Part 3
Kun hän hengästyneenä saapui kylälle, ei ihmisiä näkynyt missään. Kaikki olivat sulloutuneet kirkkoon, jonka avonaisista ovista tulvehti seurakunnan raskas veisuu. Kusti pysähtyi läntisille portaille, josta suruttomat tavallisesti kulkivat kirkkoon. Hän katsoi näet parhaaksi välttää eteläristiä, sillä siellä olivat isä ja vanhemmat veljet muiden heränneiden joukossa.
Portaille pysähtyessään vilkasi hän housujaan ja jalkateriään ja hänestä tuntui, että jos hän astuu kirkkoon, kääntyvät kaikki naurusuin häntä katsomaan. Varovasti kurkisti hän ovenpielestä sisälle. Kaikki penkit olivat kuin sullotut täyteen ja käytävillä istuivat polvet koukussa ne, jotka eivät olleet ehtineet penkeissä sijaa saada. Kaikki olivat selin oveen ja veisasivat saarnavirttä.
Kusti pujahti sisälle ja kyyrähti istumaan käytävän lattialle vähän matkaa kynnyksestä. Hänen edessään istui pari sarkatakkista ikämiestä ja heidän leveät selkänsä tarjosivat hänelle riittävän suojan.
Alas kyykähtäessään sovitti hän jalkansa ristiin allensa, niin että varessaappaat jäivät piiloon. Tuokion istui hän liikahtamatta, tuijottaen eteensä lattiaan ja napuloiden oikealla kädellään viilekkeenpäätä. Epäluuloisesti ja kyräten silmäsi hän sitten tukkansa suojasta sivuille, mutta kun kukaan ei näkynyt kiinnittäneen häneen vähintäkään huomiota, vapautui hän heti ja alkoi tehdä huomioita.
Vaikka ovet ja muutamat suurista akkunoista olivat auki, oli kirkossa tukehuttavan raskas ilma. Kaikki näyttivät olevan jännittyneen odotuksen vallassa ja nostaen katseensa virsikirjasta silmäsivät ehtimiseen ja levottomina sakariston ovea kohti. Pitkin käytäviä seisoi tuolla ja täällä penkinkorvaan nojaten tukevia, körttipukuisia miehiä. Kusti tunsi niistä useimmat ja tiesi, että ne olivat kirkonkuudennusmiehiä.
Toinen Kustin edessä istuvista miehistä katsahti sivulleen, kumartui sitten vieruskumppaninsa puoleen ja Kusti kuuli hänen kuiskaavan:
"Siinäpä ne näkyvät Sarjan Matti ja Toppilan Juusokin istuvan entisellä paikallaan. Saapa nähdä, kuinka niiden niskat tänä päivänä kestävät."
Toinenkin kääntyi vilkaisemaan lähellä olevaan penkkiin ja hänen silmiään seuraten osui Kustin katse miehiin, joiden nimiä hän oli kuullut aina Malmbergin saarnojen yhteydessä mainittavan. Ne olivat suuria tappelijoita, juomareita ja hevoshuijareita. Ja järkähtämättömästi suruttomia. Heidän päänsä eivät olleet ankarimmankaan herätyssaarnan aikana itkusta tärähdelleet. Eräänä Viimeisen Tuomion sunnuntaina, jolloin Temperin ylpeät sisaruksetkin olivat herätyksen saaneet, oli koko kirkkoväki hyrissyt itkussa ja kaikki päät painuneet yhtenä luokona alas. Mutta noiden kahden paatuneen päät oli silloinkin nähty pystyssä. Kuin uhalla olivat he aina tulleet kuulemaan Malmbergin saarnaa, kehuen että heidän kaulansa kyllä jaksavat kantaa omat päänsä.
