Part 1

HAAPAKALLIO

Idyllin-tapainen kuvaelma Hämeenlinnasta

Kertoellut

THEODOLINDA HAHNSSON

Helsingissä, Theodor Sederholmin kirjapainossa, 1869.

Näytetty: C. J. Lindeqvist.

SISÄLLYS:

1. Rippi-lapset. 2. Pappila. 3. Orpo. 4. Huuto-kauppa. 5. Risujen kokooja. 6. Seonnut vyhti selvenee. 7. Odottamaton kohtaus. 8. Kihlaus. 9. Häät.

1. Rippi-lapset.

K----n pitäjässä K----veden rannalla oli pienoinen torppa, jonka maa kuului lähellä olevaan Syrjän taloon. Torpassa ei löytynyt paitsi tarpeellisia ulko-huoneita muuta kuin kaksi asuin-huonetta, nimittäin lupa ja kamari tuvan takana. Asunto-huonetten ympärillä oli aitaus, ja aitauksen sisäpuolella kasvoivat lehevät pihlajat, nyt täydessä kukoistuksessa. Vieläpä muutamia koivujakin oli portaitten viereen pistetty, ja latvat kauniisti viiteen siilottu, sillä nyt oli Mittumaari-aatto, ja huomenna torpan tytön, nuoren Annin, piti ensi-kerran Herran ehtoolliselle pääsemän.

Annin isä ja äiti istuivat portahilla odottaen tytärtänsä kotia pappilasta. Anni oli heidän ainoa lapsensa ja senkin vuoksi hyvin rakastettu, mutta erittäinkin hänen hellä ja siisti luontonsa teki hänen heille rakkaaksi.

Annin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä, kuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kuu ei kaivattua kuulunut, sanoi hän miehellensä: -- Mene, Matti hyvä, katsomaan, eikö lapsemme jo tule. Minä lähden iltasen toimeen. Tänä iltana olkoon Anni vapaa maallisista toimista. -- Niin sanoen riensi Liisa ilta-toimiinsa, ja Matti läksi rannalle.

Jo näkyi Annin vene. Anni istui ja souteli hiljaa. Tyynesti kuului airojen loiske. Annin huivi oli luiskahtanut niskaan, ja hänen keltaiset hiuksensa näyttivät ilta-auringon loistossa ihan kullan kaltaisilta. Hänen poskensa olivat verevät ja kauniit, ja vakavat sini-silmänsä näyttivät tuumailevaisilta. Hän ei huomannut, että jo oli pienen lahden yli soutanut, ennenkuin vene tönkäsi rantaan.

-- Hyvää iltaa, Anniseni, -- sanoi Matti ja veti venettä paremmin rannalle.

-- Jumal' antakoon, -- vastasi Anni, astuen ulos aluksesta. Samassa tuli myös äiti heitä vastaan, ja nyt läksivät tupaan, johon Liisa oli valmistanut illallisen.

Tupaan tultuansa otti Anni kainalostansa ison raamatun, jonka näytti vanhemmillensa sanoen: -- Katsokaatte, mitä vanha provastimme antoi minulle; samanlaisen sai myös pappilan Maaria mamselli.

-- Hyvä, hyvä, -- lausui isä. -- Mutta muista, lapseni, että maa vaatii viljeliänsä, muutoin ei se hedelmää kanna, ja niin vaatii myös raamattukin.

Liisa pyhkieli silmiänsä sanoen: -- Siinä, lapseni, sinulla on neuvon-antaja vielä silloin, koska vanhempasi päässä sammalet kasvavat.

