Part 2

Riikan hiljainen ääni herätti Maarian hänen ajatuksistansa. Riika pyysi istua. Samassa yskähti hän, ja kirkas veri virtaili hänen suustansa. Hän makasi nyt vaaleana vuoteellansa ja vähän ajan levähdettyänsä sanoi hän: -- Lapseni, jo jätän sinun ilman maallista turvaa, mutta pidä Jumala turvanasi, hän on kuitenkin paras turva. Ja muista myös, että puhdas maine on köyhän paras ja ainoa tavara. Jää hyvästi, mun pieni Niiniseni! -- mä tulen pian -- pian -- siellä on ilo loppumatta, lakkaamatta. -- Ja huoneessa, jossa vast'ikään oli kuulunut sairaan tyytyväinen ääni, kuului nyt ainoastaan sirkan laulu ja orvon hiljainen itku. Riikan kärsimiset olivat loppuneet.

4. Huuto-kauppa.

Syyskuu oli keski-välissä. Lehdot koivikoissa olivat kellastuneet. Kirkon kellot kajahtivat surullisesti pyhä-aamuna. -- Kenen kellot soivat? Ketä haudataan? -- kyseli kansa, joka kuljeskeli kirkolle. -- Teräsen Riikaa haudataan, -- kuului vastaus. -- Tuolla tulee mure-väki. -- Ja siellä näkyikin vähäinen joukko mustiin vaatteisin puetettuja ihmisiä. Ne olivat kaikki Tuomelaan kuuluvia.

Niinin posket, olivat kelmeät, ja hänen mustat silmänsä näyttivät vielä tavallista mustemmilta. Hän oli itkenyt paljon, vaan nyt ei saanut kyynelettä silmiinsä. Hän oli pakahtumaisillansa, sillä mustalla mullalla peitettiin kaikki, mitä hän oli mailmassa rakastanut, hänen äitinsä.

Ihmiset, jotka katselivat lasta, sanoivat: Tuo Teräsen joukko ei ikinä ollut vertaistensa kaltainen, ja kummapa tuo tyttö nytkin on, kun ei edes äitiänsä itke.

-- Kyllä minä ne tunnen, -- lausui eräs leviä lihava akka, -- ne ovat kovan-laatuisia. Muistaakseni olen kuullut heidän olevan mustalaissukua, ja niin se onkin, kylläpä sen näkee tuosta tytöstäkin, joka on niin musta kuin kekäle. Ja äitikin noitui Tuomelan patruunan veli-vainajan niin, että jo olisi päässyt luutnantin kanssa naimiseen, ellei vanha patrunessa olisi siitä loppua tehnyt ja naittanut Riikaa Teräselle. Teränen oli silloin vaan vankka työmies, vaikka sittemmin meni sotaväkeen. Mutta luutnantti kuoli sulasta rakkaudesta. -- Nyt kulki akan juttu suusta suuhun ja korvasta korvaan, sekä tosi että valhe yhteen sekoitettuna; mutta valhe Riikan noitumisesta ja mustalais-sukuisuudesta oli erittäinkin halullista kuulioille.

Hautajaisten jälkeen meni Niini Tuomelaan. Patrunessa oli luvannut, että Niini saisi heillä olla siksi, kun hänelle koto hankittaisiin.

Nyt oli maanantai. Niini istui Tuomelan lasten kamarissa katsellen Meskalan kosken kuohua ja tuota pientä mökkiä rannalla. Voi, kuinka rakas oli hänelle ollut tuo pieni köyhä koto! Nyt ei hänellä ollut kotoa enään. Niini arveli itseänsä huuto-kaupalle pantavan, ja minkä-kaltaisen kodon hän sitte oli saava, se oli tietämätöntä. Niini itki katkerasti, mutia samassa kuuli hän puheen salista. Se oli patruunan ja tohtorin ääni. Patruuna sanoi Niinin huuto-kaupalla olleen ja Niemen Marttiinin hänen vähimmällä maksulla ottaneen. -- Olisin minä tyttö-raukalle paremman kodon suonut, -- lisäsi patruuna vielä.

