Chapter 2

... Kun meidän sanomalehtemme harvoin välittävät täkäläisistä oloista, kerron kaikkein lyhykäisimmästi, mitä on tapahtunut siitä asti, kuin sinulle viimeksi kirjoitin. Marraskuun 26 päivänä marssimme Skobelevin johdolla Dengil Tepeä vastaan eräästä kurjanpäiväisestä, pienestä rajalinnasta Bamista, jossa olimme ikävystyttäneet itsemme melkein kuoliaaksi asti niinä parina kuukautena, jotka siellä viivyimme. Meitä oli yhteensä 4,770 miestä ja 67 tykkiä. Teketurkmeenien päälliköllä oli pitkä nimi: Evars Murad Tykma, ja arvonimi Sardar; hänen sotaväkensä oli 40,000 miehen suuruinen. Valetaisteluja toimitteli Skobelev Tepen pohjois- ja itäpuolella sill'aikaa, kuin överstit Kurapatkin ja Koselkov päinvastaisella puolella valloittivat Jengikalan sekä Tepen eteläpuolella olevat linnoitukset. Me viivyimme siellä kauan aikaa, kaivoimme juoksuhautoja ja usein oli elämämme toivottoman kurjaa. Joulun aatosta asti makasin minä 80 miehen kanssa toisessa linjassa, ja minua paleli hirveästi. Vanha Andrejev on ollut minun luonani. Tammikuun 12 päivänä k:lo 11,20 räjäytimme suurella ruutisuonella -- siinä oli koko 1,180 kiloa ruutia -- Tepen muureihin aukon ja ryntäsimme heti sen jälkeen. Sotamies Kotelnikov Shirvanin rykmentistä oli ensimmäisenä vallilla. Upseereista olin minä, vaikka hiukan haavoitettuna, n:o 1. Yrjön ristin ja överstin arvon voitin sillä tempulla. Tepen valloitus mursi tekeläisten vallan. Neljäntoista päivän kuluttua olin minä jonkunlaiseen kenttäkuumeesen sairastuneena paluumatkalla Europpaan. Saatuani järjestetyksi asiani Moskovassa tulen heti käymään kotimaassani ja Haapakoskella. Lisää kirjeessä sisko Hannalle. Pyydän kertomaan terveiseni kaikille, jotka vielä muistavat minua, varsinkin vanhalle provastille, jos hän vielä on elossa. Hyvästi näkemään asti. Tottelevainen poikasi

_Erik_.

Provasti oikein punastui tästä tervehdyksestä.

-- Poika parka, Erik parka, kyllä hän on saanut viettää oikeata koiran elämää siellä kaukana niiden rosvojen parissa. Olisipa kyllä jo aika tulla hänen kotiin. Itsekseen hän ajatteli: tuohan muuten oli pikemmin vain virkakertomus ylipäällikölle kuin kirje isälle.

Ikään kuin vapaaherra vanhuksella olisi ollut aavistus provastin ajatuksista, sanoi hän, niin niin, kyllä vielä saamme enemmän uutisia Hannan kirjeestä; luepas sinäkin kirjeesi, tyttöseni.

Vakavalla alttoäänellään luki Hanna:

