Chapter 10

-- Sisarelleni! Niin, ell'ei hän jo tiedä kaikkea. Helena hypähti ylös kiivastuen: kuka, kuka sen olisi hänelle sanonut?

-- Ehkä Martinov.

-- Voi kataluutta, voi kataluutta! Mikä häpeä, mikä kurjuus! Ja hän purskahti itkuun.

Tästä hetkestä alkoi Helenakin tuntea vastenmielisyyttä kälyä kohtaan, oikeata naisellista vastenmielisyyttä, jota ei mikään maailmassa, ei mitkään järjelliset perusteet, ei edes omavoittokaan saattanut kukistaa eikä haihduttaa, jollainen sokea, kenties mistä sisällisistä vaikuttimista johtuva vastenmielisyys on niin monen naisen omituisuutena. -- Helenan suuttumus laimensi hänen surunsa.

-- Mene, sanoi hän, mene vanhuksen luo. Minä mietin, mitä nyt on tehtävä.

Erik tullessaan alas isänsä luo näki hänen iloisesti kävelevän edes takaisin suuressa huoneessa.

-- No, poikaseni, sanoi hän hymyillen, minä olen tehnyt kuin muinainen vierasvarainen ruhtinas. Minä en ole kysynyt vaeltajalta, mistä hän tulee, mihin on menossa ja kauanko aikoo viipyä. Mutta nyt olet kävellyt lemmen puistikossa kaksi viikkoa ja kauemminkin. Saanko nyt kysyä, kuinka olet asetellut asiasi? Palaatko takaisin Moskovaan?

Erik katsoi paljon tarkoittavasti isäänsä, vastasi sitte jyrkän ei; toisin sanoen: hänen tavallinen päättämättömyytensä sai hänet koettamaan, eikö tuon jyrkän eiton takaa ehkä löytyisi jotakin mahdollista keinoa, jonka avulla asia vielä voisi tulla keskustelun alaiseksi uudelleen.

-- Hyvä. No niin, minä pidän kiinni sanastasi, ja isä otti pöydältä äsken tulleen Helsingfors Dagbladin numeron. -- Kuulehan tämä uutinen: Kuvernööri J. A. Gripenstedt, joka nyt on kaksitoista vuotta ollut maaherran istuimella -- läänissä, kuuluu Hänen Keis. Majesteetiltaan anoneen sairauden tähden eroa virastaan ja täyttä eläkettä niistä 36 vuodesta, jotka hän on ollut valtion palveluksessa. Gripenstedt on sinä aikana, jonka hän on ollut kuvernöörinä mainitussa läänissä, osannut hankkia itselleen kaikilta tahoilta hyvän maineen, eikä hänen seuraajansa, tulkoonpa siksi kuka hyvänsä, ole helppo täyttää tämän kansaa rakastavan ja oikeudentuntoisen miehen paikkaa. -- No, mitäs arvelet siitä uutisesta?

-- Kyllä ymmärrän sinut, rakas isä, vastasi Erik vakavasti. Mutta... Nyt hänen vanha päättäväisyyden puutteensa valtasi hänet.

-- No mitä? kysyi isä.

Vastuunalaisuuden pelko tuossa tärkeässä virassa ja synnynnäinen vaatimattomuus nostivat punan Erikin kasvoille. -- Ei, isä, minä en voi.

-- Kuule nyt, Erik, minä se olen pyytänyt Gripenstedtiä anomaan eroa ja minä se olen kiinnittänyt asianomaisten huomiota sinuun. Voithan siis arvata, mihin pulaan joutuisin, jos sinä nyt et huolisi siitä virasta.

-- Mutta ajattelehan, isä ... olenko minä kykenevä siihen? Mitä minä tiedän kuvernöörin velvollisuuksista, mitä läänin tarpeista?

-- Erik! Kun minä olen ehdottanut sinut, niin pitäisi sinun tietää, että minä olen täysin vakuutettu, että aina hyvällä tahdolla voit hoitaa sen paikan. Ja tottahan sinulta ei tahtoa puutu.