-- Ohoh, -- sanoi tohtori, -- tuopa on kummaa! Täytyykö meidän maassa vielä ihmisten lasten olla huuto-kaupalla?

-- Niinpä se on, -- vastasi patruuna. -- Kun kerran vaivaisien kassasta makso tulee, niin pitää lapsen sille menemän, joka hänen vähimmällä maksolla ottaa vastaan.

-- Olisin minä pitäjän miehiä, -- vakuutti tohtori, -- niin se ei tapahtuisi, vaan minä panisin lapsen tunnettuun hyvään kotoon ja maksaisin köyhäin-kassasta kohtuullisen makson. Kyllä niitä aina löytyy, jos ei yksi, niin toinen, jotka lapsen määrätystä rahasta ottavat kasvattaaksensa, emmekä myös vallan ole kelvollisten kasvattajien puutteessa: mutta tuo huuto-kauppa on vaan otettu paha tapa.

Niinin sydän sykki kummasti. Hän oli tuomittu rikkaalle Marttiinille, jonka rouva ja lapset olivat tunnetut kovin pahoiksi. Se oli kova tuomio, mutta tuo tohtorin puolustus, sepä oli kuin lääke haavalle. Olipa joku mailmassa, joka olisi tahtonut lievittää orvon elämää.

Yksi oli vielä huoneessa, joka kuunteli tohtorin puhetta. Se oli Maaria, joka oli tullut Niiniä lohduttamaan. Nyt tuli patruuna ja sanoi Niinin pian pääsevän uuteen kotiinsa, sillä Niemen Marttiinin herrasväki oli luvannut tulla Tuomelaan ja sitte illalla viedä Niinin kanssansa.

Niini rupesi taas katkerasti itkemään, mutta Maaria sanoi: -- Älä itke Niini, koeta vaan aina tehdä emäntäsi tahto, niin kentiesi ei sinulla ole yhtään hätää.

Kauan ei Maaria joutunut lohduttamaan Niiniä, ennenkuin komiat vaunut ajoivat pihaan. Niemen Marttiinipa se oli perheinensä. Tahdomme näitä vähän lähemmälti katsella.

Marttiini itse oli ennen ollut kauppiaana pienessä meri-kaupungissa, jossa hän tervan myynnistä oli tullut rikkaaksi. Hän ei muusta tietänyt kuin rahasta. Rahan jälkeen hän ihmisetkin punnitsi. Mitä oli kaikki oppi ja taito -- tyhjiä lörpötyksiä vaan, jos eivät tuoneet suuria voittoja lakkariin. Virka-miehistä ei hän pitänyt mitään, eihän niillä tavallisesti ollut paljo kolikoita. Pöyhkiänä kulki hän kuin tyhmä kalkkuna, ja perheensä oli samaa laatua. Hänellä oli vaimo ja kolme tytärtä, joista kaksi jo oli naima-iässä, ja kaksi poikaa, joista toinen oli ala-ikäinen. Hänen nuorin tyttärensä Ruusa oli tuleva Niinin hoito-lapseksi. Siinä oli koko perhe, josta nyt näemme Tuomelassa kaikki muut paitsi kaksi nuorinta lasta.

Marttinin rouva istui leviänä sohvassa katsellen mieli-hyvällä tyttäriänsä. Vanhin, Emilia, olikin komia muodoltansa, mutta tyhmä ja ylpiä kuin vanhemmat. Toinen tytär, Hilda, oli taitava pianon-soitossa ja tahtoikin sillä loistaa. Nyt hän myös seisoi pianon ääressä nuotti-kirjoja tarkastellen, mutta sieltä ehtimiseen silmänsä lentelivät ympäri, ikään kuin olisi hän odottanut jotain. Jopa viimein kysyikin, eikö tohtori Vakanen ollut Tuomelassa, ja koska Eeva sanoi hänen par'aikaa olevan heillä, näytti hän tyytyväiseltä. Tuo lihava rouvakin tuli heti puheliaammaksi ja sanoi:

