Chapter 13

-- Voi Darja, Darja, miksi lausuit nuo sanat, jotka kiihdyttivät minun uteliaisuuttani, miksi en saanut muistella sinua puhtaana ja hyvänä, sellaisena, kuin sinua näin elämässä! Miksi heitit ulos tuon hirmuisen salaisuutesi, joka nyt on raateleva minua ijäisesti! Ja hän purskahti itkuun. Kuultuaan Erikin askeleet kuivasi hän kyyneleensä ja otti käteensä kirjan, sillä hän tiesi, että Erik ei ollut hyvillään hänen makaamisestaan joutilaana ja uneksien. Helena ei tahtonut vaivata häntä suruillaan, ja sen tähden hän oli lukevinaan. Ja kuitenkin oli hän tänne tullessaan kaikkein vakavimmasti päättänyt koettaa mukautua siihen asemaan ja niihin oloihin, jotka hänelle tässä maassa kuuluivat. Turhaan; kaikki oli aivan ennellään. Hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin käydä aina katsomassa lastansa; mutta siellä oli hänellä voimakas kilpailija, joka oli lujasti päättänyt olla antamatta lasta pois luotansa kellekään. Marfa Ivanovna oli koko sielustaan antautunut pienokaisen hoitoon. Katsoipa hän monesta syystä itseänsä ikään kuin sen oikeaksi äidiksi. Hän oli pelastanut lapsen sielun, kuin kaikki muut yhdessä koettivat sitä hukuttaa; hän oli hoidellut sitä aivan sen syntymisestä asti. Ja merkillisintä vielä oli, että, vaikka hän, kuten lääkäri sanoi, oli perin epäterveellinen henkilö, lapsi kuitenkin eli, viihtyi ja kasvoi hänen hoidossaan. Kaikki nyyttinsä ja käärönsä oli hän tuonut kanssansa Moskovasta, eikä häntä voitu koskaan totuttaa kätkemään niitä mihinkään. Ne olivat kuten ennenkin ladotat pitkin seiniä ympäri huonetta -- samassa huoneessa jossa hän ja lapsi makasivat ja jossa hän kuivaeli lapsen vaatteita ja keitti sen ruokaa. Alussa oli Erik joka päivä käynyt lapsen kammarissa, pannut toimeen suuren siisteysmetelin, tuulettanut huonetta ja uhannut erottaa Marfa Ivanovnan kokonaan palveluksesta; mutta kuin Marfa kaikkein pyhäin nimessä vakuutti, että lapsi oli kuoleva, jos siellä ryhdyttiin tuulettamaan ja pesemään, ja kuin Helena oli taipuvainen puolustamaan Marfaa, päättyi asia niin, että itsepäinen vaimo vanhus sai pitää paikkansa ja omat tapansa. Viimein Erik ei enää ollenkaan mennyt koko huoneesen, päästäkseen riidoista ja kiusasta. Eikä Marfa taistellut yksistään talon isäntää vastaan, vaan piti puolensa myöskin kaikille muille palvelijoille. Hän halveksi heitä sydämmestänsä: hehän olivat vain tshuhooneja, alempaa rotua, uskottomia ja taitamattomia; eiväthän he osanneet edes venättäkään. Ja Helena puolestaan, kuin huomasi pienokaisen voivan varsin hyvin, vaan tulevan levottomaksi, jos hän itse rupesi sitä hoitelemaan, viimein hänkin ainoastaan kävi sitä katsomassa. Mutta se ei ollut mitään työtä. Niinpä hän tuota pikaa taas oli aivan kuin viime talvenakin joutilas, alakuloinen, väsynyt ja avun tarpeessa. Paljon houkuttelun jälkeen oli sisko Hanna luvannut tulla kälylleen avuksi, mutta ainoastaan muutamiksi viikoiksi.

