Part 9
Sivuutettuani senaatintalon nostin päätäni ja katsoin eteenpäin. Mutta silloin löi sydämeni hätäisen ja voimakkaan lyönnin aivankuin se olisi tahtonut antaa minulle varotusmerkin. Pysähdyin ja omituista herpoutumista tuntien jäin tuijottamaan eteeni. Katu, jonka olisi parin ristin päässä tullut päättyä Pohjoissatamaan, jatkui leveänä, autiona ja syvänä solanteena silmänkantamattomiin. Ja molemmin puolin paloivat siellä vaisut lyhdyt, saaden kosteat katukäytävät välkkymään. Sipasin kädellä silmiäni ja katsoin uudelleen: niin se kuitenkin oli, ja perspektiivisesti kapeni katu etäämpänä ja lyhtyrivit lähenivät toisiaan tuossa äänettömässä, autiossa kujanteessa.
Kuten unessa painajaisen ahdistaessa joskus heikosti vilahtaa mieleen jotakin tuon painajaispiirin ulkopuolelta, niin tuli minullekin nyt mieleen, että ehkä olenkin hajamielisyydessä kulkeutunut väärälle kadulle. Ja hätäisesti harppasin lähimpään edessäni olevaan kadunkalmaan. Siinä pysähdyin äkkiä ja sanomaton hätä ja kauhu sai minussa vallan. Vaikka en katsonut poikkikadulle kummallekaan suunnalle enkä edes katukilpiin vilkassut, tunsin olevani varma siitä, että seison Aleksanterin ja Marian katujen kulmassa. Ja edellistä näytti jatkuvan suoraan eteenpäin äärettömiin asti. Sivuilleni en uskaltanut katsoa, sillä minusta tuntui varmalta, että Mariankatukin jatkuu loppumattomiin molemmille suunnille. Ketään ei näkynyt, ainoastaan kavionkapsetta ja hiljaista pyörien hurinaa kuului joka suunnalta äänettömien rakennusrivien takaa.
Luulen että yritin huutaa, mutta kurkussani oli omituinen kuristus, etten saanut yhtään ääntä. Ja niin, en osaa sanoa kuinka siihen voimani riittivät, käännyin yhtäkkiä ympäri ja aloin hätäisesti juosta Aleksanteria takaisinpäin. Eteeni ja sivulleni en uskaltanut katsoa, sillä olin vakuutettu, että Aleksanteria jatkuu sinnekin päin äärettömiin ja samoin kaikkia poikkikatuja. Minulla oli vain yksi ajatus, josta hätääntyneenä pidin kiinni: ehtiä vielä viimeiselle paikallisjunalle, joka lähti juuri kello kaksitoista, tavata siellä toverini ja päästä ulos kaupungista.
En voi sanoa mitä teitä minä kulin, mutta asemalle minä saavuin vähää ennen kahtatoista, ostin piletin ja riensin paikallisjunien lähtöpaikalle. Siinä seisoi juna lähtövalmiina, mutta ketään ihmisiä ei ollut enää asemasillalla. Lähdin kävelemään pitkin junan sivustaa ja sieltä etäämpää tuli konduktööri lyhty kädessä vastaani. Tyynessä yössä kolahtelivat hänen saappaansa kumeasti asemasillan kivitykseen. Hän kulki ohitseni katsomatta minuun, mutta minä säpsähdin ja pysähdyin. Hän oli parraton ja kalpea mies, jonka suu näytti olevan omituisesti vääntynyt ja ilmeettömissä silmissä oli lasimainen ja hyytävä kiilto. Ja äkkiä välähti mieleeni: kuoleman konduktööri! kuoleman juna! Seisoin siinä ja unhotin, että minun piti etsiä toverini jostakin vaunusta. Silloin kuului etäämpää -- muistan erikoisesti, että se minusta tuona hetkenä tuntui tulevan hyvin kaukaa ja jonkun sumukerroksen takaa -- kolme kumeaa kellon lyöntiä. Niitä seurasi heti konduktöörin pillin kimeä ja ilkeästi karmiva vihellys. Säpsähdin ja sain mieleeni, että nuo kellon lyönnit ja vihellys olivat tarkotetut juuri minun jouduttamisekseni ja kiiruusti, mitään ajattelematta, syöksyin minä ensimäiseen kohdallani olevaan vaunuun. Samalla lähti juna kolisten liikkeelle. Vaunuosasto oli aivan tyhjä ja ovi välikköön kiinni. Minä kyyristyin nurkkaan ovipenkille enkä tuntenut uskaltavani siitä liikkua. Hetkisen kuluttua rävähtivät välikön ovet auki ja tuo äskeinen konduktööri kulki vaunun läpi. Hän otti pilettini ja vaikkei hän sitä tehdessään katsonut minuun, näytti minusta hänen lasimaisissa silmissään ja omituisen suunsa piirteissä olevan salattua ja ilkeätä ivaa. Konduktöörin mentyä tuntui minusta -- luulenpa että minä sinä hetkenä aivankuin näinkin sen, -- että hän samalla tavoin kulkee läpi vaunuosaston toisensa jälkeen loppumattomiin saakka. Ja jokaisessa vaunuosastossa istuu yksi ainoa ovinurkkaan kyyristynyt henkilö, toiset liikkumattomiksi muumioiksi jähmettyneinä, toiset kauhusta väristen kuten minä itsekin ja siten heitä istuu edessäni ja takanani äärettömiin asti.