Sarjan Matti, luiseva ja mustakulmainen mies, istui Kustin kohdalla lähellä penkinkorvaa ja hänen takaansa näkyi Toppilan Juuson karhea niskatukka. He näyttivät nauttivan siitä huomiosta, joka heihin kohdistui, ja pilkallinen hymy karehti Matin suupielissä, kun hän hiljalleen pyöritteli tupakkimälliä poskessaan. Katsellessaan häntä syrjäsilmällä, tunsi Kusti mielessään kammon sekaista kunnioitusta.
Saarnavirren viimeinen värssy oli jo puolivälissä. Silloin aukeni sakariston ovi selkosen selälleen ja Malmbergin ryhdikäs sotilasvartalo näkyi oviaukossa. Kautta kirkkoväen kulki värähdyksen tapainen liike. Jokaisen silmät olivat häneen suunnattuina ja toiset kohosivat puolittain paikaltaan nähdäkseen hänet paremmin. Nopeita, joustavia, liikkeitä tehden luovi hän saarnastuolia kohti kuorinlattialle sijottuneen naisjoukon halki. Ne olivat enimmäkseen vanhoja mummoja ja heidän kasvojensa rypyt alkoivat värähdellä, kun he kääntyivät häntä kohti ja seurasivat katseillaan, kuinka hän kiiruusti harppasi ylös saarnastuoliin, koskettaen jaloillaan vain joka toiseen porrasastimeen.
Siellä seisoi hän nyt ylhäällä kaikkien näkyvissä. Virren sävelet vaikenivat ja kun hän nosti päänsä rukouksesta, seisoen siinä suorana, kädet saarnastuolin reunalla ristissä, oli täpö täydessä kirkossa niin hiljaista, että ulkoa alkoi yhtäkkiä selvästi kuulua pääskysen liverrys. Kusti ei voinut irrottaa katsettaan hänen kalvakoista, teräväpiirteisistä kasvoistaan ja hänen sydäntään puserti omituinen tunne, että nyt, ihan siinä paikassa tapahtuu jotakin tavatonta ja yliluonnollista.
Kun Malmberg ääneti katsoi alas seurakuntaan, josta hän oli kaksi vuotta ollut erossa, näkyi hänen suupielissään ja poskipäissään hienoja mutta kiivaita hermoväreitä. Oli kuin hänen mielessään olisi pikimmältään vilahtanut, kuinka hän vuosia sitten oli tällä samalla sijalla seisonut raa'an ja uhmailevan seurakunnan edessä. Silloin oli hän alottanut saarnansa sanoilla: "Minä katson kansan päälle ja näen edessäni kivikovia sydämiä, ja tänään pitäisi minun ruveta näitä kiviä murtamaan ja näitä kylmiä kallioita särkemään. Mutta minulla ei ole siihen aseita, (kätensä ylös ojentaen:) lainaa Sinä, Herra, minulle apusi!"
Mutta nyt oli seurakunnan ulkoasu suuresti muuttunut. Jykevänä rintamana täyttivät kirkon eteläristin heränneet miehet. Entiset tappelijat, juomarit ja avionrikkojat istuivat siinä vakaana joukkona, puettuina samanlaisiin körttitakkeihin ja pitkä, sileäksi kammattu tukka keskeltä jakauksella. Ja vastapäisen pohjoisristin täyttivät heidän tummapukuiset vaimonsa ja tyttärensä. Eivätkä vastapäätä saarnastuolia, länsiristillä, istuvat suruttomatkaan näyttäneet uhmailevin ilmein esiintyvän, pikemminkin saattoi saarnaaja yhden ja toisen katseesta lukea kysymyksen: "Miksi et kauemmin viipynyt keskellämme, että mekin olisimme ehtineet kääntyä?"
