Part 2
Kun tupa oli juhannusasussa: lattia pestynä, lehvät seinillä ja ikkunain pielissä, ja kun aurinko paistoi jo hyvin vinosti, niin että soikulaiseksi venynyt peräikkunan kuva ulottui halki lattian aina kynnykseen saakka, silloin alkoi muori hätistellä yölevolle huostaansa uskottua levotonta lapsilaumaa. Ovinurkassa oli laaja, seinään kiinni tehty sänky, jossa kaikki kaksitoista lasta nukkuivat yhdessä rivissä, jalat lattiaan päin.
-- No, yöpuulle siinä joka sorkka ... kyllä se on jo aikakin! -- komenteli muori ja auttoi vaatteita nuorempien päältä.
Niin sai hän heidät vihdoin riviin asetetuksi ja levitti yhteisen peitteen heidän ylleen. Itse rupesi hän laittamaan tulelle juustokeittoa, jonka tuli kiehua koko yö ja olla aamulla valmis. Mutta tuon tuostakin vaati hänen huomiotaan puoleensa vuoteessa vallitseva vilkas elämä, kuiskutus, telmeily ja häädetyt naurunpurkaukset.
-- So, siunatkaapas nyt koreasti ja nukkukaa hyvän sään aikana, taikka minä ... -- ja uhkaustaan julki lausumatta kävi muori oikomaan peitettä, joka siinä pienten jalkain vilskeessä liikehti ja poimuili kuin levoton vedenpinta.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin lapset rivin nuoremmasta päästä lukien alkoivat toinen toisensa jälkeen haukotella pitkään ja syvästi sekä tavotella punaposkiselle päälleen mieluisata nukkuma-asentoa hiestä lämminneellä tyynyllä. Viimeksi olivat valveella rivin viimeiset, Antti ja Heino. Nenään saakka vedetyn peitteen reunan alta seurasivat he nauravin silmin lihavan ja kankeajalkaisen kaitsijansa kömpelöitä liikkeitä ja vetäen peitettä silmilleen purskahtivat tuon tuostakin vallattomaan yhteisnauruun.
-- Vai te siinä koko yöksi rupeatte kuhertelemaan! Kyllä minä teidät ... -- ja muori haki loukosta koivunoksan, riipi siitä lehdet pois ja pisti sen muurin rakoon antamaan suurempaa pontta hänen uhkauksilleen.
Mutta se oli pikku veljeksistä kovin jännittävää ja peitteen alta kuuluva hihitys todisti, etteivät he muorin uhkaavia varusteluja ottaneet kovinkaan vakavalta kannalta. Silloin rupesi muori jo sydäntymään.
-- Sepä nyt ... herätätte siinä vielä ne pienemmätkin! Malttakaahan, huomenna ette saa kumpikaan nisupullaa. Sen kiulunkin toimititte sinne kaivoon, vallattomat! Vielä näille sitten nisupullat, ehei, siitä ei tule mitään!
Muori oli epäilemättä osunut oikeaan kohtaan, sillä molemmat pojat vaikenivat heti ikäänkuin koettaen värähtämättömällä äänettömyydellä pelastaa edes heikonkaan mahdollisuuden nisupullien saantiin. Tuo jännittynyt hiljaisuus uuvutti Antin pian uneen, mutta Heino valvoi vielä ja mietti sitä surullista seikkaa, että hänen juhannusilonsa uhkasivat toinen toisensa jälkeen kaikki raueta tyhjiin. Surumielisesti silmäsi hän puisevaa ja mustunutta nurkkakaappia, joka tylysti kätki itseensä hänen ylpeytensä esineen. Ja tuo lieden luona kuukkaileva vieras muori uhkasi olla nisupullaa antamatta!
Seinille sovitetut lehvät levittivät tupaan tuoretta, kesäistä tuoksua. Aurinko oli jo laskemaisillaan, viimeinen haikeamielinen punerrus, peräikkunasta tullen, viivähti vielä oviseinällä, sängyn yläpuolella. Auki olevasta ovesta virtasi sisään illan raikas viileys ja takassa juustokeittopadan alla räiskyi tuli tasaisesti ja kodikkaasti.
