Chapter 11

Minä valitin kelpo tohtorillemme, että minulla on ikävä eikä mitään tekemistä. Hän sen tähden laittoi niin, että minä tulin eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajaksi. Kauan minä vastustelin, mutta kun hän lupasi kertoa kaikki asiat minulle ranskaksi, suostuin viimein. Saa nähdä, voinko siellä mitään hyödyttää. Pelkään tulevani olemaan mykkänä kuin suojeltavani eläimet. Provasti tahtoi minua orpolasten huoneen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Mutta kun en voinut tehdä ajatuksiani ymmärrettäväksi heille kellekään, en edes lapsillekaan, en voinut ottaa vastaan tarjousta.

Rakas täti! Nyt pitäisi kai minun myötäjäisteni olla jo kunnossa; lähetä kaikin mokomin, mitä on tehtynä, päärmettynä ja merkittynä. Minä olen aivan varma, että kolmas osa siitä, mitä olet minulle varustanut, riittää yllin kyllin. Minä tahtoisin hyvin mielelläni ennen joulua toimittaa kälylleni takaisin, mitä olen lainannut häneltä. Palvelusväestä on minulla suuri vastus. Minun on täytynyt taas vaihtaa melkein koko joukko, lähettää pois entiset ja toimittaa uusia Pietarista. Suuren, suuren uutisen luulen kohta voivani kertoa sinulle. En vielä sano, mikä se on, ehkä kuitenkin jo ensi kirjeessä. Kerro terveisiä pikku Petroville ja vanhalle Marfalle. Sinun oma pikku

_Lenotshkasi_."

"Rakas Darja Mihailovna! Että nyt näin pian taas kirjoitan sinulle, on kyllä oikeastaan ylimääräistä työtä -- minun ei pitäisi totuttaa sinua heti alussa pahoille tavoille -- mutta se seikka, että minun nyt täytyy vähäisen niukahduksen tähden pysyä sisällä ja että Erik on matkoilla, on tämän kirjerunsauden pääsyynä. -- Sinä kysyt, millainen on Suomi. Siihen ei ole niin helppo vastata. Siinä maantieteessä, jota luimme opistossa, mainittiin kyllä pari sanaa Suomestakin, samoin kuin Liettuasta ja Vähävenäjästä. Se on väärin, sillä siten saadaan se käsitys, että 'kaikki on yhtä maata'. Jos matkustat johonkin maahan, jossa ei kukaan osaa sinun kieltäsi, jossa, jos tahdot maksaa ruplilla, saat vastaukseksi: me laskemme markoissa ja penneissä, jossa sinun täytyy rajalla kärsiä tullitarkastusta, jossa lait ovat aivan toisenlaiset kuin meidän, jossa kirkot ovat kiinni koko viikon paitsi sunnuntaina, jossa, jos sanot kellon olevan yksi, saat vastaukseksi: mahdotonta, rouva, te erehdytte, sillä kello on heillä silloin vasta puoliyksi -- niin täytyneepä sinun myöntää, että olet ulkomailla. Sellainen on Suomi. Sinä olet täällä ulkomailla. Sen kyllä huomaa tuhansistakin asioista, jostakin ulkonaisesta järjestyksestä, tavattomasta puhtaudesta, joka ei juuri ole meidän rakkaan Moskovamme tuntomerkkinä. Tuhansista pikku asioista, jotka eivät kaikki ole minulle mieluiset, sillä minä olen oikea venakko; suomalainen naamus ei sovellu minulle.

Enimmin on minua kiusannut omituinen, kömpelömäinen suoruus, kun lausutaan kiertelemättä ja koristelematta asioita, joita ei ole mieluinen kuulla.

Niitä, joilla tuo kyky on, on erittäin kälyni; hän ei aristele mitään. Hän näkyy päättäneen tehdä minusta oikeauskoisen suomalaisen, eikä minulla olekaan mitään itse asiaa vastaan, mutta keino on huonosti valittu. Minä olen kyllästynyt tuohon Kustaa III:teen, Ruotsin kuninkaasen, hän minua jo vallan kammottaa. Hänen muistelmiansa ja syväoppisia, ranskalaisia, historiallisia teoksiaan on kohta koko pöytäni täynnä. Hän se on tämän suvun mallikuva. -- -- --

Minun appeni, jalo vanhus, ylpeä ja hyvä, ikään kuin leikattu Schardinin oivallisesta romaanista, saman vertainen mies kuin ne ylevät naiset, joita Turgenjev on kuvannut.