Äänettömyyttä oli kestänyt vain jonkun silmänräpäyksen. Mutta siinä oli jotakin kaameaa ja äärimmilleen pingotettua. Ja yhtäkkiä kuului naisten joukosta pohjoisristiltä väkivaltainen, tukahtuva itkuntyrskäys, joka heiastui kaikkien kasvoilla säikähtyneenä värähdyksenä. Mutta samalla kuului saarnaajan ääni, ensin matalana ja ikäänkuin raukeana, mutta sana sanalta ylenevänä ja kirkastuvana, kun hän alkusanoiksi luki virrenvärssyn:
"Mä matkamies olen vaivainen, mont' vaarallist' vaellan retkee, kun käyn isänmaatani etsien ja odotan ehtoon hetkee. Tääll' en surutonta ma majaa saa, siks täytyy mun sinne kiiruhtaa, kuss' iäinen rauha mun kätkee."
Kun hän tämän jälkeen piti pienen paussin, ryhtyäkseen päivän saarnatekstiin, kuului äskeisen naisen itku enää häädettynä nyyhkytyksenä. Mutta kun saarnaaja ryhtyi jatkamaan ja sanat alkoivat yhä hehkuvampina hänen suustaan sinkoilla, kuului hänen sanojensa lomitse äkkiä uusi, yhtä väkivaltainen itkuntyrskäys, johon ikäänkuin kaikuna vastasi toinen, kipeästi vihlaiseva naisenääni. Ne jatkuivat sitten yhtä tasaisena, hysteerisenä uikutuksena, oih-voih-ääninä ja niiskutuksena. Niihin yhtyi yhä uusia samanlaisia ääniä. Itkunhyrske levisi pohjoisristillä kuin kulovalkea puulta puulle.
Kusti oli ikäänkuin paikalleen kangistunut. Hän ei voinut irrottaa silmiään saarnaajasta ja tuo pohjoisristiltä kuuluva itsepintainen juorotus vaikutti häneen omituisen herpauttavasti. Vaikka saarnaajan ääni kaikuikin ylinnä kirkossa, kuuli hän ainoastaan tuon hyrskeen, joka ikäänkuin laineina tulvehti muihin kirkon osiin. Hän kuunteli ainoastaan sitä ja kun hän hetkeksi sulki silmänsä, tuntui hänestä kuin jossain läheisyydessä olisi ujeltanut tuhansia hylyksi heitettyjä koiranpentuja.
Mutta saarnaaja ei näyttänyt sitä kuulevan eikä huomaavan. Hänessä oli ruvennut kaikki elämään. Sanojaan vahvisti ja väritti hän puhuvilla eleillä ja kädenliikkeillä ja Kustista näyttivät hänen kasvonsa saavan joka hetki uuden muodon. Ja hänen äänensä voima oli kasvamistaan kasvanut. Itkunhyrskeeseen yhtyneenä muistutti se jättiläiskosken kohinaa tai vihaisesti alassyöksyvää raekuuroa.
Mutta yhtäkkiä, kun hänen äänensä kaikui valtavimpana ja sanansa sinkoilivat tulisimpina, pysähtyi hän kuin kantoon töksähtäneenä ja alkoi vaieten sivellä nenäliinalla otsaansa. Nyt kuului pohjoisristiltä lainehtiva itkuntyrske entistä selvempänä ja ikäänkuin yhtäkkiä paisuneena. Saarnaajakin näytti sen nyt vasta huomaavan, sillä hän ikäänkuin havahtui ja hänen kasvoillaan vilahti tuskaantunut ilme. Käskevästi, melkein vihaisesti sanoi hän:
"Hiljaa Herran pyhän sanan edessä -- Herran tähden hiljaa!"
Tyrske vaimentui paikalla ja sieltä ja täältä alkoi kuulua turistelevaa nenän niistämistä. Samalla ryhtyi saarnaaja taas jatkamaan, aluksi matalalla mutta sana sanalta paisuvalla äänellä ja yhä elostuvammin kääntein. Mutta yhtä rintaa saarnan kanssa rupesi taas itkunhyrskekin paisumaan, kunnes kuului kimeä ja vihlova hihkaus, joka samalla vaikeni kuin poikki leikattuna. Kusti näki kahden kuudennusmiehen raivautuvan täpötäyden käytävän halki pohjoisristille. Ne menivät korjaamaan ensimäistä pyörtynyttä.