Viimein, kun ei mikään auttanut, kun kesä kului eikä parantumisesta tullut sen enempää, ehdotti lääkäri kaikkein viimeisintä keinoa: Helenan täytyi muuttaa etelään, ja kun hänelle siellä tulisi ikävä lasta, piti se viedä mukaan. Mutta mihin matkustaa? Siitä neuvoteltiin toden perästä, Hanna ehdotti Rivieraa, Helena mainitsi Jaltaa Krimin niemellä, jossa hänen sukulaisillansa Koshelskyillä oli kaunis huvila, nyt tyhjänä. Mutta Hanna kiivastui ja lausui melkein liian jyrkästi, että sellainen tuntematon kylpypaikka kuin Jalta ei ansaitse ajatellakaan. Helena pahastui ja kertoi, mitä suuria ansioita juuri sillä paikalla oli, sillä siellähän Mariakin ymmärsi kieltä ja siellä oltiin kuin kotona ja kuitenkin etelässä.

-- No, mutta eihän Marfa tarvitse kylpyjä eikä etelän ilmaa, vaan sinä, vastasi Hanna kärsimättömästä. Erik rypisti kulmiaan. Helena kalpeni kiukustuksesta; niin, nyt hän tahtoi matkustaa juuri Jaltaan, sanoi hän päättävästi. Ja siten se oli päätetty.

Kuin Hanna ja Erik sattuivat kahden kesken, sanoi Hanna:

-- Suo anteeksi, mutta minusta sinä näytät liian heikolta, rakas veljeni Erik. Kaikki, mitä olet tänä aikana voittanut, menee nyt hukkaan. Ja kuinka käy kielen? Se vähäinen, kuin hän on oppinut ruotsia, unhottuu kokonaan. Ei tosiaankaan haittaisi, että vaimosi saisi nähdä Länsi-Europpaa.

-- Niin, siskoseni, mutta mitä sitte sinun mielestäsi minun pitäisi tehdä? Kuin hän haluaa Jaltaan, niin...

-- Entä sitte tuo likainen Marfa, eikö jo olisi aika...

-- Marfa ja Marfa -- lapsi viihtyy ja kasvaa hänen hoidossaan. Minä olen koettanut erottaa heitä, mutta poika kuihtuu. Kuin hän kasvaa niin isoksi, että voimme tulla toimeen ilman Marfaa, otamme sellaisen hoitajan, joka saa opettaa hänelle, mitä tarvitsee.

-- Niin, mutta minusta on anteeksi antamatonta, että...

-- Kuulehan nyt, sanoi Erik kärsimättömästi ja ääni vapisevana -- hän oli kauan ollut pahoillaan sisaren tylyydestä kälyänsä kohtaan -- minun mielestäni ei tuo asia kuulu kellekään muille kuin meille. Ja hän meni huoneesensa ja löi ovensa lujasti kiinni. Helena tukeutti huokauksen ja pyyhkäsi silmästään kyyneleen: Oliko tämä hänen veljensä, jota hän rakasti ikään kuin äidin rakkaudella, omaa voittoa pyytämättä, hellästi, enemmän kuin ketään muuta. Tästä veljestä erotti häntä tuo käly, jota hän ei ollut koskaan voinut kärsiä ja joka oli kerran riistävä häneltä kaikki. Ja hänen sydämmessään nousi vihan tunne, voimaton viha tuota muukalaista naista kohtaan.

Ja Helena, lapsi ja Marfa matkustivat pois etelään. Hanna oli jo ennen matkustanut kotiinsa Haapakoskelle. Erik oli aivan yksin suuressa kartanossa. Välttämättömyyteen tyytyvästi huoaten ryhtyi hän innolla töihinsä. Työn tuli nyt lohduttaa häntä hänen pitkin talvea yksin kävellessään suurissa huoneissa ja odotellessaan uutta vuotta, jolloin hän oli lähtevä Helsinkiin valtiopäiville, ja sitte kevättä, jolloin hänen vaimonsa ja pieni Erik parka olivat palaavat.