Hän on ottanut minut oppilaaksensa Ruotsin kielessä. Hirveän ankara opettaja, sen saat uskoa.

Ja sitte olemme lukeneet hiukan sitä kuuluisaa Runebergiä. Appeni antoi minulle sen kirjan jonkinmoisella hartaudella. Pyhäin nimessä älä koskaan päästä muiden tietoon, mitä minä olen sinulle kirjoitellut.

Minä huomaan jotakin yhtäläisyyttä Wagnerin, säveltäjän, josta minä en pidä, ja tämän Runebergin välillä, joka siitä vähästä päättäen, minkä minä ymmärrän, on suurenmoinen runoilija. Kumpikin käyttää taidettaan johonkin määrättyyn tarkoitukseen. Ensimainittu alentaa taiteensa, musiikkinsa, selittämään kenties mitä kaikkia tavallisia lauseita ikäviksi saduiksi. Eikä Runebergkään minusta näytä olevan vapaa siitä virheestä. Hän riippuu kiinni isänmaassa ja teroittaa joka säkeistössä velvollisuuksia tätä maata kohtaan.

Hänestä tulee kansanrunoilija, sellainen kuin Frug on eräälle osalle meidän kansastamme, juutalaiselle, vaikka verrattoman paljon suurempi. Taiteilijaksi katsottuna on hän tyyni ja ylevä. Toiselta puolen en ole koskaan edes hänen kauneimmissakaan säkeissään tavannut mitään sellaista vapaasti kuohuvaa runollisuutta kuin näissä Nadsonin sanoissa:

Sanat lentävät nuo, Sulavat säkehet Niillä leiki mä en. -- -- -- -- -- Joka myrskynä käy Läpi syömmeni, sen Minä vain säkehin Koen lämpöisin, Vaikka köyhinkin, Selittää surussain.

Se on runoa runon tähden, ei mitään tarkoitusta varten. En tiedä, olenko saanut lausutuksi ajatukseni kyllin selvästi. Sinun mielestäsi minä kai kirjoitan kuin oppinut, mutta näetkös, tästä me väittelemme joka päivä Erikin kanssa, sen tähden se on minulle niin tavallista. Tietystihän Erik on aivan toista mieltä.

Tosiaan on hirvittävän vähä asioita, joista olemme yksimieliset. Kuinkahan tämä on kehittyväkään ajan pitkään? Kyllä kuitenkin kaikki käy hyvin, jos vain Erik on luonani. Nyt täytyy minun lopettaa. Hanna tulee. Kirjoita pian pikku

_Lenotshkallesi_."

"Rakas, armahin Darja! -- -- -- Erik vuokrasi tässä äskettäin pikku höyrylaivan. Hän tahtoi näyttää minulle, minkä näköinen Suomi on. Me laskettelimme ulos kaupungista pitkin avaroita, välkkyviä järviä, joita ainiaan äänettömät, tummat metsät ympäröivät. Erik oli ihastunut, aivan hurmautunut. Kaikki hänen lapsuutensa havainnot, hänen nuoruutensa muistot kalastus- ja metsästysretkistä, joita hän lakkaamatta ja aina yhtä suurella ilolla kertoeli, kaikki ne liittyivät näihin maisemiin, äänettömiin metsiin ja penikulmain laajuisiin järviin. Minä olin sydämmestäni pahoillani, ett'en voinut ottaa osaa hänen iloonsa. Mutta minussa nuo autiot maisemataulut vaikuttivat alakuloisuutta, oikein ahdistavaa suruisuutta. Ajattelehan, että läänin pääkaupungin ulkopuolella, niin pitkältä, kuin silmä kantaa, ei näy ainoatakaan vainiota, ei kattoa, ei niitty tilkkua niin suurta kuin meidän puutarhamme Moskovassa, ei edes suitsevaa savupiippuakaan. Tummia, jyrkkiä kukkuloita, kuusien peittämiä, tahi tasaisia, sammalpeittoisia kallioita, joita järvien laineet huuhtelevat, siinä kaikki, yhtä ja samaa ainiaan, lakkaamattomassa jonossa. Ei ainoatakaan ihmistä, ei yhtään venettä, ei muuta elämää kuin joitakuita valittavia kalalokkeja ja muutamia sorsia, jotka kaulat sojossa meluisesti lentävät pakoon laivan potkurin pärskettä, joka rikkoo joka pyörähdyksellään järven peilikirkasta pintaa. Kääntyen katsomaan sille taholle, josta olimme tulleet, näimme koivujen latvain päällitse pienen kaupungin yksitoikkoisen mustat katot.