Levoton liikehtiminen ja kohina kulki nyt kautta kirkon. Melkein kaikki naiset suruttomain ristilläkin olivat painaneet jo päänsä alas, hyrskähdellen itkun aallokossa. Miesten puolelta kuului raskaita kohauksia, ähkinää ja vaikeita puuskahduksia. Vilahteli nyrkkiin kouristuneita käsiä ja tuolla ja täällä painui karheatukkainen pää alas, niin että leveä otsa kolahti penkin kirjalautaan.
Kusti oli yhä omituisen kangistuneisuuden vallassa ja hänen ympäriltään tuntuivat hävinneen kaikki ajan ja paikallisuuden rajat. Hän tuijotti saarnaajaan, mutta siitä huolimatta näki hän, kuinka hänen edessään istuvan vanhan miehen hartiat äkkiä alkoivat tärähdellä. Sen pää vaipui yhä alemmas ja alemmas ja vetäen tavattoman syvään henkeään puuskahti se itkuun. Silloin tunsi Kustikin kulkevan väristyksen ruumiinsa läpi, hänen kurkussaan oli omituinen kaiherrus ja rinnassa tuntui kuin pistos. Ja kun hän katsoi tuon edessään istuvan vanhuksen köyristyneitä hartioita, jotka sarkatakin alla niin avuttomasti tärähtelivät, kaihersi ja kuristi hänen kurkkuaan yhä kovemmin, kunnes hän vapautui rajuun nyyhkytykseen. Silmät herahtivat kyyneliä täyteen ja silloin särkyivät ja himmenivät kaikki ääriviivat hänen edessään. Hän ei nähnyt enää mitään, kuuli vain aaltomaisen kohinan korvissaan ja tunsi itsensä turvalliseksi nyyhkyttäessään muiden mukana. Hän oli kuin vähäinen solu, joka tuhansien muiden samanlaisten solujen kanssa jossakin aaltoilevassa liemessä keinahteli sokeasti ylös ja alas, ylös ja alas...
Kusti havahtui siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ja että hänen korviinsa tunkeusi hätäisesti astuvain pieksukenkäin sihahtelua. Hän kuivasi silmänsä paidanhihaan ja näki, kuinka kaksi kuudennusmiestä kantoi hänen ohitseen nuorta naista. Se oli aivan hervoton ja kuolon kalpea. Silmät olivat ummessa, mutta poskilla näkyi kyynelten jälkiä. Kukaan ei kääntänyt päätään heitä kohti ja kantajat katosivat taakkoineen kirkon oven taakse.
Kustia ei enää itkettänyt ja hän alkoi katsella varovasti ympärilleen. Kaikki päät niin miesten kuin naistenkin puolella olivat nyt painuneet alas -- lukuun ottamatta kahta. Sarjan Matti ja Toppilan Juuso istuivat suorana ja nytkähteleväin hartiain yli näkyivät heidän päänsä yli kirkon. Mutta kukaan ei nyt pannut heihin huomiotaan. Ainoastaan Kusti kiintyi varkain katselemaan Sarjan Mattia. Sen suupielistä oli hävinnyt pilkallinen piirre ja kasvoilla kuvastui jonkunlainen hätääntynyt uhma. Tupakkimälli hänen poskessaan näytti ruvenneen elämään. Se tuntui omin valtoinsa hyppivän poskesta toiseen, niin että hänen leuoillaan oli täysi työ koettaessaan saada sitä alallaan pysymään. Välistä kumartui hän hiukan eteenpäin ja sylkäsi vihaisesti jalkainsa väliin penkin alle. Mutta heti sen tehtyään ojentui hän jälleen suoraksi niin että penkin selusta rytkähti.