-- Oi, äiti, -- sanoi Anni, -- jos olisitte kuullut, kuinka rakas provastimme puhui meille, ette olisi taitanut itkemättä olla. -- "Kakkaat lapset", sanoi hän, "lähdette tuntemattomaan mailmaan; muutamille teistä tohtii elämän tie olla tasaisempi, toisille hyvinkin teräviä kiviä täynnä; toisilla teistä taitaa olla keveämpi takka kannettavana, muutamilla taas raskaampi. Monelta teistä jo ehkä nuoruuden i'ässä temmataan pois rakkaat vanhemmat, jotka teitä ovat ohjanneet: mutta muistakaatte, että Jumalan sana on se aarre, josta oppia ja neuvoa saatte ilossa kuin murheessakin. Ja vielä minä muistutan teitä", sanoi hän, "että kannen, johon sana on suljettuna, ei pidä tomuiseksi joutuman; niin usiasti pitää teidän sitä viljelemään". -- Niin puhui provasti, -- sanoi Anni, -- ja käski meitä vielä huomenna kokoontumaan pappilaan ja sieltä sitte lähtemään hänen kanssansa kirkkoon.

-- Mutta nyt on jo ilta kulunut, -- sanoi Matti, -- lähtekäämme iltaselle. -- Ruualta päästyä luki Matti vähäisen raamatusta, ja sitte läksivät levolle.

Aamulla oli aurinko jo korkialla taivahalla, kun Anni heräsi. Kiiruusti puki hän päällensä mustat vaatteensa ja läksi isänsä ja äitinsä kanssa pappilaan.

Pappilassa olivat jo rippi-lapset ko'ossa Annin sinne joutuessa. Samassa tuli myös provasti ja hänen kuudentoista-vuotinen tyttärensä Maaria, joka myös kuului rippi-lapsiin. Kaikki silmät kääntyivät heidän puoleensa. Ja tosiaan olikin se kaunis näkö, ikään kuin talvi ja kevät, kuu tuo kukoistava kuudentoista-vuotinen tyttö käveli vanhan valkia-päisen isänsä rinnalla. Maaria oli hoikka kuin järven sarpa, hänen silmänsä olivat sinisemmät kesätaivasta, ja hänen hohtavat poskensa olivat kauniimmat sitä ruusu-kiehkuraa, joka oli sidottuna hänen mustiin hiuksiinsa.

Nyt läksi rakastettu opettaja laumansa kanssa kirkkoon, ja koska hän siellä luki esi-puheeksensa valitut sanat; "Täst'edes en minä kauan puhu teidän kanssanne" (Joh. I l-30), silloin kaikki lapset itkivät. He tunsivat, että kohta olisivat eroitettuna paimenestansa, ja että lauma sinne tänne hajoisi. Kallis rippikoulu-aika oli ohitse.

Kirkosta tultua meni kukin eri haarallensa, vaan Maarialla ja Annilla oli sama tie. Vieläpä yksi oli, joka vaan jäljissä seurasi heitä muutaman askeleen päässä, siksi kun tulivat pappilaan, jolloin Maaria erkani Annista ja meni kotia. Silloin läheni jäljessä-käviä, joka oli yhdeksäntoista-vuotinen rehellisen- ja siistin-näköinen nuorukainen ja Syrjän talon ainoa poika, nimeltä Vilho.

Anni katsoi taaksensa ja sanoi: -- Kah, Vilho.

-- Niin olen, -- vastasi Vilho, -- ja tulen isäni ja äitini puolesta käskemään teitä kaikkia meille päivälliselle.

Anni kiitti, ja nyt menivät yhdessä rantaan, jossa Annin vanhemmat jo olivat odottamassa. Sitte läksivät he kaikki Syrjän taloon. Siellä oli iso vieras-tupa koristettu seinän rakoihin pistetyillä tuomen ja pihlajan oksilla, ja laattialla oli vasta riivittyjä katajia. Tuvan perässä oli pitkä valkiaksi pesty pöytä, jossa kukkuralliset ruoka-astiat höyryivät, ja seinässä naskui komia kello. Tuvan oven viereen seisahtuivat nyt vieraat torpasta, mutta Syrjän emäntä ne vähitellen veti kädestä tuvan perälle, johonka heidän hetkeksi jätämme ja saatamme lukiamme Maarian kotoa katselemaan.