Erik punnitsi asiaa hyvän aikaa itsekseen, käveli edes takaisin huoneessa ja sytytti papyrossin. Viimein kääntyi hän vanhuksen puoleen, joka oli koko ajan katsellut häntä, ja sanoi:

-- Jos minulla olisi mitään toivoa siitä paikasta, niin tiedät kyllä, että minun vakaa aikomukseni on astua vanhan Gripenstedtin jälkiä. Mutta tuo kaikkihan on vain unelmia -- ja...

Vanhus iloitsi voimastansa ja kyvystänsä, iloitsi siitä tällä kertaa enemmän kuin koskaan ennen elämässään, sillä nythän olikin kysymys hänen pojastaan. Tuohon voiman kiihotukseen liittyi vielä jotakin, jota saatettaisiin katsoa vanhuuden heikkoudeksi: häntä hyvin miellytti myös voimansa näyttäminen. Voida, vaikka jo kauan sitte palveluksesta luopuneena, vieläkin lausua tärkeissä maan asioissa, ylennyksissä, sanansa maan vähien aatelissukujen hyväksi ja toimia siinä itsenäisesti, osata silloin tällöin ohjata jonkun yleisen asian kulkua, se oli vanhukselle oikeaa juhlailoa. Ja nyt, nyt kuin hänen oma poikansa oli kysymyksessä, nyt oli tuo vaikuttaminen aivan välttämätön ja se oli -- ihana voittoriemu.

-- No no, ei pelkkiä unelmia. Pane kokoon paraadipukusi, matkusta Helsinkiin ensi viikolla ja käy tervehtimässä senaatin jäseniä, matkusta sitte alas Liettuaan, käy kenraalikuvernöörin luona -- noin vain ohi mennen -- matkalla Berliiniin tai mihin hyvänsä. Ota mukaasi kreivi Stülpersin kirje -- Skobelevista ja likeisestä tuttavuudestasi hänen kanssansa et tarvitse puhua, se olisi haitaksi, mikäli juuri äsken olen saanut tietää. Ja minä olisin arvostellut asioita perin huonosti, jos en voisi taata hyvää päätöstä.

-- Isä! ja Erik Horn katsoi ihmettelyn ja kiitollisuuden silmäyksellä vanhukseen, tämä kaikki on sinun työtäsi, arvaan minä. Kiitos, isä, ja anna anteeksi kaikki se kylmyys, jota olen muinoin osoittanut sinulle. Jospa tietäisit, kuinka sydämmestäni kiitollinen minä olen! Jospa tietäisit, minkä äärettömän suuren palveluksen ja avun teet minulle juuri nyt tällä hetkellä!

-- Ettäkö sitä en tietäisi! Kyllä minä sen tiedän, poikaseni. Sinä haluat päästä pois täältä. Elää täällä Helenasi kanssa ilman mitään työtä, ilman vähääkään tointa, se ei käy päinsä. No, maltahan. Kuin Haapakosken vanha vapaaherra menee isäinsä luo, silloin tulee sinun aikasi. Hoitele nyt siihen asti leiviskääsi kuin oikea suomalainen aatelismies.

Vanhus löi poikaansa olkapäille ja katsoi häntä syvälle silmiin. -- Rakas Erik, sinä olet kaikissa tapauksissa hyvin äitisi näköinen.

Lämmin ja hyvä, luottavainen suhde vallitsi tästä lähtein isän ja pojan välillä. Ja vanhuksesta tuntui, kuin olisi raskas taakka, joka oli painanut häntä vuosikausia, nyt kerrassaan poistunut.

Ihmissydän on kummallinen kappale. Nyt, kuin taakka poistui, kuin hän tunsi helpotuksen, sanoi hän itsekseen: minun kasvatustapani oli sittekin oikea. Tämän minä kerron veli Maunu Jaakolle. Pojat ovat kuin siemenet: vasta silloin, kuin itsenäinen voima on saavutettu, murtuu kasvua pidättävä kuori itsestään.