Rauhassa ei hän kuitenkaan voinut istua ja alkoi yhä useammin ja vihaisemmin syleksiä penkin alle. Hätäisesti katsoa mulautti hän kerran syrjäsilmällä toveriaan, mutta kääntyi heti häneen puolittain selin. Hänen leukansa kävi yhä vimmatummin ja mustat kulmansa nousivat ylös, niin että silmät saivat julman ja kangistuneen ilmeen.
Yhtäkkiä puuskahti hän keuhkojensa täydeltä, niin että märkiä tupakin hitusia pirskahti edessä istuvain niskaan. Samassa hervahti hänen päänsä alas ikäänkuin hän olisi saanut niskaansa äkkinäisen survauksen. Hänen kurkustaan kuului pelottavaa korinaa ja yhtäkkiä pääsi häneltä haavottuneen petoeläimen mörinää muistuttava karjahdus, samalla kuin hän vasemman kätensä nyrkillä suonenvetoisesti ja tolkuttomasti pieksi kirjalautaa.
Kiiruusti lähenivät kuudennusmiehet. He olivat enää ainoat, jotka pysyivät tyyninä ja ikäänkuin tapausten ulkopuolella. Kuin ammattiinsa tottuneet haavurit liikkuivat he kaksittain ympäri ja korjasivat pahimmin rujoutuneet ulkopuolelle, varjoon kirkon seinustalle.
Toinen paikalle tulleista kuudennusmiehistä tarttui Sarjan Mattia käsipuolesta. Kuin lapsi seurasi hän vastustelematta ulos penkistä ja kummankin kuudennusmiehen välissä horjui hän ovea kohti, peittäen takinliepeellä silmiään ja puuskahdellen rajusti. Toppilan Juuso oli painautunut paikalleen melkein näkymättömiin. Mutta kun Sarjan Matti saattajineen oli hävinnyt oven taakse, tapahtui jotakin tavatonta. Keskellä kirkkoa, käytäväin risteyksessä, näyttäysi itse perkele koko pelottavassa hahmossaan. Vääntynein piirtein ja kiristynein hampain tuijotti se siihen kohtaan, jossa Sarjan Matin ja Toppilan Juuson päät aina olivat näkyneet. Sitten kääntyi se ja heristi nyrkkiään saarnaajaa kohti ja kuultiin kuinka sen hampaat natisivat. Mutta sitten alkoi se vääntelehtien kulkea pohjoista ovea kohti. Joka askeleella se koetti pysähtyä, asettaen jalkansa vastahakaan, mutta joku näkymätön voima työnsi sitä yhä lähemmäs ovea. Viimeksi nojasi se selkänsä seinään oven päälle ja koetti seisoa siinä päin saarnastuolia koko pelottavassa koossaan. Vaan kauan ei hän voinut sitäkään paikkaa pitää. Hänen jalkansa notkahtelivat ja koko ruumis vääntyi ja kiemurehti, kunnes hän yhteen mykkyrään painuen sulloutui ovesta ulos...
Kuinka kauan kaikkea oli kestänyt, siitä ei Kustilla ollut aavistustakaan. Hän havahtui vasta siihen, että saarnaaja oli kadonnut saarnastuolista ja lukkari käänsi numerotaulua sekä alotti virren pahasti särähtelevällä äänellä. -- -- --
Kuinka perkele ilmestyi käytäväin risteykseen ja sitten ajausi ulos kirkosta, sen oli oikeastaan nähnyt vain vanhin Temperin sisaruksista -- hän, joka kolme vuotta sitten Viimeisen Tuomion sunnuntaina oli tullut herätykseen. Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen kirkkopihassa kertoi sen muille, levisi tieto siitä kaiken kirkkoväen keskuuteen ja silloin alkoi yhä useampi uskoa nähneensä juuri samaa. Ja kilpaa kuvasivat he näkemäänsä ja riistivät sanat toinen toisensa suusta, saadakseen liittää tapaukseen yhä uuden ja uuden lisäpiirteen.
