatar, täällä on teidän hevosenne, sanoi herra Archer ja viittasi erääsen pilttuusen päin.

Almandine oli peitetty suurella sinisellä, vaakunakoristeisella loimella ja korvissa oli sillä liinatupet, Neiti Hornista oli hepo hyvin kummallisen näköinen siinä puvussaan ja hän nauroi.

-- Ota pois peite, käski ruhtinatar.

-- En, teidän ruhtinaallinen armonne, vastusti Archer, joka kaikkein hevosmiesten tapaan oli hyvin taikauskoinen, se tuottaa onnettomuutta. Luutnantti Petrov on lähellä eikä vastustajan pidä nähdä hevosta ennen kuin satuloimapaikalla.

-- Kyllä minä tiedän teidän kilpa-ajolakinne ja tapanne sekä taikuutenne, jonka muuten olette juurruttaneet myöskin Petrov parkaan; hän ei uskalla edes mainita hevosten nimiäkään tänä päivänä, torui ruhtinatar, astui hevosensa luo, ja tempasi itse pois peitteen.

Archer pahastui, kirosi englantilaistapaansa ja puri hammasta, niin että jänteiset leuat paisuivat.

Almandinen väri oli niin ihmeellisen punainen, että hepo syystä kyllä oli saanut nimensä itämaisesta almandine-kivestä. Muuten oli hepo parasta englantilaista rotua, rinta erittäin leveä, kaula hieno ja suora, silmät suuret, lempeät ja jotenkin ulkona olevat. Se katsoi liikuttavan rakkaasti haltijattareensa. Neiti Horn suuteli sen turpaa, hienoa ja pehmoista kuin lapsen iho, ja ruhtinatar taputteli sen laihoja, jänteisiä lanteita.

Samassa tuli pikku Novosiltzov sinne.

-- No, Archer, sanoi hän äkäisesti, peitä heti hevonen; mitä uusia tapoja tuo on...

-- Niin teidän armonne, mutta ruhtinatar...

-- Minun syyni se on, minä tahdoin näyttää Almandinen vieraallemme.

-- Pyydän anteeksi, minä en nähnyt teitä, hyvät naiset; sallitteko, ruhtinatar, minun tarjota Almandinelle pullon sampanjaa?

-- Niin, se olisi sopivaa, sanoi harjoittaja. Hepo on erittäin arka tänään. Se tietää, että nyt on kilpailu edessä, se on ajatellut sitä koko päivän.

-- Kuinka te, herra Archer, sen tiedätte? kysyi neiti Horn kauniilla, säännöllisellä Englannin kielellä.

-- Kuinka minä sitä en tietäisi? Näenhän minä sen hevosta, sanoi Archer kummastuen ja kiukustuen; totta minä sen verran ymmärrän hevosia.

Tallirenki toi pullon sampanjaa. Almandine, kuultuaan korkin paukahduksen, hirnahti heti iloisesti ja nosti päänsä. Mies pisti pullon kaulan suuhun siihen paikkaan, jossa kuolaimet tavallisesti ovat, ja Almandine imi halukkaasti makean juoman, rengin seisoessa vieressä päätään raapien ja kuivia, paksuja huuliaan nuoleskellen sekä kummallisia ajatuksiaan selvitellen.

Ohjelman toinen numero oli näytetty, tuli aika palata parvelle. Ruhtinatar ja neiti Horn menivät, seurassaan Novosiltzov, pitkän piltturivin ohitse satuloimakentälle. Siellä jo Archer oli sekamelskallaan antamassa Petroville lukemattomia hyviä neuvoja suurella innolla, joka johtui Petrovin nuoruudesta ja tunnetusta anteliaisuudesta.

-- Katsokaas, kultaraudikko on venäläinen hepo -- hän ei koskaan sanonut hevosia eläimiksi -- ja sen luonne on venäläinen. Sillä on rohkeutta ja intoa, mutta se aina hätiköitsee. Goddam, kohdelkaa sitä sen tähden tyynesti. Se on kiihkeä ja kunnianhimoinen, teidän pitää sen tähden koettaa heti alussa päästä edelle, jos mahdollista, siitä se saa rohkeutta ja itseluottamusta; näetkös, se on venäläinen luonteeltaan, siltä puuttuu sitkeyttä. Se punainen, ruhtinattaren, on aivan toista laatua, arka tietysti, mutta ei koskaan joudu toivottomaksi, vaikkapa olisi toisena ja kolmantenakin järjestyksessä, neljän viiden kymmenen sylen päässä merkkipaikasta -- ei, se ei joudu toivottomaksi, se on englantilainen ja sillä on rohkeus, joka kestää kaikissa oloissa.

-- Tehkää tilaa, tehkää tilaa! huutaa joku tallirenki alhaalla oven luona.

Samassa kello soi ensimmäisen kerran. Läpi koko tallin kulki kuin sähköisku, kaikki hevoset hörkistivät korviaan, liikahtelivat levottomasti ja raapivat olkia; muutamat hirnuivat vilkkaasti. Ratsupalvelijat juoksivat pilttuihin, hevoset vietiin ulos satuloitaviksi ja loimet riisuttiin. Archer juoksenteli ympäri yrmeänä ja äreänä, koetteli satulavöitä ja solkia ja lakkaamatta toisteli joka ratsastajalle: Pysykää vain levollisena, älkää hätyyttäkö hepoa. Korkeamman ratsastusurheilun lait määräsivät, ett'ei kukaan saanut nähdä vastustajansa hepoa eikä kysellä sen vikoja tai ansioita; vasta satuloimakentällä oli, jos muuten tahdottiin noudattaa hyvää tapaa, oikeus katsastaa vastustajiansa. Sen tähden urheilijain uteliaisuus kokoutui kaikki tyyni tähän paikkaan. Tänne kokouduttiin, saadakseen ehkä minuutin verran katsella kilpailuun lähteviä. Siellä näkivät neiti Hanna ja ruhtinatar kultaraudikko Hasardin, joka oli muhkea hepo Donin aroilta: kullalta kiiltävä, musta selkä, musta harja, musta häntä, ryhti kuin aron kuninkaalla. Tästä hevosta oli Petroville tarjottu koko omaisuus, mutta turhaan.