* * * * *

Helena istui huoneessaan, ajatukset pauhuisina. Tuossa häpeällisten uutisten tulvassa, jotka hän oli äkisti, aivan arvaamatta saanut kuulla, oli hänen kuten pimeällä myrskyisellä merellä purjehtijan perin vaikea osata laskea oikeaan. Mitä oli hänen nyt tehtävä, mikä oli oikein, mitä kohti piti hänen suunnita matkansa. Korkealla kuohuvat hyökyaallot, valkeana kiehuu meri, pimeä on yö -- hän on aivan neuvoton. Vihdoin pilkuttaa valo, kirkas loiste, siitä leviää koko joukko valosäteitä, jotka tosin ensin monta kertaa hukkuvat yön pimeyteen, kunnes valo voittaa yön ja levittää kirkkaat, vakavat säteensä hänelle; nyt tietää hän, kuinka hänen tulee ohjata venoansa. Kaikki nuo rumat, häpeälliset asiat, kaikki nuo onnettomuudet on hän, Erik, tiennyt ja edeltä arvannut, ja kuitenkaan hän ei ole peljännyt häviötä eikä häpeää. Hän on urhollisempana kuin muinaisajan ritarit taistelemalla tunkeutunut hänen luoksensa ja pelastanut hänet tuosta siveydellisestä ja taloudellisesta vararikosta, joka uhkasi häntä. Kuinka voitollisen voimakas onkaan hänen rakkautensa ollut! Nyt tietää hän, minkä pohjalle hänen tulee rakentaa, mihin hän voi luottaa. Minne Erik menee, sinne menee hänkin; missä Erik tahtoo olla, siellä tahtoo myös hän olla. Hänen sydämmensä sulaa kuin vaha, se on valmis tulvimaan ylitse hellyydestä ja rakkaudesta. Hänen sielunsa on liikutettu ja hehkuva, ja juuri silloin tulee Erik sisään, silmät loistavina ilosta.

-- Minä jään Suomeen, minä en koskaan enää lähde maastani, sanoi hän melkein läähättäen, niin liikutettu hän oli.

-- Ja minä, minä seuraan sinua ainiaan, sanoi hän, laski kätensä hänelle kaulaan ja katsoi häneen hymyilevästi, hellästi ja pehmoisesti.

Suru, suuttumus, viha, kaikki ovat saaneet keinot millä ilmaista itsensä, ilo yksin syntyi sanatonna kiihkojen sisaruspiirissä. Se ei voi tuoda ilmi tunteitansa, se voi ainoastaan olla vaiti ja hymyillä, milloin sen tunteet kuohuvat ylitse. Mutta milloin se äänettömänä kuin pyhyys säteilevin silmin katselee sinua, puhuu se kuitenkin paremmin kuin koko tuo muu sisarusjoukko.

XI.

Neljän kuukauden kuluttua tapahtui Erikin nimitys kuvernööriksi monen virkaheiton kenraalin, valtioneuvoksen ja virastonpäällikön kummastukseksi ja harmiksi. Tästä nimityksestä tuli kuuluisa asia, siihen tarttuivat sanomalehdet, puhuttiin vakavasti ja ankarasti suosituksista ja sen järjestelmän huolettavista seurauksista yhteiskunnalle. Harvoin on kuvernööri tullut hallituskaupunkiinsa vilpittömämmästi iloiten ja enemmän itseltänsä vaatien yhteiseksi hyväksi kuin Erik Horn. Hän oli iloinen, sillä tämä isän toimi vapautti hänet kerrassaan kaikista noista keräjöimisistä, häväistyksistä ja ikävyyksistä, joita hänen appensa olosuhteet olisivat tuottaneet, jos hänen olisi täytynyt matkustaa Moskovaan. Syvimmällä sydämmessään tunsi hän, että vieläkin vaikeampi asia kuin keräjöimiset olisi hänellä ollut edessä tuolla Moskovassa, joka asia oli häntä usein vaivannut. Siellähän hän olisi nähnyt koko tuon joukon pataljoonansa upseereja, jotka kaikki olivat notkistaneet polviansa Helenan edessä, puhumattakaan Martinovista. Milloin vain ajatus johtui kaikkiin noihin kiihkeihin ihailijoihin, jotka olivat puhuneet kenties mitä kaikkea Helenasta, niin se jo työnsi hänelle veriaallon ylös päähän.