-- On se toki onni, että läänissämme on niin taitava tohtori kuin Vakanen. Kuinka monta kertaa hän minunkin on parantanut, koska olen tullut kipiäksi harmista noitten pahain piikain tähden. Ennen olin myös joka päivä pelvossa, että mieheni, joka on ylen lihava, saattaisi tulla halvaukseen, mutta kyllä nyt saa olla hyvässä turvassa, kun on tuo viisas tohtori meillä. Se vain on paha, että hän ei ole nainut vielä. Meidän Emilia olisi jo kauan tarvinnut häntä puhutella, mutta hän on niin ujo, ett'ei taida naimattoman tohtorin kanssa puhua.

-- Onko Emilia kipiä? -- kysyi Eeva. Eipä hän siltä näytä.

-- On, -- vastasi rouva. -- Jo kauan on hän sairastanut sydämen tykytystä. Mutta joutui mieleeni, mitä nykyään kuulin, että patrunessalla on sisar täällä. -- Rouva ei ehtinyt sanoa enempätä. ennenkuin kaksi ovea aukeni, toisesta tulivat herrat sisälle ja toisesta Maaria.

Emilian ja Hildan silmät pyörivät. Heillä oli paljo katseltavaa. Tuollapa oli nyt tohtori, joka olisi ollut hyvä saalis, sillä hänellä oli iso palkka: olisipa kyllä kelvannut olla tohtorinnana. Häntä täytyi siis katsella. Tuo ihana tyttö taas, joka heitä tervehti, joka katseli niin suloisesti suurilla sini-silmillänsä, sekin välttämättömästi vaati heidän huomiotansa. Martiinin Lassikin seisoi kuin korpi-kuusi eikä muistanut tervehtää, vaan jäi katselemaan Maariaa. Myös tohtori näkyi ihastuksella silmäilevän häntä ja sanoi vähän hymyillen: -- En ole teitä vielä nähnyt tänä päivänä. -- Maaria noikkasi vähän ja kääntyi heti pois ajatellen itseksensä: -- en taida hänen kanssansa puhua, kumma, miten häntä pelkään, -- ja tuo iloinen Maaria tuli oikein vakavaksi aina, koska tohtori oli seurassa.

Tervehdettyänsä kääntyi Maaria Hildan luo, joka nojaten pianoa vastaan tarkasteli nuotti-kirjoja, ja kysyi: -- Soitatteko pianoa?

-- Soitan, -- vastasi Hilda. -- Enkä muuta halua tehdä kuin aina soittaa, se on työni aamusta iltaan.

-- Kyllä soitto on ihanaa, koska sillä itseänsä huvittaa moninaisten töittensä jälkeen, -- sanoi Maaria, -- mutta aivan yksi-puolista olisi mielestäni tehdä sitä aamusta iltaan asti.

Hilda, joka halusta tahtoi tohtoria juttelemaan kanssansa, vastasi: -- Ei suinkaan, Tohtori tulkaatte minua puolustamaan. Eikö se ole tosi, että yhtä työtä taitaa tehdä aina aamusta iltaan; niinpä tohtorikin parantaa sairaita päivät pitkät.

Tohtori Vakasen suu kävi vähän ilve-nauruun, kun Hilda häntä vertaili itseensä, ja hän sanoi: -- Se on minun ammattini. Jokainen, jonka on onnistunut valita itsellensä sopiva ammatti, tekee työnsä halulla, sillä silloin hän tietää itsensä myös olevan yhden pienen aseen maansa hyödyksi, ja varmaan tekin opetatte muille tuota ihanaa soittotaitoa, muutoin työnne olisi aivan yksi-puolista ja itsekästä, jos sitä tekisitte vaan oman itsenne huviksi eikä kenenkään hyödyksi.

-- Minäkö muita opettaisin! en suinkaan, vastasi Hilda, Kuka sitä tekisi, jonka siihen ei pakkoa ole?

-- Eihän sitä muut tee kuin köyhät, -- sanoi Marttiinin rouva, -- melkein kaikki koulunopettajatkin, näette, ovat köyhiä.

