Part 8

Hän oli heti opintokautensa alussa älynnyt, mitä miehen tulevaisuudelle merkitsevät sellaiset seikat kuin kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaatteet. Ja hän oli vannoutunut niiden kannattajaksi eikä ollut laskuissaan erehtynyt. Hän oli ollut oikean ihanneylioppilaan perikuva: oli ottanut innolla osaa kaikkiin yrityksiin, mitä noiden hyvien asiain alalla ja nimessä suinkin liikkeelle pantiin. Hän oli esiintynyt puhujana kaikenkarvaisissa kokouksissa, hautajais- ja juhlatilaisuuksissa, johtanut lähetystöjä kansallisten merkkimiesten syntymäpäivä-onnitteluille, ollut milloin minkin yhdistyksen seppelettä kulettaen mukana samojen merkkimiesten hautasaatoissa, kuulunut jäsenenä, puheenjohtajana, sihteerinä tai tilintarkastajana lukemattomiin seuroihin ja komiteoihin. Yleensä ollut aina esillä ja äänessä. Siksi hänet jo varhain huomattiin ja hänestä sanottiin, että hän on kyky ja että hänellä on tulevaisuutta. Ja suurena nimenmuuttopäivänä hän sitten oli ottanut tuon komealta kajahtavan ja tosi kansallisen nimen Valonheimo. Joka kylvää, se saa myös niittää. Loistavat tutkinnot suoritettuaan oli hänellä nyt kolmekymmentä täytettyään senaatissa vakinainen virka, josta herui palkkaa kahdeksan tuhatta -- vaatimattomasti tosin hänen suuriin ansioihinsa ja pääkaupungin kalliisiin olosuhtesiin nähden. Mutta hän oli kiipeevä edelleen, sillä kansallismielisyys, raittius- ja siveellisyysaate olivat ratsuja, jotka kantoivat. Hän oli vasta saanut stipendin venäjänkielen opiskelua varten keisarikunnassa, viisisataa markkaa kuukaudessa puolen vuoden aikana -- vaatimattomasti tosin, mutta katsoen isänmaansa köyhyyteen ja tottuneena aatteiden puolesta työskentelemään saattoi hän tyytyä. Ja hän tyytyikin.

Nyt oli hän saapunut opintoretkelleen, joka oli avaava hänelle tien sinne, missä oli hänen unelmiensa päämaali -- senaattorinsalkku.

Hän kohensi asentoaan pietarilaisen hotellin pehmeällä patjalla ja jatkoi haaveitaan.

Mutta mitä tuo oli? Keskelle huonetta ilmestyi kuin lattian alta kohonneena hyvin epäilyttävän näköinen mies, jossa kaikesta huolimatta oli sentään jotakin tutunomaista. Sillä oli iso kyömynenä, tukka ja parta takkuinen, pitkät ja hontelot sääret kantoivat laihaa ja kumartunutta yläruumista. Päällään hänellä oli harmaa ja likainen takki, jonka alta näkyi pitempi musta takki. Päässä hänellä oli vanhanaikainen, nukkavieru ja läntistynyt silinteri.

Mies laski selästään suuren ja näköjään raskaan säkin. Kourien vasemmalla kädellä partaansa lähestyi hän hoippuen sänkyä ja kysyi:

-- Mitä Helsinkiin kuuluu?

Herra Valonheimo oli hämmästyksestä ja pelosta aivan mykistynyt. Mutta kun hän näki miehen kasvoilla leikkivän hyväntahtoisen, melkeinpä iloisen hymyn, asettui hänen pelkonsa hieman ja hän päätteli olevansa jonkun vaarattoman mielipuolen kanssa tekemisissä.

-- Kuka te olette, joka tuolla tavoin tunkeutte ihmisten luo? -- sai hän lopulta tiuskasseeksi.

