Part 3

Muutamia päiviä oli kulunut. Vilho äitinsä kanssa oli tullut kotia kaupungista. He olivat olleet Mattilassa, ja äiti oli Vilholle puhunut Lukkarin Ullan jutut. Tuota ei Vilho kuitenkaan uskonut. Hän vain nauroi äitinsä puhetta ja sanoi: -- Sen on joku akka teille lörpötellyt.

-- Saatpa nähdä, -- vastasi emäntä.

Kotia tultuansa meni Vilho heti torppaan, kampa muassa. Silkin jätti hän toistaiseksi. Vilho näki torppaan tullessansa Matin ja Heikin menevän tupaan. Hänen silmänsä mustenivat, epäluulon siemen oli jo hänen sydämessään, vaikka hän ei sitä ennen huomannut. Vilho meni sisälle. Hän näki Annin punastuvan ja taas vaalenevan. Hän näki Heikin istuvan lavitsalla Annin lähellä, ja nyt luuli Vilho äitinsä puheen todeksi ja pahan oman-tunnon tekevän Annin vaaliaksi.

Matti kysyi vähän jäykästi: -- Mitä Syrjän isännän on asiaa?

-- Toin Annin kamman, jonka hän kaupungista tilasi, -- vastasi Vilho. Hän päätti antaa Annin maksaa kamman, sillä ei hän tahtonut toisen morsiamelle mitään lahjoittaa.

Anni oli vaalia ja hänen kätensä vapisi, kun otti kamman Vilhon kädestä ja maksoi sen.

Vilho meni heti taas kotia. Anni näki hänessä muutoksen tapahtuneen, ja Vilho olikin muuttunut. Työtä teki hän niinkuin ennenkin, mutta hän oli näränen ja kiivas. Hänen äitinsä huomasi sen myös ja ajatteli: -- Jos saisi Vilhon naimiseen, ehkä kaikki sitte kävisi paremmin, -- mutta koska hän vain puhui Mattilan Hennasta, ärjäsi Vilho heti: -- Minä en ikänä huoli naimisesta. -- Sitte ei ollut äitin enään mitään sanomista.

Annin iloiset päivät olivat myös loppuneet, ja eräänä iltana, kun hänen isänsä sanoi aikovansa ottaa vävyn, koska hänelle oli miehen apu torpassa tarpeen, hämmästyi Anni ja vastasi olevansa nuoren vielä ottamaan miestä.

-- Ole vaiti, -- sanoi isä, -- Vävy tekee työnsä suuremmalla tarkkuudella kuin palkattu mies. Olen havainnut Lukkarin Heikin sinusta paljon pitävän, ja hän onkin kelvollinen ja sopivainen mies.

-- Heikki kyllä on kelpo mies, vaan minä en häntä rakasta, -- vastasi Anni.

-- Et sinä ymmärrä omaa hyötyäsi, -- lausui Matti ja läksi taas ulos töihinsä siinä päätöksessä, että Heikin vävyksensä ottaisi; mutia eipä niistä tuumista tullut mitään. Tuo pieni pilvi, joka auringon hämmensi, oli pian pois haihtuva.

Matin mentyä rupesi Anni katkerasti itkemään. Hän tiesi, että mitä isä kerran oli sanonut, siitä ei hän luopunut. Juuri kun kyyneleet par'aikaa virtailivat Annin poskilla, tuli Syrjän emäntä sisälle. Anni pyhkieli vyöliinallaan silmiänsä ja meni ulos tuvasta.

