Part 6

Siinä samalla tilalla, jossa kiiltävän nokiseen penkkiin oli jo aikoja sitten huomattava syvennys muodostunut, oli ukko parin vuosikymmenen mennessä tottunut talvisin kaksi kertaa viikossa ja kesin joka ilta saman saunatunnelmansa uudistamaan. Eihän siis ollut kumma, että kysymys vanhan saunan hävittämisestä sai tuossa tyynessä ja harvasanaisessa ukossa sisällisen ihmisen täydelliseen kapinaan. Hän ei voinut mitenkään kuvitella elämäänsä ilman tuota vanhaa, nokista saunaa, jonka suuren kiukaan hän itse aikoinaan oli suurella huolella rakentanut ja sitten vuosien mennen monet kerrat korjannut ja uusinut ja jossa oli häntä varten erityinen kotoisa soppi, mikä hänen mielikuvituksessaan oli käynyt melkein pyhäksi ja loukkaamattomaksi paikaksi.

Olihan ukko kyllä silloin tällöin matkalla tai kylässä ollessaan muissakin saunoissa kylpenyt, mutta ei niissä missään saanut syntymään sitä oikeata ja totista saunatunnelmaa, joka ukolle oli kaikki kaikessa. Vieraat lauteet, vieras haju ja outo löylyn tikura niissä häiritsi saunahartautta. Jo lauteille johtavat portaatkin niissä kylän saunoissa olivat tylysti vieraat, milloin liian jyrkät, milloin horjuvat ja toisin vuoroin taas kovin kiusallisen kapeat porraslaudat. Mutta kotona vanhassa saunassa ne olivat niin mukavalleen vinossa, ettei huomannutkaan, kun niitä myöten lauteille pyörähti.

Kaikkenahan se saunan uudistaminen olisi vielä ukon mielestä mennyt, jos uudesta olisi tahdottu tehdä visusti entisen kaltainen, johon ukko olisi saanut kiukaan rakentaa. Mutta nuorilla miehillä olikin mielessä aivan uudenaikainen sauna, uloslämpiävä, sellainen kuin kirkonkylällä oli joku aika sitten poliisille ja kauppiaalle rakennettu.

Ukko halveksi sydämensä syvyydestä sellaisia saunoja. Hän kadotti kokonaan tavallisen tyyneytensä ja puhui katkera sävy äänessään:

-- Eihän ne ... mitä saunoja ne semmoiset on! Savua sitä pitää saunassa olla, sisäänlämpiviä niiden olla pitää, jos mieli oikeata löylyä saada! Herroille ja lapsille ne ovat omiaan sellaiset uloslämpiävät...!

Vanha isäntä oli täydellisesti yhtä mieltä ja vaikka hän koettikin voimasanalla tukehuttaa koko tuuman, näytti se sittenkin pyrkivän toteutumaan. Hänen sanansa oli kadottanut entisen teränsä ja nuoret miehet toimivat enemmän kuin puhuivat. He vetivät hirsiä omin päinsä ja alkoivat rakentaa. Kasvavalla huolella näki Eljas-ukko hirsikerroksen toisensa jälkeen kohoavan ja tuuman toteutumista ei siis ollut enää epäileminen.

Mutta ne rakensivat uuden saunan eri paikkaan, lähemmäs pihaa kaivon viereen. Ehkä vanha sauna saikin jäädä koskemattomaksi paikoilleen? Siltä se melkein näytti ja ukko tunsi toivonkipinän viriävän sydämeensä. Hänen teki monasti mieli kysyä sitä seikkaa, mutta ei oikein uskaltanut. Parempi odottaa ja katsoa syrjästä. Jos se saisi paikalleen jäädä, niin eihän hänellä mitään hätää, hän kylpisi vanhan isännän kanssa edelleenkin siinä eivätkä uudesta olisi tietääkseenkään.

Pilkallisina ja katkerina he vanhan isännän kanssa pysyivät yhä edelleenkin uuden saunan rakennuspuuhaa kohtaan.