-- Kukako? Ettekö minua tunne? -- kysyi vuorostaan vieras, joka lakkaamatta hykerteli pitkäsormisia käsiään, kouri partaansa ja teiskui honteloilla jaloillaan.

-- Olenko minä velvollinen tuntemaan kaikki kulkurirentut! -- ärjäsi herra Valonheimo.

-- He, he, niinpä tosiaankin. Ja onhan siitä jo aikaa kun minä viimeksi Helsingissä olin. Mutta kai te olette kuullut Sipistä puhuttavan?

-- Sipistä? -- ja herra Valonheimon mieleen välähti äkkiä, kenenkä muotokuvaa tuo kutsumaton vieras oli muistuttanut. -- Sipi, niin todellakin. Mutta sehän oli mahdotonta!

-- Kuinka te rohkenette olla noin julkea? Sipihän on maannut haudassa jo kolmattakymmentä vuotta!

Kuinka hän ei olisi sitä tiennyt, sillä hän oli kerran, kun osakunta kävi Sipin haudalla, pitänyt tilaisuudessa lennokkaan puheen, terottaen kuulijain mieliin, kuinka tuon itsensä uhraavan vainajan jalo elämäntyö oli esimerkiksi kelpaava jokaiselle köyhän isänmaan pojalle.

Mutta omituinen vieras alkoi nauraa niin että vedet tirsuivat silmistä. Ja kun hän vihdoin sai naurultaan tilaa, puhui hän vilkkaasti teiskuen ja viittoillen:

-- Petkutusta, petkutusta kaikki tyyni! Kun minä tälle matkalle lähdettyäni sairastin vähän aikaa täällä Ohdan sairaalassa ja sieltä päästyäni lähdin kenellekään ilmottamatta sisä-Venäjälle, niin luulivat minun kuolleen ja kaivoivat Pargalan hautausmaasta jonkun tuntemattoman ruumiin, jonka minuna kuljettivat Helsingin hautausmaahan, heh, heh, hee! Eikö se tosiaankin ollut hauska kepponen? Minä olen saanut työskennellä rauhassa kaikkien kademielten hyökkäyksiltä, jopa saanut nähdä itseäni ja elämäntyötäni ylisteltävänkin. Ajatelkaa, minullekin pidetty ylistyspuheita, heh, heh! Niillä minä pääasiallisesti olenkin näinä viime vuosina elänyt, kun yhteenkään apurahan pyyntööni ei suostuttu.

Vieraan selitys tuntui herra Valonheimosta hyvinkin todennäköiseltä. Ja kun hän lisäksi otti huomioon miehen ulkomuodon, alkoi hän uskoa, että hänen edessään oli todellakin Sipi ilmielävänä. Mutta samalla vakaantui hänen mielessään totuus jota ei hän ennen ollut tullut ajatelleeksi, että nimittäin Sipin kaltaiset merkkimiehet tekivät isänmaalleen suurimman palveluksen vetäytymällä mahdollisimman nopeasti hautaan. Heillä kun eläissään ei ole mitään vaikutusvaltaa, jonka avulla nuoret kyvyt pääsisivät kohoamaan, oli heistä kuoltuaan kuitenkin se hyöty, että nuo samaiset kyvyt saattoivat heidän haudoillaan sekä heidän muistokseen vietetyissä juhlatilaisuuksissa tuoda puheissa ja esitelmissä kykynsä esille.

-- Mutta sallitteko nyt minun vuorostani tiedustella, kuka te olette? -- jatkoi Sipi kohteliaaseen tapaansa. -- Huomasin vain matkustajaluettelosta täällä majailevan jonkun suomalaisen enkä malttanut olla poikkeamatta tervehtimään ja Helsingin kuulumisia kysäsemään.

Herra Valonheimon vastenmielisyys ei vähentynyt vierasta kohtaan, vaikka hän tulikin vakuutetuksi edessään olevan oikean Sipin. Mutta kun hän kerran oli pitänyt juhlapuheen Sipin haudalla, katsoi hän kohteliaisuuden vaatimukseksi esittää itsensä.