Mutta nyt -- hänen ei tarvinnut enää koskaan nähdä nuoren Petrovin rakastuneita silmiä, ei koskaan pikku Novosiltzovia eikä tuota muuta ihailijajoukkoa.

Vaikka Erik olikin hyvin iloinen, niin yhtä iloinen oli myöskin Helena. Vapaus, vapaus, riemuitsi hän, kuin viimein istui vaunuissa Erikin sivulla ja hevoset ripeää juoksua veivät häntä pois Haapakoskelta ja hermoja ärsyttävästä kosken kohinasta. Viimeinkin oli hän saava oman kodin, aivan oman kodin, jossa sai itse asetella kaikki niin, kuin tahtoi, ilman tuota kälyä, joka katseli alas häneen monivuotisen kokemuksensa ja eittämättömän tarpeellisuutensa korkeudesta.

Pieni kuvernöörin asuinkaupunki oli monen peninkulman päässä rautatieltä. Se oli matalikkorantaisen järven rannalla ja jaettu kortteleihin ja tontteihin niin säännöllisesti kuin shakkilauta. Onnettomuudeksi oli se suunnittu liian suureksi. Sen torit ja kadut olivat aivan suhteettomat asukaslukuun ja pieniin, yksinkertaisiin puukartanoihin verraten, jotka suurten, hoitamattomien koivu-, haapa- ja pihlajapuistojen välillä seisoivat pitkän matkan päässä toisistaan. Talojen välillä oli lauta-aidat, pitkät, yhtäläiset ja yksitoikkoiset, ja ne ne juuri oikeastaan antoivat kaduille niiden oikean luonteen, nuorasuoran yksitoikkoisuuden.

Yli kaikkein näiden lauta-aitojen ja puukartanoiden kohosi kuvernöörin asunto, sekin ympäristöönsä verraten suhteettoman suuri kartano, rakennettu raskaasen, viralliseen malliin. Sen palkongilta sopi katsella pohjoiseen päin kattojen, savupiippujen ja puutarhain päällitse honkametsään, joka sillä puolen ahdisti kaupunkia tummalla honkakehyksellä. Etelään päin sitä vastoin oli näköala järven ja sen saarien päällitse jonkin verran vapaa. Kaupunki muuten oli oikea virkamieskaupunki, ilman varoja ja liikettä. Siinä ei ollut mitään tehdasteollisuutta, ei mitään kauttakulkua muihin kaupunkeihin, ei mitään muuta kauppaa kuin päivän tarpeiden rihkamoitsemista; eikä edes mitään rikasta tai kukoistavaa maalaisväestöäkään lähiseuduilla,

Ensi ajat oli Helena ahkerassa kotinsa järjestämispuuhassa. Joka viikko tuli huonekalukuormia Pietarista. Samoin oli tullut myöskin hänen entinen, rakas Erard-flyygelinsä ja hänen äitinsä kuva. Hänen suurin ilonsa oli järjestellä kaikkia näitä eri esineitä taiteellisesti ja käytöllisesti. Siihen työhönsä oli hän niin kiintynyt, että hän aluksi ei ollenkaan huomannut, kuinka aika kului. Sillä ennen, kuin hän siitä selvisi, oli syksy jo aikaa sitte mennyt. Jo oli tullut talvi ja satanut lunta. Taivas makasi kuin litteänä, raskaana kantena maan päällä. Elämä näytti aivan jähmettyneen kuoliaaksi tässä pikku kaupungissa. Autioilla, pitkän pitkillä kaduilla, jotka päättyivät järven jäälle tai honkametsään, näkyi ainoastaan silloin tällöin joitakuita rohkeita kävelijöitä; kaikki muut olivat virkamiehiä, jotka menivät virastoihin niin täsmälleen, että sopi asettaa kellonsa sen mukaan, koululapsia, jotka menivät tunneillensa, tahi palvelijoita, joita oli lähetetty jollekin asialle. Sillä välin saattoi kulua lähes koko tunti niin, ett'ei ketään näkynyt tuolla leveällä kadulla eikä autiolla kentällä kuvernöörin asunnon edustalla.