Ja kun Kusti tuli kotiin, oli tapaus jo niin elävänä hänenkin mielessään, että hän alkoi syvällä vakaumuksella ja värisevin äänin kuvata sitä äidille, joka kokonaan unohti torua häntä luvattomasta kirkkoon tulosta. -- -- --
Silloinen sukupolvi on jo melkein tyyten vaipunut nurmen alle, mutta yhä säilyy Nivalassa elävänä legenda siitä Niilo Kustaa Malmbergin vierailusaarnasta, jonka kestäessä toistakymmentä "kuollutta" kannettiin kirkosta ja kaksi pitäjän paatuneinta miestä tulivat herätykseen ja jolloin perkele täydessä hahmossaan ajautui ulos kirkosta.
HÄTÄKELLO.
Lahden taakse painuva sunnuntai-illan aurinko paistoi jo hyvin viistosti pihaan, kun perhe lopetti hartaushetkensä. Isännän isä, seitsemänkymmenvuotias, upposokea vaari, jolla oli harmaat, siipimäiset kulmakarvat ja pitkä, vaalistunut tukka, oli ehtoovirren jälkeen pitänyt lyhyen puheen, tekstinään Josuan sanat: "Jollette tahdo palvella Herraa, niin valitkaat tänä päivänä ketä te palvelette; mutta minä ja minun huoneeni palvelemme Herraa."
Vaari oli nuoruudestaan saakka kuulunut heränneisiin, mutta poikansa vanhemmista lapsista hän oli huolissaan ja puhui heille usein varotuksen sanoja. Vaikka hän sokeana ei voinutkaan näiden askeleita seurata, oli hänellä sentään epämääräinen tunto siitä, että raja näiden ja maailman välillä oli jossakin määrin umpeen kasvanut.
Kun puheen jälkeen oli vielä virsi veisattu, painoi vaari hatun päähänsä ja kutsui Maria, poikansa nuorinta, kymmenvuotista tytärtä, jota hän nimitti "kiikarikseen". Mari, jonka ohimoille oli punottu pienet kiinteät palmikot ja jonka käytöksessä oli aikaihmisen vakavuutta, lähti äitinsä luota ja tarttui vaarin tyhjää haparoivaan käteen.
-- No, talutapas nyt ukkoa ulos. Menemme pihalle vähäsen istumaan, -- sanoi vaari ja tyynesti alkoi Mari astella hänen edellään.
Kun he olivat päässeet keskipihalle, istui vaari siinä olevalle laakealle kivelle. Mari kyykähti maahan hänen jalkojensa juureen ja alkoi silmin seurata pääskysiä, jotka vikkeliä kaarteita tehden ja iloisesti luritellen risteilivät pihan yllä.
Talon nuoret, kaksi täysikasvuista poikaa ja tytär, sekä piika ja renki olivat asettuneet tuvan portaille istumaan. He kuuntelivat hetken hanurin säveliä, jotka kuuluivat lahden takaa, ja alkoivat sitten keskenään hiljaa supatella.
Mutta vaarinkin korvaan tarttuivat samat sävelet, jotka illan raikkaudessa kaikuivat tyynen vedenpinnan yli selvästi ja tanssiin kiehtovasti.
-- Mari, kuuletko sinä? -- sanoi vaari ja veti tyttöstä lähemmäs itseään.
Kuulen kyllä. Siellähän on tanssit Ranta-Karjalassa, -- vastasi Mari tasaisesti ja kääntämättä katsettaan pääskysistä.
-- Haluttaisiko sinun, lapsi, päästä sinne?
-- Niin tansseihinko? Ei.
-- Eihän toki pikku Mari sinne... Suruttomat ne siellä maailman pääruhtinaalle kemuja pitävät ja sillä lailla kallista armonaikaansa turhuuden markkinoilla tuhlaavat. Mutta entäpä kun tulet isommaksi, niin jos unohtuisivat ukon opetukset ja mieli rupeaisi turhuuden perään palamaan?