Silmät suurina ja valppaina makasi Heino liikahtamatta paikallaan ja mietti. Lakkia hän ei nyt kerta kaikkiaan voinut huomiseksi saada, mutta eiköhän muorin sentään voisi lepyttää, ettei nisupullakin jäisi lukkojen taakse. Jos koettaisi sen kiulun onkia kaivosta ylös... Näyttihän se päivällä siltä, että varrenpäähän voisi ulottua kun hiukan kurkottaisi ja samalla varaisi toisella kädellä luukun reunaan.
Muori oli kumartunut karsinaloukkoon ja pesi siellä kuppeja. Heino siirsi peitteen syrjään ja nousi hiljaa ylös. Lyhyt paita vain kerran häilähti, kun hän laskeusi lattialle. Sirot pojanjalkansa eivät synnyttäneet mitään ääntä tukevilla lattialankuilla, kun hän liukui ääneti ja nopeasti ovesta ulos kuin unissakävijä.
Kun muori oli lopettanut kuppien pesun, nousi hän ja käsiään kuivaten katsahti lasten sänkyyn, josta huokui nukkuvien tasainen hengitys.
-- No niin, kas niinhän ne kauniit lapset nukkuvat. Ja hätäkös on nukkuessa, -- puheli hän itsekseen ja kävi peitettä oikomaan.
-- Kaipa ne siinä nyt ovat kaikki koolla, missäpäs muualla. Mutta sietää sen vain tuollaisen lauman lukeakin, ja saatanpa sen tässä minäkin tehdä, eipähän ota jollei annakaan, -- ja hän alkoi laskea lapsia, oikoen ja parannellen samalla nukkuvien asentoja.
-- Yksi -- kaksi -- kolme -- -- -- yksitoista. No? väärinkö minä luin, -- ja hiukan hätääntyneenä alkoi hän uudelleen laskea, mutta sai tälläkin kertaa vain yksitoista.
-- Hyvänen aika!... Mutta kas, missä minun silmäni ovatkaan, Heinohan siitä on poissa. Minnekäs, ulosko se poika siitä? -- ja muori meni ovelle ja katsahti pihalle.
Kun siellä ei näkynyt ketään, meni hän itsekin ulos, silmäsi nurkkain taakse ja huusi: Heinoo! Mutta mitään ei kuulunut, kaiku vain läheisestä metsästä vastasi: -- ii-noo!
-- No jopa nyt jotakin! -- voihkasi muori ahdistunein sydämin ja juoksi navettaa kohti, yhä huudellen Heinoa nimeltä. Niin tuli hän kaivolle ja raukeaksi säpsähtäen näki luukun olevan auki. Mutta hätäisesti koetti hän uskotella itselleen, että se oli häneltä päivällä unohtunut sulkematta. Nopeasti kiipesi hän kuitenkin nelinkontin kannelle ja kurkisti sisään. Sylen syvyydellä kannesta näkyi kosteiden puupuitteiden keskellä savenvärisen veden tyyni pinta. Keskellä sitä kuvastui luukun pyöreä kuvajainen ja siinä näki muori himmeänä oman päänsä.
Mutta vedenpinta värähti hiukan ja sen alta pisti näkyviin aivankuin pieni käsi. Se katosi samassa, mutta heti sen jälkeen vilahti siinä vieressä selvästi paljas jalka ja alaosa säärtä. Pian ne kuitenkin painuivat näkymättömiin, väreet tasottuivat ja savensekainen vesineliö tuijotti taas tyynenä kaivonaukkoa ja kesäöistä taivasta kohti.
-- Oih, Herra Jeesus! -- voihkasi muori pakahtuneesti ja laskeusi kannelta alas.