-- Eiköhän siinä pojillakin vain tule vielä turvaaminen vanhaan saunaan, kun ei uudessa rupea löyly vetelemäänkään! -- toisteli Eljas-ukko kuin sillä salaista huoltaan suistaakseen ja samoista syistä liitti vanha isäntä perään:

-- Kunhan vain ei niin kävisikin!

Mutta kohtalo oli määrännyt vanhan saunan tyyten häviämään. Talon suoviljelyksille tarvittiin majapirttiä kesäistä työväkeä varten ja nuoret miehet ehdottivat vanhan saunan siirrettäväksi sinne. Kiusaus oli vanhalle isännälle liian suuri. Kun nyt kerran kuitenkin uusi sauna oli syntymässä, niin olihan hyvä, että vanha saunakin oli vielä joksikin hyödyksi, kun ei sitä kylpemiseenkään enää välttämättä tarvittu. Hänellä ei ollut sitä samaa järkähtämätöntä uskoa vanhan savusaunan ehdottomaan etevämmyyteen kuin Eljas-ukolla ja niin saivat nuoret miehet tahtonsa täytetyksi. Mutta Eljas-ukolta sammui viimeinenkin riutuen kytenyt toivonkipinä.

Kun uusi sauna oli valmistumassa, oli määrä ryhtyä vanhaa hajottamaan, jotta se viimeisillä kevätkelillä ehdittäisiin siirrellä suopellolle. Ja niin tuli lauantai-ilta, jolloin Eljas-ukko viimeisen kerran kylpi tutulla sijallaan vanhassa saunassa. Mutta hän oli katkeralla mielin eikä saanutkaan kiinni entisestä tunnelmasta. Ensinnä istui hän pitkän tuokion silmät ummessa nurkassaan, mielessä sydäntä ahdistava tietoisuus, että hän ei samassa paikassa saa enää koskaan istua, että viikon kuluttua sitä tuttua paikkaa ei ole enää olemassakaan. Mutta sitten kun muita kiipesi lauteille, alkoi hän ottaa löylyä. Äkeällä äänellä komensi hän saunottajaa yhä lisäämään ja lisäämään löylyä, niin että aremmat parkuen pakenivat lauteilta ja sietävämmätkin seurasivat pahasti ähkyen perässä. Mutta ukko otti yhä lisää ja heilutti vihtaa hartiovoimin kuin olisi hän kerta kaikkiaan aikonut kuitata loppuikänsä saunahalut. Ja kun hän sitten viimeinkin laskeusi alas ja hänen haahmonsa tuli sankean höyrypilven keskeltä näkyviin, oli hänen ruumiinsa tulenhohtava ja ankara kuumuus oli kihonnut päähän, niin että hän ulos mennessään kolhasi otsansa ovenpieleen.

Niin kylpi ukko viimeisen kerran vanhassa saunassa.

Maanantaina alettiin sitä hajottaa ja keskiviikkona kylvettiin ensi kerran uudessa saunassa. Se lämmitettiin lattian alta, jonne oli erikoinen ovi sivuseinässä. Savu meni pellillä varustetusta, varsinaisen saunan läpi kulkevasta tornista ulos ja löylyvesi lyötiin uunintapaisesta aukosta sisälle. Lauteita ei ollut, penkit vain seinustoilla ja kahdessa vastakkaisessa seinässä suurehkot akkunat. Punaiseksi maalattuna, lautaeteisineen, tornineen ja akkunoineen näytti se Eljas-ukosta kovin oudolta ja hänestä tuntui tuiki mahdottomalta nimittää sellaista saunaksi.

Viime kerran vanhassa saunassa kylvettyään oli hän päätellyt mielessään, ettei hän uuteen saunaan jalkaansa astu. Jos milloin saunaamishalu kävisi kovin sietämättömäksi, niin kävisi hän naapurissa kylpemässä, siellä kun oli vielä sauna vanhaa mallia.