-- Ei rupea! -- sanoi Mari melkein närkästyneesti ja kääntyi vaaria kohti.
Nuori väki portaalla oli tällä välin käynyt levottomaksi. Tanssin-sävelet lahden takaa kaikuivat kovin houkuttelevina, mutta vaari istui keskellä pihaa kuin salpana. He olivat päättäneet lähteä lahden taakse, mutta kukaan ei uskaltanut ensiksi liikkua portaalta, aivankuin olisivat pelänneet vaarin noiden pelottavain kulmakarvainsa alta sokeudestaan huolimatta jollakin salaperäisellä tavalla näkevän heidän pienimmätkin liikkeensä.
Vihdoin kun vaari taas alkoi puhella Marille, nousi talon pojista vanhempi ja kiersi laiskasti kävellen tallin taakse. Häntä seurasivat hetken kuluttua toinen poika ja renki ja lopulta hävisivät tytötkin portaalta.
Vaari oli vaiennut ja Mari seurasi taas pääskysten kujeita. Kun hetkisen kuluttua lahden takaa tulvahti kuuluville laulun renkutusta ja sekavaa hoilotusta, havahtui vaari ja nosti päätään.
-- Missähän ne meidän nuoret mahtanevat olla? Näkyykö niitä täällä ulkosalla? -- kysyi hän Marilta.
-- Äsken ne istuivat tuolla portaalla, mutta nyt ... mihin lienevät menneet.
Vaari nosti kulmansa ylös, niin että hänen elottomat, sokeat silmänsä tulivat näkyviin ja sanoi melkein hätäisesti:
-- Käyhän tuvassa katsomassa.
Mari kävi juosten tuvassa ja ilmotti, ettei siellä ole nuoria. Silloin nousi vaari seisomaan, haparoi kepin oikeaan käteensä ja ojentaen vasemman kätensä Marille sanoi hän:
-- Käyhän edellä, mennään rantaan.
Mari astui kiiruusti rantapellon piennarta alas ja kepillään autellen seurasi vaari perässä.
-- Ovatko siinä molemmat veneet paikoillaan? -- kysyi vaari, kun he olivat rantaan päässeet.
-- Ei, kirkkovenettä siinä ei ole, -- selitti Mari.
-- Oih ... ne ovat sen ottaneet ja menneet! -- sanoi vaari raskaasti voihkaisten. -- Kuulehan, lapsi, näetkö sinä siellä järvellä soutajia?
Mari varjosti kädellä silmiään ja sanoi:
-- En... On, kas tuolta saaren takaa tulevat juuri näkyviin. Ovat kiertäneet sieltä kautta ja soutavat toiselle rannalle.
-- Voi niitä onnettomia! -- puhkesi vaari ja hänen kasvonsa alkoivat värähdellä.
Mari katsoi häntä kummeksien, siirtyi sitten lähemmäs ja tarttui hänen käteensä.
-- Lähdetään, vaari, kotiin, -- sanoi hän surumielin ja alkoi vetää häntä polulle päin.
-- Niin, lähdetään, lapsi kulta, ja sitten ... taluta ukko ruokakellon tykö. Meidän pitää soittaa ... tulipalon vaaraa soittaa. Ja tulipalohan se onkin ... synnin palo nuorten sydämissä.
Vapisevalla äänellä puhellen seurasi vaari pitkin ja horjahtelevin askelin Maria, joka puolijuoksua riensi hänen edellään.
Tallin päädyssä oli kahden patsaan välissä, pienen katoksen alla malminen ruokakello, jonka siima riippui pitkin päätyseinää alas. Mari johdatti vaarin kellon alle ja ojensi hänelle siiman pään.
-- Mene nyt ja katso järvelle, -- sanoi vaari Marille ja alkoi tempoa kelloa hätäisesti ja säännöttömästi.