-- Parahin sisareni. Kuinka olen palannut Moskovaan, sen saat lukea isän kirjeestä. Niinpä niin, minä olen siellä viikon kuluttua ja tarvitsen sinun apuasi. Minä olen niin kauan asunut auloissa, aavikoilla ja kasarmeissa, että en enää oikein tiedä, miltä vakinainen ihmisasunto näyttääkään. Jos nyt tahdot tehdä minulle suuren palveluksen, niin tulet tänne minun luokseni neljäksitoista päiväksi ja autat minua laittamaan kuntoon sen kruununtalon, jota minulla on oikeus hallita. Sinun aistisi ja kykysi sovitella yhteen värejä olisi minulle sanomattoman suureksi hyödyksi. Luullakseni ehtisimme saada kaikki tehdyksi neljässätoista päivässä. Jos käy oikein hyvin, niin ehkäpä sen ajan kuluttua pääsen lähtemään yhdessä sinun kanssasi Suomeen. Sinä saat asua minun luonani ja minä teen olosi täällä niin suloiseksi kuin mahdollista. Mehän emme ole tavanneet toisiamme siitä asti, kuin neljä vuotta sitte kävit minun luonani Krasnoje-Selossa. Arvaathan, että minulla olisi paljo kyseltävää sinulta. Muistatko kapteeni Martinovia, jonka kanssa söimme aamiaista kylässä Tuuterin mäillä? Voitko ajatella, hän on nyt, vaikka vanhempi minua, minun överstiluutnanttini. Se oli mieluinen uutinen minulle. Vastaa sähköteitse sillä osoitteella, jonka näet tässä alla. Kuin tulet, olen minä vastassa. Terveisiä kaikille veljeltäsi

_Erikillä_.

-- No, neiti Hanna lähtee, tietysti, sanoi provasti.

-- Niin, jos isällä ei ole mitään sitä vastaan.

Vapaaherra vanhus taisteli itsekseen ankaran taistelun. Päästää nyt kiireimpänä kevättöiden aikana uskollisin apulaisensa pois koko neljäksitoista päiväksi, se oli suuri uhraus hänelle.

Provasti katseli tarkasti vanhaa ystäväänsä. -- No, veli, mitä arvelet? Salli minun antaa hyvä neuvo. Älä hylkää Erikin pyyntöä, ei se kohtuuton ole. Ajattelehan, millaista elämää hän on viettänyt siellä kaukana Kara Kumin aavikoilla.

-- Niin, vastasi vapaaherra, saathan lähteä, tyttöseni, saathan lähteä, mutta koeta palata niin pian kuin mahdollista. Näethän, kuinka vaikea minun on tulla toimeen ilman sinua.

Nyt tapahtui jotakin, mitä ei ollut tapahtunut moneen vuoteen: neiti Hanna syleili isäänsä.

-- Nyt olit oikein hyvä, isä. Kas niin, tulkaa nyt ruokasaliin. Larsson ilmoitti jo, että illallinen on valmis.

Vanhukset läksivät illalliselle, joka syötiin iloisella mielellä. Atrian jälkeen poltettiin vielä yksi rauhan piippu, ja sitte saattoi vapaaherra provastia sillalle kosken alle ja vielä kappaleen matkaa edelleenkin pappilan porttia kohti. Kuin kello löi kymmenen, oli jo aivan hiljaista Haapakosken kartanossa, niin hiljaista, että kuului, kuinka viimeiset muuttolinnut, jotka olivat matkallaan myöhästyneet, suhisten lensivät pitkin jokilaaksoa pohjoista kohti.

* * * * *

Viikon kuluttua oli neiti Hanna jo matkustanut Moskovaan. Erik Horn oli siksi ajaksi, kuin hänen kartanoansa korjattiin, vuokrannut Petrovan puistosta erään huvilan. Tämä Aldonin huvila oli pieni, mutta erittäin komea rakennus kaikkein arvokkaimmassa osassa puistoa. Eräs rikas moskovalainen oli rakentanut sen kuuluisalle laulajattarelle Aldonille, mutta nyt se oli jo ollut vuoden kaksi autiona. Laulajatar oli karannut, kuten kerrottiin, vähäpätöisen saksalaisen viuluniekan kanssa, joka oli soitellut keisarillisessa orkesterissa.