-- Kuinka täällä jaksetaan? -- kysyi Syrjän emäntä. Liisa ei tuohon vastannut juuri mitään, jotain vain mumisi hän itseksensä. Hän oli vihainen emännälle. Hän muisti, miten rehelliseltä Vilho oli näyttänyt silloin, kun vertaili itseänsä metsän vakavaan honkaan. Emännän syyksi päätti hän sen, että Vilho ei sanaansa pitänyt, ja emännän syy oli sekin, että Annin posket olivat vaaliat. Koska emäntä vielä sanoi: -- Mikä Annin on, kun näyttää mielestäni niin surulliselta, -- niin silloin ei Liisa enään taitanut harmiansa hillitä, vaan lausui: -- Kyllä on suremisen syytä minullakin! Lapsi meidän oli iloinen, kuin lintu laulaessa, ja kukoistava, kuin kukka kesällä, mutta nyt näette itse miten vaaliaksi ja surulliseksi hän on muuttunut, ja se on poikanne syy. Viikko takaperin vaan oli Vilho täällä ja todisti tahtovansa Annia vaimoksensa, Minä ja Matti olemme aina olleet Vilhon ja Annin ystävyyttä vastaan, mutta koska Vilho vaan aina oli luja päätöksessään, niin uskoin minäkin vihdoin hänen puheensa. Puheesta sitä ennenkin on perää tullut, mutta hänen vakavuutensa olikin turhaa, näen mä, hänen rehelliset silmänsä valehtelivat. Tuota en toki silloin olisi uskonut.

Emäntä alkoi monta kertaa puhua, mutta ei saanut suun vuoroa. Nyt sanoi hän: -- Onko sekin poikani syy, että Anni on Lukkarin Heikin morsian?

-- Ei toki niin pitkälle ole joutunut, -- vastasi Liisa. -- Isä kyllä sitä aina on tahtonut, vaan Anni ei unohda rakkauttansa niin pian, kuin Vilho, mutta se on poikanne syy, että hän on ottanut Mattilan rikkaan Hennan ja hylännyt köyhän lapsuuden-ystävänsä.

-- Hm, -- lausui emäntä, -- tässä on joku sekoitus ollut. Vilho ei ikänä ole aikonutkaan Mattilan Hennaa naida, vaikka se olisi paremmin mieltäni mukaan ollut, mutta Lukkarin Ulla minulle sanoi Annin olevan Heikin morsiamen. Minäkin tuon uskoin ja puhuin sen Vilholle. Hän ei sitä uskonut, mutta viimein täältä tultuansa oli hän vallan toisellainen kuin ennen ja sanoi minulle: -- Äiti, puheessanne oli toki perää, Siitä asti on hän ollut äriä ja vallan muuttunut. Annista kuulin sanottavan, että hän oli vaalistunut ja aina itku-silmissä. Ajattelin sitte itsekseni, miten onnellinen morsian hän olisi, ja päätin tulla kuulemaan, miten asian laita oli.

-- Nytpä sekainen vyhti selvenee, -- vastasi Liisa. -- Lukkarin Ullapa Vilhonkin naimisesta meille jutteli. -- Ja nyt puhui hän, miten Ulla oli heille sanonut.

Syrjän emäntä lausui: -- Olkoot nuoret onnelliset! Olisin kyllä halusta rikkaan miniän ottanut, mutta en sillä toki tahdo lapseni onnea estää. Annikin on taitava tyttö, ja työ ja toimi talon rikastuttaa.

Nyt tuli Mattikin sisälle. Hän katsoi vähän pitkään nähdessänsä Syrjän emännän, mutta pian sai hän kuulla, miten asiat olivat. Emäntä lupasi mennä Vilholle näitä kaikkia selittämään. Sitte sanoi hän: -- Eipä taida kauan viipyä, ennenkuin poikani on täällä.

Emännän mentyä tuli Annikin taas tupaan. Hän näki ihmeeksensä isänsä ja äitinsä olevan kovin iloisen näköisiä. Matti lausui:

-- Anni rukka! heitä nyt pois tuo surullinen muotosi ja siivoo huonetta vähäisen, pian taitaa tänne tulla kauan kaivattu vieras. Vilhon kihlauksessa ei olekkaan mitään perää, ne ovat vaan olleet Lukkarin Ullan lörpötyksiä.