-- Olen tohtori Valonheimo Helsingistä, -- ja hetken mietittyään piti hän tarpeellisena lisätä, ettei Sipi kävisi kovin tungettelevaksi: -- palvelen senaatissa kahdeksan tuhannen vuosipalkalla. Nykyään olen täällä kieliopinnoita varten, jota varten minulla on valtiolta kolmentuhannen stipendi.

-- Kolmen tuhannen stipendi! -- huudahti Sipi käsiään yhteen lyöden. -- Mitä kieliä te opiskelette, itämaisia vai suomalais-ugrilaisiako?

-- Mitä? Venäjää tietysti! Sanoinhan että minulla on virka senaatissa.

Sipi tuijotti häntä suu auki, kävi sitten tavattoman iloiseksi ja kysyi:

-- Mutta kuinka monasti teidän on pitänyt pyytää, ennenkuin saitte tuon apurahan?

Herra Valonheimo hymähti pilkallisesti.

-- Tietysti minä sain heti! Jätin vain anomuksen ja kävin suullisesti asianomaisia puhuttelemassa.

Sipi kävi yhä iloisemmaksi.

-- Onko siellä nykyään todellakin niin suuresti olot muuttuneet? Yksistään venäjänkielen opiskelua varten kolmetuhatta! Ja heti ensi pyynnöllä!

Hän kävellä hoippui edestakaisin, hykerteli käsiään ja istahti tuolille lähelle vuodetta.

-- Mutta nythän on sitte aika minunkin uudelleen koettaa. Ettekö luulisi heidän myöntyvän, jos pyytäisin viittäsataa, saadakseni tilaisuuden järjestää tutkimusteni tulokset? Viisisataa -- ja hän hykerteli mielihyvästä käsiään -- mitä minä saisinkaan sillä aikaan!

Herra Valonheimoa suututti. Mahdollisimman kylmästi hän sanoi:

-- Mutta eihän teillä ole mitään tutkintoja eikä virka-arvoja!

Sipi kävi äänettömäksi ja näytti kuin kokoon painuvan. Hetken vaiti oltuaan sanoi hän enemmän kuin itsekseen:

-- Kyllä se taisi sentään olla tuhmasti, että minä silloin kerta lähetin Kirjallisuuden seuralle takaisin neljännen osan kahdensadan markan matkarahasta, kun en retkelläni sitä kaikkea saanut menemään. Nyt sekin olisi hyvään tarpeeseen.

Herra Valonheimon mielestä kävi Sipi kovin tuttavalliseksi. Ja mitä muutoin Sipin arveluun tuli, niin oli hän siitä toista mieltä. Haudalla pitämässään puheessa hän oli maininnut tuonkin pikku seikan ihanteellisena piirteenä vainajan itsensäuhraavasta luonteesta, joten se ei siis voinut olla mikään tuhma teko.

Sipi oli keskustelun lomassa jo pitemmän aikaa hartaasti silmäillyt pöydälle, johon vahtimestari oli unhottanut illallisen jätteet. Kuin vaistomaisesti läheni hän pöytää ja sanoi hämillään ja pahasti änkyttäen:

-- Te olette syönyt jo illallisen... Ehkä saan käyttää hyväkseni ... en ole pariin päivään syönyt ... siksi jo hieman hiukasee, he, he, he ... -- ja vastausta odottamatta kävi hän ruokaan käsiksi.

Hänellä oli nähtävästi suunnaton nälkä. Herra Valonheimoa kyllästytti yhä enemmän. Nälkäinen mies oli hänelle hyvin hämäräperäinen käsite, mutta jonakin vastenmielisenä se oli aina hänen mieleensä kuvastunut. Hän koetti katsoa muualle ja niin hänen silmänsä kiintyivät Sipin säkkiin.

-- Tuon ruman säkkinnekin tänne raahasitte! -- sanoi hän vihaisesti.