Viikko kului toisensa jälkeen, hän teki virkamatkoja ja piti tarkastuksia, tutustui kansan oloihin ja alkoi taas viihtyä työssään. Silloin yht'äkkiä tuli odottamaton sanoma Haapakoskelta.

* * * * *

Kuin Haapakosken vanha vapaaherra oli saanut tietää, että hänen poikansa poika oli kastettu oikeauskoiseen oppiin ja saanut nimen Jegor, joutui hän aivan haltioihinsa ja nosti suuren melun sen kohdan korjaamisen aikeissa. Ainoastaan vaivoin saatiin hänet uskomaan, että hyvin surettavat perheolot ne vain olivat sen saaneet aikaan ja että Helena, vaikka kyllä sielustaan ja mielestään hartaasti rakastava omaa uskoaan, oli tehnyt, mitä suinkin voinut, pitääkseen kerran antamaansa lupausta.

Vapaaherra vanhus oli aikoinaan ollut edellisen keisari vainajan suosiossa. Nyt hän poikansa nimessä kirjoitti anomuskirjan hänen seuraajalleen, matkusti Pietariin, taivutti jäykkää niskaansa, kävi ministerien puheilla ja virastoissa, pyysi pääsöä keisarin puheille ja pääsikin, mutta ei saanut varmaa vastausta, sillä nyt olivat ajat jo toiset. Viimein hän suureksi harmikseen sai vastaukseksi armollisen "emme voi" ja samalla pyhältä synoodilta kirjoituksen eli oikeammin lavean ja syväoppisen selityksen, jossa lopulla sanottiin, että hänen lapsensa lapsi lepäsi turvallisena oikeauskoisen kirkon pyhässä ja lempeässä sylissä ja että hänen tulisi kiittää taivasta, joka oli niin ihmeellisesti ohjannut äskensyntyneen kohtaloita, että hän vastoin kaikkia ihmispuuhia oli joutunut oikeaan isän syliin.

Tämä kirje saapui vapaaherralle, joka viime aikoina oli hyvin vanhennut, juuri hänen maatessaan sairaana vilustumisesta, levottomuudesta ja pahasta mielestä tuon hänen käsityksensä mukaan suuren onnettomuuden tähden, joka oli kohdannut sukua. Sanoma, jonka kirje toi, oli hänelle aivan odottamaton. Hän oli luullut saavansa olla varma myöntävästä vastauksesta. Sentähden se koski häneen niin kovin, että hänen sairautensa siitä paheni. Parin viikon kuluttua tuntien vointinsa vähän paremmaksi ryhtyi hän heti uuteen taisteluun pojanpojan puolesta. Nyt hän haki virastoilta sitä muutosta sukuperintö-asiakirjoihin, että, jos suvussa oli useampia poikia, tila jäisi vanhimmalle ainoastaan siinä tapauksessa, että hän tunnusti maan yleistä valtiouskontoa; jos ei, niin oli tiluksen saava vanhimman jälkeinen poika.

Kaikissa näissä huolissa paheni tauti, jota hän sairasti, yhä enemmän. Tämä oli surun ja kiusan aika vanhalla tilalla. Hanna koko sen ajan vakavalla kädellä johti kaikkea, unhottamatta siltä kuitenkaan isäänsä. Hän ehti niin uskomattoman paljon ja osoitti niin suurta kykeneväisyyttä ja päättäväisyyttä, että vanhus viimein oli aivan huoleton jättäessään tiluksen koko hoidon hänen käsiinsä. Vapaaherran alustalaisetkin, joita hän oli kohdellut ankarasti, mutta oikeudentuntoisesti osoittivat nyt häntä kohtaan liikuttavaa rakkautta. Mitä pitemmälle kului syyskuu, sitä enemmän totutti vanhus mielensä siihen ajatukseen, että nyt kohta tuli erota täältä ainiaaksi.

Syksy oli tullut. Kesän komeus makasi alhaalla loassa ja mätäni kuuran alla. Taivas oli hämärä ja maa muuttui mustaksi.