Anni katsoi kummastellen ympärillensä. Mitä kuuli hän? Kuinka taisi hänen suuri murheensa niin pian iloksi muuttua? Hänen tätä vielä ajatellessansa tuli Vilho. Hänellä oli sama rehellinen, suora muoto, kuin ennenkin, ja hän sanoi:

-- Anni, me olemme molemmat olleet epäluulossa, olemme uskoneet turhia puheita. Siitä olemme kyllin kärsineet.

Anni itki ja nauroi, kun kysyi: -- Mitä tämä nyi kaikki on? En tiedä, uneksinko vai olenko valveilla.

-- Niin se nyt on, -- vastasi Vilho, -- että illalla lähden isäsi kanssa pappilaan kuulutusta ottamaan.

-- Tule tänne, jalo mies, metsän honka, sanoi Liisa, -- ja ota siunaukseni! Halusta jätän rakkaan lapseni sinun turvaasi.

Onni oli ylinnä Syrjän torpassa, ja sinne nyt jätämme Annin ja Vilhon asioitansa selittämään ja onnestansa juttelemaan.

7. Odottamaton kohtaus.

Kesä-aurinko paistoi taas kirkkaasti. K----veden aallot loiskivat hiljaisesti pappilan rantaan. Vieno länsi-tuuli tuuvitteli vanhojen puitten latvoja pappilan puu-tarhassa, jossa Maaria käveli poimien sireeni-kukkia.

Maaria oli viipynyt Tuomelassa enemmän, kuin ensin oli aikonut. Hän oli saanut esteitä, jotka hänen kotiin-lähtöänsä viivyttivät. Niistä nyt tahdomme lukiallemme muutamalla sanalla tiedon antaa.

Niini oli joutunut pahaan paikkaan, niinkuin Tuomelan patruuna pelkäsikin. Marttiinin nuorempi poika oli erittäinkin paha ja ilkeä häntä vastaan. Hän oli huomannut Niinin usiasti lukevan niitä muutamia kirjoja, joita oli perinyt äidiltänsä ja niistä erittäinkin rakastavan Runeberg'in runoelmia. Poika oli ottanut kirjan ja luvannut heittää sen pesään. Niini istui juuri pieni Ruusa sylissä, kun näki kirjaosa vaarassa, tuon kirjan, jonka äitinsä oli saanut ystävältänsä ja jota hän aina oli suuressa arvossa pitänyt.

Niini huusi kerran kovasti ja hyppäsi ylös pelastaaksensa kirjansa; mutta mikäs tapahtuikaan? Pieni Ruusa putosi sylistä, ja jalka niveltyi. Nyt tuli Niinille pahat ajat, Hän oli syyllinen, se on tosi, ja sen hän itsekin tunsi, mutta siitä häntä myös piestiin ilman armotta. Hänen rakas kirjansa oli joutunut tulen omaksi, ja pieni Ruusa, ainoa, joka hänelle oli rakas tässä perheessä, vaikeroitsi hänen tähtensä. Tuo ilkeä poika, joka oli kaiken alku-syy, hän pääsi kaikesta rangaistuksesta vapaaksi, niinkuin ei ikään mitään olisi tehnyt.

Tohtori Vakanen, joka tuotiin Niemen kartanoon, oli pian lapsen jalan siallensa laittanut, mutta pahempi oli Niinin. Hän oli pelästyksestä ja kovasta pieksemisestä niin runneltu, että joutui sairaaksi. Tohtori Vakasen, joka oli tunnollinen ihmis-ystävä eikä tehnyt eroa rikkaan ja köyhän välillä, kävi sääli tuota Niini rukkaa. Hän kuuli kyllä Marttiinin perheen puhuvan sitä ja tätä tuosta kelvottomasta Niinistä, joka ei viitsinyt lasta hoitaa, vaan luki tuiki turhamaisia kirjoja: mutta Vakanen kysyi Niiniltä itseltä, miten tämä onnettomuus oli tullut, ja Niini puhui kaikki niin, kuin tosi oli. Niemeltä läksi tohtori Tuomelaan, jossa hän kertoi, miten kurjassa tilassa Niini oli, ja sanoi Maarialle: -- Eikö olisi mahdollista, että kävisitte häntä katsomassa? Niemellä ei hänelle paljon hoitoa anneta, mutta se olisi toki lapselle sangen tarpeen.