Erik sanoo suuren saksalaisen filosoofin Jean Paulin sanoneen, että luonto on ilman väreitä ja että ne tulevat itsestään ihmisestä. Ne ovat kammarimietelmiä. Jos se saksalainen professori tulisi tänne, niin häneen kuten minuunkin tämä luonto vaikuttaisi mahtavasti, ja hän -- itkisi. En koskaan ole niin elävästi kuin täällä tänä kauniina kesäpäivänä tuntenut, että me elämme erämaahan haudattuina. Se tunne on minua syvästi surettanut, sillä minä tiedän, kuinka varmaan Erik on luottanut siihen, että hänen maansa kauneus on oikein lumoava minut, sitova minut, tekevä minut suomalaiseksi. Rakas Erik, minä en tarvitse mitään, en mitään. Hänen kanssansa minä eläisin onnellisena vaikka Siperiassa, Kamtshatkassa. Hän on ylevyys, hyvyys kerrassaan.

Mutta tullakseni suomalaiseksi olen minä liian paljon elänyt Venäjän sydämmessä, kuunnellut avarain tasankojen vapaita tuulia, arojen runoutta, elänyt kaupungissa, jonka muistot ovat yhtä ylevät ja suuret kuin muinaisen Rooman. Älä millään ehdolla, rakas täti, anna Erikin saada tietoa tämän kirjeen sisällyksestä, ja unhota, että sen on kirjoittanut sinun oma pikku

_Lenotshkasi_."

Kaupungissa oli hyvin laaja telefooniverkko. Keskusasemaa hoiti kaksi telefoonineitoa, aatelinen ja aateliton, ensimainittu kaukaista sukua kuvernöörin perheelle. Nämä telefoonineitoset suututtivat kovin kaupunkilaisia vuodet päästänsä siten, että olivat toimessaan huonokuuloiset ja välinpitämättömät. Mutta kun he toiselta puolen runsaasti toimittivat kaupungille sen koko vuositarpeen juoruja, jätettiin enimmäkseen heidän vikansa muistamatta. Molemmat telefoonineidet istuivat ylhäällä komerossaan kuin hämähäkkipari ja virittivät lankojansa yli koko kaupungin. Jos sattui tulemaan oikein maukas häväistysjuttu, joka loistavan ja lihavan lihakärpäsen lailla lentää suristeli ilmassa, tahi huhu, myrkyllinen kuin keskeä kuristettu ampiainen, tahi paremman puutteessa ajattelematon sana, sisällyksetön kuin kidutettu, laiha lukki, tahi kihlaus, väririkas ja onnellinen kuin aron perho, jos jotain sellaista tuli ja sattui telefoonineitosten viritettyihin lankoihin, heti nuo hämähäkit sieppasivat sen saalikseen. He sitoivat sen, kietoivat verkkoonsa, imivät sen tyhjäksi; se oli heidän omaisuuttansa. Minuutin kuluttua kilisivät kellot talossa toisensa perästä siinä pikku yhteiskunnassa ja langat kantoivat ulos maailmaan sähköpuheen siivillä sen uudestaan korjaellun historian. Kiitokseksi siitä makupalasta unhottivat kaupunkilaiset pitkiksi ajoiksi kaikki suuttumukset lankojen erottamisen unhotuksesta, huutojen kuulemattomuudesta, numeroiden kääntämisestä väärään järjestykseen ja kaikesta muusta sellaisesta selkkauksesta.

Uuden kuvernöörin paikkakunnalla olon alussa olivat paikkakunnan telefoonikellot tuon tuostakin kilisseet ja langat kantaneet ulos minkä mitäkin historioita äsken tulleista. Ensin kertoi aatelinen telefoonineiti, että vapaaherratar Hornilla ei ollut omia lakanoita, tyynynpäällisiä ja pöytäliinoja. Kaikki oli tullut Haapakoskelta ja kaikissa oli Hornin vaakuna; hän itse oli nähnyt sen. Aateliton puolestaan tiesi kertoa, että vapaaherratar piti raakasilkkisiä, oikeilla pitseillä koristettuja paitoja, sen hän oli kuullut pesijältänsä, joka myöskin käy kuvernöörillä pesemässä; sitä paitsi oli hän sen myös itse nähnyt. Raakasilkkiä ja oikeita Brysselin pitsejä! Siinähän oikein sopiva juttu. Silkkiset paidat vapaaherratar Hornilla oli, mutta ei omia lakanoita. Sitä päiviteltiin kaupungissa -- niin, se oli vasta epäjärjestystä! Kyllähän tiedetään, mistä se tulee, kyllä se on ruhtinatar sekin!