Suruisesti katseli vanhus ajelehtivia pilviä ja pakenevia muuttolintuja ja sanoi kohtaloonsa tyytyväisesti:

-- Minä olen kiitollinen siitä, että saan kuolla syksyllä. Keväällä, jolloin Haapakoski on rikas ja vihreä, jolloin kaikki kehoittaa elämään ja työhön, olisi minun ollut raskas jättää tämä kaunis maa. -- Ainoastaan yksi asia piti häntä levottomana. Hän tahtoi tietää, millainen vastaus oli tuleva hänen viimeiseen anomukseensa. Viimein saapui eräänä päivänä kirje Helsingistä hänen asiamieheltään; hänen pyyntönsä oli hyväksytty. Nyt oli vanhus levollinen, mutta kuin hän pääsi lepoon, näytti jäntevyys ja toimeliaisuus, jotka olivat pitäneet yllä hänen elämänsä liekkiä, nyt höltyneen. Hänen voimansa vähenivät nopeaan. Hanna peljästyi ja lähetti kutsumaan hänen nuoruutensa ystävää provasti Veleniusta ja lääkäriä.

Kuin provasti hämärissä tuli vanhuksen luo, istui hän suuressa nojatuolissaan puolinukuksissa. Syysaurinko levitti kalpeata, surumielistä valoa hänen hyvin laihtuneille, jaloille kasvoilleen. Provasti tuli kovin liikutetuksi, niin väsyneiltä ja veltoilta näyttivät nuo ennen niin vilkkaat ja jäntevät kasvojen piirteet.

Vanhus heräsi ja katsahti ylös.

-- Sinäkö se olet, Jaakko Maunu. Hyvä ystävä, minulle on loppu tulossa. Käy istumaan tänne minun luokseni.

Provasti meni ja tarttui hänen kylmään, laihtuneesen käteensä.

-- Tietääkö Erik, kuinka sinun vointisi nyt on?

-- Ei, se on tullut niin aavistamattoman äkisti. Ei hän ehdi tänne ennen, kuin kaikki on lopussa.

-- Rakas, vanha ystävä Aleksander, luuletko, että Herra jo...

-- Kyllä minä sen tiedän. Se on kuolema. Ja hän katsoi miettiväisesti ylös, ikään kuin odottaen jotakuta. Hänen katseensa oli lempeä ja valoisa. -- Me olemme nyt kahden kesken, sanoi hän, ota vastaan minun tunnustukseni.

Provasti kävi istumaan sairaan luo. Vapaaherra vanhus, odottamatta hänen kysymyksiänsä, alkoi ikäänkuin itsekseen miettien puhua:

-- Kuin minä istuin senaatissa, esitettiin -- niin, se tapahtui 1862 -- valtiopäiväin uudestaan elvyttämisen asia. Sitä vastaan puhui eräs senaatin jäsen, tiedät kyllä, kuka. Minä kiivastuin ja puhuttelin häntä julkisesti sopimattomalla, halvalla haukkumanimellä.

-- Vanha sukulaisesi, vastasi provasti, antaa sen kyllä anteeksi; sehän tapahtui kiivaudessa ja maltittomuudessa...

Vapaaherran silmät leimahtivat.

-- Antaako vanha sukulaiseni sen anteeksi vai eikö, siitä minä en huoli. Hän on mateleva raukka. Vaan minä en sitä itse anna anteeksi itselleni, se oli minun arvolleni sopimatonta. Vielä yksi asia: Kuin kirjoitin sukuperintökirjan, aioin lisätä, että sukuperintöläisen pitää välttämättä olla nainut suomalaisen aatelisneiden. Sen kohdan minä kuitenkin pyyhin. Sen ainoan kerran elämässäni olen kantanut uhria ajan vapaamielisille, romantillisille aatteille. Minä kadun sitä syvästi. Nyt en olisi siinä tilassa, jossa olen, jos olisin totellut ensi mielijohdettani.