Mutta kykenemättä mitään ajattelemaan tai toimimaan jäi hän siihen kaivon viereen seisomaan, painoi molemmin käsin sydänalaansa ja supatti tolkuttomasti: Auta, Herra Jeesus! aivankuin hän olisi tahtonut väkisin pakottaa tuon taivaallisen auttajan avukseen rientämään. Mutta kaikki ympärillä oli hiljaista ja värähtämättöminä, omiin unelmiinsa vaipuneina seisoivat läheisyydessä juhlavaippoihinsa kääriytyneet koivut.
Taloon, taloon apua hakemaan! selkeni viimein muorille. Mutta hänen oli vaikea päästä liikkeelle, sillä ilmankin raskaat ja kankeat jalkansa olivat nyt kuin lyijypainojen kahlehtimat. Muutamia hätäisiä yrityksiä tehtyään nojautui hän viimein eteenpäin ja silloin oli jalkojen pakko siirtyä estämään yläruumista maahan vaipumasta.
Siten hän joka hetki vaarassa nenälleen kaatua laapusti raskaasti hengittäen eteenpäin. Hän luuli yhtä menoa huutavansa: apuun, apuun, poika kaivossa! mutta mitään ääntä ei silti kuulunut, huulet ainoastaan liikkuivat ja nytkivät...
* * * * *
Kylässä nukkui Miina juhannusyön huonosti ja näki levottomia unia. Aamulla pukeutuessaan sanoi hän Ulrikille:
-- Mitenkähän siellä kotona lie asiat, kun minä koko yön näin niin pahoja unia ja muutoin on niin raskas ollakseni.
-- Niistä sinun unistas ... ja mikähän tuolla nyt on hätänä! -- sanoi Ulrikki puolittain äreästi, sillä häntä vaivasivat aina vaimonsa juttelut onnettomista unista.
-- Mitä niistä unista on taikaa, kyllähän se nyt on nähty! -- vahvisti hän hetken kuluttua, mutta ei tuntenut sentään itsekään mieltään aivan rauhalliseksi.
-- Olin olevinani purolla riepuja viruttamassa, -- jatkoi Miina kuin yksinään puhellen, -- ja virta vei käsistäni järkiään kaikki rievut, aivankuin vihanväellä tempasi ne mukaansa, ja kun minä hameenhelmat kooten hyökkäsin niitä tavottamaan, vei virta minutkin, niin että minä rupesin huutamaan ja heräsin siihen, kun sinä pukkasit minua kylkeen. Saman tapaista unta minä näin silloinkin kun Antti poika metsään eksyi, eikä se nytkään ollut hyvän edellä.
-- Ym-mym! -- mumisi Ulrikki, -- jotakinhan se unekainen kuvattelee, aikapa niitä sitten ruveta mielessään seulomaan.
Mutta Ulrikin ja sukulaisten tyynnyttelyistä huolimatta kävi Miina yhä rauhattomammaksi. Hänelle ei maistunut ruoka ja levotonna liikkui hän paikasta toiseen, pysähtyen aina välissä miettimään, mitä kotona olisi mahdollisesti saattanut tapahtua.
Vaikka heidän aikomuksensa oli ollut viipyä kylässä vähintäänkin ensimäiseen arkipäivään saakka, rupesi hän jo ennen puoltapäivää kivenkovaan vaatimaan Ulrikkia paluumatkalle. Ja äreänä siihen Ulrikki vihdoin suostuikin.
He eivät olleet vielä ehtineet puolitaipaleellekaan, kun heitä vastaan alkoi tulla juhannuskirkosta palailevia metsäkulmalaisia. Muuan tuttu mies pysähtyi heidän kohdalleen ja katsoi heihin omituisen kysyvästi, niin ainakin Miinasta näytti. He pysähtyivät myöskin ja Ulrikki kysyi:
-- Kirkostako sitä...?
-- Sieltähän minä ... -- ja kun hän yhä katseli heitä, kysyi Miina hätäisesti:
-- Kuuluuko sinne kirkolle päin erinomaisempaa?