Erik Hornin ja hänen sisarensa Hannan kesken vallitsi parempi ystävyys kuin sisarusten kesken tavallisesti. Heidän äitinsä oli kuollut aikaisin; isä kun oli lakkaamatta kiinni hallitus- ja kunnallisissa toimissa, oli hänelle jäänyt hyvin vähä aikaa lastensa kasvatuksen varalle. Sen tärkeän osan velvollisuuksistansa oli hän jättänyt eräälle nyt jo kuolleelle naissukulaiselle. Sisarukset olivat siis kasvaneet yksissä ja saaneet tyytyä jo hyvin nuoresta asti ainoastaan toistensa seuraan. Monivuotinen oleskelu isäin vanhassa kartanossa ynnä ratsastus-, kalastus- ja metsästysretket olivat tuottaneet heille yhteisiä lapsuuden muistoja, joita he olivat yhä virkistäneet ahkeralla kirjeenvaihdolla. Toistensa tapaaminen nyt niin monen vuoden jälkeen tuottikin heille molemmille sanomatonta iloa.

II.

Moskovassa, suuressa kaupungissa, jossa kaikkein slaavilaisten sydän sykkii, Moskovassa, mahtavassa kaupungissa, jossa kukistumattomat yleiset mielipiteet kirjoittavat niitä lakeja, jotka itsevaltias sitte lähettää maailmaan, Moskovassa, pyhässä kaupungissa, jossa sadat kirkot ojentavat kultaisia kupujansa sinitaivasta kohti, siellä soivat tuhannet kellot helluntain, ihastuksen, kevään juhlaa. Paitsi tämä kellojen jymisevä ääni, julisti kevään juhlaa myöskin sotilasmusiikin helisevä soitto, kulkein pitkin Tverin bulevaardia. Ihastuksissaan leivot sini-ilmoissa Petrovan puiston kukkivain nurmikkojen päällä lauloivat kevään ylistystä. Kevättä kohisi joen ruskea vesi, kulkeissaan poreillen kohti Volgaa, "Venäjän suurta äitiä Volgaa".

Petrovan puistossa vierivät vaunut toistensa jäljestä lakkaamattomassa jonossa.

Tänään piti kaiken, mitä Moskovassa oli komeata, rikasta ja loistavaa, lähteä ulos, ja Moskovassa on paljo näyteltävää sillä alalla. Tänään se Moskovan ylhäinen maailma toi ilmi kevään vallan julkisen tunnustuksensa. Kalleita vaunuja vetivät englantilaisissa, ranskalaisissa ja venäläisissä valjaissa pärskyvät hevoset, välkkyvinä sekä karvaltaan että varuksiltaan. Kuskit, toinen paksumpi toistaan, tunsivat, että tämä oli heidän kunniapäivänsä; he vallan loistivat viinasta ja ylpeydestä. Arvokkaasti ja kauniisti kantoivat he riikinkukon höyhenillä koristettuja, mataloita hattujaan.

Vaunuissa istui komeita nuoria naisia, puettuina Pariisin viimeisimmän muodin mukaan loistavan valkoisiin tylli- ja musliinipukuihin: komeat kuin kukan terät, ilmaiset ja keveät kuin kevätpilvet. He liikkuivat niin sulavasti ja vapaasti suurine kukka-, pitsi- ja nauharuusu-taakkoineen, kuin ei tuo katoava komeus olisi koskaan tuottanut heille eikä kellekään muulle mitään huolia eikä pään vaivaa. He laskivat keskenään leikkiä, tervehtivät hymyillen ohi ajajia; iloa oli ilmassa eikä sulava hymy ollut koditonna, Nuoret sydämmet sykkivät jäntevästi ja voimakkaasti kureliiviseinämiä vastaan; säihkyvät silmät ja punaiset huulet puhuivat, kukin kielellään, kevään ilosta, nuoruuden onnesta.

Keskellä tätä kirjavaa, iloista joukkoa astuivat Horn ja hänen ystävänsä Martinov Aldonin huvilaa kohti, puiston koillisosaan, noutamaan neiti Hannaa päivälliselle. Sillä tänään, niin oli päätetty, oli syötävä poissa kotoa jossakin kesäravintolassa, joita täällä on paljo.