-- Hyvä ystävä, jätä se asia Jumalan haltuun, ei mitään asiakirjaa ole niin kirjoitettu, että kaikki kohtalon puhallukset siinä olisi lukuun otettuna. Eikö sinulla, jatkoi hän puhettaan lempeällä äänellä, ole mitään sanottavaa vaimostasi ja...

Vanhus oli vaipunut kokoon, hänen rintansa läähötti raskaasti kuin ison taakan alla. Hän otti vapisevalla kädellä pöydältä kellastuneen, usein taitellun paperin, nosti sen huulilleen ja suuteli sitä kahdesti. -- Anna anteeksi, kuiskasi hän hiljaa, anna anteeksi.

Ovi aukesi hiljaa. Hanna toi lampun, pani sen pöydälle ja asetti sen päälle ruusuisen verhon, että valo ei vaivaisi sairasta, sekä meni sitte isänsä luo.

-- Nyt tulee lääkäri kohta, sanoi hän, kuinka voit nyt, isä...

Ei vastausta. Provasti kumartui hänen puoleensa.

-- Hyvä Jumala, hän on kuollut!

Aleksander Horn istui kuolleena, kangistuvassa kädessä se kellastunut paperi rypistyneenä. Varovasti ottivat tytär ja ystävä sen pois ja lukivat, mieli liikutettuna ja silmät kyyneleisinä, kirjeen, hehkuvan rakkauskirjeen, jonka vainaja oli kerran, viidettä kymmentä vuotta sitte, kirjoittanut sille, joka sitte tuli hänen vaimokseen.

Hanna vaipui nyyhkyttäen vainajan jalkain juureen ja surusta melkein mieletönnä huudahti: -- Isä, isä, älä jätä minua yksin! Provasti silitteli ja taittoi kokoon kirjeen.

-- Tämän me panemme hänen arkkuunsa, se seuratkoon häntä kuolemaankin.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui nuori sukuperintöläinen. Hän oli luullut tapaavansa isänsä vielä hengissä. Suuri ja vilpitön sen tähden oli hänen surunsa, kuin sai kuulla odottamattoman uutisen hänen kuolemastansa. Mutta eivät ainoastaan nuori vapaaherra ja alustalaiset syvästi surreet vapaaherra Aleksander Hornin kuolemaa. Koko maassa herätti hänen pois menonsa jonkinlaista ahdistusta. Vaikka hänet tunnettiin kovaksi ja vallanhimoiseksi, oikeaksi vanhollisuuden ilmiöksi, niin hän toiselta puolen oli luja voima tueksi, kulmakivi, jonka tiedettiin seisovan vakavasti paikallaan. Hänen kuuluisa nimensä ja arvonsa tekivät jokaisen asian, jota hän kannatti, tärkeäksi, ja yleensä katsoen ei hän ollut koskaan kannattanut mitään, joka ei perustunut lain henkeen ja kirjaimeen. Synkkinä aikoina, jotka nyt koittivat, oli kokeneen valtiomiehen kadottaminen aivan korvaamaton vahinko.

Erik Horn tunsi, että nyt oli tuleva selvittämisen hetki hänen ja sisaren välillä. He olivat kahden kesken kotona. Helena oli poissa, ei ketään heitä häiritsemässä, ei ketään ajatuksia johtamassa muuanne; hän ei voinut nyt kuten niin usein ennen leikillä karttaa eikä torjua, mitä Hanna sanoi, sillä kuoleman vakavuus verhosi koko taloa. Hän valitsi viisaimman keinon: mitä ei mitenkään käynyt estää eikä karttaa, sen hän itse haki esiin.