-- Ahaa! -- huudahti Sipi suu täynnä ruokaa ja kiiruhtaen säkin luo, -- voinpa näyttää teille jotakin erinomaista.

Hän unhotti kokonaan syöntipuuhansa, jokainen ryppy hänen kuihtuneilla kasvoillaan näytti rupeavan elämään ja innosta vapisevin käsin kopeloi hän säkkiä auki.

-- Katsokaahan! -- huudahti hän loistavin silmin ja veti säkistä esiin puoleksi lahoneen pääkallon.

-- Oikea pitkäkalloinen, todella mainio dolikokefali! Katsokaahan tätä takaraivoa, ja entä otsaa ja varsinkin leukoja! Säkissäni minulla on kalloja viidestä eri kurganista. -- Entiset löytöni eivät ole mitään näihin verrattuina, ja näiden avulla minä saan kumoamattomasti todistetuksi väitteeni suomalais-ugrilaisesta alkukansasta.

Asettaen kallon varovasti takaisin säkkiin jatkoi hän:

-- Kunhan nyt saisin vähän rahaa, että pääsisin töihin käsiksi. Mutta kaipa sitä aina siksi saanee. Ensinnäkin kirjotan kertomuksen löydöistäni johonkin täkäläiseen saksalaislehteen ja siitä saan jo aluksi. Paljokos minä tarvitsenkaan, he, he! Mutta nyt minun täytyy rientää yökortteeria hakemaan. Tunnen täällä vanhastaan erään syrjääniläisen narinkkakauppiaan, jonka asuinkomerossa olen joskus majaillut. Todella mainio aarre, milloin tarvitsen joitakin tietoja syrjäänin kielestä. Eikä tule mitään maksamaan, he he. Sain hänet kerran käsiini, kun hän palveli täällä sotaväessä. Seisoin puoli päivää erään kasarmin portilla ja puhuttelin kaikkia ohikulkevia sotamiehiä, ja sattuipas viimein suomensukuinenkin kulkemaan, he, he, ja oikein alkuperäinen syrjääni olikin... No niin, nuori ystäväni, suokaa anteeksi että pistäysin vielä näin myöhällä, mutta en malttanut pidättyä ja hauskapa olikin taas pitkästä ajasta saada suomea haastella. Hyvää yötä!

Hän nosti säkin selkäänsä ja kompuroi ovea kohti. Mutta silloin repesi säkin pohja ja pääkallot vierivät kolisten lattialle. Herra Valonheimo hätkähti -- ja hän heräsi kovasti hiestyneenä.

-- Äh, kuinka ilkeätä unta! Taisin syödä liian vahvasti. Venäläinen voileipäateria onkin niin houkutteleva.

Hän nousi ylös, otti veronaalia ja joi lasin vettä. Kohennettuaan vuodetta asettui hän uudestaan levolle. Ja nyt nukkui hän levollisesti ja uneksi köyhän ja sorretun isänmaan palvelukseen pyhitetystä elämänurastaan, joka tasaisesti yleten kulki kohti senaattorinsalkkua.

PUOLUE-ELÄMÄÄ.

Samoinkuin Gottfried Kellerin Seldvylan Sveitsissä, voi Laitilan kaupungin Suomessa sanoa olevan kaikkialla eikä missään.

Vietettyään vuosisatoja uneliasta pikkukaupungin elämää, ovat viime vuosikymmenen valtiolliset tapaukset havahuttaneet Laitilan asukkaat kokonaan uuteen elämään. Kuinka huimassa liikkeessä henkisen kehityksen pyörä todellakin on ollut, siitä tässä pari pientä, Laitilan julkisesta elämästä otettua pikakuvaa. Eräänä päivänä kiihkeiden valtuusmiesvaalien jälkeen istui "Valonahjon" toimittaja, entinen ylioppilas, toimistossa ja silmäili juuri saapunutta "Riennon" numeroa.