Eräänä päivänä soivat kellot taas. Hän on lääkärin pyynnöstä luvannut ruveta eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajaksi. No, se nyt oli oikein laiha-lukki uutinen. -- Mutta viikon kuluttua soitettiin taas kiivaasti kaikissa taloissa. Hän on hyljännyt provastin pyynnön, että rupeisi orpolasten huoneen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Nyt oli puheen aihetta. Eläimiä hän kyllä tahtoo suojella ja puolustaa, mutta ihmislapsista hän ei pidä vähintäkään lukua. Onpa se sydämmetön ihminen! On se ruhtinatar sekin!

Pahinta suuttumusta, aina syvimpiin kerroksiin asti, herätti kuitenkin se, että hän erotti palvelijat, joista moni oli palvellut entiselläkin kuvernöörillä, ja hankki uutta väkeä Pietarista. Nyt meikäläiset eivät enää kelpaa edes passaamaankaan sitä ylpeätä ihmistä! Ja suuttumus oli aivan yleinen.

Helenalle kävi, kuten tavallisesti käy. Sitä, josta itse ajatellaan pahaa, ollaan taipuvainen katsomaan viholliseksi. Jos se henkilö tarjoaa meille ruusua, niin luulemme, että hän ei sitä tarjoa kukan eikä tuoksun vuoksi, vaan piikkien tähden.

Helenalla ei ollut aavistustakaan, kuinka suuresti tämä pikku yhteiskunta rakasti maatansa ja kansaansa, kuinka paljon sen asujamet vähäisistä varoistaan uhrasivat yhteiseksi hyväksi, kuinka he lemmenkateesta rakkaudesta tätä köyhää maata kohtaan käsittivät jokaisen tylyn sanan, jokaisen ylpeän arvostelun loukkaukseksi tätä yhtä kohtaan, joka oli rakas heille, joka teki elämän heille siedettäväksi, jonka edestä kannatti elää ja kuolla. Jos hän olisi ottanut käteensä minkä koulukartan hyvänsä ja tarkastellut 60:nen leveysasteen kohdalla olevia maita, niin hän ei olisi mistään löytänyt sen arvoista sivistystä kuin skandinaavialainen ja suomalainen täällä ylhäällä tässä pienessä maassa. Se oli itänyt täällä hitaasti, kuten kaikkikin kehitys täällä tapahtui meidän pohjolassamme, se oli maksanut miljoonain ihmisten hengen ja vuosisatain työn. Oliko sitte ihme, että sen sivistyksen edustajilla, jotka katselivat tehtyä raskasta päivätyötä ja nyt alkavaa hämärän aikaa, ei ollut sellaista kevyttä elämän rohkeutta, joka heti ensi silmäyksellä vetäisi puoleensa.

Pikku porvarit eivät voineet käsittää sitä, että kuvernöörin rouva, joka eli komeudessa ja ylellisyydessä, oli nuori, kaunis ja äsken naimisiin joutunut ja jolla oli kaikkea, mitä suinkin saattoi toivoa, ikävöi kotimaahansa, tunsi olevansa yksin, oli surumielinen ja katsoi liian ahtaaksi tätä yhteiskuntaa, jossa ei kukaan ymmärtänyt häntä, jossa uskonto, lait ja kieli olivat hänelle aivan uutta, osaksi vastenmielistäkin.

He eivät käsittäneet tai eivät tahtoneet käsittää, että hän oli nuori, vaan ilman suuria henkisiä varoja, että hän kuten kaikki kokemattomat nuoret tarvitsi jotakin, joka antoi hänelle havaintoja, herätti hänessä ajatuksia, saattoi hänet tuntemaan, että hän ei nukkunut pois elämästä, vaan päin vastoin eli täydellistä ja rikasvaihteista elämää.