3. Pappila.

Hämeen maassa ovat kartanot usiasti raketut järvien rannoille, ja se onkin luonnollista, koska tämä osa Suomea juuri on "maa tuhatjärvinen". K----n pitäjän pappila on myös rakettu lähelle K----veden rantaa. Pappilan asunto-huonetten akkunoista on näkö-ala erittäin kaunis, sillä suuren puutarhan vanhojen puitten välistä näkyy sieltä ja täältä K----veden lahtia. Asunto-rivin toisella puolella on piha, ja siitä on vaan muutama askele maantielle, joka kulkee vähäisen koivu-metsän läpitse. Tämmöisessä kauniissa seudussa oli meidän kaunotar kasvanut niin vapaana kuin kukat koivujen juurella tuolla metsässä.

Maarian äiti oli kuollut jo hänen piennä ollessansa. Yksi vanhempi sisar ja veli oli hänellä elossa: mutta Eeva, joka oli viisitoista vuotta häntä vanhempi, oli jo monta vuotta ollut naituna Tuomelan kartanoon Tyrvään pitäjässä. Maarian veli Aatu oli taas noin kahdenkolmatta-vuotinen, iloinen kuin lintu ja tavallisesti Maarian kumppanina. Vanha provasti, joka paljon rakasti lapsiansa, oli itse opettanut Maaria tytärtänsä. Häntä ei missään koulussa kasvatettu; vaan kuin ilma oli kaunis ja raitis, sai hän hypätä ulkona, ja koska se oli pilvinen, täytyi hänen tavallisesti ahkeraa lukea isänsä kamarissa.

Viikko oli kulunut siitä, kun viimein näimme Maarian. Hänen sisarensa Eeva oli lastensa kanssa pappilassa. Lapset leikitsivät puutarhassa, ja Eeva ja Maria istuivat lehtimajassa katsellen noita pienoisia.

-- Maaria, sinä olet täällä niin yksin, -- sanoi Eeva. -- Huomenna, koska lähden kotia, täytyy sinun tulla kanssani Tuomelaan. Täällä vain kasvat ilman äitillistä ohjetta.

-- En tahdo jättää vanhaa isääni yksin, sanoi Maaria, -- vaan muutamaksi viikoksi toki tulen mielelläni, mutta pitkäksi ajaksi en tahdo jättää kotoani.

-- Isä kyllä antaa sinun tulla, vähän maailmaa katselemaan, -- vakuutti Eeva, ja vanha Leena talon toimet pitää yhtä hyvin kuin sinä.

-- Ei ole Tyrvään kuohuvat kosket niin suloiset kuin Hämeen saariset järvet, -- vastasi Maaria, -- enkä usko, että aikani kuluisi siellä kauemmin. Koska taas äitillistä ohjetta tarvitsen, juoksen vaan koivumetsän läpitse Koivumäelle. Siellä majurin rouva on kuin äiti minulle, ja Hanna on kuin sisar. Sielläpä välistä minulta kuluu päiväkin.

-- Entä Hemmi, -- kysyi Eeva vähän nauraen, -- onko hän mielestäs kuin veli?

Maaria ei ennättänyt vastata, sillä lapset huusivat; "Tulee vieraita, Koivumäen herrasväki", ja samassa näkyikin jo Aatu tulevan Hemmin ja Hannan kanssa puutarhaan. Eeva ja Maaria läksivät heitä vastaan iloisesti tervehtimään. Nyt tuli myös provastin kanssa majuri rouvineen puutarhaan, ja kaikki päättivät viettää illan siellä, koska ilma oli lämmin ja tyyni.

-- Noh, Maaria kukkani, -- sanoi majuri, sinäpä aina päivästä päivään tulet koriammaksi. Olet kohta yhtä muhkea kuin Tuomelan patrunessa, jos vaan joudut saamaan itsellesi kartanon j.n.e.

-- Kotoni on minulle hyvä kartano, ja isäni suojassa on hyvä olla, -- vakuutti Maaria, en tiedä mitään parempata.