-- Mitäs nyt kiisket tietävät? -- kysyi halveksivasti aputoimittaja, joka istui tupakoiden pöydän takana.

Laitilaiset olivat ajan oloon kyllästyneet entisiin puoluenimityksiinsä: suimittarelaiset, matelijat, selkärangattomat, puristus-, päristys- ja kiristyslailliset, ja käytäntöön olivat vakiintuneet paikallisten puoluejohtajain ominaisuuksista muodostetut nimitykset: kiisket ja liuhuparrat. Kumpikin puolue käytti tietysti vain toisestaan näitä nimityksiä ja jos joskus sovinnon puuskassa käytettiinkin kummankin itseottamia nimiä, niin varustettiin ne välttämättä lainausmerkeillä.

"Riento" oli kiiskien ja "Valonahjo" liuhupartain äänenkannattaja. Viime aikoina oli sitäpaitsi kaupungin työväestö järjestynyt kolmanneksi puolueeksi, jolla oli äänenkannattajanaan "Orjan Nyrkki".

-- Ähää, senkös nyt saitte hampaisiinne! -- huudahti päätoimittaja vastaukseksi aputoimittajan kysymykseen, ja alkoi kiihtyneenä lukea "Riennosta" seuraavaa petiti-kirjotusta:

"Valonahjon toimittajat näyttelevät latinankielentaitoaan, mutta kovin huonolla menestyksellä. Kun meillä viime numerossamme siinä kirjotuksessa, jossa puhuimme liuhupartain saamasta voitosta valtuusmiesvaaleissa, tuli epähuomiossa käytetyksi lausetta: 'vae victis!' merkityksessä 'voi voittajia!' on Valonahjo ryhtynyt tuolla itsessään pikku asialla mahtailemaan, ilmottaen että 'voi voittajia!' on latinaksi 'vae victores!' Asia, hyvät Valonahjon 'maisterit', sattuu nyt kuitenkin olemaan niin hullusti, että interjektsioni 'vae' vaatii datiivia, joten pitää olla, 'vae victoribus!' aivan samoinkuin 'vae victis!' Sopisi Valonahjon oppineiden toimittajain vasta välttää asioita, joissa tietävät kirveensä kiveen iskevän. Tämän neuvon antaa kaikessa ystävyydessä Äimä." Kun päätoimittaja oli lukenut kirjotuksen loppuun, syntyi toimistossa harmistunut äänettömyys.

-- Pitää vastata! -- sanoi vihdoin aputoimittaja, jonka puolueintohimot "Riennon" kirjotus oli saanut liikkeelle varsinkin sentakia, että maisteri-sana "Riennon" kirjotuksessa oli varustettu lainausmerkeillä osotukseksi, etteivät "Valonahjon" toimittajat olleet mitään maistereita, vaikka heitä toisinaan sillä nimellä kunnioitettiinkin.

-- Mitenkähän tuon asian laita oikeastaan lienee, -- virkkoi päätoimittaja, -- pitääköhän siinä välttämättä olla datiivi?

-- Soitetaan lehtori Pönkäselle ja kysytään. Sehän on meikäläisiä. --

-- Katsotaanhan ensin leksikosta, -- ja päätoimittaja haki hyllyltä vanhan, siannahkakantisen Saleniuksen latinalais-ruotsalaisen sanakirjan. Hetkisen sitä kiihkeästi selailtuaan luki hän ääneensä: "Vae, interjection, ve! ack! utryck för smärta: vae tibi! vae te!"

-- Ahaa! -- huudahti hän innostuneena ikäänkuin koko puolue olisi tullut vararikosta pelastetuksi, -- siinä se nyt on: vae te! Siis myöskin akkusatiivin kanssa! Tästähän me saammekin kiiskinpojille oikein hyvän sapiskan.

-- Mutta mitähän tuo sulkujen sisällä oleva PL merkitsee, joka on tuon viimeisen muodon jälessä? -- kysyi hän löytöönsä yhä tuijottaen.