Erik Horn oli täysverisen skandinaavialaisen tyyppi: sinisilmäinen, valkoverinen ja kaunisvartaloinen. Leveä otsa, leveä ja voimakas leuka sekä ruotsalaiseen tapaan sovitettu parta tekivät hänet kerrassaan toisen näköiseksi kuin se piiri, jossa hän nyt oleskeli. Isänsä näköisyyttä hänessä oli hyvin vähä tahi ei yhtään; isän kasvojen läpitunkeva viisaus ja jyrkkyys puuttui kokonaan pojalta. Jonkinlainen vienous, naisellinen häveliäisyys, jopa välistä päättäväisyyden puutekin olivat koko hänen olemuksensa pääluonteena. Se oli niin selvästi näkyvänä, ett'ei edes hänen sotilaspukunsakaan eikä sen mukainen käytöksensä voinut sitä peittää.

-- Me tulemme liian aikaisin. Sisareni ei varmaankaan vielä ole valmis, sanoi Horn. Mutta kuules, jatkoi hän äkisti, kuka on tuo kaunis nuori tyttö ratsain, tuo, jolla on sininen harso?

-- Missä, kuka? Ja Martinov katseli ajajain, ratsastajain ja kävelijäin lainehtivaa joukkoa. Ei, hän ei nähnyt ketään, hän ei tiennyt.

-- Täällä on ahdasta ja alkaapa jo pölistäkin, sanoi hän, astukaamme jotakin sivukäytävää, tuonne lammikolle päin.

Hän kääntyi sivukäytävälle ja Horn seurasi häntä. Vähän matkan päässä suuresta tiestä, jota tuo kimalteleva ihmisjoukko kulki, löysivät he lammikon luota mukavan puutarhasohvan, jota varjostava palsamipoppeli levitti lämminneesen ilmaan suloista tuoksuaan. Heidän ja lammikon välillä oli ainoastaan kapea ratsutie.

-- Me tulemme tosiaankin liian aikaisin, sanoi Martinov ja katsoi kelloaan. Jos tahdot, niin ryhdymme selittelemään oloja ja henkilöitä pataljoonassa. Horn mielihyvällä suostui ehdotukseen.

Martinov juuri paraikaa teki nuorelle päälliköllensä selkoa pataljoonasta ja sen upseereista, kuin sitä paikkaa kohti, jossa nämä kaksi herraa istuivat, kääntyi ratsastava nainen kevytjalkaisella, omituisen punavärisellä ratsullaan, jäljessä puhlakka ratsupalvelija papurikon hevon seljässä. Nuori nainen ratsasti erittäin sulavasti; hepokin näytti tuntevan, mikä kaunis taakka sillä oli kannettavana: se käveli sulavasti notkuvin askelin, taivutti kaulansa komean kaarevaksi ja pärskyi mielihyvästä. Nuori neito oli hyvin kaunis, pieni pää lepäsi vakavasti ja viehättävästi hienolla, taipuisalla kaulalla. Pitkä sininen harso, leviten häilyvänä hatusta, ikään kuin kietoi häntä ilmamaisella verholla, josta lämpöisen tummat silmät loistivat ystävällisesti ja luottavasti koko maailmaa kohti.

Kevättuuli, ripeä liike ja häikäisevä valo antoivat hänen piirteilleen väriä ja raikasta, kosteaa loistetta, joka vielä paremmin saattoi hänessä nuorekkuuden, melkeinpä lapsellisuuden näkyviin. Yksi ainoa suhdattomuus oli tuossa suloisessa muodossa: vienon surumielisyyden piirre, joka värehti hienon, kauniin suun päällä.

Ratsastajaneidon lähestyessä sitä paikkaa, jossa Horn ja hänen kumppaninsa istuivat, hypähti viimemainittu ylös ja tervehti häntä, tosin kunnioittavasti, mutta kuitenkin melkoisen tuttavallisesti.

-- Hyvää päivää, Helena Nikolajevna, mikä ihana kevätpäivä.

-- Ahaa, Dimitri Semenovitsh, oletteko tekin ulkona kävelemässä. Neiti katsoi hyvin pitkään Hornia, joka nousi ja odotti, että Martinov esittelisi hänet, mutta turhaan.