-- Hm, niin tytöt aina sanovat, mutta toista ajattelevat, -- vastasi majuri.

Nyt tuotiin kahvia, ja sen juotua läksivät nuoret pallon heitolle, ja seuran vanhempi puoli istui lehti-majassa katsellen nuorten iloa. Eevan vanhimmat lapset Ilmiö ja Helmi saivat myös olla pallon heitossa, mutta pienemmät Viena ja Aina leikitsivät sannassa ja katselivat, miten nuot koriat pallot kilpailivat pääskyjen kanssa ilmassa.

Pian oli ilta kulunut, ja vieraat sanoivat jäähyväiset. Majuri ja hänen rouvansa läksivät pois hevoisella, mutta Hemmin ja Hannan oli jalkaisin meneminen. Hemmi haki sisartansa, mutta provasti sanoi hänen jo menneen Maarian kanssa. Kuultuansa sen jätti Hemmi hyvästi ja kiirehti heidän jälkeensä Aatun kanssa.

Hanna ja Maaria olivat vähän matkaa joutuneet edelle. Jo kuului illan hiljaisuudessa haapaen suhina Haapakalliolta. Tämä kallio oli muutaman askeleen päässä maantiestä ja melkein puoli-matkassa pappilasta Koivumäelle. Siihen asti meidän nuoret usiasti saattoivat toisiansa, ja sinne nytkin Hanna ja Maaria poikkesivat. He päättivät jutella siellä siksi, kuu veljet sinne joutuisivat.

Kauan eivät jutelleet, ennenkuin Maaria sanoi: -- Ole vaiti Hanna! Eikö veljemme tule jo? Kuulen äänen. Se on Aatu, joka laulaa.

Tytöt kuuntelivat. Aatu lauloi raittiilla ja selvällä äänellänsä Oksasen kaunista laulua: "Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savon maa" j.n.e. Hanna ja Maaria juoksivat kilpaa veljiänsä vastaan. Maarian posket hehkuivat, hän oli erittäin ihana tällä haavaa. Hemmi ei saanut silmiänsä neitosesta. Hän sanoi Aatulle: -- Miksi lauloit Savon maasta; mikä on suloisempi kuin Hämeenmaa?

-- Laulan, kuin laulun sanat kuuluvat, vastasi Aatu, -- ne ovat ihanat, ei niitä sovi parantaa. Olisin kentiesi paraiten sinun mielestäsi onnistunut, jos olisin laulanut: "Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Maaria".

Hemmi naurahti vähän. Hän oli Aatun lapsuuden ystävä eikä piitannut mitään tuosta Aatun vähäisestä pilkasta.

-- Aatu on aina vallatoin, -- sanoi Maaria, -- älä pahastu Hemmi hänen puheestansa. Huomenna taidan lähteä pois Eevan kanssa Tuomelaan, senpä tähden erittäinkin täytyy meidän nyt hyvässä sovussa eritä.

-- Tuomelaan, vai lähdet sinä Tuomelaan, mutta älä unohda lapsuuden-ystäviäsi, Maaria!

-- Mitäs puhut? -- sanoi Maaria. -- Vaikka kaikki muut unohtuisi mailmassa, niin lapsuuden koto ja lapsuuden ystävät eivät unohdu. Voi kuinka rakkaat ovat kaikki nämät puut minulle ja tuo Haapakalliokin ja puro, joka sen sivutse juosta lirisee.

Hemmi juoksi vielä ottamaan muutamia rakkauden kukkasia puron rannalta ja antoi ne Maarialle sanoen; -- Jää hyvästi ja ota nämät muistoksi. -- Maaria kiitti ja pisti ne neulalla rintaansa. Nuoret erosivat ja läksivät kukin kotiansa.

Hemmi ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestänsä ei Maaria näyttänyt erittäin iloiselta muistokukkia ottaessansa. Sen ilmoitti hän myös sisarellensa, mutta Hanna sanoi: -- Ei ole Maaria lapsi enään. Eikö nuoren tytön pidäkkin tunteitansa salata.