-- Ja kuitenkin, -- vakuutti tohtori, -- uhraa moni varallinen nuorukainen halulla rahansa saadaksensa opettaja-virkaan tarvittavaa oppia ja taitoa. Hän tietää olevansa aseen, eikä vähimmänkään, maansa hyödyksi, ja sepä tieto täyttää hänen sydämensä tyytyväisyydellä ja antaa hänelle voimaa hänen raskaasen työhönsä.

Maaria katseli ihastuksella tohtoria. Hän ajatteli: -- On tuo mies toki jalo ja järkevä, hän ei olekkaan ylpiä, niinkuin luulin.

Nyt tuli Eeva ja sanoi: -- Minä tahdon ratkaista riitanne ja pyydän Hildaa soittamaan meille vähäisen, ja ehkä Emilia laulaa.

-- Aivan kernaasti tahdon soittaa, -- vastasi Hilda, ja tohtoriin katsahtain lisäsi hän: -- jos vain sillä taidan huvittaa muita kuin ainoastaan itseäni.

Tohtori ei ollut tuota kuulevanansa enään, hän vaan puhui Marttiinin kanssa laivoista ja kaupasta.

Maaria toi uusia nuotti-kirjoja. Siinä heillä oli monta kaunista suomalaista ja ruotsalaista laulua valittavana, mutta Emilia sanoi: -- En ole tottunut laulamaan paljon muita kuin saksalaisia lauluja, -- vaan koska niitä ei täällä löytynyt, täytyi heidän tyytyä erääsen ruotsalaiseen lauluun nimeltä "Vid Roines Strand" (Roineen rannalla), joka olikin erittäin kaunis.

Lassi, joka Maariaa oli puhutellut melkein koko laulun ajan, kyseli nyi häneltä: -- Ettekö te soita? vai laulatteko?

Maaria vastasi sekä soittavansa että laulavansa, mutta ei pianoa, vaan kanteletta, ja nyt pyysivät kaikki häntä soittamaan, Maaria meni ottamaan kanteleensa ja rupesi somalla äänellänsä laulamaan Runeberg'in runoelmaa Talonpojan pojasta. Hän lauloi:

Jo hetken oon nyt heilunut Mä kirves käissäni, Ja hongan oisin kaatanut, Vaan vaipui voimani.

Ol' ennen mulla kuntoa, En silloin uupunut; Vaan vehka-leivän syötyä On ruumis riutunut.

Jos kurja muunne muuttasin Jo tästä seudusta, Niin leivän ehkä löytäisin Ja palkan vaivasta.

Vaan vaikka siellä saisinkin Ma ruuan runsahan, Niin vaikeaa on kuitenkin Mun saada matkahan.

Sill' oisko seudut, maisemat Niin siellä herttaset? Ja oisko kummut, kukkaset Kuin meillä metsäset?

Ja tuoksuisiko tuomikko Niin siellä laaksosen? Ja laulu kullan soisiko Noin mulle lehdossa?

Kuin lehti kuiva lentävi, Niin tuuli tempasi, Niin raukka hänkin eksyvi, Ken maansa hylkäsi.

Vaan ehkä Herra kuulevi Jo köyhän kansansa, Ja syksyn tullen siunavi Sen vielä vuoronsa.

Kun Maaria oli laulunsa lopettanut, olivat kaikki salissa ääneti, ikään kuin olisivat pelänneet puheen häiritsevän niitä suloisia tunteita, joita tuo ihana soitto ja laulu oli tuottanet heidän sydämihinsä. Tohtori katkaisi viimein äänettömyyden, kysyen Maarialta, kuka tämän laulun oli ruotsista suomentanut.

-- Niini Teränen, -- sanoi Maaria.

-- Niini Teränen! vai se! -- huusivat kaikki kummastellen. Tohtori sanoi lisäksi: -- Onpa oikein vahinko, että se lapsi ei saa mitään kasvatusta.

-- On, -- lausui Maaria: -- hänellä on erinomainen tiedon ja taidon halu.