Helena seisoessaan välistä salin suuren ikkunan edessä, katsellen lumisen tyhjän torin, lumivallien taakse puoleksi peittyneiden talojen, lumisten kattojen ylitse tuonne tummaan honkametsään, ei voinut olla muistelematta synnyinkaupunkiansa Moskovaa. Ja kuin se ajatus johtui hänelle mieleen, täytyi hänen niellä jotakin, joka tuntui tukeuttavan kurkkua, ja kiivaasti mennä soittelemaan tai katselemaan ruotsalaista kielioppia ja lukukirjaa, jotka oli saanut apeltansa. Sillä tavoin koetti hän unhottaa kuvaa, jonka mielikuvitus maalaeli hänen eteensä, unhottaa ajatuksiansa ja muistojansa. Mutta kuin läksy oli luettu, kuin koti oli järjestetty yhä uudelleen jo kymmeneenkin kertaan, kuin talvihämärä harmaankalpeine valoineen, joka teki yksin salin purpurasilkkiset huonekalutkin sairaan näköisiksi, alkoi laskeutua hänen päällensä, silloin nuo ajatukset ja unelmat vastustamattomasti nousivat jälleen esiin kuin muinaisuuden haamut. Jos hän silloin meni piaanon luo, niin herätti soitto ainoastaan surumielisiä ajatuksia hänen mielessään. Sellaisina hetkinä pelkäsi hän piaanoansakin eikä koskenut siihen moneen päivään. Silloin tuntui elämä hänestä aivan sopusointuisesti kaupungin luonteen kanssa väsyttävältä, nuorasuoralta, yksitoikkoiselta, ja hän vaipui pitkiksi hetkiksi jonkinlaisen joutilaan suruisuuden valtaan.

Alussa oh hän turvautunut lukemiseen, s.o. romaaneihin. Maupassant, Daudet ja Zola olivat aina hänen pöydällään. Mutta huvitukset eivät voi antaa elämän iloa, ne ovat ainoastaan sen vajavaa korvausta, jonkinlainen koetus peitellä sisällistä tyhjyyttä ja ilottomuutta. Ja nuo mainitut kolme suurta kirjailijaa eivät totta puhuaksemme ole kirjoittaneet teoksiansa huviksi. Tyytymättömyys ja nurkumielisyys ovat itsessään tarttuvaista laatua, ja siitä se juuri johtuu, että koko perheet, jopa koko aikakaudetkin kärsivät elämänilon puutetta. Kuinka paljon neroa, tietoja, kaunopuheisuutta ja taiteellista aistia ovatkaan juuri Zola, Maupassant ja Daudet käyttäneet, todistaakseen nykyajan ihmiselle, että me elämme kaikista mahdollisista maailmoista juuri kaikkein pahimmassa. Helenan saattaminen toivottomien ja nurkumielesten joukkoon ei tosiaan ollut mikään vaikea tehtävä. Velvollisuus, joka voisi olla kuin rakastava äiti, muuttuu surumielisille ankaraksi valtiaaksi, kärsimys ei heistä ole koetus, vaan raskas ja sortava pimeys, huolet ovat pyöveleitä, jotka kiduttavat heitä kuoliaaksi. Ja kuin kerran ollaan tyytymättömyyden viettävällä rinteellä, silloin tarvitaan tavatonta sielun voimaa tai kovaa sysäystä ulkoa päin, herätäkseen alakuloisuuden syvästä unesta. Ollen ikävässään itsekäs teki Helena itsensä onnettomaksi ja olipa jo hyvällä alulla tekemään onnettomaksi myöskin miehensä. Ja jospa Helena, mitä hänen mieheensä tulee, ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle, niin se oli Erikin eikä suinkaan Helenan ansio.