Maaria hymyili ja lupasi sen halusta tehdä, koska lapsi oli hänelle rakas.

Tohtori sanoi vielä: -- Koska ensi-kertoja seurassanne vietin, mittasin teitä väärällä mitalla, antakaatte se minulle anteeksi.

-- Sen olen jo aikoja sitte tehnyt, -- vastasi Maaria, mutta hän ei uskaltanut katsoa tohtoriin, vaan riensi pois huoneesta ja läksi Niemelle. Siellä kävi hän nyt joka päivä, siksi kun Niini parani. Mutta vielä oli yksi onnettomuus tapahtuva.

Emilia oli ollut Tuomelassa. Siellä olivat tytöt vaihetelleet sormuksiansa, eikä Emilia pois lähteissään huomannut, että hänen sormuksistansa yksi oli unohtunut Maarian sormeen. Illalla levolle mennessään laski hän sormuksensa pöydällä olevalle neula-astialle. Aamulla puettuansa vaatteet päällensä otti Emilia sormuksensa -- mutta kumma -- yksi oli poissa. Missä oli se? Niini oli ollut kamarissa, -- Hän sen varmaankin on vienyt, -- ajatteli Emilia ja käski Niinin hakea sitä, mutta kun ei se löytynyt, sanoi hän: -- Sinä kelvoton sen varmaankin olet varastanut.

Kauhistuksella kuunteli Niini näitä syytöksiä ja vastasi: -- varastanut en ole, ja Jumala varjelkoon minua sitä ikänä tekemästä. -- Hän oli vaalistunut, ja siitä tuli Emilia vielä enemmän vakuutetuksi, että Niini oli syyllinen.

Illalla oli Niini nukuttanut Ruusan tavallisuuden mukaan, mutta koska maata pantiin, ei löytynyt Niiniä mistään. Marttiini ja hänen perheensä luulivat Niinin karanneen varastetun kalunsa kanssa ja lähettivät palveliansa häntä hakemaan. Palvelia ei hakenutkaan, kun toivoi vaan Niinin pääsevän karkuun; hänenkin tuli sääli tuota Niini rukkaa. Tultuansa maantietä pitkin Tuomelaan meni hän väen-tupaan ja puhui siellä, että Niini oli karannut, kun häntä oli syytetty kultasormuksen varastamisesta. Kyökki-Maija juoksi oitis uutisia juttelemaan herras-väellenkin. Kuultuansa Maijan puheen muisti Maaria heti sormuksen, jonka Emilia oli unohtanut hänen sormeensa, ja lähetti sen palvelian kanssa Niemelle. Koska palvelia toi sormuksen Emilialle ja sanoi, missä se oli ollut, punastui Emilia, sillä nyt muisti hän unohtaneensa sen Tuomelaan, Vähän nyt pisti hänen omaa-tuntoansa. Maaria viipyi vielä vähän aikaa Tuomelassa, hän toivoi saavansa jotain tietoa Niinistä, jonka kanssa hän onnensa sallimuksesta oli niin monta kertaa ollut yhdessä, mutta Niini oli poissa, hänestä ei mitään kuulunut.

Kaikkein näiden asiain tähden tuli Maarian lähtö viivytetyksi, mutta nyt oli hän kotona, tässä ihanassa, rakkaassa kodossa. Hän poimi kukkia, niinkuin jo mainitsimme ja ajatteli, miten moni oli muuttunut, sitten kun hän kotoa iäksi. Sitte olivat syksyn tuulet raivonneet, talvi tehnyt kinoksiansa, ja kevät-aurinko ne säteillänsä sulattanut, ja nyt oli taas lämmin ihana kesä, tuo aika, jolloin hän oli poissa ollut, vaikka pitkäkin, tuntui hänestä toki varsin lyhyeltä. Hän muisti Syrjän Annia, rippi-koulu kumppaniansa, joka hänen kanssansa lapsena ollessa oli saanut leikitellä, -- hänkin nyt oli Syrjällä emäntänä, jossa hän onnellisena toimitteli talon töitä -- ajatteli itseänsä, hänkin oli muuttunut. Hän oli iloinen ja suruton, kuin lapsi, kodosta lähteissänsä, mutta nyt oli hänellä yksi kaipaus; kaikki ei ollut enään niin täydellistä kuin ennen. Syvässä hänen sydämessään oli tallennettuna kuva, jonka jalo ja vakava muoto häntä ihastutti. Hänen näin ajatellessaan oli koppa, johon kukkia poimi, tullut täyteen, ja hän läksi pois puutarhasta Koivumäelle päin.