Mutta kun hän sitten keskiviikkoiltana näki väen vaeltavan uuteen saunaan, alkoi ukko tuntea ruumiissaan sietämätöntä löylynkaipuuta. Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta ihossa kutisi kuin kiusaa tehden ja härnäten. Liehän tuolla pöksässä kuumuutta sielläkin, ajatteli hän ja sitten perään: saattaisihan tuota kerran käydä katsomassa, sittepä hänen tietää. Ja niin nähtiin ukon tuokion kuluttua vanhaan tahtiinsa astelevan paitasillaan saunaa kohti, kädessä oma kunnon vihtansa.

Oudon ja kovin vastenmielisen vaikutuksen teki häneen tuo valoisa sauna tiilikivimuurineen ja puhtaan valkoisine seinineen. Kuin häpeissään istahti hän hämärimpään nurkkaan ja alkoi tunnustella löylyn makua. Oudolta tuntui sekin. Kuumuutta siinä kyllä oli, mutta tuoksu oli vieras ja vastenmielinen.

Sanaakaan puhumatta alkoi hän vihdalla sääriään rapsutella. Vanha isäntä istui peräseinällä muiden miesten keskellä ja kuului siellä lepertelevän jotain sellaista kuin että taitaahan se saunana mennä tämäkin, kun ehtii siihen tottua. Nuoret miehet tuntuivat olevan siitä hyvillään. He olivat aluksi ikäänkuin aristelleet, että miten ukot rupeaisivat heidän saunalaitostaan arvostelemaan. Eljas-ukolla oli jo mietittynä muutamia sapekkaita sanoja, mutta vanhan isännän vanhuuden penseyttä osottavan lepertelyn kuullessaan suututti häntä niin, ettei hän puhunut mitään, vaan virutti silmänsä kylmävesisangossa ja lähti ennen muita pois.

Eikä ukon tunteet muuttuneet sen ystävällisemmiksi uutta saunaa kohtaan, vaikka hän vastakin kävi siellä kylpemässä. Se oli ristiriitojen aikaa ukolle. Kun tuli tavallinen saunailta, jolloin ukon ruumis oli tottunut löylykuurinsa saamaan, oli hänen mahdoton pysyä pois saunasta, vaikkei hän koskaan enää voinutkaan saada entistä saunatunnelmaansa palautumaan. Kävi hän jonkun kerran naapurissakin kylpemässä, mutta sinnekin oli liian pitkä matka, että joka kerta olisi viitsinyt sen kävellä eikä se naapurin saunakaan ollut sen vanhan kotisaunan, veroinen. Niin täytyi käydä uudessa saunassa. Kylpemättä ei voinut, olla, sehän olisi ollut ihan kuolemaksi, ja uudessa saunassa kylpemiseen hän taas ei voinut tottua.

* * * * *

Eräänä kevätkesän leutona iltapäivänä heräsi Eljas-ukossa tavallista väkevämpi saunaamishalu. Hän pysähtyi työssään ja katsoi eteensä, mutta silmissä oli sellainen ilme kuin hän ei näkisi sillä hetkellä mitään ulkomaailmasta. Vanha sauna ja sen nokinen, tuttu peränurkka oli taasen yhtäkkiä ja elävästi hänen sisällisen näkövoimansa eteen kuvastunut. Se tapahtui aina silloin, kun hänen jossakin hyvin pölyisessä työssä ollessaan ruumista alkoi kovin sietämättömästi kutisemaan. Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki kylpemismenot vanhassa saunassa, alkaen siitä kun hän saunan siinnyttyä paitasillaan ennen muita asteli saunaan, hautoi vihdan omilla tempuillaan, kiipesi lauteille ja alustavan löylyn otettuaan ja hikoilun alkuun päästyään istui silmät ummessa ja nautti tunnelman kohoutumisesta.