* * * * *

Uuden vuoden alussa sai Erik isältään näin kuuluvan kirjeen:

"Rakas poikani Erik! Kun nyt lähestyy aika, jolloin sinun rakkaalle vaimollesi on syntyvä nimemme perillinen, joka kuten toivon, on suvun päämiehenä ryhtyvä vuorostaan työhön silloin, kuin minä ja sinä kerran lähdemme pois, niin tahdon minä elämässä saavuttamieni kokemusten nojalla pyytää sinua ryhtymään tarpeellisiin toimiin, että tämä meidän jälkeläisemme tulee kastetuksi puhtaasen luterilaiseen oppiin eikä äitinsä uskoon. Kenties ajattelet minun olevan liiallisen varovainen, mutta niin tärkeässä asiassa kuin se, josta nyt on puhe, ei ole mitään oikeutta menetellä ilman perinpohjaista punnitsemista. Kenties ajattelet myöskin, että äiti on lastaan niin paljon likempänä, kärsii, tuntee huolia ja on puuhassa sen tähden niin paljon enemmän, että ei ollenkaan olisi luonnotonta, että hän saisi kasvattaa sen siihen uskontoon, jota hän itse tunnustaa. Mutta minun käsitykseni mukaan ei asia ole niin käsitettävä.

Sinä samoin kuin maailmakin saattanet syyttää minua jostakin kovuudesta tai mielen kylmyydestä, kun minä en tässä kuten niin usein ennen tunnusta yksilön, yksinäisen henkilön vapaata oikeutta, tahi tässä en tunnusta äidille oikeutta pitää huolta poikansa uskonnollisesta kasvatuksesta. Mutta niin on, että minä en voi katsella tätä asiaa niin -- olkoon lupa sanoa -- alhaiselta kannalta kuin yksilön itsemääräämisoikeuden. Minä katson sitä korkeammalta, joltakin kansalliselta kannalta. Mitä kokonaisempi ja läpeensä yhtäläisempi jokin pieni ja ahdistettu kansakunta on, sitä varmemmin sen elinvoima pysyy, sitä vähemmin voivat ulkonaiset myrskyt ja järkytykset repiä rakoja sen muhkeaan rakennukseen. Tästä syystä katson minä välttämättömäksi, että johtavat ja hallitsevat henkilöt -- ja minä toivon, että minun rakas poikani poika on tulevaisuudessa, jota minun silmäni eivät enää näe, tuleva johtavain miesten joukkoon tässä yhteiskunnassa, kuten hänen esi-isänsäkin ovat olleet -- omistavat sen uskonnon, ne aatteet ja ajatukset, jotka ovat laveimmalle levinneet heidän maassansa, aina kansan syvimpiin riveihin asti, ja ne ajatukset ja aatteet ovat eittämättä ne luterilaiset, jotka meillä tunnustetaan, Sinun tulee näet muistaa, että sinun poikasi ei ole tavallinen herra "von", jollaisia on Itämeren maakunnissa, Ruotsissa, Tanskassa ja muualla kuinka monta hyvänsä, vaan hän on suomalainen vapaaherra, jonka on oikeus ja velvollisuus edustaa maatansa. Hänessä on jotakin siitä, mitä englantilainen lordi pitää paraimpana ja kalleimpana omaisuutenaan, ja se on oikeus istua Englannin ylihuoneessa.

Sen tähden tulee hänelle tulevaisuudessa hyvin tärkeäksi asiaksi, mitä uskontoa hän julkisesti tunnustaa.

Päinvastaisessa tapauksessa hän sukunsa edustajana joutuu vaikeihin velvollisuuksien ristiriitoihin, ehkä herättää epäilystä säätyveljissään, tulee useammassakin kuin yhdessä suhteessa olemaan vieraana maallensa ja suvullensa ja kaikissa tapauksissa joutuu täydelliseen ristiriitaan sukumme muinaismuistojen ja entisyyden kanssa.