Oli vanhuksen kuoleman jälkeinen päivä. Syysmyrskyt olivat asettuneet levolle, vielä kerran tahtoi aurinko näyttää voimaansa. Sen kultavalo verhosi veripunaisia vaahteran ja haavan lehtiä sekä koivujen vaaleankeltaista lehdistöä. Ilma oli lämmin ja tyyni. Kiertolinnut olivat tulleet ja hypiskelivät ahkerasti etsien puiden oksilla. Kesän komeuden heijastus, lempeä ja surumielinen, välkkyi luonnossa. Suuressa viehättävässä vierashuoneessa istuivat sisarukset vanhojen kirjeiden ja asiapaperien ääressä. Kuoleva päivä levitti vielä viivähtävää valoa huoneesen.

-- Hanna, sanoi Erik ystävällisesti, sinä et ole ollut ystävällinen minulle aina naimisestani asti, olkaamme nyt ystäviä...

Hannan mielessä heräsi kaikki, mitä hän oli hautonut lähes kolme vuotta. Oli kuin olisi kauan suljettuna ollut lähde ruvennut tulvimaan, ja Erik kummastuksekseen ja ihmeekseen tunsi hänen puheestaan, mikä etevä henki hän oli. Hänessä oli sama metallin sointu kuin isässäkin. Kuin yksinäinen, tähystelevä ja ylpeä lintu liiteli hän tuolla korkealla ylhäällä, näki sieltä korkeudesta laajat alat, ja kuin hän sitte nuolen nopeudella syöksyi alas, löysi hän etsimättä sopivan sanan, oikean ajatuksen. Hän näytti niin selvästi, kuinka näennäisesti vähäpätöinenkin asia meidän valtiollisessa elämässämme kuului yhteen suurten ja tärkeiden asiain kanssa. Hän esitti jokaisen hänen tekonsa vastuullisuutta ja hänen velvollisuuttaan katsoa, että se, joka oli perivä isäin tilan, tuli sydämmeltään ja ajatuksiltaan suomalaiseksi mieheksi.

-- Sinä olet kauan ja usein ollut poissa, sinä olet nähnyt meidän isämme elämän pikku puolia, et suuressa kokonaisuudessaan, sinä et ole nähnyt hänen lakkaamatonta työtään kaiken sen koossa pitämiseksi ja säilyttämiseksi, mitä on peritty läpi vuosisatojen. Niitä, jotka tahtovat repiä ja rakentaa uudestaan, on yllin kyllä sekä maassa että sen ulkopuolella. Sinun asiasi on jatkaa siitä, johon isäsi työ päättyi. Paha kyllä sinä ryhdyt työhösi puolella sydämmellä. Sinä horjut ja olet epätietoinen jo nyt.

-- Hanna, sanoi hän, älä enää puhu sanaakaan, ja hänen muotonsa synkistyi. Olosuhteet ovat vaihtuneet. Sinä katselet asiaa yleensä. Sinun sydämmesi ei ole mukana taistelussa, sinä puhut lämpöisesti ja ylevästi tästä asiasta, sillä sinä olet vapaa. -- Nyt hän yht'äkkiä tunsi, mikä syvä juopa heitä erotti, sisarta ja veljeä, toisistaan. -- Minun on toista, minun sydämmeni on myös osallisena taistelussa.

Hän vaipui kokoon, kyynäspäät painuivat polvien varaan ja pää syvälle olkapäiden väliin. Hänen silmänsä himmenivät, hän katseli miettivästi eteensä ja näki merten ja arojen takaa nuoren, ruusuisen muodon säihkyvine, lämpöisine katseineen, näki pienen hienon lapsenpään vaaleain kultakiharoiden keskellä, ja hänen sydämmensä oli niin hellä ja lämpöinen. -- Hanna, sanoi hän, Hanna...

Oli niin hiljaista huoneessa kuin äsken ruumiin vielä ollessa siellä. Hanna oli poissa. Erik istui yksin siinä suuressa huoneessa. Seinältä katseli eräs hänen esi-isistään, suuri sotapäällikkö, alas hänen puoleensa. Hänen petolinnun-muotonsa tuimine katseineen ja ankaroine silmineen -- kaikkein niiden hienostuneiden tyyppien alkukuva, joita sitte on suvussa esiytynyt -- näytti Erikistä katselevan halveksivaisesti, jopa perin ylenkatseellisesti alas jälkeläiseensä.