Erik Horn oli suurimmalla innolla tarttunut maaherran velvollisuuksiinsa. Vaihtelevat toimet, pitkät matkat maalla, keskustelut kaikensäätyisten ihmisten kanssa olivat herättäneet hänessä vilkasta harrastusta. Ollen nuori, toimelias ja mielellään työtä tekevä saavutti hän kaikkein myötätuntoisuuden, joita hänen lähellään oli. Hän oli kauan elänyt poissa isänmaastansa; mitä hänen maanmiestensä mielessä syvimmällä liikkui, hän ei tiennyt. Henkilöitä hän tunsi perin vähän. Hänen arvostelukykynsä ei ollut läheskään yhtä terävä kuin hänen isänsä. Lyhyesti sanoen: hän ei ollut mikään johtava henki; virtauksia, joita liikkui hänen kansassaan, hän ei voinut auttaa eikä myöskään vastustaa. Tapausten juoksu häntä itseään kuljetteli. Mutta paikallaan oli hän aina rehellinen, ihmisystävällinen, rakastettava ja kerrassaan hyvä mies. Kuin Erik ensin tuli vaikutuspaikkaansa, sanottiin hänestä: hän ei ole itsenäinen mies, vaan on aina ollut toisten käskettävänä, hän joutuu omain virkamiestensä käsiin ja valtaan. Hänessä ei ole päättäväisyyttä liiallisen tunteellisuuden ja liiallisen itsearvostelun tähden. Se kaikki oli ollut ja oli osaksi vieläkin totta, mutta hänellä ei ollutkaan tähän asti ollut yhtään asiaa käsiteltävänä omalla vastuulla, hän oli vain totellut ja tehnyt valmista käskettyä. Nyt sitä vastoin, kuin hänen tunteittensa, ajatustensa ja lausuntojensa täytyi muodostua päätöksiksi, nyt hänen ensinnä tuli kukistaa tuo päättäväisyyden puutteensa ja hankkia itselleen oma, voimakas tahto. Sen tähden hän otti vaarin jokaisesta tilaisuudesta, millä voi näyttää, että tuo yleinen mielipide ei pitänyt paikkaansa, ei ollut tosi. Joka kerran, kuin hän tunsi epäröimistä, nousi samalla myöskin mieleen sairaalloinen levottomuus, jopa oikea pelkokin tuota omaa päättämättömyyttä kohtaan. Samalla, kuin hän täten kasvatti itseään, tuli tuo hänen vanha ominaisuutensa hänelle tavallaan hyödyksikin. Hän ei iskenyt kiveen, ei rajusti syöksynyt suin päin päätöksineen esiin, hän tuli varovaksi. Jos oli jokin arkaluontoinen, hyvin tärkeä asia, otti hän asiakirjat kotiinsa, tutki niitä tarkkaan, kirjoitti isälleen, pyytäen hänen lausuntoansa, ja kuin hän sitte neuvottelussa ryhtyi selittelemään sitä, joutuivat hänen alemmat virkamiehensä aivan kummastuksiinsa hänen tiedoistansa ja kokemuksestansa.