-- Eikö siellä alussa ole lyhennysselitykset? -- neuvoi aputoimittaja.

Päätoimittaja selasi uudelleen leksikoa ja päästi uuden innostuksen huudon. Lyhennysselitysten joukossa oli: "PL = T. Maccius Plautus, komediförtattare i andra århundradet före Christus."

-- Siis Plautus on käyttänyt vae-sanaa akkusatiivin kanssa!

Kumpikin hengähti keventyneesti ja sytytti paperossin. Sen jälkeen tarttui päätoimittaja kynään ja alkoi mielihyvästä naureskellen kirjottaa.

Ja seuraavasta "Valonahjon" numerosta saivat kaikki Laitilan liuhuparrat tyydytyksekseen lukea: "Turhaa vatkutusta on Riennon muka suurellakin asiantuntemuksella tekemä oikaisu, että 'voi voittajia!' olisi latinaksi 'vae victoribus!' eikä yhtähyvin 'vae victores!' kuten me olimme sanoneet oikaistessamme heidän tekemänsä virheen. Kun Äimä, joka arvatenkin on oikein gradueerattu maisteri kuten Riennon päätoimittajakin, vasta lähtee muille latinaa opettamaan, niin pitäisi hänen ensin ottaa selville siinä toimessa tarvittavat niksit. Niinpä ei olisi tässäkään asiassa ollut haitaksi tietää, että vae-interjektsionin yhteydessä käytetään latinankielessä myöskin _akkusatiivia_. Siten käytti yleensä vae-sanaa m.m. tuo tunnettu huvinäytelmäin kirjottaja Plautus, joka, kuten tiedetään, eli toisella vuosisadalla ennen Kristusta. Mutta ehkä Plautuksen latina onkin hebreaa gradueeratulle Äimälle? Sat sapienti! Naskali."

"Orjan nyrkki" asettui aina porvarislehtien välisten kiistojen yläpuolelle ja tästäkin jutusta se kirjotti ivallisen uutisen: "Porvarit opettavat toisilleen latinaa", lopettaen sen huomautuksella: "Kaikella sitä riistäjäpuolueiden äänitorvet koettavatkin joutilasten lukijainsa skandaalihalua tyydyttää!"

Paljon monimutkaisempi ja kaikkien puolueiden veriä kiihottava jupakka syntyi seuraavasta.

* * * * *

Eräänä päivänä soitettiin "Valonahjon" toimitukseen Suoviljelysyhdistyksen kansliasta ja tiedusteltiin, kuuluiko talokas Juntunen Simolasta "Valonahjon" tilaajiin. Hän oli nimittäin yhdistykseltä hakenut kolmensadan markan suonkuivausapurahaa, jonka takia oli tärkeätä saada selville hänen puoluekantansa, ennenkuin asia ratkaistaisiin. Suoviljelysyhdistys oli nimittäin kokonaan liuhupartain hallussa.

Kun Juntusta ei löytynyt "Valonahjon" tilaajain joukosta, soitti aputoimittaja Simolaan lehden asiamiehelle ja tiedusteli Juntusen puoluekantaa.

-- Ei hän taida kuulua mihinkään puolueeseen, -- ilmotettiin sieltä.

-- Eikö mihinkään! No mitä lehteä hän sitten tilaa?

-- Ei hänelle tule muuta kuin "Armonpisara".

Aputoimittaja ilmotti asian Suoviljelysyhdistyksen kansliaan.

-- "Armonpisara"! -- huudahti yhdistyksen sihteeri hämmästyneenä. -- Se on siis vain lahkolainen.

-- Mutta missäs kirjapainossa se "Armonpisara" painetaan? -- kysyi hän hetkisen kuluttua.

-- "Riennon" kirjapainossa.

-- Ahaa, ne kallistuvat siis kiiskiläisyyteen.