Erik nousi ja läksi etsimään Hannaa. Hän oli mennyt ulos.

Tämä oli viimeinen kerta elämässä, kuin sisarukset puhelivat siitä, joka heillä oli lähimmin mielessä. Sittemmin ei enää koskaan tullut vaihdetaksi siitä asiasta sanaakaan, He olivat erossa ainiaaksi.

* * * * *

Viikkokauden kuluttua sai Erik vaimoltaan kirjeen, lämmöstä ja hellyydestä hehkuvan kirjeen, jossa hän liikuttavalla tavalla esitti surunsa siitä, että ei voinut olla hänen luonansa nyt, kuin häntä oli kohdannut onnettomuus.

XIV.

Erikille ja Helenalle uudistuivat Krimin matkat ja kaikki niihin kuuluvat asianhaarat kolme vuotta peräkkäin. Krimin niemeltä matkusti Helena nyt, kuin vanha vapaaherra jo oli kuollut, suoraan Haapakoskelle. Siellä hän oleskeli pohjolan kauniin ja lyhyen kesän. Sinne veti hän myöskin Pietarista sukulaisensa Koshelskyt sekä muut ystävänsä ja seuralaisensa. Siellä viihdyttiin hyvästi siinä kauniissa paikassa. Aikaa kulutettiin loppumattomilla keskusteluilla tärkeimmistä pukeutumis-, arvo- ja ylennysasioista, ja väliin aina tehtiin kalastus-, metsästys- ja huvimatkoja milloin minkinlaisilla vaunuilla. Vanhan vapaaherran aikana oli talli ollut vähimmin hoideltu osa Haapakoskella, mutta nyt uuden sukuperintöläisen aikana oli se paraimmin hoidettu ja huolellisimmin varustettu kaikesta koko tilalla.

Kuin Erik saapui tavalliselle kaksikuukautiselle lomalleen Haapakoskelle, oli seuraelämä siellä jo parhaassa kukoistuksessaan. Isäntä itse kuitenkin otti hyvin vähän osaa tai ei ollenkaan noihin kaikenlaisiin matkoihin ja huvituksiin, hänellä oli nyt kylliksi tekemistä maanviljelyspuuhissa, hän käveli ahkeraan tiluksilla ja ihmeekseen huomasi, että hänellä oli suuri taipumus tulemaan oikein innostuneeksi maanviljelijäksi. Siihen aikaan, kuin Erikin perhe oli Haapakoskella, tuli myös sisar Hanna sinne Hilnäisistä, mutta ainoastaan lyhyille vierailukäynneille. Hänen ja kälyn väli oli sellainen kuin tavallisesti sivistyneiden henkilöiden kesken, jotka eivät voi sietää toisiaan: kylmä ja teeskentelevä. Kohteliaisuutta käytti kumpikin hyvällä menestyksellä kilpenään, se oli kuin kovaksi kiillotettu ja runsaasti kaunisteltu irtoseinä: kumpikaan ei silmänräpäykseksikään joutunut epätietoiseksi, mitä tuon kukitellun pinnan alla piili. Kartettiin huolellisesti kaikkea, joka saattaisi loukata, ja erottiin aina hyvää mieltä tuntien siitä, että päästiin toinen toisestaan.

Syksyn tultua muutti Horn perheineen lääninsä hallintokaupunkiin. Helena koetti joka kerran sulautua siihen elämään, mutta turhaan. Kuin tuli talvi ja poika sairastui kurkkutautiin tuontuostakin, kuin elämä pikku kaupungissa alkoi jähmettyä ja vetäytyä kotien kätköön, silloin Helenan henki nousi kapinaan. Hänen oli mahdoton pysyä täällä, mahdoton itsensä ja pojan tähden. Hän tuli raskas- ja surumieliseksi ja puolisairaaksi. Ja Erik suostui mihin hyvänsä ennen kuin tahtoi nähdä lapsen sairaana ja Helenan surumielisenä, sillä hän rakasti vaimoaan yhtä hellästi kuin ennenkin, ja poika hiipi yhä enemmän hänen sydämmeensä. Niinpä siitä tuli taas matka etelään tuonne Krimin niemelle.