Luulen että minä lopulta tartuin päähäni ja aloin huutaa, sillä sinä hetkenä, josta lähtien taas tarkoin muistan sen yön vaiheet, seisoi juna sillä asemalla, jossa toverini asui, ja minun ympärilläni hääri muutamia junamiehiä. Luullakseni mutisin heille jotakin pahoinvoinnin kohtauksesta ja he saattoivat minut asemasillalle, jossa tapasin toverini. Menin sitte hänen luokseen yöksi.
OIKEA SYYLLINEN.
Legenda kotiseudulta.
Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisen kihlakunnan pääpitäjässä oli telotuspaikka mestauslavoineen, teilirattaineen ja kaameine kummitusjuttuineen.
* * * * *
Anna oli talontytär, mutta Kerttu palkkapiika. He makasivat samassa luhdissa, mutta eivät siitä huolimatta sopineet ollenkaan yhteen. Sillä Kerttu oli paljon kauniimpi ja kun hänellä sen vuoksi oli poikien kesken paljon suurempi menestys, vihasi Anna häntä. Katkeruudessaan antausi hän halvimmille miesten joukossa ja sitten tapahtui, että hän joutui siunattuun tilaan. Mutta hän salasi tilansa eikä kukaan osannut epäillä hänessä tulevata äitiä.
Kun aika läheni, oli hän karjan kanssa metsässä. Siellä hän kenenkään tietämättä synnytti ja surmasi kohta sikiönsä. Hän aikoi haudata sen suohon, mutta silloin välähti hänen mieleensä tuuma, jolla hän saattoi kostaa kilpailijattarelleen.
Illalla varasti hän kilpailijattarensa vaatevarastosta esiliinan, kääri kuolleen pienokaisen siihen ja kätki sen sitten Kerttu-piian sängynolkiin. Sen jälkeen alkoi hän salakähmäisesti kuiskutella talonväen kesken, että hän pelkää Kertun olleen salaa raskaana ja surmanneen sikiönsä. Hän vahvisti luulotteluaan kaikenlaisilla uskottavilla piirteillä, joita hänen kekseliäs ja kostonhimoinen naissydämensä suinkin saattoi keksiä. Ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että jokaisen silmät epäluuloisina seurasivat kaikkia Kertun askelia, yllätti hän tämän kerran ruokapöydässä kysymällä yhtäkkiä, mihin Kerttu oli pannut sen punaraitaisen esiliinansa.
Kerttu lehahti tulipunaiseksi, sillä esiliinan oli hän saanut lahjaksi rakastetultaan. Mutta kaikki katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja kun Kerttu oli poistunut askareilleen, kuiskasi Anna, että siihen se on sen ihan varmasti käärinyt.
Riennettiin miehissä luhtiin ja pengottiin kaikki ylösalaisin. Ja Kertun vuodeoljista löytyi punaraitaiseen esiliinaan kääritty, vastasyntyneen lapsen ruumis!
Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, kuljettivat nimismies ja rättäri kirkkorahvaan keskitse Kerttua, joka palttinankalpeana, itkeneenä ja pörröisin hiuksin kulki heidän keskellään, peittäen vuoroin käsillä silmänsä, vuoroin taas raivon vallassa katsoen töllistäviä kyläläisiä uhmaavasti silmiin ja rajuilla huudoilla vakuuttaen syyttömyyttään. Mutta todistukset olivat päivääkin selvemmät ja vakuutteluistaan huolimatta sai hän istua kytkettynä vanginkuljettajan luona ja odottaa tuomiotaan.
Kerttu parkaa! sillä mestattavaksi hänet nyt tuomitaan, surkeilivat ihmiset.
Ja Kerttu tuomittiinkin sikiönsä surmaamisesta mestattavaksi, vaikka hän loppuun saakka vakuutti syyttömyyttään, vedoten vuoroin Jumalaan, vuoroin tuomareihin ja kuulijoihin.
* * * * *
Tuli sitten se kaamea päivä, jolloin tuomio oli pantava täytäntöön. Jokainen joka kynnelle kykeni, saapui sinä päivänä kihlakunnan telotuspaikalle, joka oli kummulla maantien varressa, kellastuneen koivikon keskessä ja loitolla kylästä. Kammoten katselivat kyläläiset pyöveliä, joka leveine kirveineen odotti mestauslavan juurella.
Kuului virren veisuu ja kylästä läheni juhlallinen kulkue, jonka etupäässä astui virkapukuinen nimismies, olallaan paljas miekka. Jälessä seurasivat veisaten pappi ja lukkari ja heidän keskellään astui Kerttu, jonka tuuhea tukka oli leikattu tasaiseksi, niin että valkoinen kaula loisti paljaana joka puolelta. Ja tuota kaulaa kohti kääntyivät kaikkien katseet, ja Anna, joka hänkin oli katsojain joukossa, tunsi ruumiinsa läpi käyvän väristyksen, sillä hän luuli tuon kaulan ympärillä nähneensä veripunaisen viirun.
Kerttu ei nyt riehunut, kuten vankilaan vietäessä, vaan astui tyynenä ja kohtaloonsa alistuneena ja ainoastaan hänen huulensa liikkuivat, kun hän hiljaa rukoili.
Kun kaikki oli valmiina, nousi Kerttu lavalle ja katsoi kuin etsien ympärilleen väkijoukkoon. Vihdoin pysähtyi hänen harhaileva katseensa Annaan, joka kauhistuen loi silmänsä alas ja tuijotti jalkoihinsa.
-- Minä kuolen viatonna, mutta kohta saatte nähdä, kuka on oikea syyllinen! -- huudahti Kerttu ja laskeutui heti sen jälkeen kiiruusti polvilleen ja sovitti valkoisen kaulansa pölkylle.
Vihdoinkin, ijankaikkisuudelta tuntuvan äänettömyyden jälkeen, kumahti pyövelin kirves ja tahtomattaan kohotti Anna silloin katseensa. Mutta häneltä ja koko väkijoukolta pääsi kauhistuksen huuto, sillä alas pudottuaan lähti pää kierimään ympäri lavaa, muodostaen omistajansa ruumiin ympärille veriviiruisen ympyrän.
Kun se oli palannut lähtökohtaansa, vierähti se maahan ja alkoi kiertää lavaa, jonka juurelta ihmiset kauhistuen loittonivat. Hiekalle jälkeensä se jätti verisen viirun ja kun se saapui sille kohtaa, missä Anna oli seisonut, poikkesi se yhtäkkiä suunnastaan ja alkoi lähetä häntä. Kauhusta kirkuen peräytyi Anna takaperin, mutta pää kieri yhä lähemmäs, kunnes se ehti hänen jalkoihinsa ja tarttui yhtäkkiä hampain hänen hameensa helmustaan.
Vihlovasti kirkuen pudisti Anna hamettaan, mutta pää oli pureutunut siihen lähtemättömästi kiinni. Ja yhtäkkiä huomasi Anna ympärilleen syntyneen tyhjän piirin, jonka laidasta häneen tuijotti kauhistuneita ja tuomitsevia silmiä. Epätoivossaan riuhtasi hän hameestaan laajan kaistaleen ja siukosi pään kauas luotaan.