-- Niinpä se sanotaan olevan turhamainen, -- sanoi Marttiinin rouva. -- Mitä tyttö tuommoisella taidolla tekee? Paras tytölle olisi, että häntä pidettäisiin kovassa työssä; niin hän kelpaisi ihmisille ja saisi mailmassa vaatetta ja ruokaa.

-- Vaate ja ruoka on hyvä asia, vaan ne eivät ole kaikki tässä mailmassa, -- virkkoi tohtori. -- Olisi ainakin suotava, että se, jolla on kykyä ja halua kaikellaisiin taitoihin, saisi opilla halunsa tyydyttää.

Heidän niitä ja näitä jutellessansa oli jo ilta kulunut, ja vieraat läksivät pois, vieden tuon kalpean Niinin kanssansa. Iso Vahti haukkui vielä muutaman haukunnan, ja Marttiinin komiat vaunut eivät enään näkyneet.

Vierasten mentyä sanoi patruuna tohtorille:

-- Ei sillä tavalla pidä rikkaita naisia kohteleman, kuin sinä teet.

-- Kuinka niin? -- kysyi tohtori.

-- Noh, ainapa sinä mutisit vastaan, jos isä, äiti taikka tyttäret puhuivat. Näkyi selvään, että sinua ei miellytä kauppamiehet eikä heidän perheensä.

-- Ei suinkaan, sinä olet väärässä. Minä kyllä annan joka säädylle arvonsa. Ei ole virkamies porvaria parempi, kaikki olemme yhtä tarpeelliset ja yhtä arvolliset, kun vaan kukin teemme työmme täydellisesti maamme hyödyksi; mutta nämät pöyhkiät ihmiset, jotka rahalla kaikki punnitsevat, olkoot ne vaikka missä säädyssä taikka ammatissa, ovat aina pilkan alaiset. Mutta nyt, en enään joudu täällä keskustelemaan kanssanne, sillä minun on kiiru kotia, täällä jo on liiaksi päiviä kulunut. -- Ja Aarni Vakanen jätti heidät hyvästi, ja läksi ajamaan kotiansa.

Suitset makasivat höllänä hevosen selässä ja Vakanen tuumaili itseksensä yhtä ja toista. Hän hieroi silmiänsä, ikään kuin olisi sillä saanut ajatuksensa selvenemään, mutta turhaan -- punaiset posket ja siniset silmät pyörivät aina hänen edessänsä. Vihdoin tuli hän kotia. Kotonsa tuntui hänestä tyhjältä, hän oli väsynyt mielestänsä eikä viitsinyt olla ylhäällä, vaan pani maata, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. Kauan käänteli hän itseänsä, ennenkuin vihdoin nukkui uneksien sinisistä silmistä, kanteleesta ja suloisesta laulusta.

5. Risujen kokooja.

Jo olivat syksyn tuulet raivonneet, ja K----veden aallotkin makasivat jää-peitteessänsä. Jo oli lumi-höyteistä kasvanut suuria kinoksia metsä-maihin. Maaliskuu oli keski-välissä, aurinko paistoi jo hyvin keväisesti.

Härmäiset puut olivat ikään kuin tuhansia tähtiä täynnä. Syrjän talon ja torpan välisessä metsässä kuului iloinen laulu, joka oli meidän tuttuja kansanlaulujamme. Sanat kuuluivat:

"Mitäs minä itseäni surulliseks heitän, Kyllä minä pienet surut ilollani peitän." j.n.e.

Laulaja kulki metsässä ja kokoili kuivia risuja isoon kelkkaan.

Metsässä kuului myös toinen ääni. Se oli puun hakkuu, joka siellä kajahteli, mutta pian se vaikeni, ja muutaman hetken perästä sanoi iloinen ääni: -- Hyvää päivitä, Anni!

-- Kah, Vilho! Mihinkä menet? -- kysyi Anni ja hänen poskensa, jotka pakkaisesta jo olivat punaiset, tulivat vieläkin punaisemmiksi.

-- Tähänpä loppui matkani, -- vastasi Vilho, -- mutta nyt aikoon vetää tuon raskaan risukuorman kotiasi, niin saan kanssasi vähän jutella.