Tavallista elävämmin kuvastui tänään kaikki hänen mieleensä. Hän oli sieramissaan tuntevinaan tutun löylyn hajun ja pitkin hänen ruumistaan kulki hivelevä väristys, kun hän kuvitteli löylyn ihanasti kirvelevänä ihoaan nuoleksivan. Silloin oli hän tarttuvinaan vihtaan ja alkavinaan sääriään rapsutella, mutta havahtui samalla todellisuuteen, ihana mielikuva särkyi, hajosi ja häipyi riekaleina tyhjyyteen, ja ukon tuli hyvin paha olla.

Hän mietti jo lähteä naapuriin kylpemään, mutta samalla juolahti hänen mieleensä eräs tuuma ja hän lähti tupaan.

Siellä oli vanha isäntä yksinään. Hän istui ruuvipenkin edessä ja silmälasit nenällään viilata jumitti jotakin rautaa. Eljas-ukko istui penkille siihen lähelle.

Tuokion kuluttua keskeytti vanha isäntä työnsä, silmäsi ulos ja kysyi:

-- Onkos ukko pannut saunan lämpiämään?

Sitä Eljas-ukko oli odottanutkin.

-- Enpä minä häntä ... -- vastasi hän hitaasti.

-- Eiköhän sitä sietäisi lämmittää ... tuntuu tässä kylpyä haluttavan.

-- .... tiedä, eipä siellä tahdo saada oikeata löylyä.

Hän oli käynyt vähän rauhattomaksi, nousi seisomaan ja rupesi piippuaan laittamaan. Vanha isäntä näytti innostuvan, hän kääntyi Eljas-ukkoon päin, alensi ääntään ja sanoi:

-- No niin minustakin! On siinä joku vieras maku tuon uuden saunan löylyssä, mikä hänessä sitten liekin.

Eljas-ukko hymähti halveksivasti.

-- Tietäähän tuon, kun kaikki savu ulos menee. Sisäänlämpiävän sen pitää saunan olla, ei se löyly muuten oikeaa tule!

Viimeiset sanansa sanoi ukko suurella painolla.

-- Kyllä se niin on, -- sanoi vanha isäntä alakuloisesti ja näytti siinä Eljas-ukon edessä tuntevan kuin syyllisyyttä vanhan saunan häviämisestä.

Eljas-ukko tuprautteli piipustaan sakeita savupilviä ja mietti, joko hän sanoisi sen, kun vanha isäntä tuli siihen itsestään. Ääntään vieläkin enemmän alentaen, vaikkei tuvassa muita ollutkaan, sanoi hän:

-- Mutta saattaahan sen tuon uuden saunankin sisään lämmittää. Sulkee vain pellin...

-- Ky-yllä kai sen saattaa, -- arveli ukko mahdollisimman levollisesti ja maltittomuuttaan peittääkseen katseli ympäri kattoa.

-- No, mitäs muuta kuin pane lämmitä ja pelti kiinni, niin saadaan tässä taas oikeata löylyä!

-- ... tiedä häntä, mahtaisiko tuota uskaltaa?

Hän oli tähdännyt oikeaan paikkaan. Vanhassa isännässä heräsi silmänräpäyksessä tunto vanhasta rajattomasta isäntävallastaan ja kiivastuen tiuskasi hän:

-- Kun minä sen kerta sanon, niin sen uskaltaa! Pane vain lämpiämään ja pelti kiinni!

-- Saattaapa tuon panna, -- ja ukon kasvoille levisi makea myhäily, kun hän kääntyi ja lähti ulos kävelemään.