-- Kuulkaas -- ja neito pidätti ratsuansa -- minä olen levoton, kuinka käy huomeisen iltaman pääsylippujen. Oletteko te saaneet ne sijoitetuiksi? Tiedättekö, kyllä käy vaikeaksi saada niin monta sijaa täytetyksi. Kaunis ilma houkuttelee ulos koko maailman. Kuinka monta teillä on jäljellä?

-- Kaksi, vastasi Martinov puoliääneen. Horn ei voinut kauemmin vastustaa kiusausta, vaan yhtyi puheluun.

-- Korkeasukuinen neiti, sallitteko minun, vaikka olenkin muukalainen, käyttää niitä kahta lippua?

Nyt vasta näytti Martinov tajuavan velvollisuutensa.

-- Ah, Helena Nikolajevna, sallikaa minun esitellä teille meidän uusi komentajamme, minun ystäväni, Erik Stålsköld Horn vapaaherra, Helena Nikolajevna Chamitov.

Översti riensi esiin, tervehti kauniisti neitoa ja sanoi:

-- Suurimmalla mielihyvällä me, sisareni ja minä, käytämme ne liput. Iltamahan on hyvää tarkoitusta varten vai kuinka?

-- Hyvää tarkoitusta varten, tietysti, eikö Dimitri Semenovitsh ole sitä kertonut teille? Te tuotte myös sisarenne, sitä parempi -- ja koko hänen muotonsa loisti ilosta, joka kaikki vaikutti hyvin suuresti Horniin. -- Terve tuloa, herra översti, terve tuloa, te tulette istumaan samassa looshissa kuin me, minä ja tätini, mademoiselle Dorinne Koshelsky. Meille on oleva hyvin mieluista tehdä tuttavuutta teidän kanssanne.

-- Minä kiitän, sanoi Horn kohteliaasti ja aikoi juuri lisätä vielä pari sanaa, kuin Helena Nikolajevnan ratsu, säikähtäen polkupyörällä ajajaa, joka varomattomasti mennä suhahti aivan vieritse, hypähti -- ja pois sitä mentiin täyttä laukkaa. Pitkä harso kohosi taakse ja näytti metsän kevätvihreyttä vasten ainoastaan selväväriseltä siniviirulta.

-- Hyvänen aika, eihän hänellä vain käyne pahoin, sanoi Horn levottomasti, varjosti kädellään silmiänsä ja hätäillen katsoi pois lentävää neitoa. -- Kirotut polkupyörät.

-- Oh, ei vaaraa; jos oikein tunnen Helena Nikolajevnaa, niin hän kohta kyllä masentaa Almandinensa. Se on hänen mielikkiratsunsa. Helena Nikolajevnalla on suonissaan kasakin verta.

Kasakin verta! ne sanat vaikuttivat vastenmielisesti nuoreen överstiin.

-- Miksi et tahtonut esittää minua hänelle, sinä vanha kumppani?

-- Enkö tahtonut? Tietysti minä tahdoin.

-- Etkä sinä ole virkkanut niin mitään hänen pääsylipuistaan ja vielä vähemmin iltamasta.

-- En, Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov, pakollisesti hymyillen. Minä olen sinulle nyt kaksi kokonaista päivää kertonut kaikkea, niin kaikkea mahdollista, ja kuitenkin sinä vaadit minua vastuusen siitä, mitä en ole puhunut. Onko se oikeuden mukaista?

Horn hymyili. -- Kelvottoman kaunis tyttö hän on, se Helena Nikolajevna. Näitkö, kuinka päivänpaisteiseksi hän muuttui, kuin minä mainitsin, että sisareni tulee myös. -- Mutta kuulehan, hänen nimensä on Chamitov, no, sittehän hän on teidän entisen rykmentinpäällikkönne tytär.

-- Niin, hänen isänsä on ruhtinas Nikolai Konstantinovitsh Chamitov, sanoi Martinov.