Huomaat ehkä ja ihmettelet, että minä tässä kirjeessäni jätän aivan syrjään asian siveysopillisen puolen eli tämän uskonnollisen asian uskonnollisen osan. Sen olen tehnyt tahallani. Sillä vaikka minä, kuten tästä kirjeestäni selviää, tahtoisin samoin kuin kuka hyvänsä sivistynyt vanhollinen henkeen ja vereen asti puolustaa luterilaista oppia ja niitä muotoja, joihin se on pukeutunut meidän maassamme, niin en minä suinkaan ole jyrkkä- eli oikeauskoinen, tuskinpa kirkollisessa mielessä edes kelvollinenkaan sen kirkon jäseneksi, jota kunnioitan. Mutta tästä juuri johdun yksilöllisyyteen, persoonallisuuteen, jonka minun mielestäni pitää yleisen edun tähden olla toisessa sijassa. Uskonto on, jos syvimmälle katsotaan, tunnustukseton, sillä joka henkilö käsittää sen omalla tavallaan; kaikille yhteistä on ainoastaan siveysoppi ja muutamat uskonoppimme alkeet, kaikki muu sitä vastoin on omantunnon asioita minun ja luojani välillä. Totuutta eivät sido mitkään tunnustukset eikä sovintokirjat, se on paljon korkeammalla niitä ihmismietelmiä. Mutta jos nämä ihmismietelmät eivät rasita minun omaatuntoani, eivät estä minua toimimasta rehellisesti ja oikein, on paras minun asettua yleisen järjestyksen alaiseksi maani ja koko yhteiskunnan pystyssä pysymisen tähden.

Minun on katseltava asiaa yleiseltä, ehkäpä jonkin verran oloihin sovitellulta kannalta ja jättää pikku eroavaisuudet ja uskon puolustukset omaan arvoonsa. Pääasia on, että tässä asiassa ei mitään erimielisyyttä eikä mitään epäilystä ole ylhäisimmän ja alhaisimman välillä, sillä kieli ja uskonto ovat kuitenkin ainoat pysyväiset puolustuslaitokset maallemme, kuin kerran muut ulkovarustukset raukeavat.

Minä olen ehkä liiaksikin esittänyt valtio-uskonnon hyötyä, vaan muut ovat sitä minun mielestäni esittäneet liian vähän. Huomaan -- olkoon vähä sijaa mietelmille asian ohella -- uudesta, sosialismia koskettelevasta Laveleyen teoksesta, että myös nämä onnelan haaveksijatkin uneksitussa tulevaisuusvaltiossansa tietämättään asettavat välttämättömäksi pääehdoksi juuri sen hyveen, joka on uskonopissa esitetty kristinopin ytimeksi, n.s. altruismin; siihen hekin luottavat ja sen turviin unelmansa rakentavat.

Minä sanon heitä haaveksijoiksi, sillä tämä pääkohta, tämä hyve on niin korkea, että sitä ei ihmiselämässä saavuteta minkään valtiomuodon vallitessa. Ja se juuri on uskonnon vahvuus, että sen pyrintöperät ovat niin korkealla. Me emme koskaan voi päästä sen vaatimusten tasalle, vielä vähemmin niistä ohitse. Ne ovat aina korkeammalla meitä.

Palaan nyt jälleen siihen, josta äsken puhuin. Minä tahdoin sanoa, että uskonto ja kieli painavat leimansa maan tapoihin ja ne puolestaan lakeihin, sillä tapa on vahvempi kuin laki, on sen äiti, on kaikkein meidän lakikirjaimme ja asetustemme perustus. Sen tähden tulee meidän katsoa, että maan ensimmäiset suvut pitävät sen uskontoa arvossa ja kunniassa.

Toivoen sinun kyllin käsittävän minun levottomuuteni Haapakosken tulevan sukuperintöläisen tähden -- varsinkin, kun se uskonto, josta nyt voisi olla puhe, vast'edes ei jätä mitään tunnustuksen valinnan vapautta -- pyydän sinua tarkoin punnitsemaan asiaa. Nuorempana ollessani olisin minä -- pelkään -- jyrkästi määrännyt tässä asiassa: mutta siten olisin tehnyt väärin. Sen tähden pyydän sinua selittämään kirjeeni sisällyksen vaimollesi ja olen varma, että hän huomattuaan asian tärkeyden, kylläkin käsittää sinun vanhan isäsi levottomuuden tämän asian tähden.

Isäsi _Aleksander_."