Nähtiin sitten tuokion kuluttua Eljas-ukon kärryliiterin ja halkovajan nurkitse pitkin askelin harppovan saunaa kohti, käsivarsillaan ankara halkosylyys. Kuin varkain pujahti hän saunan alakertaan ja kohta sen jälkeen alkoi tornista savua purnuta. Mutta ukkopa meni vikkelästi ylös saunaan ja sulki pellin, jolloin kitkerää ja pöllyävää savua alkoi löylyaukon täydeltä tupruta saunaan, leviten ympäri huonetta ja tuota pikaa peittäen näkyvistä valkoisina säilyneet seinät. Ukko sulki tiiviisti oven ja palasi työmaalleen. Mutta aina vähän päästä täytyi hänen silmätä saunaa kohti ja tyytyväisyydellä näki hän savun vanhaan tapaan tulla höllöttelevän ovenpielistä ja katonrajauksesta. Seinämaalistaan ja tornistaan huolimatta saattoi uutta saunaakin jo saunan nimellä kunnioittaa.

Se ehti siintyä jo ennenkuin väki työmailtaan palasi ja ukko lähti vanhan isännän kanssa heti saunaan. Oven avattuaan tunsi hän sieramissaan heti tutun hajun ja kovin tyytyväisenä rupesi hän vihtaansa hautomaan. Kun he sitten istuivat perälavitsalla, kumpikin eri nurkassaan, tulkitsivat he toisilleen tyytyväisyytensä löylyyn ja sen makuun.

-- No, nythän se joltakin tuntuu.

-- Tietääpäs se, kun oikealla tavalla lämmittää.

Seinät olivat käyneet melkein mustiksi. Se tuppasi kumpaakin huolettamaan, vaikka he siitä visusti vaikenivatkin. Mutta kumpikin tunsi toisen ajattelevan sitä samaa ja minkä melun nuoret miehet siitä nostaisivat. Eljas-ukko lisäsi löylyä ja koetti silmät ummessa saada entisen saunatunnelmansa päästä kiinni. Löyly oli kyllä oivallista, mutta sittenkään hän ei päässyt oikein omaan elementtiinsä. Seinissä tapahtunut jyrkeä muutos häiritsi väkisinkin. Ja niin he kumpikin istuivat nurkassaan äänettöminä ja äkeinä.

Kun pihalta alkoi kuulua ääniä, jotka lähenivät saunaa, laskeusi vanha isäntä kiiruusti alas ja lähti sanaa puhumatta pois. Eljas-ukko otti vielä löylyä ja koetti hartioitaan kylvettää, mutta kun eteisestä alkoi kuulua jalkain töminää nuorten miesten siellä riisuutuessa, virautti ukkokin hätäisesti silmänsä ja rintansa, laskeusi alas, otti myttyrään käärityn paidan eteensä ja lähti ulos.

Siinä pihan halki astellessaan kuuli hän takanaan saunanoven narisevan ja sitten äänekkäitä ja harmistuneita huudahduksia:

-- Mitäs tämä on!

-- Seinät aivan mustana!

-- Vaarit sulkeneet pellin ja laskeneet savun sisään ... silti niillä semmoinen kiiru olikin!

-- No ne on äijiä, sietäisivätpä senkin mokomat...

Eljas-ukko kiiruhti askeliaan ja istahti oman puolensa portaalle, jossa hän oli tottunut saunatunnelmansa jälkimainingeista nauttimaan, viileän iltailman hyväillessä kuumaa ruumista. Kyynärpäät polviin nojattuina hän siinä kauan istui ja silmät penseinä tuijotti eteensä. Selvästi hän nyt tunsi, että hän ei saa ikinä enää vanhasta saunatunnelmastaan kiinni, että hän itsekin kuuluu jo auttamattomasti menneisyyteen samoinkuin se sijoiltaan hävitetty vanha saunakin.

Ennen hän oli aina pukenut paidan päälleen ja mennyt kamariinsa ennenkuin vihdasta ihoon tarttuneet lehdet kerkesivät irti kuivua, mutta nyt hän istui samassa asennossa vielä sittenkin, kun ne olivat jo olkapäiltä ja kyliltä karisseet maahan, missä lieto illan leyhkä niitä laiskasti siirteli keskipihaa kohti.

(1907).

SUSI.