-- En tiedä, -- vastasi Hemmi. -- Toivoisin Maarian olevan pienen tytön vielä. Silloin tuli hän aina ilolla vastaani ja taputteli poskiani.

-- Ole vaiti! Maaria kyllä pitää sinua rakkaana, -- vakuutti Hanna.

Hemmi pudisti päätänsä, mutta tuli toki tyytyväisempänä kotia keskusteltuaan sisarensa kanssa.

* * * * *

Aatun ja Maarian kotia tullessa sanoi Eeva: -- Ah, rakkauden kukkia! Ne ovat varmaankin Hemmin antamia.

-- Niin ovat, -- vastasi Maaria, -- ne kukat ovat aina olleet ystäviäni. Hemmi sen tiesi ja antoi ne sen vuoksi minulle.

-- Ja Maaria oli iloinen, -- vakuutti Aatu.

-- Etkö ymmärrä Eeva, että hän on varsin mielistynyt Hemmiin.

-- Aina sinä olet paha, -- sanoi Maaria. Hemmi on minulle rakas lapsuuden-ystävä, vaan rakastunut häneen en ole. Jos hän menee taikka tulee, en ole tuosta liioin surullinen enkä iloinen.

-- Saammepa nähdä, -- oli Aatun vastaus.

3. Orpo.

Tyrvään pitäjässä Meskalan kosken rannalla oli pieni mökki. Siinä asui korpraali Teräsen leski kolmentoista-vuotisen tyttärensä kanssa. He olivat suuressa köyhyydessä. Teräsen Riika (se oli lesken nimi) oli heikko ja kivuloinen. Kun hän oli terve, silloin ei heillä ollut puutosta, sillä Riika oli taitava kaikenlaisessa ompelu-työssä.

Riika oli lukkarin tytär. Jo pienuudesta oli hän Tuomelan patruunan äiti vainajalla ollut kasvattina aina siksi, kuu tuli naimiseen Teräsen kanssa. Riika oli nuorena ollut ihana ja siisti tyttö. Siihen aikaan, jolloin hän oli Tuomelassa, eli vielä nykyisen patruunan veli-vainaja, luutnantti Kaarle. Tämä nuorukainen oli silloin Riikaan kovin rakastunut, vaan se rakkaus ei ollut vanhan patrunessan mielen mukaan, ja koska luutnantti läksi Venäjälle, vaati patrunessa Riikaa naimiseen Teräsen kanssa. Vaikka Riika oli tottunut aina tekemään emäntänsä käskyn mukaan, tuntui kuitenkin tällä kertaa käsky kovalta; mutta kaukana oli ystävä, joka häntä olisi suojellut. Hän tuli naimiseen Teräsen kanssa, ja koska luutnantti tuli taas kotia ja kyseli Riikaa, sanoi patrunessa: -- Riika on naimiseen joutunut, hän on rehellisen miehen saanut, joka on hänen vertaisensa, -- Silloin oli luutnantti vaalistunut ja sanonut: -- Oi äiti, minun vertaisekseni hänen kasvatitte; miksi minulta hänen ryöstitte? -- Eikä siitä asti ollut luutnantilla tervettä päivää, ja pian makasi hän vaaleana ja kylmänä.

Hänen vanha äitinsä seurasi pian hänen jälkiänsä, ja kuolinvuoteellansa sanoi hän: -- Mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten eroittaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos vaan ovat yhdellä sivistyksen kannalla. Minä olen erehtynyt, koska olen eroittanut kaksi rakastavaista sydäntä; se minulle on paljon maksanut.

Nyt makaavat he, äiti ja poika, rauhassa, ja Teränenkin on kuollut, vaan Riika on tyttärensä kanssa tuolla pienessä mökissä, -- hän, joka kentiesi oli luotu Tuomelan kartanon emännäksi.