Maaria oli kaunis, kuin kukkainen kesällä, kulkeissansa kukka-koppa käsi-varrella, vähäinen takki olalla ja valkoinen hattu päässä, jonka punaisia nauhoja länsi-tuuli heilutteli. Koska hän oli joutunut Haapakallion lähelle, tuli Hanna häntä vastaan. Iloisesti tervehdettyänsä riensivät tytöt yhdessä Haapakalliolle. Heillä oli aikomus koristaa kallio kukkaisilla: sillä he odottivat tänä päivänä veljiänsä kotia yli-opistosta. Nyt sitoilivat kukista kiehkuroita pöydän koristeeksi ja asettivat siihen myös kiiltävät kahvi-kupit, josta näkyi, että heidän oli aikomus siellä vähäisen viipyä.

Tytöt eivät vielä saaneet koristuksiansa valmiiksi, ennenkuin jo kuulivat pikaisesti astuvien jalan-äänen, ja samassa meidän nuoret yli-oppilaat syleilivät kumpikin sisartansa.

Hemmi ja Aatu näkivät ihastuksella, miten Haapakallio oli koristettu heidän tähtensä, ja miten sisaret olivat paljon vaivaa nähneet sitä tehdessään. Nyt istuivat mieli-hyvällä kahvi-pöydän ääreen ja rupesivat uutisia juttelemaan Helsingistä. Hupaista olikin tytöille kuulla yhtä ja toista tuolta komiasta pääkaupungista.

* * * * *

Parin virstan päässä Haapakalliolta kulki eräs kalpian näköinen tyttö. Hän oli hoikka ja vähäläntäinen ko'oltansa, mutta hänen erin viisaasta muodostansa näki hänen kumminkin olevan noin viidentoista-vuotisen. Hänen hiuksensa olivat syys-yötä mustemmat, ja hänen suurista mustista silmistänsä näkyi, että kärsimiset tälle lapselle eivät enään olleet outoja. Hän pyhkieli aina tavan takaa kyyneleitä silmistänsä, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän rupesi kauniilla äänellä laulamaan:

"Tuoll' pilvet rientää turvatta Nyt tuulen huvina, Ja ilman maatta, kodotta Mik ompi elämä?"

Vähän matkaa hänen edellänsä kulki positiivin-soittaja. Tämä, kun kuuli tytön laulun, kummasteli hänen somaa ääntänsä ja seisahtui odottamaan tyttöä. Puhuttuansa tytön kanssa ja kuultuaan hänen mieron tietä kuljeskelevan käski hän hänen tulla kanssansa soittoon laulamaan. Soittaja lupasi siitä rahasta, minkä hän soitollansa ansaitsisi, antaa tytölle osan.

-- Saapa tuotakin koettaa, -- sanoi tyttö huoaten, ja nyt kulkivat edellensä, siksi kun kuului haapaen suhina Haapakalliolta.

-- Menkäämme tuonne soittamaan, -- sanoi positiivin-soittaja. Muutaman askeleen päähän kalliolta seisahtuivat he nyt, ja Niini, joka seisoi selin kallioon lauloi:

"Etelässä kaunis Spanja, Spanja on mun kotimaa. Siellä lehevä kastanja Ebron rannall' humuaa, Mandel-kukat punertavat, Hedehnöitsee viina-puu; Siellä ruusut kaunihimmat, Siellä kirkkahampi kuu.