-- Ette taida vielä tietääkään... Siellä teillähän se on onnettomuus käynyt...
Miinan laihat ja päivettyneet kasvot alkoivat väristä ja kaikki sielunvoimat näyttivät sinä hetkenä keskittyvän silmiin, jotka rävähtämättä tuijottivat puhujaan. Avuttomasti ja tuskin kuuluvasti lausui hän vain:
-- No!
-- Heino poika kuuluu siellä...
Mies viivytteli vastaustaan ja katseli neuvotonna maahan. Miina liikutti heikosti käsiään kuin nukkuva, joka torjuu painajaista luotaan.
-- ... kuuluu kaivoon pudonneen, -- lopetti mies ja mulautti hätäisesti kumpaakin silmiin.
Kipeästi parkasten lyyhistyi Miina istualleen tien vierustalle, veti huivin silmilleen ja ruumistaan edestakaisin huojutellen toisteli hän kuin synnytystuskissa oleva nainen: voi, voi, voi!
Ulrikki ei puhunut mitään, mutta hän alkoi kautta ruumiin vapista ja hänen kurkussaan jutkahteli tyhjiä nielauksia. Uutisen kertoja katseli heitä neuvotonna, mutisi jotakin kotiin kiirehtämisestä ja lähti totisena jatkamaan matkaansa.
-- Mutta pitäähän tästä kotiin päästä. Jaksatko sinä kävellä? -- lausui Ulrikki pitkän tovin kuluttua.
-- Voi sentäänkin, -- vaikeroitsi katkonaisella äänellä Miina, joka vihdoinkin oli päässyt itkun alkuun, -- enkös minä sitä samaa jo pelännyt, ja siinä se nyt oli.
Vaivaloisesti nousi hän ylös, niisti nenänsä, kokosi helmansa ylös ja lähti Ulrikin perään, joka oli jo kääntynyt menemään. Puolipäivän korkeudesta paahtoi aurinko kuumasti ja hellittämättä ja hiekka poltti jalkoja, sillä kumpikin oli riisunut kengät pois ja kantoi niitä kädessään. Santa vain sirahteli paljasten jalkojen alla, kun he peräkkäin astelivat, viimeisenä Miina, joka yhä itki ja välistä ääneensä voihkasi. Kirkkomiehiä tuli yhä vastaan, mutta kukaan ei heitä enää pysähyttänyt, sillä kaikki näkivät uutisen olevan heillä jo tietona.
Ulrikin ajatukset liikkuivat raskaasti ja helteisesti. Tuo onnettomuus iski hänen eteensä kuin ukonvaaja selkeältä taivaalta. Kaikki siinä näytti hänestä pimeältä ja järjettömältä. Pahimmasta köyhyydestä päästyään oli hänestä alkanut näyttää jo hiukan valoisammalta: kohta joutuisi vanhin poika auttamaan häntä työssä ja sitten voisi ajatella jo omankin maan hankkimista. Silloin yhtäkkiä -- poika kaivoon! Ja mieltä myllertävän onnettomuuden tunteen ohella valtasi hänet siinä kävellessään toisinaan hampaita kiristävä, epämääräinen viha.
Kun hän muisteli tarkemmin vilkassilmäistä ja rasavilliä vanhinta poikaansa, muistui mieleen eilinen kotoalähtökin ja silloin vääntyivät hänen kasvonsa kuin sisällisistä pistoksista. Mutta samalla tunsi hän kaiken suunnattoman tuskansa pohjalla jotakin tyytyväisyyden kaltaista, jommoista ihminen aina tuntee, luullessaan löytäneensä järjelliseltä näyttävän selityksen johonkin tuskalliseen ongelmaan. Vakuuttavalla voimalla iski hänen mieleensä, että tuo onnettomuus tapahtui juuri sen vuoksi, että hän oli niin kovakouraisesti Heinoa kurittanut. Vihlovan selvästi oli hän vieläkin kuulevinaan Heinon itkevän huudon: isää, antakaa se lakki!