Nyt oli Syyskuun alku. Ilta oli pimiä, eikä yhtään kynttilää ollut Riikan huoneessa; ainoastaan takassa paloi vielä vähäinen valkia, jolla Riika oli keittänyt kehnonpuolisen illallisensa. Hän oli ollut Tuomelassa pellavia kiihtaamassa, ja se oli hänen heikolle ruumiillensa raskasta työtä. Väsyneenä vaipui hän vuoteellensa ja nukahti vähäisen.

Kekäle takassa oli sammumaisillansa. Riikan tytär, nuori Niini, puhalsi kekälettä, ja valkia loisti taas kirkkaammin. Nyt otti hän kaksi kirjaa ja luki valkian loistossa sieltä ja täältä vuorotellen molempia. Äiti heräsi unestansa ja sanoi: -- Niini, varo silmiäsi! Aina, aina sinä luet.

-- Mitä on kaikki lukeminen auttanut minua, sanoi hän itseksensä. -- Mitäs luet lapsi? -- sanoi hän Niinille.

-- Lännetärtä ja Runebergin runoelmia, vastasi Niini.

-- Jaa, jaa! -- sanoi Riika, -- Runebergin runoelmat -- ne antoi hän minulle, se oli silloin, ne ajat ovat olleet ja menneet. -- Miksi opetin lapseni ruotsia lukemaan! Sinä olet suomalainen tyttö, lue suomalaista raamattuasi lapsi. Jumalan sana on ainoa lohdutus, koska kärsimme täällä mailmassa, ilman sitä vaipuisimme mitättömiksi. Sinä olet köyhä lapsi ja saat vielä ehkä kärsiä paljonkin elämäsi matkalla.

-- Olen halusta lukenut pientä raamattuani, -- vastasi Niini, -- mutta en sitä aina halua lukea, ja nyt katsoissani Lännetärtä, jonka sain Tuomelan Helmiltä, johtui eteeni erittäin kaunis runoelma Mustalaispojasta. Minä nyt olen tässä koettanut, kuinka se kuuluisi meidän kauniilla suomen kielellä. Tahdon teille, äiti, lukea ensi-värsyn. Ja Niini luki, niinkuin sanat kuuluivat hänen käännöksessänsä:

"Etelässä kaunis Spanja, Spanja on mun kotimaa: Siellä lehevä kastanja Ebron rannall' huumaa: Mandel-kukat punertavat. Hedelmöitsee viina-puu; Siellä ruusut kaunihimmat. Siellä kirkkahampi kuu."

-- Jaa, jaa! -- sanoi Riika. -- Siellä on ruusut kaunihimmat, siellä siellä -- sinä minun sydämeni ainoa rakastettu täällä mailmassa, ehkä pian näemme toisemme --

-- Äiti, hyvä äiti, miksi olette välistä niin kummallinen, -- kysyi Niini. -- Mikä teitä vaivaa? En ymmärrä puhettanne.

-- Sinä olet lapsi, Niini, etkä ymmärrä, vaikka äitisi sinulle kertoisi kaikki kärsimisensä mailmassa ja kaikki ilonsa; mutia nyt joudu levolle, lapsi, äitisi ei voi hyvin ja ilta-yön lepo on ruumiille paras.

Niini meni levolle, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta. Hänen ajatuksensa lentelivät kauas tuosta ahtaasta mökistä. Hän ajatteli kaunista Espanjaa, josta hän oli lukenut, ja muisti samassa myös tuota kiitettyä K----n pitäjää Hämeen maassa, josta hän oli kuullut Tuomelan lasten paljon puhuvan. Hän ajatteli: Voi jospa kerran pääsisin tuonne, noille Hämeen korkeille kunnaille! Siellä laulaisin, että laaksot kajahtelisivat! Näin ajatteli Niini ja oli onnellinen ajatuksissansa. Hän istahti vuoteellensa ja mustat silmänsä kiilsivät kuun paisteessa. Mutta mikä loiste näkyi tuolta mökin akkunasta? Niini sen jo arvasi. Se oli kravustajien päre-valkioista. Niitä aina syys-yönä näkyy usioita Meskalan kosken ympärillä! Niini katseli krapu-valkioita ja kuunteli sirkkaa, joka lauleli takan kolossa.