Eräs unilukkarin rengin vävy kuuluu kerran kehaisseen olevansa "viimeisestä nipukasta papillista säätyä". Tuo lienee sentään jo liiallista säätykäsitteiden venyttämistä. Sen sijaan ovat rättäri, silta- ja jahtivouti voineet kohtuudella lukea itsensä kuuluviksi hallinnollisten virkamiesten viimeiseen nipukkaan.

Mainitut virat ovat kai nykyään jo lakkautetut. Milloin jahti- tai "susivoudin" kunniakas virka on laannut uhkealla nimellään virkamiesluokan nimistöä koristamasta, en nyt satu tarkalleen tietämään. Mutta kovin kauan siitä ei voi olla, koska minunkin kotikylässäni parisenkymmentä vuotta sitten kannettiin vielä jahtivoudin kapat, jotka peri tuon viran onnellinen omistaja, eräs kunnan suurimpia talokkaita, jolla lisäksi oli vielä herrastuomarinkin titteli. Kun hänellä vielä, ikäänkuin kaiken maallisen siunauksen viimeisenä voiteluna, oli sangen huomattava ja hyvin pyöristynyt vatsa, niin eihän ollut yhtään ihme, että tuo jahtivoutiherrastuomari kohosi kuntalaisten mielikuvituksessa rovastiakin mahtavammaksi.

Mitä arvoisan susivoudin virkatehtäviin kuului, sitä minä en tiennyt, ja lienevätkö vanhemmatkaan ihmiset siitä sen paremmin selvillä olleet. Ainoa tehtävä, minkä kaikki tiesivät hänellä varmasti olevan, oli palkan periminen, jota tuli kappa jyviä talolta. Napisematta sen kuntalaiset maksoivat kuten ainakin esivallalleen uskolliset alamaiset. Mutta että puheenalaisella virkamiehellä oli jotakin tekemistä suden kanssa, se kävi nimestä selville. Tosin ei paikkakunnalla ollut susia vuosikymmeniin liikkunut, joten ainakaan minä en voinut päästä selvyyteen siitä kuinka suden ja susivoudin tuli toisiinsa suhtautua. Sitä seikkaa eivät vähimmälläkään tavalla valaisseet ne monet susijutut, joita vanhan kansan ihmiset kertoilivat. Susivoutia ei niissä yhdessäkään esiintynyt.

Mutta kerran sitten kylmänä ja lumisena talvena ajausi paikkakunnalle susi jostakin sieltä Kajaanin nälkäperukoilta päin. Ensinnä liikkui pitäjällä itsepintaisia huhuja, että siellä ja siellä oli muka nähty suden jälet.

"Mitäs joutavia, jonkun suuren koiran jälet vain!" väittivät vanhemmat miehet kyynillisen itsepintaisesti.

Mutta sitten ilmestyi niitä, jotka olivat aivan "ilmisiinsä" nähneet suden. Sitä ja sitä Matin Liisaa tai Liisan Mattia vastaan oli juosta houvottanut sillä ja sillä metsätaipaleella, mutta kun Matin Liisa tai Liisan Matti oli karjaissut niin ja niin, niin metsään oli pökässyt.

"He, he, tainnut olla vain vallesmannin Vahti!" väittivät taas tuomasluonteet.

"Mitä sitä nyt taas tyhjää inttää, kyllähän sen nyt jokainen vallesmannin Vahdin tuntee!" huusivat kiivastuneina ne, jotka olivat suden vierailukäynnin ottaneet täytenä totena.

Ja pitäjäläiset jakaantuivat kahteen puolueeseen, niihin, jotka uskoivat suteen ja niihin, jotka kielsivät sen olemassaolon paikkakunnalla. Mutta edellinen puolue kasvoi päivä päivältä, sillä yhä useampia ilmestyi, jotka väittivät nähneensä suden tai ainakin sudenjälet. Ja kun yhä useampia koirarakkeja pitäjän eri kulmilta hävisi teille tietämättömille, täytyi lopulta kaikkien uskoa, että todellakin vallesmannin Vahtia mahtavampi peto oli seudulle ilmestynyt.