-- Kun sinäkin sitä eilen niin kovasti kuritit ... ja sen lakinkin kätkit! -- kuului Miina siellä jälessä alakuloisesti sanovan.
-- Häh! -- pääsi Ulrikilta töykeästi, mutta se johtui hämmästyksestä, että Miinakin oli pysähtynyt samaa asiaa harkitsemaan. Se ikäänkuin Ulrikissa vahvisti oman syyllisyyden tuntoa. Samalla häipyi hänen mielestään viha ja sijalle laskeutui pimeä ja mykkä murhe. Hän näytti ikäänkuin kutistuvan pienemmäksi tuon painon alla ja asteli eteenpäin raskaasti ja kumarana.
Vasta iltamyöhällä he saapuivat kotiin. Muori oli lapsijoukon kanssa siirtynyt taloon ja jättänyt torpantuvan Heinon haltuun, joka makasi siellä yksinään valkean lakanan alla. Taloon pysähtyivät Ulrikki ja Miinakin. Lapset olivat jo nukkumassa tuvanlattialla, mutta muori valvoi vielä. Voihkaillen ja itkun katkomalla äänellä alkoi hän yksityiskohtaisesti tehdä selkoa onnettomuudesta, pelastustoimista ja virvotusyrityksistä.
Ulrikki ja Miina istuivat kokoon vaipuneina penkillä. Unettavasti kaikui hämyisessä ja raskasilmaisessa tuvassa muorin ääni, johon sekaantui Miinan hiljainen itku. Kun edellinen oli lopettanut kertomuksensa, kuivannut vyöliinalla silmänsä ja nenänsä, syntyi pitempi äänettömyys, jolloin alkoi huomattavan selvästi kuulua kärpästen surina ja lasten hengitys.
Lopulta nousi Miina huoaten penkiltä, kumartui lasten vuoteen ääreen ja alkoi hiljaa laskea heitä kuin vanhasta tottumuksesta. Kun hän ehti yhteentoista, vihlasi hänen sydäntään kipeästi, ikäänkuin hän olisi vaakasuorassa olevia tikapuita kävellessään yhtäkkiä astunut tyhjään kohtaan ja pudonnut alas huimaavaan kuiluun. Hän tyrskähti huutavaan itkuun ja painausi lattiaa vasten, kädet otsan alla.
Ulrikki asetti takkinsa pään alle ja laskeusi penkille pitkälleen. Kun Miinan itku kuului valittavana, vetäysi hän käppyrään ja koetti kädellä suojata vapaata korvaansa. Mutta silloin kuuli hän tuon valittavan äänen kuin etäämpää tullen ja se erottui hänen korvissaan sanoiksi: isää, antakaa se lakki!
Lakki, lakki! Miksi se pitikin sinne kaappiin kätkeä! Ja Ulrikin väsyneissä aivoissa tuntui hetkisen siltä kuin kaikki tämä tuska olisikin johtunut siitä, että se kiiltolippainen lakki oli kaapissa lukon takana ja että kaikki kirpoaisi niin pian kuin se sieltä vapautettaisiin. Hetkisen hän heittelehti kyleltä toiselle, mutta kun Miinan itku ei lakannut kuulumasta, nousi hän ylös ja lähti hiljaa ulos.
Hän asteli kotimökille, meni tupaan ja pysähtyi ovensuuhun. Hän ei varsinaisesti katsahtanut ovisänkyyn, mutta näki kuitenkin siellä valkean lakanan, jonka alta erottuivat pienen ruumiin ääriviivat. Avaran sängyn kolkassa näytti tuo äänetön lepääjä niin pieneltä, yksinäiseltä ja avuttomalta. Ulrikin sydäntä kouristi ja varpaillaan astellen, kuin varoen nukkuvaa häiritsemästä, meni hän nurkkakaapin luo, avasi oven ja otti lakin esiin. Pitäen sitä kädessään pysähtyi hän keskilattialle.