Suurimman voittonsa saavutti hän virastossa, oltuaan noin puoli vuotta toimessa. Hänen lähin miehensä, lääninkamreeri Blomster, oli vanha, kuuro, äkäinen vanhapoika, niin perehtynyt asioihin, että hän itse ja muutkin katsoivat häntä erehtymättömäksi. Vaikeimmissa tapauksissa kysyivät yksin pääkaupunginkin kameralistit häneltä neuvoa. Hän vihasi vanhan, kuivuneen paperisielunsa koko voimalla lääninsihteeriä, herra von Fischerströmiä, joka puolestaan palkitsi häntä samoilla tunteilla. Viisi kuvernööriä oli jo koettanut sovittaa näitä vihamiehiä keskenään päivällisillä, maljapuheilla, arvonimillä, suosion osoituksilla, hyvillä ja pahoilla sanoilla, mutta kaikki oli aivan kuin kivistöön kylvetty. Jos herra von Fischerström tahtoi saada jotain tietoa herra Blomsterin osastosta, niin täytyi, vaikka ainoastaan ohut väliseinä heitä erotti, tiedustelun tapahtua virallisessa kirjeessä, ja päin vastoin.

Kuitenkin oli tämä uusi kuvernööri maltillisuudella, arvokkaisuudella ja todellisella ystävyydellä saanut puolessa vuodessa aikaan sen verran, että herrat Blomster ja von Fischerström antoivat tarvittavia tietoja toisilleen suullisesti. He kyllä vieläkin katsoivat toisiinsa kuin äkäiset verikoirat, mutta se uskomaton käänne oli kuitenkin tapahtunut, että heidät saatiin taivutetuksi puhuttelemaan toisiansa. Tämän rauhanteon maine levisi leimauksen nopeudella yli koko läänin, sitä keskusteltiin kaikissa nimismiespiireissä, kaikkein kruununvoutien luona ja kaikissa kunnankokouksissa. Se himmensi kokonaan Bismarckin ansiot Berliinin kongressin suhteen ja monta muuta merkillistä rauhanpäätöstä, mitä oli tehty Europassa kymmenenä viime vuotena. Erik Horn oli, toisin sanoen, osoittanut olevansa oiva kyky paikallaan. Hän tunsi, että oli onnistunut ja oli itse onnellinen siitä.

Niinpä hän, ollen tyytyväinen asemaansa ja itseensä, palatessaan kotiinsa kansliasta ei katsonut Helenan surumielisyyttä niin raskaaksi, laski leikkiä hänen kanssansa, luki hänen kanssaan ruotsalaisia sanoja ja tavallisesti sai hänet joiksikuiksi tunneiksi jälleen sulamaan. Mutta yhteen hän ei häntä saanut taivutetuksi: tuntemaan kaupunkia ja maata kodiksensa. Erikin suureksi suruksi näytti Helena katsovan nykyistä olopaikkaa ainoastaan väliaikaiseksi, ikään kuin levähdys- tai leiripaikaksi matkalla jonkin suuren pyrinnön perille. Mikä se kaivattu paikka oli, Pietariko vai Moskova, sitä hän ei tiennyt itsekään; vaan että hän täällä kuvernöörin kaupungissa oli ainoastaan "matkustavainen", se hänellä oli aivan selvillä. Ja Erik, josta tämä työ ja sen tuottama hyöty oli pyrintö, paljon arvokkaampi kuin turkmeenien tappaminen, oli hyvin pahoillaan tästä hänen ikävöimisestään johonkin uuteen, johonkin toiseen. Jopa hän kerran aivan suuttuikin, jota hänelle ei ollut koskaan ennen tapahtunut Helenaa kohtaan. Helenan täytyi kauan karttaa tätä vastenmielistä asiaa.