Miten kummallista. Hornista tuntui, kuin Martinov olisi vastahakoisesti antanut näitä tietoja.

-- Mutta et sinä häntä ruhtinattarena minulle esitellyt.

Martinov nauroi. -- No mutta, tämähän on oikea tutkistelu, enkö sitä jo sanonut? No ruhtinas ja ruhtinas -- hän nauroi pilkallisesti -- on niilläkin eroa, ja tämä ... hm. Ei hänen sukunsa ole samettikirjassa Kremlissä. Se suku kuuluu noihin Kaukaasian tatarilaisiin ruhtinassukuihin, jotka Katarina II:sen aikana antautuivat Venäjän alammaisuuteen ja ovat sitte anastaneet itselleen ruhtinaan arvon. Sellaisia, senhän itse paraiten tiedät, on siellä alhaalla kuinka monta hyvänsä, ruhtinaita, joilla ei ole muuta kuin yksi teltta ja yksi hevonen. Muuten oli rykmentinpäällikön isoisän isoisä haidamak, erään muhamettilaisen kasakkiheimon päällikkö, joka sata vuotta sitte rosvoillen retkeili niillä seuduin, jossa nyt Orenburg on. Sillä vaikka, kuten tiedät, Orenburgia katsottiin jo Elisabet Petrovnan aikana täydellisesti kukistetuksi, niin tuskinpa siellä siltä Venäjän valta oli voimassa ennen kuin viiden kymmenen vuoden kuluttua. Niin tosiaan, hänestä, siitä kantaisästä, jolla muuten oli tuo vähän kummallinen nimi Haidulla, tiedän kertoa hupaisen jutun, minä kuulin sen vanhalta ruhtinaalta, meidän entiseltä rykmentinpäälliköltä itseltään. Tahdotko kuulla sen? Ja Martinov oli jo jälleen kokonaan tointunut äskeisestä hämmennyksestään.

-- Tässä piilee jotakin, sanoi Horn itsekseen -- ensin erittäin vaitelias, sitte puhelias. Ääneensä lausui hän: minäkö en kuuntelisi, kuin Dimitri Semenovitsh Martinov kertoo. Muistathan, mitä meillä oli tapana sanoa Varsovassa: Martinov on runoilija. Minä riipun suussasi, sanoo tatarilainen, ala!

-- Kiitos hunajasta. Otahan papyrossi, tässä on tulta. Martinov asettui mukavasti sohvalle, heitti toisen polvensa toisen päälle, tuprutteli papyrossiansa ja alkoi: Niin, näetkös, tämä Haidulla, Nikolai Konstantinovitshin isoisän isä, oli monta vuotta käynyt pikku sotaa keisarinnan joukkoja vastaan; se oli Katarina II:sen aikana. Viimein kävi samoin, kuin aina on käynyt näille villeille ja nyt viimeksi Achalin tekeläisille ja Samarkandin tatarilaisille Kauffmannin sotaretken aikana. Vaikka olivatkin urhollisia, kukistuivat he. Ollen viekas kuten itämaalaiset ainakin ja verraton valtioviisas, teki Haidulla vanhus samoin, kuin Samarkandin kaani nyt on tehnyt: hän ryhtyi rauhan hieromiseen. Kuin oli kaksi vuotta lakkaamatta lähetelty sanansaattajia lahjoineen ja pitkine itämaisine, sananlaskuista ja runollisista kuvista kirjavine kirjoituksineen, johduttiin viimein itse asiaan. Haidullan tuli saada kahden kymmenen tuhannen ruplan vuosieläke, ruveta jonkinlaiseksi liittovasalliksi ja ottaa aulaansa venäläistä varustusväkeä. Lyhyesti sanoen: vastarinta oli kukistettu. Mutta Haidulla vanhus meni vielä pitemmälle: eräitä melkoisia etuja vastaan lapasi hän kääntyä kristinuskoon.