-- Mitäpäs se siellä lukon takana tekee, -- sanoi hän hiljaa kuin antaen itselleen jonkunlaisen selityksen, pyhkäsi hihallaan kiiltävää lippaa ja laski sitten lakin sänkyyn ruumiin viereen.
-- Panenpa hänen vaikka tuohon, -- kuiskasi hän ja lähti ulos yhtä varovin askelin kuin oli tullutkin.
Pihalle tultuaan pääsi häneltä ensi kerran sinä päivänä vapauttava itku. Taloon palattuaan paneusi hän uudelleen penkille maata, mutta kohotti hetkisen perästä päätään ja sanoi Miinalle, joka yhä oli samassa asennossa lattialla:
-- Pane sinäkin, Miina, jo levolle. Kylläpähän sinun jalkasi lepoa tarvitsevatkin.
KOVA KOVAA VASTAAN.
Lähinnä haudanparrasta oleva sukupolvi Nivalassa muistaa vielä hämärästi sen ajan, jolloin mainitulla paikkakunnalla "pantiin kova kovaa vastaan".
Nivalaiset -- hämäläs-savolais-kainulainen villi sekarotu -- olivat tulleet laajalti kuuluisiksi hurjuudestaan. Heidän avara saviperäinen lakeutensa olisi voinut olla pienoispohjalainen Niilinlaakso, sillä sitä kostuttivat vuosittain Kalajoen mahtavat tulvat, mutta kaikki sai heillä olla ennallaan ja rappeutua. Sillä vaimot keittivät viinaa ja miehet joivat, tappelivat ja tekivät partioretkiä. Kirkolliset juhlat muuttuivat suuriksi, kyläkuntain välisiksi tappeluiksi, joissa miesjoukot hyökkäsivät toisiaan vastaan seipäin ja puukoin, kietoen toisinaan vaimot ja vanhuksetkin samaan temmellykseen. Miesmurhat seurasivat toisiaan yhtä täsmällisesti kuin eri vuodenajat ja sellaiset pikku tapaukset kuin puukotukset, hammasten kurkkuperään lyömiset ja kylkiluiden katkomiset eivät antaneet mitään pitempiä puheenaiheita.
Puukkojokelaisiksi ja Nivalan metsärosvoiksi heitä kutsuttiin Oulua ja Kajaania myöten. Sillä vuosittain, ennen niitynaikaa, muodostivat isännät renkineen ja mökkiläiset poikineen partiojoukkoja, jotka kiertelivät rosvoilemassa ympäristöllä. He saattoivat piirittää yksinäisen metsätalon tai kylännurkan, pitää asukkaita koko kesäisen päivän kauhun vallassa ammuskelemalla pensaikosta seiniin ja räystäisiin sekä sitten yön tullen puhdistaa ruoka- ja vaateaitat. Ja mukanaan heillä oli näillä retkillä pitäjän irtolaisnaisia keitonkeittäjinä ja viinanjakajina.
Heidän sielunpaimenensa eli samassa tasossa laumansa kanssa. Kun hän ennen jumalanpalvelusta siunasi viikolla kuolleiden hautoja, oli hänen kummallakin sivullaan mies varomassa, ettei hän suistuisi alas hautaan, sillä siksi täyteen oli hän jo sunnuntaiaamusella ehtinyt itsensä naukkailla. Häistä ja kinkerikesteistä kotiin tuotaessa oli hänet sidottava kärrynistuimeen. Ja kun hän jonkun tutun isäntämiehen kanssa ryypiskeli pappilassa myöhään yöhön, saattoi hän innostua muinaissuomalaiseen vieraanvaraisuuteen tyrkyttämällä viinaveikkoaan yöksi vaimonsa viereen.