Erik Hornilla oli vielä toinenkin suru. Hän piankin huomasi, että hänen Helenansa ei ollut vähääkään suosittu kaupungissa. Se tuntui hänestä pahalta, mutta hän ei voinut sille mitään. Ainoana lohdutuksena oli toivo, että, kuin tuli se onnellinen aika, jolloin Helena oli tuleva äidiksi, hän silloin sai jotakin aikansa kuluksi, jotakin, jonka kanssa puuhaella, jota rakastaa ja jumaloida. Silloin oli tuo helposti selitettävä alakuloisuus haihtuva ja sen jälkeen toivoi Erik hänen kyllä sulavan yhteiskuntaan ja saavuttavan sen suosion. Paremmin kuin pitkistä kuvailuista näkyvät Helenan tunteet ja elämä seuraavista kirjeistä, jotka hän eri aikoma kirjoitti Darja Mihailovnalle:

"Rakas, armas täti! Sinä pyydät minua kertomaan kaupungista ja elämäni kulusta täällä. Se kuvaus ei tule pitkäksi. Kaupunki ei ole mikään kaupunki ollenkaan, ja minun elämäni kuluu kuin myyrän, hitaasti, pimeästi, yksitoikkoisesti. Silloin tällöin pistäydyn kuin myyrä ylös pimeistä käytävistä, näen auringon paisteen ja taivaan sinen. Se tapahtuu silloin, kuin Erik istuu minun luonani ja kuin sinun kirjeesi saapuvat: Erik on minun aurinkoni, sinun kirjeesi minun sinitaivaani. Millainen muuten on elämä, selviää paraiten, kuin sanon, mitä täältä puuttuu. Meillä, ei ole mitään teaatteria, ei mitään konsertteja, ei sirkusta, ei edes metsästysretkiäkään, vaikka kaupunki on keskellä erämaata. Ei mitään seuraa, ei ylimystöä, ei sotilaita, ei ketään, joka osaisi meidän kieltämme esteettömästi kuin äidinkieltänsä. Ei kerrassaan mitään. Arvostele itse. Alamme arvohenkilöistä. Pormestari, minun mieheni ainainen vastapelaaja vistipöydässä, ei ole vielä minun kuulteni koskaan puhunut sanaakaan. Sitte on täällä eräs kauppaneuvos Veikkolin. Hän on alkanut uransa metsänhakkaajana Amerikassa, on nyt viinanpolttaja, rikas ja puhuu ainoastaan suomea. Erikin viraston päälliköt vihaavat toisiaan, joten heitä ei voi kutsua yht'aikaa, toinen vanha poika, toinen nainut ja seitsemän lapsen isä. Vaimo puhuu ainoastaan ruotsia, on hurskas ja 'pysyy poissa maailmasta'. Lyseon rehtori on juoppo, sanotaan; vaimo mahdoton. Arkkitehti on oleskellut kaksi vuotta Espanjassa ja sanotaan hänen puhuvan sen maan kieltä; mutta varmasti tiedetään ainoastaan, että hän rakastaa Xeres-, Madeira- ja Oporto-viinejä. Lääkärejä meillä on kaksi, paljon matkustelleet ja paljon lukeneet miehet, toinen kihloissa, toinen juuri tullut isäksi. Se nainut, mieheni yliopistokumppani, on meidän lähimpänä seuranamme -- saa nähdä, millainen on vaimo. Hän kuuluu olevan kasvatettu Genevessä. Provasti ja hänen vaimonsa puhuvat ainoastaan ruotsia, lapset ovat Helsingissä kouluissa, koko talo autio ja hiljainen. Kaupungin ainoan (suomalaisen) sanomalehden toimittaja on kansakoulun opettaja, joka katselee maailmaa kansakoulun opettajain kaikkein ahtaimmalta kannalta, sanoo Erik, paitsi itseään, jota katselee suurennuspeilistä. Hän jo pitkän matkan päähän haisee jankutukselta ja kuihtuu vähäarvoisuudestaan, jota katsoo sallimuksen vääryydeksi. Kas siinä näytelehti.

Mainitsen vielä jotain lisäksi. Kello kolme tai neljä pimenee. Kello yhdeksän sammutetaan kaupungin muutamat lyhdit. Kello kymmenen, viimeistään yksitoista nukkuu jok'ainoa sielu paitsi paikkakunnan vakinaiset juomarit, jotka kaupungin ravintolassa vielä pari tuntia jatkavat juominkejansa.