Keisarinna lähetti aroille hovipappinsa, isä Osipin, ja hovimaalarinsa Lampin. Tunnethan mielevän Lampin, hänet, joka on maalannut Katarinan muotokuvan, sen, joka on Talvipalatsissa ja vielä tänäkin päivänä saattaa kenen hyvänsä, joka sen näkee, vähän päästä pyörälle. Kuuden kuukauden kuluttua palasi maalari ja toi Haidulla vanhuksen kuvan, joka oli tehty sen kokoiseksi, kuin hän todella oli. Millainen kuva! Lempo vie jos ei vielä tänäkin päivänä pelota tuo vanha rosvo. No, ehkäpä saat sen joskus nähdä Nikolai Konstantinovitshin luona.

Kuin muotokuva näytettiin Hänen Majesteetillensa keisarinnalle, kerrotaan hänen sanoneen: Lampi, te olette tehnyt tehtävänne hyvästi, mutta kuinka menestyy minun hovipappini työ? Lampi vastasi kuin kohtelias hovimies ainakin: Teidän Majesteettinne, haidamak kyllä antaa kastaa itsensä, mutta hän tahtoo muutamia pieniä muutoksia uskonoppiin tahi oikeammin siveysoppiin, ja niistä hän pitää itsepäisesti kiinni, ja kunnianarvoinen isä Osip on neuvoton ... hän pyytää tarkempia ohjeita.

-- Mitä tahtoo sitte "serkkumme", ruhtinas Haidulla?

-- Hän tahtoo pitää haareminsa.

Vieno ivanauru kirkasti keisarinnan kasvot ja syvät sinisilmät säihkyivät pidätetystä ilosta. Sitte kääntyi hän puoliksi ja sanoi paljon tarkoittavalla äänellä: Prinssi Orlov, lähettäkää isä Osipille käsky kastaa se vanha shakaali. Ja hovilla oli huvia siitä pikku tapauksesta koko viikon ajaksi.

Mutta kuin shakaali oli kastettu, kiukustui hänen kansansa. Haidulla, jonka nimenä nyt oli Aleksander, karkoitettiin pois aavikoilta monilukuisen perheensä kanssa, hän tuli tänne Moskovaan ja sai täällä vanhan rappeutuneen linnan, jossa se perhe asuu vieläkin. Poika Yrjö pantiin paashikouluun ja meidän valtiomiehemme käyttivät häntä sitte kruunun tavoittelijan nimellisenä, pitääkseen yllä riitoja hänen heimossaan tuolla entisillä aavikoilla. Suureksi suosion osoitukseksi sai hän jossakin tilaisuudessa ottaa vastaan isänsä, vanhan shakaalin, muotokuvan, joka muuten oli hylkynä, jossakin Talvipalatsin nurkassa.

-- No, mitä hänestä sitte tuli?

-- Pojastako?

-- Niin Haidulla Aleksanderin pojasta, Yrjöstä.

-- Kenraali hänestä tuli. Mutta hän ei kuitenkaan voinut koskaan päästä vapaaksi haaremin ajatuksista, vaan pani toimeen häväistysjuttuja, ja ihan varmaan olisi koko suku joutunut rappiolle, ell'ei joku suurruhtinas olisi ollut kummina hänen pojallaan Konstantin Georgevitshillä. Tätä Konstantinia holhoili milloin kukin ruhtinas, ja hän olikin tosiaan aika mies; viimein pääsi hän intendenttiviraston päälliköksi ja kokosi aika lailla rahaa. Hänen pojastaan, meidän Nikolaistamme, tuli rykmentinpäällikkö, mutta hän otti eron tahi oikeastaan hänet erotettiin virastaan pari vuotta sitte. Muistathan vetovoiman lain. Niinpä niin, ne kerrokset, joista hän on alkuisin, vetävät häntä sinne jossa hänen kotonsa oikeastaan onkin. Hän osasi olla hyvinkin hieno ja komea nuorempana, siisti kuin kissa, kaunis kuin paratiisilintu, se oli kaikki opittua, vaan nyt, kuin hän jo on vanha, niin...