Juntunen ei saanut apurahaa ja "Riento", joka oli asian perusteista saanut vihiä, kirjotti leimuavan artikkelin: "Suoviljelysyhdistyksen johtokunta taaskin harjottamassa katalaa puoluepeliään!"

Tietysti Valonahjo vastasi tähän viivyttelemättä, palauttaen lukijainsa mieliin kaikki ne "siivot vehkeilyt", joilla kiisket olivat koettaneet haltuunsa anastaa Suoviljelysyhdistystä ja muuttaa sitä puoluetemmellyksen kentäksi, ja kuinka he salakavalissa yrityksissään onnistumatta käyttivät nyt jokaista tilaisuutta parjatakseen tuolla heille niin tunnetulla silmittömällä raivolla yhdistyksen johtokuntaa j.n.e. Siten jatkui riita ja yhä korkeammalle leimusivat intohimot.

Mutta sillä aikaa kuin porvarislehdet täten kiistelivät, oli "Orjan Nyrkki" saanut selville, että tuo apurahaa hakenut Juntunen olikin sosialisti ja "Orjan Nyrkin" tilaaja. Simolassa oli nimittäin kaksi Juntusta ja "Valonahjon" asiamies oli tiedonannollaan tarkottanut väärää Juntusta.

Raivostuneena kirjotti "Orjan Nyrkki": "Viinaporvarien pirullisuus taas oikeassa karvassaan! Kuinka uskomattoman pitkälle riistäjäpuolueiden köyhälistön pyrkimyksiä kuristaa yrittävien toimenpiteiden julkeus voi jesuittamaisessa kataluudessaan mennä, siitä antaa taas tuoreen esimerkin se kohtalo, mikä Suoviljelysyhdistyksen apurahaa hakeneen toveri Juntusen osaksi on tullut." Ja sitten tehtiin kirjotuksessa selkoa Juntusen jutusta ja jatkettiin: "Nyt ovat porvarilehdet asioita sotkeakseen toisiaan syyttelevinään, vaikka jokaiselle on itsestään selvää, että anastajaherrat ovat yhteisessä koplassa ollen estäneet sosialistin tuota vaivaista apurahaa saamasta, joka sekin on tietysti työnnettävä jonkun pappispuoluelaisen ahnaaseen kitaan. Kyllä susi syitä saa kun mieli lampaanlihaa tekee, s.o. kyllä porvari konstit keksii, milloin leipäpala on köyhälistöläisen suusta temmattava." --

Näin taistellaan Laitilassa ja kaupungin entistä uneliaisuutta muistellessa täytyy sanoa, että todellakin ilahuttava edistys on tapahtunut. Tosin välistä ilmenee väsähtäneisyyttä ja taipumusta entiseen unisuuteen, mutta siitä, kiitos uuden kansanvaltaisuuden aikakauden, eduskuntavaalit tempaavat aina Laitilan asukkaat uudestaan virkeään yhteiskuntaelämään. Silloin, vaalitaistelun kuumimmillaan käydessä, innostuvat porvarilehdet ottamaan esille vanhat jo ruostuneet aseensa, entiset käytännöstä jääneet haukkumanimet. Mutta mikään niistä ei vedä sentään vertoja puolueorkesterin isonrummun lyöjälle, jota virkaa "Orjan Nyrkki" uskollisesti hoitaa. Siellä ollaan loppumattoman kekseliäitä nimittelyihinkin nähden. Jos esim. porvarinimitys osottaa kulumisen merkkejä, terästetään sitä lisäämällä siihen tarpeen mukaan r:iä ja muita äänteitä, niin että se kaikkein kuumimmillaan saattaa kuulua: phörrrväri!

(1909.)

IV.

HALLUSINATSIONEJA.