-- Älä tule Vilho. Isäni on siitä vihainen. Koska sinä viimein saatit minua kotia, vihastui isäni ja sanoi, että minä en enään saa kanssasi jutella, sillä äitisi on luvannut ajaa isän torpasta pois, jos me vaan olemme ystävät. Aina siitä, kun isäsi kuoli, ei minua ole halullisesti otettu Syrjällä vastaan. Isäsi oli aina hyvä minulle, mutta "ei ole ajat, niinkuin oli ennen", sanoi Anni vähän naurahtaen. Ei hän taitanutkaan olla surullinen nähdessään Vilhon seisovan vieressänsä soriana ja vakavana kuin honka metsässä.

-- Vai niin, -- lausui Vilho, -- enkö minä sitte ole kukaan? Enkö aina ole ottanut sinua ilolla vastaan? Ja nykyään, koska äitini sanoi minulle: -- Miksi sinä Annin jälkiä aina kävelet? Et sinä Annia kumminkaan saa. Ja mitäs ajattelet? Sinä kyllä saat rikkaita talon-tyttäriäkin, saat kenen hyvänsä, -- niin minä vastasin: -- En tahdo ketä hyvänsä, tahdon vain Annin, ja sitten tulin tänne metsään puita hakkaamaan, kun en halusta riitele äitini kanssa. Täällä kuulin sinun äänesi ja kiiruhdin luoksesi.

-- Mitäs tulitkaan, mahdoit vain hakea rikkaampia ja parempia. -- Annia vähän närkästytti tuo, että Vilhon äiti luuli hänen saavansa kenen hyvänsä. Kyllä Anni sen todeksi tiesi, mutta se häntä toki harmitti, että Vilho tuon niin suoraan puhui.

-- Älä pahastu Anni! -- sanoi Vilho. Jospa saisinkin rikkaampia, niin en suinkaan saisi parempaa ja kauniimpaa, kuin sinä olet, ja kylläpä tiedän sinun taitavan emännyyttä pitää siinä kun joku muukin. Senpä tähden oletkin minun Annini nyt ja aina.

Anni oli taas iloinen, ja nyt vetivät yhdessä risu-kelkkaa Annin kotiin.

Isä ei ollut kotona, mutta äiti lausui; -- Jopa nyt peräti! kuu talon-isännät risuja vetävät, ei se ole sopivaa.

-- Ei työ miestä pahenna, -- vakuutti Vilho, -- enkä vielä isäntä olekkaan. Jospa olisinkin, niin ei Annikaan olisi risujen vetäjänä, sillä kun minä olen isäntänä, niin on Anni emäntänä.

-- Ole vaiti, älä lapseni korviin turhia kuiskaa. Tänä päivänä yhtä ja huomenna ehkä toista.

-- Ohoh! vai niin luulette. Katsokaatte honkaa tuolla metsässä, miten se vakavasti tuulessa seisoo, niinpä minäkin pysyn sanassani.

Nyt kysyi Vilho, eikö Annilla olisi mitään asiaa Hämeenlinnaan, sillä hän aikoi sinne lähteä äitinsä kanssa. Vähäisen ajateltuansa vastasi Anni tarvitsevansa kampaa ja aikoi mennä rahaa ottamaan, mutta Vilho sanoi: -- kyllä minä rahan sitte saan, kun kamman tuon, -- ja läksi nyt iloisena pois. Vilho päätti antaa kamman lahjaksi Annille ja tuumasi ostaa hänelle vielä silkki-huivinkin. Hän ajatteli Annin iloa ja oli onnellinen.

Anninkin sydän oli iloa täynnä. Hän ajatteli: -- Eiköhän Vilho mahda minulle kampaa lahjoittaa. Olisipa sentään kumma saada Vilholta lahja. Juuri hänen näin ajatellessaan tuli nuorukainen, nimeltä Lukkarin Heikki sisälle. Hän oli lukkarin poika. Hänen isänsä oli jo aikoja sitten kuollut, mutta äiti eli vielä. Tämä potka oli sievä nuorukainen, mutta hänen äitinsä, jota nimitettiin Lukkarin Ullaksi, oli paha kielestänsä.