Tämä kirje antoi Erikille paljon ajattelemista. Hän meni sen kanssa vaimonsa luo, tulkitsi sen hänelle ja tunsi perin kummastuvansa, että Helena tässä hänen mielestään niin yksinkertaisessa asiassa teki monenmoisia vaikeuksia. Tuli ilmi, että hän, vaikka hän todella ei tiennyt juuri mitään koko luterilaisesta uskonnosta, katsoi sitä -- lievimmin sanoen -- perin yksinkertaiseksi uskonnon totuuksien käsitykseksi. Oli ainoastaan yksi syy, joka sai hänet taipumaan Erikin pyyntöön, se, että ne, jotka omistavat protestanttisen uskon, saavat vast'edes kääntyä mihin uskoon hyvänsä.

XII.

Kevät oli tulossa. Päivät olivat pitenneet, ihanat auringonlaskut punahehkuvain pilvien taa ynnä kultaiset liekehtimiset ylös aina keskitaivaalle saakka ennustivat kevättä. Porvareissa siinä pikku kaupungissa, jossa Horn hallitsi, heräsi huomattava levottomuus. He olivat porvareja ensimmäisessä tai toisessa polvessa eivätkä olleet koskaan oppineet elämään kaupungissa. Sydämmessään kadehtivat he maalaista, joka vapaasti liikkui tiluksillansa, ja jokaisella heistä, kelle vain soveltui, oli pieni maatilkkunsa tuolla kaupungin rajan äärillä, ja siellä hekin kylvivät ja niittivät. Pakko, asianhaarat olivat kuljettaneet nämä ihmiset säätyyn, joka oli heille vieras. Porvari-sana, käytettynä näistä pikkukaupunkilaisista, ei millään tavoin vastannut, mitä sillä ylpeällä nimellä vanhoissa kauppakaupungeissa tarkoitetaan. Kevätilma teki kaupungin vielä tyhjemmäksi ja autiommaksi, sillä nythän piti jokaisen rientää varustamaan asuinpaikkaansa kesäksi ja vapautua kaupunkielämän hälinästä, kuten aivan mahtavasti sanottiin.

Erik Horn oli lähtenyt pahimman kelirikon aikana tärkeälle virkamatkalle läänissään, ja oli matkan laskettu kestävän neljätoista päivää. Kauan oli hän miettinyt, lähtisikö sille matkalle vai eikö, sillä hänen vaimonsa vointi huoletti häntä. Helena oli erittäin kiihtynyt ja levoton, milloin taipuva syvimpään surumielisyyteen, milloin taas liiallisen iloinen. Erikin ystävä, tohtori Alm, oli kuitenkin rauhoittanut häntä ja luvannut pitää huolta nuoresta rouvasta. Niinpä Horn, kun hänen virkamatkansa tärkeyttä ei voitu tehdä tyhjäksi, viimein läksi. Hänen lähtönsä jälkeisenä päivänä Helena sai Darja Mihailovnalta kirjeen, jossa hän ilmoitti, että asiat olivat sen verran selvinneet, että niin irtaimen kuin kiinteänkin myöminen huutokaupalla voitiin toimittaa viikon kuluttua. Omat varansa oli hän suurimmaksi osaksi saanut pelastetuksi tuosta yleisestä häviöstä, mutta kaikki muu oli välttämättä menevä vasarakaupalla. Nikolai Konstantinovitshista kirjoitti hän, että vanhus oli yhtä taipumaton kuin ennenkin. Hän asui vanhassa siipirakennuksessaan, mutta häntä hoitamassa ei enää ollut se katala puolalainen hovimestari, vaan sairaanhoitaja.

Itselleen oli Darja sisustanut asunnon toiseen siipirakennukseen, entiselle palvelijain puolelle, jossa hän toistaiseksi asui kahdessa pienessä huoneessa vanhan Marfan ja metsästäjä Ivanin kanssa. Kuin linna tuli myödyksi, aikoi hän tulla pikimmältään käymään Suomessa ja sitte ainiaaksi muuttaa muutamien sukulaisten luo Pietariin. Muuten, lopetti hän kirjeensä, olen minä kauan ollut kivulloinen; nämä ikävyydet kaikki ovat vaikuttaneet minuun enkä minä luule elinaikaani enää pitkäksi.

Nuo loppusanat tekivät Helenan hyvin levottomaksi. Mielellään olisi hän heti matkustanut Moskovaan; mutta sitä vastusti tohtori Alm jyrkimmästi. Helena taipui, mutta tuskin ehti hän vähän rauhoittua, kuin yht'äkkiä saapui näin kuuluva sähkösanoma: Dorothea Mihailovna Koshelsky on pahasti sairastunut, lääkäri ei anna mitään toivoa.