Susivouti oli viimeiseen saakka väittänyt perättömäksi huhuja, joita pitäjällä risteili tuosta hänen virkamahtinsa piiriin kuuluvasta häntyristä. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka hänen itsensä täytyi lopulta myöntää jutuissa olevan jotain perää.

Mutta pelkkä susivoudin nimi ei nähtävästikään riittänyt paikkakunnalta karkottamaan petoa, joka päivä päivältä kävi yhä rohkeammaksi. Eräänä yönä kevättalvella kävi se jo niin julkeaksi, että retkeili läpi taajaan asutun kirkonkylän, jossa kaikki koirat alkaen vallesmannin Vahdista aina postineidin iäti värisevään sylirakkiin saakka sinä yönä ulvoivat ja ärhentelivät, aivankuin viimeinen päivä olisi ollut kynnyksellä.

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, lienee varmaankin susi arvellut tuosta serkkujensa aikaansaamasta melusta, ja loikkaillen pitkin hypyin talojen välitse sieppasi se illallispalakseen leipurin pienen mutta ylen lihavan Mopen.

Kun tuo suden viimeinen tihutyö tuli aamulla tunnetuksi, eivät ihmiset voineet pidättyä naurusta. Susi, tuo synkkä ja iäti nälkäinen ryöväri, oli esiintynyt tällä kertaa kerrassaan leikinlaskijana, sillä leipurin muori oli vuosikausia lihottanut Moppea kermalla ja nisuleivoksilla aivankuin odottaen tuota vierailua.

"Hoksasipa peijakas katsoa eteensä!"

Mutta missä asiaa ei otettu ollenkaan leikin kannalta, niin se oli juuri leipurissa. Muori itkeskeli ja kertoi kertomasta päästyäänkin, kuinka hän ei voi mitenkään ymmärtää, mikä sitä Moppe vainajaa vetikin sinä yönä ulos. Moppe polonen, joka aina muulloin oli viettänyt yönsä isäntäväkensä kanssa samassa huoneessa! Ja kyyneleet kuivattuaan tiuskasi muori kerran, että sitäkö täytistä sillä susivoudillakin tehdään ja sitäkö täytistä sille kapat maksetaan, kun pedot kerran saavat vapaasti liikkua ja ihmisten elukoita haaskata.

Tosiaankin, eiköhän juuri nyt ollut susivoudin aika osottaa, mitä hänen virkaansa kuului? Niin, niin, ei suinkaan niitä kappoja oltu tarkotettu noin vain suotta aikojaan maksettaviksi. Ja kun yhä edelleenkin tapahtui, että tämän ja tuon talon koirasta jäi vain vaatimaton hännänpää tai karvatukko muistuttamaan hänen maallisen vaelluksensa päiviä, ei susivouti katsonut enää voivansa istua rauhallisena alallaan. Koirista hän nyt itse asiassa viis, mutta arveluttavampaa oli se, että kappojen maksajat alkoivat yhä äänekkäämmin murista. Jos mieli edelleenkin saada kappansa täyteen sullottuina ja ylitsevuotavina, oli hänen jo aika näyttää, että esivalta ei miekkaa hukkaan kanna.

Eräänä sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen hän sitten ryhtyi toimenpiteisiin. Edellisenä yönä oli susi taas retkeillyt kirkonkylän lähistöllä ja muutamia suksimiehiä oli aamuvarhaisesta liikkunut hänen jälillään. Juuri kun kirkosta päästiin, tuli tieto, että he olivat järven takana ihan suden kintereillä. Silloin komensi susivouti virkansa puolesta kirkkomiehet liikkeelle, sillä nyt oli miesjoukolla helppo saartaa väsytetty susi.