Lukkarin Heikki palveli pappilassa, ja koska pappilan maat olivat Syrjän maiden lähisyydessä, niin kulki Heikki usiasti Syrjän torpan ohitse. Siellä näki hän tuon siistin Annin ja mielistyi häneen. Aina Heikin täytyi talvella poiketa torppaan lämmittelemään. Annin isäkin jo huomasi Heikin käsien palelevan aivan lampimälläkin ilmalla. Heikki oli Matin mieltä mukaan, ja hän olisi halusta ottanut Heikin vävyksensä, sillä sitä ei hän milloinkaan uskonut, että Annin piti talon emännäksi pääsemän; mutta Anni oli jo kauan Vilhoa rakastanut, eikä huolinut Heikistä ollenkaan.

Koska nyt Heikki taas tuli torppaan, istui Anni rukkinsa ääressä katsellen tarkasti lankaa, jota kehräsi. Heikille ei ollut hänellä mitään sanomista, mutta Liisa kysyi: -- Mistäs tulet, ja mitä kuuluu?

-- Eipä mitään erinomaista, -- vastasi Heikki, -- vien vaan heinä-kuormaa pappilaan ja poikkesin tänne. Tänne tullessani, -- lisäsi hän, tapasin Syrjän Vilhon tiellä. Hän lupasi lähteä Hameenlinnaan. -- Heikki vilkaisi Anniin, mutta Anni vaan kehräsi. Vihdoin läksi hän pois, kun ei päässyt puheen alkuun Annin kanssa.

Heikki vei heinä-kuormansa pappilaan. Siellä tapasi hän äitinsä. Lukkarin Ulla, joka aina muita ihmisiä panetteli, rakasti toki paljon poikaansa. Puhuttuansa vähän aikaa Heikin kanssa, huomasi Ulla pian Heikin olevan pahalla mielellä; hän arvasi myös, mistä syystä. Hänen sydäntänsä karvasteli, kun ei poikansa, hänen silmäteränsä, ollut onnellinen. Ulla läksi kotia. Kotimatkallansa tuumasi hän, miten taitaisi poikansa onnelliseksi saattaa, miten Annin saisi Heikin omaksi. Nyt johtui hänen mieleensä, että Heikki oli sanonut tavanneensa Vilhon ja että tämä aikoi äitinsä kanssa lähteä Hämeenlinnaan. Ullalla oli päätös tehty. Hän ei mennytkään kotia, vaan käänsi matkansa Syrjän taloa kohti, sillä kyllä tiesi Syrjän emännän olevan Annin ja Vilhon ystävyyttä vastaan. Hän oli myös kuullut emännän tahtovan Mattilan rikasta tytärtä miniäksensä. Tämä Mattila oli juuri Hämeenlinnan tien vieressä naapuri pitäjässä; sepä sopi hyvin Ullan tuumiin.

Pian oli Ulla matkansa päässä, ja hänen astuessaan talon tupaan oli onneksi emäntä yksin tuvassa. Tervehdittyänsä sanoi Ulla: -- On, näen mä, matka mielessä, koska on kirkko-reki pihalla.

-- Niin on, -- vastasi emäntä. -- Lähden poikani kanssa Hämeenlinnaan.

-- Niin aina, niin, -- lausui Ulla, -- taitaa vielä olla tuttujakin tiellä. Olen kuullut Vilhon aikovan naida Mattilasta, ja sepä onkin sopivampaa hänelle, kuin että Annin olisi ottanut. Niinpä Annikin taisi ajatella, koska toisen sulhasen otti itsellensä.

-- Vilho ei vielä ole naimista ajatellut, sanoi emäntä, -- eikä hän torpan tytärtä ainakaan ole aikonut ottaa; mutta kukapa sitte Annin sulhanen on?

-- Hm, paha on puhua, -- vastasi Ulla, kun olen äiti enkä tiedä poikani tuumista muuta kuin muitten puheesta.