Rinnassani huokaukset Poijes vaatii minua: Jätän kaikki huvitukset, Jos vaan pääsen kotia. Koti-maani ompi Spanja: Riennän koti-kankaille, Jossa lehevä kastanja Varjon antaa haudalle."

Maaria, joka tytön laulaessa oli ajatellut, missä olen tuon äänen ennen kuullut, -- tuli nyt tytön luo ja huusi samassa: -- Niini! -- Maaria! -- sanoi Niini (sillä se oli hän), ja hänen silmänsä näyttivät erinomaisen iloisilta, mutta pian katosi hänen iloinen muotonsa. Hän muisti kultasormuksen ja ajatteli: -- ehkä Maariakin luulee minun syylliseksi. -- Maaria tuon huomasi ja arvasi syyn, jonka tähden puhuikin oitis Niinille, miten sormuksen laita oli. Niiniltä putosi ikään kuin takka sydämestä! Hän oli taas ihmistenkin edessä puhdas ja viatoin.

Positiivin-soittajan jätti hän ja seurasi Maariaa ja hänen kumppaneitansa, joille Maaria muutamilla sanoilla koetti selittää Niinin elämän-vaiheet.

Niini nyt puhui myös itse, miten hän läksi karkuun. Hän juoksi koko yön, sanoi hän, tietämättä, mihin meni, Sen hän vaan tiesi, että pois, kauas pois piti hänen menemän. Sitte vasta, kun hänen tuli vilu ja nälkä, huomasi hän pahasta pahaan joutuneensa. Hänen täytyi kerjätä -- ja raskas on mieron tietä kulkea, -- lausui Niini. -- Koska kesä-puoli rupesi tulemaan, -- jatkoi hän, -- oli minulla vähän parempi olo. Silloin sain vähän työtäkin monessa paikassa ja nyt viimein parin suomen virstan päässä täältä tapasin tuon positiivin-soittajan, jota hänen pyynnöstään ai'oin seurata ja laulamisella ansaita leipäni; mutta onneni johdatti tänne askeleeni, ja nyt rukoilen teitä pitämään minua luonanne; älkäätte panko minua tuonne outoon mailmaan.

-- Kyllä saat kodon täällä, -- sanoi Maaria, -- mennään vaan isäni kanssa tuumailemaan, mitä tehtäisiin; kyllä hän sinun papinkirjasikin tänne toimittaa.

Kauan eivät enään viipyneet Haapakalliolla, vaan riensivät kaikki pappilaan tuumailemaan, mitä oli tekeminen.

Maarian sydämessä syntyi päätös. Hän tahtoi tehdä Niinin niin onnelliseksi, kuin mahdollista olisi, hän tahtoi olla ase sen kädessä, joka ihmisten onnet jakaa. Hartaasti pyysi hän nyt isältänsä saada Niiniä luonansa pitää. Hemmi ja Aatu olivat luvanneet antaa Niinille oppia, isän lupa vaan vielä puuttui.

Provasti tuumaili. Häntä ei oikein miellyttänyt tuo asia; hän piti sitä vaan nuorten hullutuksena, mutta vihdoin, kuu Maaria puhui, miten oli havainnut Niinillä olevan erinomaisen taidon, sanoi hän: -- No, jääköön sitte tänne teidän oppilaaksenne, jos hän kotonsa saa Syrjällä. Syrjän siisti ja taitava emäntä on hänelle paras kasvattaja. Täällä ei hänen sovi olla, sillä Maaria on usein poissa, ja vanha Leena on monesti pahalla tuulella eikä varmaankaan tuota vierasta tyttöä kärsisi, mutta Syrjällä Annin tykönä tottuu hän paremmin kaikenlaisiin töihin. Siellä taitaa hän olla Annin apuna ja tottuu itse ansaitsemaan leipänsä. Täällä saa hän käydä lukemassa, ja minä tahdon Syrjän isännälle hänestä myös vähäisen makson antaa.