Mutta kun hän lähti pois, aukeni hänelle väkijoukon halki laaja tie ja hän tunsi itsessään, kuinka nuo äänettömät kyläläiset näkevät hänessä oikean syyllisen.
Siitä päivin oli hän mielipuoli. Joka päivä alkoi hän määrätyllä hetkellä vihlovasti kirkua ja pudistella hameensa helmaa, mutta muun osan päivää pesi hän käsistään muille näkymätöntä verta. Ja kun kuolema vihdoin vuosikymmenten takaa saapui häntä vapauttamaan, olivat hänen kätensä alituisesta pesennästä kuluneet niin pieniksi ja verettömiksi, että ne olivat kuin vesilinnun räpylät.
RIKOTTU KONTRAHTI.
Legenda kotiseudulta.
Mitä kaikkea kurjuutta ja nöyryytyksiä köyhä ja turvaton leskivaimo saa kokea, sen tuli Eveliina Matintytär pohjia myöten tuntemaan. Kymmenvuotiaan poikansa kanssa asui hän kylän laidassa pienessä ja hatarassa töllissä, eivätkä ihmiset paremmin kuin hän itsekään osanneet sanoa, millä hän poikineen oikeastaan eli. Hän oli melkein kaiken ikäänsä ollut kivuloinen eikä sen vuoksi kyennyt juuri mihinkään työhön ja naapurit eivät joko tahtoneet tai eivät voineet auttaa, sillä maassa oli kova aika.
Eräänä kolkkona syys-iltana istui hän töllissään ja mietti murheellisena, mistä hän huomenna saisi syötävätä itselleen ja pojalleen. Aikansa nälkää valiteltuaan oli poika asettunut levolle ja nukkui nyt valjuna ja tuskin kuuluvasti hengittäen. Itse ei äiti nälkänsä ja huoltensa vuoksi voinut ajatellakaan levolle asettumista.
Kuin kiusalla kangastuivat hänen mieleensä tällä hetkellä kaikki ne makupalat, mitä hän suinkin elämänsä varrella oli saanut nauttia. Hän nautti ne nyt toistamiseen, ahmasi kaikki samalla kertaa, mutta hänen nälkänsä vain kiihtyi kiihtymistään. Siitä huolimatta söi hän syömistään, kunnes hänen silmänsä sattuivat valjuna lepäävään poikaan. Silloin tunsi hän kipeän piston sydämessään ja voihkasi ääneensä.
Mitä kaikkea hän uhraisikaan, kun saisi huomenna pojalleen leipää! Vaikka sielunsa myisi hän nyt leivästä!
Kohta kun hän oli tämän ajatellut, ilmestyi tupaan paholainen. Se sijottui mukavasti uunin lähelle istumaan, veti taskustaan lihavan voileivän ja alkoi rauhallisesti syödä. Tahtomattaan pyysi Eveliina siitä osaa.
-- Jos kolmen vuoden kuluttua tästä hetkestä lukien annat poikasi minulle, saat tämän kokonaan ja paljon muuta hyvää, niin että sinulta ei pidä koskaan leivän eikä särpimen puuttuman, -- vastasi paholainen.
-- Ei, ei, Jumalan tähden, poikaani minä en myö! -- vastasi Eveliina ja jatkoi, kun näki paholaisen vetävän taskustaan uuden voileivän:
-- Mutta itseni minä kyllä raskin antaa, kun saan vain pojalle leipää.
-- Hm, mitäpä minä nyt juuri sinulla tekisin, -- sanoi paholainen huolettomasti ja veti taskustaan lämpimän rasvamakkaran.
Siitä levisi huoneeseen niin houkutteleva tuoksu, että Eveliina tunsi päätänsä huimaavan ja poika alkoi unissaan hymyillä.
-- Nälkäänhän se tuo poika kuitenkin kuolee, -- arveli paholainen ja haukkasi suun täydeltä makkaraa.
Eveliina ei vastannut mitään, vaan huojutteli hiljaa ruumistaan ja koetti olla näkemättä makkaraa.
-- Kylmä täällä on! -- murahti paholainen makkaran syötyään.
-- Kun ei ole millä lämmittää, -- huokasi Eveliina.