Moni ison kartanon lapsi olisi kamalana pitänyt sirkan laulun, mutta Niinille oli se vanha tuttu. Se oli hänen kumppaninansa yksinäisyydessä, se oli hänen lapsuutensa ystävä. Niinin katsellessa päre-valkioita, lähenivät ne ja joutuivat ohitse, mutta tuossa taas tuli joukko rannalle, päre-soitot kädessä. Niini tunsi ne, ne olivat Tuomelan lapset. Mutta kukapa tuo nuori tyttö oli, joka näytti niin ihanalta valkian loistossa? Niini muisti kuulleensa, että Tuomelan patrunessa oli tullut kotia ja tuonut nuoren sisarensa kanssansa, ja päätti tuon neitosen patrunessan sisareksi.

Valkiat katosivat vihdoin, ja Niini läksi levolle ja nukkui. Aamulla oli kello viisi, kun hän heräsi äitinsä vaikeroimisesta ja kysyi: -- Oletteko äiti sairastunut.

-- Olen, -- vastasi Riika. -- Rinnassani on kova polte. Jos vaan tulisi päivä, lähettäisin sinun Tuomelaan jotain lääkitystä hakemaan itselleni.

Niini hyppäsi vuoteeltansa ja puki pikaisesti päällensä sanoen: -- Äiti, minä menen oitis Tuomelaan.

-- Ei lapseni, -- sanoi Riika, -- patrunessa ei vielä ole ylhäällä.

Kun päivä vähän hämäröitsi, läksi Niini Tuomelaan. Hänen sydämensä tykytti. Kiiruusti astui hän tavan takaa pyhkiellen esiliinallaan silmiänsä. Herrasmies ajoi hänen sivutsensa Tuomelaan päin. Voi joska olisin päässyt tuolla hevosella! ajatteli Niini, vaan se oli jo mennyt. Niini rupesi juoksemaan ja pian oli hän joutunut kartanoon. Hän meni kyökkiin, ja tuossapa oli tuo kaunis neito, jota hän eilen oli katsellut krapuvalkian loistossa. Se olikin, kuten Niini oli arvannut, patrunessan sisar, meidän kaunis Maaria.

Maaria kuori krapuja kyökissä Niinin tullessa. Niini pyysi saada patrunessaa puhutella.

-- Nuotkin ovat aina pyytämässä, -- ärjäsi kyökki-piika. -- Ei nyt kukaan joudu patrunessaa käskemään, täällä on vieraita. Tule toisten!

-- Äitini on sairas, -- valitti Niini, -- käskekäätte pian, pian!

-- Aina se on sairas, -- mutisi kyökki-piika. Mutta Maaria, joka näki tytön tuskan, lausui lempeällä äänellänsä: -- Minä menen toimittamaan sinulle apua, lähde vaan kotia. Äitisi ehkä tarvitsee sinua.

Niini selitti vaan äitinsä rinnassa kovan poltteen olevan ja meni sitte kotia.

* * * * *

Vieras, joka oli Tuomelassa, oli läänin-tohtori Aarni Vakanen. Tohtori Vakanen oli etevimpiä miehiä. Hän oli virassansa muita taitavampi ja teki työnsä suurella tarkkuudella. Hän oli myös parhaassa iässänsä, ja hänen suora luontonsa mielistytti kaikkia, mutta vielä ei kukaan neitonen ollut häntä sitonut kulta-kahleisinsa.

Tohtori Vakanen puhui par'aikaa patruunan ja Eevan kanssa, kun Maaria tuli sisälle.

-- Orpanani Vakanen ja vaimoni sisar, sanoi patruuna.