Nyt oli Maaria iloinen. Hän läksi oitis Niinin kanssa Syrjälle, johon Hemmi heitä souti. Pian olivat vähäisen lahden yli soutaneet ja kun nyt Maaria oli puhunut asiansa Syrjällä, vastasi Vilho: -- Tämän aivan halusta te'emme. Provasti on meistä paljon vaivaa nähnyt; olemme molemmat hänen rippi-lapsiansa olleet ja ilolla nyt tahdomme näyttää kiitollisuuttamme.

Vähäisen hyyryn provasti sai maksaa Niinin huoneesta, mutta muusta maksosta ei Vilho antanut puhuakkaan. Niini sai nyt pienen porstuanperäisen kamarin asuaksensa, jonka akkunoista näkyi pappila ja vähäinen K----veden lahti. Maaria saattoi Niinin tuohon kamariin sanoen: -- Nyt, Niini, saat oppia ja taitoa niin paljon, kuin haluat, minä tiedän sinun sitä kaivanneen; ja kun sinulla vaan on aikaa, saat tulla pappilaan kanssani juttelemaan.

-- Oi! tämmöistä onnea en ole taitanut uneksiakkaan, -- lausui Niini. -- Sitte kun äitini mullalla peitettiin, ei ole minulla iloista päivää ollut ennenkuin tänään, koska teidän näin. Oi! nähneekö äitini nyt, miten köyhä Niininsä on onnellinen? Jumala siunatkoon teitä! Te olette minun onneni enkeli.

-- Ole vaiti, -- vastasi Maaria, -- ja jää hyvästi, sillä nyt minun on pois lähteminen.

Niini saatti Maariaa rantaan, josta hän sitte palasi takaisin pieneen kamariinsa. Siellä tapasi hän Annin, joka lausui: -- Niini jää nyt hyvällä onnella uuteen kotiinsa. -- Anni meni taas ulos, jättäen Niinin yksin. Niini läheni akkunaa ja katseli venettä, jossa Hemmi ja Maaria soutelivat, kunnes se oli joutunut pappilan rantaan. Nyt istui hän kamarissa olevan vuoteensa äärelle, ja harras kiitos nousi hänen sydämestänsä Luojalle, joka hänen askeleensa tänne oli johdattanut. Hän otti vielä pienen raamattunsa ja luki siitä vähäisen. Sitte meni hän levolle: hän oli väsynyt sekä matkastansa että mielen-liikutuksista; ja seuraavana päivänä alkoi hänen koulun-käyntinsä.

8. Kihlaus.

Vuodet vyörivät edellensä ilman mitään erinomaista tapausta; Maaria vaan aina välimiten oli jonkun viikon Tuomelassa, jossa hän aina enemmän ja enemmän oppi tuntemaan sitä jaloa miestä, jonka kuvaa hän tallensi sydämessänsä, ja Niini oli ahkerasti lukenut ja usiasti ollut pappilassa Maarian seurassa; Anttia oli hän myös paljon työllänsä auttanut.

Nyt oli kolme vuotta kulunut siitä, kun Niini tuli Syrjälle. Hän oli erinomaisella tarkkuudella ja ymmärryksellä oppia vastaan ottanut, jonka tähden Aatu ja Hemmikin ilolla hauelle jakoivat tietoansa.

Niini oli nyt kahdeksantoista vuoden vanha; hän ei enään ollut lapsi, vaan nuori neitonen. Sen tunsi hän myös itse -- ja jota paremmin hän sen tunsi, sitä enemmän syntyi hänen sydämessänsä halu saada jonkun itsetyisen työ-alan.