-- Niinhän se on köyhän, -- sanoi paholainen ja pisti jälleen kätensä taskuun, josta hän tällä kertaa veti esiin kuivan ja tuohisen koivuhalon.
Hän veteli niitä taskustaan siksi kunnes pesä täyttyi, minkä jälkeen hän iski tulta ja sytytti ne palamaan. Sitten riisui hän takkinsa naulaan ja asettui tulen ääreen selin Eveliinaan ja alkoi perusteellisesti lämmitellä. Mutta kun puut olivat palaneet hiilokselle, ryhtyi hän uudelleen syömään. Kumartuen takkinsa puoleen kiskoi hän sen taskusta paksun nosteleivän, sianliikkiön ja mehevän leipäjuuston, jota hän alkoi hiiloksella käristää. Se muuttui kullanruskeaksi, sen pinnalle kihoili rasvaa ja huoneeseen levisi vieläkin houkuttelevampi tuoksu kuin äsken makkarasta.
-- Kun olisi ihmisellä tuollainen takki! -- huokasi Eveliina nurkassaan.
-- Kun annat poikasi minulle kolmen vuoden päästä, saa se jäädä tuohon naulaan ja sen taskusta löydät yöllä ja päivällä, mitä ikinä haluat, -- sanoi paholainen ja asetti leivänpalalle suuren kimpaleen käristettyä juustoa, vuolasi liikkiöstä palasen ja alkoi syödä.
Eveliinan päätä pyörrytti ja melkein itse tietämättään virkkoi hän:
-- Kun ei tuon kovin pahoin kävisi...
-- Mitä pahoin sen kävisi! -- murahti paholainen. -- Näytänkö minä köyhältä? Mutta jos haluat antaa sen nälkään kuolla, niin yhden tekevä minulle! -- ja paholainen teki liikkeen ikäänkuin aikeissa ottaa takin jälleen päällensä.
-- Ei, ei, ei se saa kuolla nälkään! -- hätääntyi Eveliina.
-- Tehdään sitten kaupat, -- sanoi paholainen ja veti liivintaskustaan nahkalevyn, jolle hän nopeasti kirjotti kontrahdin.
-- Ja nyt puumerkkisi tähän alle! -- ja samassa raapasi paholainen pienen haavan Eveliinan vasempaan ranteeseen, kastoi kynän vereen ja ojensi sen Eveliinalle.
Vapisevin käsin ja kokonaan sekaannuksissaan töhersi Eveliina nahkapalalle miesvainajansa puumerkin.
-- Keskiyön hetkenä tasan kolmen vuoden päästä tulen minä perimään poikaa, -- virkkoi paholainen tyytyväisenä, työnsi välikirjan taskuunsa ja lähti matkoihinsa.
Kohta kun hän oli sulkenut oven jälkeensä, ehätti Eveliina takin kimppuun ja veteli sen taskusta kaikkia niitä makupaloja, joita hän äsken yksinään istuessaan oli mielikuvituksessaan ahminut. Sitten laati hän pesään uuden pystyvalkean ja herätti poikansa, jonka eteen hän latoi kaikkia ajateltavissaan olevia herkkupaloja.
Mutta kun hän syrjästä äänetönnä katsoi, kuinka hänen poikansa hehkuvin silmin kävi ruokiin käsiksi, alkoi hän ääneensä itkeä. Silloin keskeytti poika syöntinsä ja kysyi surkumielin syytä äidin itkuun. Mutta äiti ei antanut hänelle mitään vastausta.
Niin elivät he päivästä toiseen eikä heiltä puuttunut mitään. Poika kasvoi ja vahvistui nopeasti, mutta äiti kuihtui kuihtumistaan ja itki aina salaa poikansa syödessä.
Kun määräaika alkoi kulua lopulleen, kasvoi äidin tuska äärimmilleen. Hänen oli mahdoton enää salata kyyneliään pojalta, mutta turhaan sai tämä kuitenkin udella syytä äidin loputtomaan suruun. Silloin päätti hän väkisin ottaa siitä selon, voidakseen sitten jollakin tavoin sitä lieventää.
Eräänä päivänä asettui hän kaivon aukkoon käsistään riippumaan ja huusi äidille:
-- Jollette nyt sano, mitä te lakkaamatta itkette, niin minä pudotan itseni alas!