Ja tuona kevättalvisena sunnuntaipäivänä tapahtuikin se ihme, että susi saatiin näyttäytymään koko kylän väelle. Se tapahtui kirkonkylän laiteella olevan pienen ja matalarantaisen järven jäällä, jossa susi joutui jonkunlaiseen puolisaarrokseen.

Silloinkos kävi järvellä melu ja rähäkkä. Miehiä hevosella ja jalan, toisilla pyssyräikät kainalossa, toisilla karahkat olalla, liikkui jäällä mustanaan. Ja joukon jatkoksi juosta hynttyytti sinne lähitaloista akkoja siunaillen ja hoilaten. Koirat täyttivät ilman vimmatulla räyskytyksellä, mutta pysyen sentään kunnioittavan välimatkan päässä sudesta, joka kieli ulkona suusta loikkaili hölmistyneenä ja näköjään neuvotonna edestakaisin.

Jahtivouti huusi ja ärhenteli ja ajoi hevosellaan täyttä laukkaa miesjoukon luota toisen luo, koettaen saada syntymään umpinaista saarrosketjua. Järven toista päätä kohti, josta joki lähti niittyjen läpi luikertelemaan, oli piirityslinjassa vielä neljänneskilometrin laajuinen aukko. Ainoastaan joukko räkyttäviä koiria juosta houvotteli siellä toistensa ympäri.

Susi ei luonnollisestikaan jättänyt käyttämättä vihollisarmeijan vitkastelua hyväkseen. Ennenkuin huutelevat ja töllistelevät miesjoukot ehtivät hajota ketjuksi ja sulkea aukon, lähti susi tavattoman pitkiä hyppyjä tehden loikkimaan ulos tuolta epämieluisalta näyttämöltä. Häntä koipien välissä väistyivät koirat syrjään. Ainoastaan susivoudin pystykorva piti, arvatenkin isäntänsä virka-aseman johdosta, velvollisuutenaan uskaltautua hampaitaan näytellen lähemmäs sutta. Mutta tuo kaikkea häveliäisyyttä puuttuva käytös kävi susivoudin rakille kalliiksi. Susi teki äkkinäisen syrjähypyn ja tarttuen tuota virkavallan palvelukseen antautunutta sukulaistaan niskaharjaksista alkoi raahata häntä mukanaan.

"Parhaaseenpa osasi taas tarttua!" kuului huutoja, ja nauraen sekä hoilaten hajosi vaivalla muodostunut piiritysketju.

Susivouti oli harmista haleta. Kun hän paljosta huutamisesta ei saanut enää ääntään kulkemaan, että olisi komentanut miehiä suden jälkeen, heittäysi hän itse rekeensä ja lähti ruoskan vinkuessa tavottamaan ryöväriä, joka tuolla viimeisellä tekosellaan oli saattanut hänen virka-arvonsa suorastaan naurun alaiseksi.

Susi, joka arvatenkin olisi halunnut virkaintoisesta pystykorvasta valmistaa päivällisaterian, huomasi pelastumiselleen välttämättömäksi heittää taakkansa hangelle, mihin se puolikuoliaana jäi keppuroimaan. Kaksinkertaisella vauhdilla jatkoi se sitten matkaansa ja katosi joen mutkaukseen, kintereillään täyttä laukkaa ajava, kiukusta pakahtuva jahtivouti.

Vasta iltahämärissä saapui jahtivouti kotiinsa, selittäen että hän jo kerran muka oli saavuttamaisillaan suden ja ajamaisillaan sen päälle, mutta silloin solahtivat valjaat hevosen päältä ja niin pääsi susi näkymättömiin.

"Niin, niin, mitäs kummaa siinä, sillä sudellahan on aina suden lykyt!"

Jahtivouti katsoi kai tällä voimanponnistuksella kuitanneensa menneiden vuosien kapat, sillä susi sai sen jälkeen hänen puoleltaan olla pitemmän ajan rauhassa. Jotkut yksityiset suksi- ja pyssymiehet sitä kyllä ahdistivat, mutta onnellisesti säilytti se nahkansa kesään saakka.