Mutta Hornia ei miellyttänyt Dimitri Semenovitshin kertomuksen loppuun kuuleminen. Kaunis, nuori neito oli tehnyt häneen syvällisen vaikutuksen, hän oli vieläkin näkevinään akaasiain vaaleaa vihreyttä vasten hänen lumoavan kuvansa. Että tällä hienolla, ilmaisella olennolla olisi mitään yhteyttä tuon ylhäisen roskaväen, tuon tatarilaissuvun kanssa, jonka historia oli lyhyissä, voimakkaissa piirteissä juuri ollut hänen nähtävänänsä, se tuntui Hornista vastenmieliseltä. Että kaikki tuo nuoruuden ja kauneuden ilmestys, joka, vaikka se jo oli kadonnut, yhä vielä kajasti hänen silmissään valkoruusuna tahi sellaisena kuin mantelikukan terä, tulisi vedetyksi alas, se tuntui hänestä vaistomaisesti tuskalliselta.

-- Lähtekäämme, Dimitri Semenovitsh, sanoi hän lyhyeen. Sinä syöt meidän kanssamme Jarissa, vai kuinka?

Dimitri katsoi tutkivasti kumppaniinsa.

-- Olkoon menneeksi Jarissa. Mutta vapaaherratar, sinun sisaresi meidän pitää ensin noutaa.

He läksivät astumaan polkua pitkin, tulivat suuren lammikon rantaan, jonka päällä pääskyset lentelivät, riemuisesti viserrellen, ja kääntyivät taas suurelle tielle, jota pitkin vaunujono juhlallisen hitaasti kulki entiseen tapaansa. Samassa he näkivät Helena Nikolajevnan punaisella ratsullaan keskellä kiehuvaa joukkoa; hän tervehti viehättävästi piiskallaan, hymyili voittoisesti ja läjäytti ratsuaan.

Silmänräpäyksen ajan näki Horn sinistä harsoa ja tunsi outoa ahdistusta ja sääliä neitoa kohtaan, joka sitä kantoi. Hän ajatteli itsekseen: niin rakastettava ja hieno, ja kuitenkin sellainen kuorma raakoja, likaisia muistoja ainiaaksi kytkettynä hänen sukunsa nimeen. Melkein vihamielin sanoi hän:

-- No, Dimitri Semenovitsh, mutta tyttö, tyttö itse, mitä sinulla on hänestä sanomista?

Martinovilta ei jäänyt huomaamatta Hornin puheessa piilevä pieni piikki. Iloisesti vastasi hän:

-- Erik Aleksandrovitsh, tahdotko tietää, mitä minulla on sanomista hänestä? No, saathan itse nähdä Helena Nikolajevnan huomenna. Sen verran minä vain sanon, että hänellä on selvä pää ja että hän tietää ja osaa enemmän kuin hänen ikäisensä tytöt tavallisesti.

Horn työnsi sivulle vaaleat viiksensä ja hymyili hiljaa itsekseen. Nyt he jo olivat Aldonin huvilan luona, Neiti Hanna seisoi odotellen kuistilla, valmiina lähtemään.

-- Olemmeko antaneet teidän armonne odottaa? huusi Martinov ranskaksi orapihlaja-aidan ylitse, joka oli huvilan ja suuren tien välillä.

-- Ehkä minuutin, vastasi Hanna; vaunut ovat valmiit, minä tulen heti. Kohta sen jälkeen istui koko seurue landoo-vaunuissa, ajaen hölkkäjuoksua Jaria kohti.

Jar on Moskovassa eräs ulkoravintola, joka on ainoastaan hyvin edullisen asemansa ja muinaismuistojensa tähden voinut pysyä sellaisessa arvossa, että siinä kauneina vuodenaikoina käy niitäkin, jotka muuten ovat hyvin tarkkoja paikan valinnassa. Se on aivan Petrovan puiston portin ulkopuolella viertotien varrella, joka vie sieltä avaran Hodinin tasangon halki.