Äiti hätääntyi ja rukoili häntä tulemaan pois. Silloin hellitti poika toisen kätensä ja riippuen ainoastaan yhden varassa uhkasi pudottautua heti, kun oli ehtinyt viiteen laskea.
Silloin hätääntyi äiti vielä enemmän ja lupasi heti ilmaista surunsa syyn, kun poika vain tulisi pois vaarallisesta paikasta.
Kun poika oli noussut kaivonaukosta ja seisoi pihalla hänen edessään, kumartui äiti suulleen ja tunnusti, kuinka hän kolme vuotta sitten suuren hädän vallassa oli myönyt hänet paholaiselle ja kuinka määräajasta oli enää ainoastaan vajaa viikko jälellä.
Kuultuaan äitinsä kertomuksen meni poika sisälle ja ensi töikseen repi siekaleiksi ja poltti paholaisen jättämän takin. Sitten lähti hän oikopäätä kirkonkylälle, meni vanhan kirkkoherran luo ja kertoi hänelle kaikki.
-- Kauppa on siis tehty äitisi kanssa sinun siitä mitään tietämättä? -- sanoi vanha pappi kauan mietittyään.
-- Niin on, -- myönsi poika.
-- Silloin se ei ole ehdottomasti pitävä, -- lausui pappi ja kehotti sitten poikaa määräpäivän iltana hyvissä ajoin saapumaan hänen luokseen.
-- Äiti, olkaa rauhassa, ei minua paholainen saa, minä menen yöksi kirkkoherran luo! -- sanoi poika määräpäivänä äidilleen ja lähti pappilaan.
Illan pimetessä vei kirkkoherra hänet kirkkoon, jossa he yhdessä astuivat alttarin eteen ja polvistuivat. Vanhus piti palavan rukouksen pojan puolesta ja lopetettuaan lausui:
-- Minä jätän sinut nyt yksinäsi kirkkoon yöksi. Mutta sinä et saa liikahtaa alttarin juurelta etkä lähestyä käden ulottuville alttarin aitausta, et vaikka kuka tulisi sinua houkuttelemaan! Vaikka näkisit minun tai äitisi tai kenen hyvänsä tulevan alttariaidan taa ja houkuttelevan sinua luokseen, niin elä liikahda paikaltasi. Vasta kun kuulet kukon laulun ja minä tulen alttariaidan sisälle sekä otan sinua kädestä kiinni, olet sinä varmasti pelastunut.
Tämän jälkeen siunasi pappi poikaa, sulki alttariaidan portin jälkeensä, teki sen päälle ristinmerkin ja lähti kirkosta.
Poika seisoi värähtämättä alttarin juurella ja tunsi olonsa kaameaksi. Kuu loi lattialle himmeitä kuvioita, vanhat pyhimysten kuvat näyttivät rupeavan elämään ja pimeissä kattoholveissa paukkui ja risahteli. Mutta kun puoliyön hetki saapui, alkoivat tapulissa papinkellot soida ja kohta sen jälkeen aukeni naristen vastapäätä alttaria oleva kirkonovi. Sieltä astui sisään itse vanha kirkkoherra ja pää rukoukseen kumartuneena läheni kuoria. Alttariaidan eteen tultuaan kohotti hän päänsä ja lausui lempeästi:
-- Astu ulos poikani, sillä kaikki on nyt ohitse ja sinä olet pelastettu.
Poika liikahti hiukan kuin aikeissa lähestyä, mutta samalla muisti hän kirkkoherran illallisen varotuksen ja jäi paikalleen.
-- Tuolla ulkona odottavat äitisi ja paljon muita ihmisiä iloitakseen sinun pelastumisestasi. Ettet enää epäilisi, niin minä kutsun heidät tänne, rukoillaksemme ja veisataksemme yhdessä.
Sakariston ovelle ilmestyi samassa seurakunnan kanttori, joka kirkkoherran viittauksesta meni ulko-ovelle ja kutsui kansaa sisään. Ja ovesta alkoi tulvia tuttuja ihmisiä, joiden joukossa poika näki äitinsä itkettyneine kasvoineen. Ne nyökyttelivät hänelle rohkaisevasti ja asettuivat penkkeihinsä. Kanttori kiipesi omaan tuoliinsa, asetti numerot taululle ja avasi suuren virsikirjan. Nipp! napp! äänsivät kirjanhakaset auetessaan ja kanttori alkoi veisata virttä: "Jeesuksen nimeen nyt alotan."