Tohtori tarkasteli vähän Maariaa, vaan pian oli hän unohtanut koko tämän kukoistavan tytön.

Maaria kääntyi Eevaan sanoen: -- Teräsen tyttö oli täällä ja sanoi äitiliänsä olevan kovan poltteen rinnassa. Mitä apua olisi hänelle hankittava?

Tohtori kuuli Maarian puheen ja kysyi: Missä asuu hän? Kyllä minä menen häntä katsomaan. -- Kuultuansa Riikan asuvan rannalla olevassa mökissä jätti hän hyvästi ja läksi kiiruusti sinne. Eeva käski kyökki-piian mennä Niiniä auttamaan Riikan hoitamisessa.

Tohtori ei kauan viipynyt Riikan tykönä, ennenkuin tuli Tuomelaan takaisin. Hän pudisti päätänsä ja sanoi: -- Teräsen leski ei kauan elä. Mutta, Eeva hyvä, eikö ole mitään parempaa hoitajaa kuin tuo suuri-suinen piika, jonka sinne lähetit.

Eeva tuumaili, vaan ei muistanut ketään sopivaa. Mutta Maaria sanoi; -- Kyllä minä menen häntä hoitamaan.

-- Mene vain, -- lausui Eeva, -- kyllä se on hyvä, että Riika parka saa jonkun ymmärtäväisen ihmisen kanssa puhua: hänellä ei ole sopivaa puhekumppania vertaistensa seassa.

Tohtori katsoi pitkään Maariahan ja sanoi sitten: -- Joka paraiten loistaa tanssi-salissa, se on usein kehnoin hoitaja sairashuoneessa.

Maarian posket punastuivat. Häntä harmitti nuot tohtorin sanat, ja hän vastasi: -- Paremman hoitajan puutteessa pidän toki päätökseni ja lähden Niiniä auttamaan. -- Ja Maaria läksi. Hän tuli Riikan mökkiin, jossa Niini istui äitinsä vuoteen ääressä itkein. Maaria pani kätensä hänen olallensa ja kuiskasi hiljaa: -- Niini hyvä, minä tulen auttamaan sinua äitisi hoitamisessa. Maija saa mennä kotia. -- Maija meni, ja Maaria jäi lohduttamaan Niiniä.

Niini itki katkerasti ja sanoi: -- äitini, rakas äitini, mihinkä joudun, jos kuolette!

-- Jumala on orpoin isä, -- vastasi Maaria.

Riika katsoi kummastellen tuota kaunista neitosta ja lausui; -- Niin nuori ja toki jo niin vahva luottamus Jumalaan. Oletteko papin tytär?

-- Olen, -- vastasi Maaria.

-- Niin se on, -- vakuutti Riika; -- Jumala on orpoin isä, ja muista lapseni häneen turvata.

-- Miksi ottaa hän minulta äitini, -- valitti Niini.

-- Älä pyydä, mato, joka maassa matelet, hänen salaisia neuvojansa tutkistella, -- sanoi Riika, -- vaan ota tyytyväisyydellä vastaan sekä murheet että ilot. Kaikki ne ovat meidän hyödyksemme.

Näin kului illat ja päivät mökissä. Maaria ja Niini hoitivat sairasta kaikella huolella, ja kun Riikalla oli paremmat kuurot, antoi hän viisaita neuvojansa lapselleen. Neljä päivää oli Maaria ollut sairas-huoneessa, kun Vakanen taas tuli ranta-mökkiin. Täällä oli kaikki käynyt hyvässä järjestyksessä, jonka Vakanenkin huomasi; mutta hän ei siitä mitään muuta maininnut, kuin että sairasta piti niin hoidettaman, kuin tähänkin asti.

Vakasen mentyä jäi Maaria tuumailemaan tuosta miehestä, joka hänestä ei mitään piitannut. Se oli hänelle outoa, hänelle, jolle kaikki kilpailivat sanoa, mitä korviin olisi makeimmalta kuulunut.