-- Heikkikö? -- sanoi emäntä. -- Noh, sepä onkin sopivaa.

-- Heikki ei ole minulle mitään puhunut, virkkoi Ulla, -- enkä ole mitään kysynyt. Olen ajatellut: odotan siksi, kun hän itse ilmoittaa asian minulle. Sen vaan olen huomannut, että hän aina metsästä tultuansa tietää jotakin puhua torpan asioista.

Ulla ei toki tahtonut poikansa päähän näitä valheita, hän vain sanoi, niinkuin valhetteliat tavallisesti, että oli puhuttu.

Emäntä ei Ullan puhetta oikein uskonut, mutta päätti toki Vilholle sopivalla ajalla ilmoittaa Annilla olevan sulhon; sitäpä Lukkarin Ullakin juuri oli toivonut.

Nyt meni hän taas kotia päin, mutta poikkesi vielä toki Syrjän torppaan. Anni oli päivällisen toimessa, mutta isänsä ja äitinsä istuivat tuvassa Lukkarin Ullan sisälle tullessa. Liisa käski Ullaa istumaan, Ulla istui tuvassa olevalle lavitsalle. Hän yskähti vähän, kun ei tietänyt, millä piti puhetta aloittaman, mutta vihdoin sanoi Matti: Mitäs Ullalle kuuluu?

-- Eipä mitään juuri, -- vastasi Ulla. -- Vanhuus vain tulee.

-- No, mitäs kirkon-kylästä kuuluu, -- kysyi Matti taas.

-- Eipä erittäin mitään, -- lausui Ulla. Kuolleet haudataan, lapset ristitään ja nuoret kihlataan.

-- Vai niin! -- sanoi Liisa. -- Onko uusia naimis-kauppoja tehty?

-- Hm, en tiedä, onko teille mitään uutta, että uuden emännän saatte. Kyllä kai sen jo tiedätte, vaikka minä sen vasta nykyään kuulin.

-- Vilhoko naimis-kaupassa on, -- kysyi Matti, ja hänen silmänsä näyttivät teräviltä. Häntä oli aina harmittanut tuo Vilhon ja Annin ystävyys. Hän et koskaan luullut siinä olevan ikipäiväistä vakavuutta. Anni tuli samassa sisälle.

Ulla pakisi; -- Enpä minä tahdo olla ensimäinen uutisten tuoja. Koska ette näy mitään tietävän, niin olen puhumatta.

Anni katseli, ikään kuin olisi kyselmä huulilla ollut, ja Matti sanoi:

-- Puhu suusi puhtaaksi Ulla. Joka aloittaa, saa myös lopettaa, -- mutta nähdessään, että Ulla ikään kuin Annin vuoksi ei tahtonut puhua, kysyi hän suoraan: -- Kuka siis Syrjän Vilhon morsian on?

-- Äitinsä nepaan tytär, Mattilan Henna, vastasi Ulla. -- Sanottiin Vilhon menevän äitinsä kanssa talon katsojaisiin -- ja siellä sitte morsiaminensa Hämeenlinnaan kihloja ostamaan.

Anni, joka Vilhon morsiamella oli luullut itseänsä tarkoitettavan, tuli ensinnä punaiseksi, mutta pian olivat hänen punaiset poskensa vaaliat kuin lumi tuolla ulkona. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa akan puhetta todeksi, mutia kaikki oli niin kummasti kokoon pantu. Olikohan toki mahdollista, että puheessa oli perää? Hän ei jaksanut olla sisällä, vaan meni ulos, ja suuret kyyneleet virtailivat hänen sinisistä silmistänsä.

Ullan uutiset olivat loppuneet. Hän läksi kotiansa, Ulla oli asiansa hyvin toimeen saanut, mutta ei hän toki näyttänyt tyytyväisellä: pistävä tunto vaivasi häntä. Hän kyseli itseltänsä, oliko hän voittanut pojallensa mitään, oliko hän tehnyt tuon sievän, hyväntahtoisen Annin onnettomaksi.

6. Seonnut vyhti selvenee.