Mutta äärimmilleen herkistyneellä kuulollaan erotti poika, että kanttori ei lausunutkaan kokonaisena Jeesuksen nimeä, vaan hymisi ensinnä jotakin epämääräistä, joten virren alku oikeastaan kuului: y-y-y-suksen nimeen... Silloin alkoi hän kansan joukossa tarkastella tuttujaan ja huomasi heissä kaikissa jonkun pienen virheen. Kenellä oli otsassa suuri syylä, jota siinä ei ollut ennen näkynyt, kenellä oli taas korvat homeessa tai toinen silmä kierossa ja äidiltään huomasi hän puuttuvan kolme hammasta, jotka hänen illalla lähtiessään olivat vielä paikoillaan. Ja kun kirkkoherra nousi saarnastuoliin ja alkoi rukoilla, lausui hän aina Jumalan ja Jeesuksen nimet vaillinaisesti tai vääntäen.
Saarnastuolista laskeuduttuaan viittasi kirkkoherra pojan äidille ja yhdessä lähenivät he alttarikehää. Äiti avasi sylinsä ja kirkkoherra lausui lempeimmällä äänellään:
-- Hellän äitisi syli odottaa sinua tässä. Astu siis rohkeasti ulos, poikani!
Mutta poika ei liikahtanut paikaltaan.
Silloin mörähti kirkkoherra hirveällä äänellä ja muuttui samassa paholaiseksi, jolla oli väärä nenä, vuohenkaviot, käyrät kynnet sormissa ja päässä sarventyngät. Äiti muuttui homenaamaiseksi peikottareksi ja samoin koko kirkkorahvas. Ja nyt alkoivat he kiljuen hyppiä alttarikehän ympärillä. Väliin he peräytyivät ja hyökkäsivät sitten rajusti eteenpäin, niin että kauhistunut poika luuli siinä tuokiossa joutuvansa heidän kynsiinsä. Mutta alttariaidan yli he eivät päässeet. Ainoastaan kerran hän liikahti paikaltaan, kun pääpaholainen hänen huomaamattaan hirveällä rymyllä sivulta päin hyökkäsi häntä kohti ja ojensi teräväkyntistä kättään, joka näytti ulottuvan vaikka maailman ääriin. Alttarikehälle asti ei hän kuitenkaan sijaltaan siirtynyt, sillä sieltä kurottui jo häntä kohti joukko ahnaita käsiä.
Kesken tätä helvetillistä meteliä kuului yhtäkkiä kirkas kukonlaulu. Silloin pakeni paholaisten joukko suurella pauhinalla ja kirkossa oli jälleen hiljaista ja autiota. Hetki sen jälkeen aukeni taas kirkonovi ja vanha pappi astui sisään. Tällä kertaa se oli oikea kirkkoherra, sillä hän avasi alttariaidan portin, astui sisään ja otti kädestä poikaa, joka värisi kiireestä kantapäähän.
-- Nyt on kaikki ohi ja sinä olet pelastettu, -- lausui hän. -- Paholaisella ei ole enää valtaa sinun ylitsesi.
Hän saattoi pojan ulos ja käski hänen kiiruhtaa äitinsä luo.
Aurinko kohosi juuri itäiselle taivaanrannalle, kun poika saapui kotiinsa. Punertava aamuvalo täytti koko ahtaan tuvan, sillä katto oli temmaistu pois sijaltaan. Äiti oli nurkassa liikkumatonna polvillaan. Koko yön oli hän rukoillut poikansa puolesta ja kun paholainen viimeisenä yön hetkenä oli hirveän vihan vallassa ilmestynyt tupaan, parjannut häntä sopimuksen rikkomisesta ja poistunut katon kautta, oli äiti kuollut sydämen pakahtumiseen. Mutta hänen kasvoillaan oli onnellinen hymy, josta poika näki hänen kuolleen tietoisena siitä, että hänen ainokaisensa on pelastunut.