Viettäessäni kerran iltaa erään vanhemman tuttavani luona kertoi hän minulle seuraavaa:

Poikasena, jolloin olin heikko ja kivuloinen, olin altis kaikenlaisille näköhäiriöille. Mutta mieheksi vartuttuani vapauduin niistä pitkäksi aikaa, kunnes kerran -- se taisi olla viimeisenä ylioppilasvuotenani -- jouduin mitä järisyttävimmässä muodossa kokemaan samanlaista. Lapsuudenaikaiset näköhäiriöni minä kestin aina tyynesti ja korkeintaan kykenivät ne herättämään minussa äänetöntä ihmettelyä, jota vastoin tuo viimemainittu synnytti minussa rajatonta pelästystä. Dostojevski puhuu jossakin mystillisestä kauhusta ja jälestäpäin tuli mieleeni, että tuo kokemani oli juuri sellaista mystillistä kauhua. Kerron tässä lyhyesti tuon tapauksen.

Olin eräänä iltana -- se oli huhtikuun lopulla -- toverini kanssa muutaman naistuttavamme luona. Istuimme kolmisin hänen miellyttävässä huoneessaan, jutellen yhtä ja toista. Kaikki me olimme, en voi juuri sanoa alakuloisen, vaan jotenkin siihen vivahtavan mielialan vallassa. Se oli jokseenkin sellaista mitä tuntee sensatsioneista hyvin rikkaan päivän jälkeen, jolloin mielessä risteilevät noiden päivän kuluessa koettujen eri mielialojen tyyntyvät jälkimainingit. Silloin ei voi sanoa, tunteeko itsensä erikoisesti onnelliseksi vai onnettomaksi, iloiseksi vai surulliseksi. Mielialassa asustaa vain jonkinlainen epämääräisyys ja ainoa tunne, minkä siitä erikoisesti voi huomata, on väsynyt apeamielisyys.

Ainakin minä olin tuolloin sellaisessa mielentilassa ja sama, niin minusta ainakin tuntui, vaivasi toisiakin. Ja tuota väsynyttä apeamielisyyttä oli omiaan vielä huomattavammaksi tekemään se kuunomainen valaistus, joka korkealla palavasta sinivärisestä sähkölampusta levisi tummanvihreille huonekaluille.

Kello oli sivu yhdentoista, kun me toverini kanssa lähdimme. Porraskäytävässä oli jo tulet sammutettu ja kun me käsin hapuillen laskeusimme viidennestä kerroksesta alas, kysyin minä toveriltani, tunsiko hän koskaan pimeän kauhua sekä kerroin itse välistä öisin tuntevani jonkunlaista ahdistavaa pelkoa. Hän ei sanonut koskaan sitä tuntevansa, mutta arveli nyt yksinäiseen huoneeseen tultuaan voivansa pelätä. Minä kerroin sitten joitakin esimerkkejä omista kokemuksistani ja siten meidän mielialaamme oli kadulle päästyämme tullut lisäksi vielä eräänlainen arka säikkyväisyys.

Toverini, joka asui maaseudulla eräällä huvila-alueella, lähti kulkemaan asemaa kohti ehtiäkseen viimeiseen paikallisjunaan ja minä jatkoin yksin matkaani Aleksanterinkatua pitkin Katajanokalle, jossa asuin. Äsken oli satanut, joten katukäytävät kiiltelivät kosteina sumuisesti palavien lyhtyjen valossa. Ilma oli sellainen, jota meillä toverini kanssa oli tapana nimittää objektiiviseksi: tyyni, ei kylmä eikä lämmin, ei selkeä eikä täysin pilvinen. Kadulla ei näkynyt yhtään liikkuvaa, ei edes poliisia tai ajuria. Muilta kaduilta ympäriinsä kuului kyllä katkeamaton kavionkapse, mutta Aleksanteri oli aivan autio, joten minä erikoisen selvästi kuulin omien askelteni kaiun. En olisi halunnut kuulla sitä, ja jalkaterilläni astellen minä pitkin askelin ja eteeni katukäytävään katsoen kiiruhdin eteenpäin.