Helena Stålsköld-Horn oli nyt jo neljännen kerran matkustanut Krimiin.

Hän kirjoitti ahkeraan ja hyvästi. Hänen kirjeensä olivat nyt jo jonkun aikaa olleet kummalliset vai lieneekö ainoastaan Erik itse niitä huomannut sellaisiksi. Niissä esiytyi lakkaamatta eräs nimi, joka ei Erikkiä miellyttänyt, eräs Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov, jokin henkilö, joka harjoitti hypnotismiä, spiritismiä ja symbolismiä sekä oli sitä paitsi taiteilija. Jos, ajatteli Erik Horn, tuo Tsherebatshov puuhaeli yhtä paljon Helenan kanssa kuin Helenan kirjeet hänen kanssansa, niin... Ja Erik Horn, muuten niin tyyni mies, tunsi veressään outoa kuohua ja levottomuutta, ja se kuohu yhä kiihtyi kuten vesi tulelle asetettuna. Ensin näkyy ainoastaan joku ilmarakkula nousevan ylös, sitte niitä nousee vähitellen yhä useampia, kunnes vesi kiehuu, porisee ja kuohuu yli. Alussa Horn halveksivasti torjui levottomuutensa ja nuo arvolle sopimattomat ajatukset. Mutta mitä useampia kirjeitä hän sai, mitä kauemmin hän hautoi levottomuuttansa, sitä sietämättömämmäksi tuli hänelle olo. Entä jos Hanna saisi tietää tämän, jos hän saisi vettä myllyynsä. Viisas mies, sanoi hän itsekseen, ei laiminlyö mitään, vaan pitää varansa.

Huhtikuu oli puolivälissä. Talvi oli Suomessa ollut hirmuinen. Niukasti oli vielä kevään enteitä. Erik päätti matkustaa Krimiin katsomaan etelän kevättä ja hämmästyttämään vaimoansa. Hän otti virkavapautta kolmeksi viikoksi ja matkusti Pietariin.

Siellä odotti häntä suuri uutinen. Hänen kelvollisuutensa ja kielitaitonsa olivat herättäneet huomiota, ja hänelle tarjottiin nyt apulaisen paikkaa maan ylimmän virkamiehen luona. Sitä paitsi, sanottiin, oli eräs hyvin ylhäinen henkilö puhunut hänen puolestaan, sisäasiain ministerin "oikea käsi" oli kysynyt, eikö valtioneuvos Erik Hornia voitaisi käyttää Pietarissa kotimaansa palvelukseen.

Erik Horn oli kahden vaiheella, hänellä oli niin monta puuhaa meneillään tuolla omassa läänissä, hän epäili. Epäilyä ei tosin oltu tässä tapauksessa ollenkaan odotettu, mutta hänelle kuitenkin myönnettiin neljätoista päivää ajatusaikaa. Erik läksi matkalle.

Juna kiitää kolisten, puistellen pitkin tasankoa, järvien, niittyjen ja soiden poikki ja laulaa yksitoikkoista, kumeaa säveltänsä, tuudittaen väsyneitä matkustajia unenhorroksiin, jossa tilassa varsin hyvin voidaan kuulla ikkunain ja sikarikuppien räminä sekä Westinghouse-jarrujen paukahtelemiset käännepaikoissa kuin pistoolin laukaukset vedessä.

Yht'äkkiä vavahtaa Erik Horn ja herää. Sisäasiain ministerin "oikea käsi", hänen paras apulaisensa, mutta sen miehen nimihän juuri on Tsherebatshov, välähti leimauksen nopeudella Hornin ajatuksissa.