-- Nyt ne käänsivät takaisin! -- tuli Mari hetkisen kuluttua ilmottamaan.
Käytyään uudestaan nurkan takana kurkistamassa järvelle päin, lisäsi hän:
-- ... Ja soutavat niin että vesi keulassa vaahtoaa.
Mutta vaari tempoi yhä siimasta, niin että patsaat liitoksissaan natisivat ja kello heilui ja mylvähteli kuin apua huutaen. Hanurin soitto ja laulun loilotus lakkasi heti hätäkellon äänen kajahtaessa ja koko seutu tuntui kuin säikähtyneenä herkistyvän kuuntelemaan. Ja säikähtyneeltä näytti vaari itsekin siinä kellonsiimaa tempoessaan, sillä hänen siipimäiset kulmakarvansa olivat kohonneet ylös ja elottomat silmänsä tuijottivat rävähtämättä ylös kelloa kohti.
OMAA SAARNAANSA KUULEMASSA.
Hän kuoli tässä joku aika sitten, mutta kukaan, joilta olen sattunut asiaa kysymään, ei ole tiennyt missä ja miten hän kuoli ja kuinka hänet hautaan toimitettiin. Sillä siinä tuuman pituisessa uutisessa, jolla sanomalehdet ilmottivat hänen kuolleeksi, ei ollut noita lisätietoja. Ikä niissä sentään, kaiketi lauseen täydennykseksi, oli mainittu ja siitä näki, että hän oli ihmeteltävän kauan jaksanut pitkittää kurjaa olemassa-oloaan.
Hän oli suurimman osan tuosta iästään ollut deekiksellä, kuten sitä sanotaan, ja tuo uutisen vaiteliaisuus oli kaiketi olevinaan sanomalehtien puolelta hienotunteisuutta vainajaa kohtaan. Tosin hänen elämästään olisi voinut yhtä ja toista kirjottaa, sillä hän pysyi aina ihanteen ja aatteen miehenä sanan parhaassa merkityksessä ja teki lisäksi työtä läpi pitkän alennus-kautensa. Niin että hän kyllä siltä kannalta katsoen meni hautaan paljonkin ansiokkaampana kuin moni paksunahkainen poroporvari, joka soitoin ja lipuin saatetaan viimeiseen kammioonsa ja josta kirjotetaan palstan mittaisia panegyriikkoja, ilman että kirjottajat paremmin kuin lukijatkaan tietävät, mitä hyvää hän elämässään oikeastaan teki.
Luullakseni hänet tunsi jokainen, joka joskuskaan viimeisten parinkymmenen vuoden sisällä oli toiminut jossakin maamme sanomalehdistä -- puoluerajoista ollenkaan huolimatta. Ollessani ensi aikoja aputoimittajana eräässä pahanpäiväisessä maaseutulehdessä tulin minäkin hänet tuntemaan.
Kun olin ensi päivää toimitustyössä ja joutohetkenä selailin pöydällä olevia papereita, kiintyi huomioni muutamaan kirjeeseen, joka oli avattuna toimituspöydän nurkalla. Kirjeen lähettäjä ilmotti olevansa maaseudulla ja tekevänsä heinätyötä ruokapalkalla sekä pyysi lehdeltä palkkiota kirjotuksistaan, päästäkseen matkustamaan pois. Jonkun ajan kuluttua saapui häneltä lehteen uusi artikkeli sekä samalla uusi palkkionpyyntökirje. Artikkeli pantiin heti lehteen, mutta kirje jäi pöydännurkalle edellisen viereen. Ne saivat siinä olla nähtävästi jonkunlaisina päätoimittajan omantunnon-kolkuttajina, sillä aina toimituksessa istuessaan otti hän ne käteensä, laskien kuitenkin kohta entiselle paikalleen. Kerran hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen mainitsi tuosta kirjottajasta, että "se poloinen on aivan deekiksellä" sekä kertoi hänestä yhtä ja toista muutakin.