Niini istui vähäisessä kamarissansa kehräten ja ajatellen, mitä hänen piti tekemän. Hän oli usiasti kuullut Annin sanovan; -- Voi! jospa kansan lapset kaikki olisivat niin onnelliset, kuin Niini, että saisivat oppia ja taitoa! -- Nyt muistui hänen mieleensä Jyväskylän seminari, -- entä jos pääsisin sinne, -- ajatteli hän, -- ja sieltä sitte vihdoin ehkä K----n pitäjääsen kansakoulun opettajattareksi, sittepä saisin vähään määrään edes palkita Annin hyvyyden. -- Niinin silmät kiilsivät ilosta, hän jo näki tulevaisuuden edessänsä, näki itsensä opettamassa kansan lapsia. Oi ihana tulevaisuus! Mutta taisiko hän jättää tämän ihanan K----n pitäjään? -- Mikä piti näitä tuumia vastaan? -- Yksi tunto Niinin sydämessä, jonka hän nyt vasta huomasi. Se oli sinne kasvanut hänen tietämättänsä päivä päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta. Hän rakasti toista opettajaansa, hän rakasti Hemmiä. -- Hemmiä rakastan minä, -- sanoi hän itseksensä, -- Hemmiä, joka Maarian tähden tuli minun opettajakseni. Maariaa rakastaa hän, -- ja kuka taitaa nähdä Maarian ja olla häneen rakastumatta -- mutta Maarian sydämessä asuu jo toinen. Hemmi rukka! yksin kuljet sinä, yksin minä, etkä ikänä saa aavistaakkaan kerjäläis-tytön, jolle oppia annoit, rakastuneen opettajaansa. -- Näin ajatteli hän ja alkoi taas kiiruummin kehrätä, sillä Anni jo pian tarvitsi langat. Kehrätessänsä rupesi hän laulamaan; laulu oli Runeberg'in "Palveleva tyttö", jonka Niini oli suomentanut. Hän lauloi:

"Jos pyhä-kellon soidessa Oisin jo juhla-vaatteissa, Ja jospa yö jo joutuisi, Ja pyhä-päivä koittaisi.

Ja viikko-työni tehtyä Mä aamu-saarnall' käydessä Nyt näkisin sen kirkolla, Ku kaivannut on kultaansa!

Jo yksin kirkon-mäellä Hän seisoo ennen minua Ja katsoo pitkin järveä Nyt kansan suurta joukkoa.

Hän siellä etsii minua; Jo lähestymme kirkkoa, Ja kohta tulen joukosta Ja kättä kauppaan ilosta.

Nyt laula sirkka iloinen! Kun päre näkyy palaneen, Niin minä saan jo nukkua Ja näen kullan unissa.

Mä istun täällä, kehrään vaan, Ei ole rulla puolellaan; Ja koska kehruu loppunee, Ja ilta pitkä joutunee."

Laulunsa Lopetettuaan oli hän taas iloisempi ja päätti mennä Maarian kanssa juttelemaan. Hän meni rantaan, otti veneen ja souteli lahden yli pappilaan. Tultuansa sinne, meni hän ylös puutarhaa pitkin. Poiketessansa yhdestä käytävästä toiseen näki hän Hemmin ja Maarian istuvan keinu-laudalla. Nuorukainen oli vaalia kuin lumi, ja Maarian poskilla välkkyi kyyneleet. Heidän välillänsä oli jotain tapahtunut. Hemmi oli rakkautensa ilmoittanut Maarialle, sen Niini heti huomasi, ja heitä pikaisesti tervehdettyänsä kiirehti hän sisälle asuin-huoneisin, mutta Maaria seurasi häntä, ja Hemmi jäi yksin puutarhaan. Hän istui siellä vaaliana, ääneti; vihdoin sanoi hän itseksensä: -- Aavistukseni kävi toteen -- sinä et rakastanut minua, Maaria. Maaria! miksi oli rakkautesi ainoastaan sisaren rakkaus? Miksi et taitanut tulla omakseni? Nuorukainen itki, vaan pian nousi hän ylös; vielä oli hän vaalia, mutta hän oli tehnyt päätöksen -- valitus ei ole miehen -- ajatteli hän, -- työtä tahdon tehdä, pois tahdon mennä, takaisin Helsinkiin ja siellä viisauden lähteestä itselleni tietoja ammentaa, ehkä sitte jotain taidan tehdä maani hyödyksi: -- ja nyt meni hän samaa tietä, kuin äsken tytötkin.