Sellainen oli seurakunnan tila, kun 1830-luvulla tuli papinapulaiseksi Nivalaan kuusikolmattavuotias Niilo Kustaa Malmberg. Pitkä, hoikka, tuimaliikkeinen ja sotilasryhtinen mies, joka valtavalla äänellään ja mehevällä kansankielellään "puhui täydestä sydämestä niinkuin omaisilleen". Kesken ylioppilaselämäänsä oli hän joutunut välisaarnaajaksi Pietarin suomalais-ruotsalaiseen seurakuntaan, tullut siellä kosketuksiin saksalaisen pietismin kanssa ja tehnyt elämässään täyden käänteen. Valtavilla saarnoillaan oli hän Pietarin lutherilaisessa seurakunnassa saanut aikaan sellaisen liikkeen ja kuohunnan, että se oli herättänyt epäluuloa vallanpitäjissä ja hänen oli täytynyt neljänkolmatta tunnin sisässä poistua Pietarista.
Nyt oli hän tullut Nivalaan ja alotti heti taistelun, valtuutenaan Jeremiaalle, Hilkiaan pojalle, kerran lausutut sanat: "Katso, minä panen sinun tänäpänä kansain ja valtakuntain päälle: repimään, särkemään, hukuttamaan ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan."
Alussa seisoi hän yksin seurakuntaa vastassa, mutta päivä päivältä rupesi hänen joukkonsa kasvamaan itse vihollisleiristä vallotetuilla liittolaisilla. Seurakunta jakaantui heränneisiin ja suruttomiin. Kaikkialla oli kuohuntaa ja taistelua, yksinpä saman perheen jäsenetkin saattoivat kuulua eri rintamiin, aivankuin tuo nuori pappi olisi itsestään julistanut nuo vanhat sanat: "Minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä vastaan, ja miniätä anoppiansa vastaan."
Mutta tuo tulinen ja rohkea mies, joka järvenjäällä oli kerran luistinjalassa hypännyt heinähäkin yli ja joka sunnuntaisin saarnasi kirkossa sellaisella voimalla, että kuudennusmiehet saivat yhtämittaa kantaa pyörtyneitä ulos, osasi tarvittaessa olla myöskin "taitava kuin käärme".
Se näkyy seuraavastakin.
Harjulan perheestä oli ensimäisenä kääntynyt vanhin poika, joka oli ollut Malmbergin oppilaana rippikoulussa. Häntä vastaan asettui koko muu perhe. Ainoastaan viekkaudella saattoi hän toisinaan päästä hartausseuroihin. Eräänä päivänä ajoi Harjulan pihalle Malmberg, kiinnitti hevosensa tallinseinään ja tuli tupaan. Häntä kohdeltiin kylmästi ja ynseästi, ja vanhin poika liikkui kuin tulisilla hiilillä. Pastori pyysi häntä juottamaan hevostaan.
"Sille ei saisi antaa aivan jääkylmää vettä", -- mutisi hän ja kiiruhti pojan jälestä ulos.
Hevosen juodessa oikoi hän valjaita, niin että tuvasta katsojista näytti kuin olisi hän niistä puhunut pojalle. Mutta itse asiassa käytti hän tuon lyhyen hetken lohduttaakseen, neuvoakseen ja rohkaistakseen oppilastaan, joka sankoa hevosen edessä pitäen kätki opettajansa sanat visusti mieleensä.
* * * * *
Harjulan nuorin poika, seitsenvuotias Kusti, ei muistanut tätä tapausta paremmin kuin sitäkään, kun koko Harjulan perhe, isä viimeiseksi, kääntyi ja liittyi heränneisiin. Eikä hän selvästi muistanut itse Malmbergiakaan, kun tämä oli ollut jo kaksi vuotta pois Nivalasta. Mutta nyt, kesällä 1840, oli Malmberg Lapualta saakka tullut tervehtimään keskipohjalaisia ystäviään ja hänen tiedettiin saarnaavan Nivalan kirkossa toisena sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä.
Vanhempain ihmisten kertomuksista oli Kusti muodostanut oman mielikuvan Malmbergista ja nyt tahtoi hän päästä näkemään tuota ihmeellistä. Lauantai-iltana ilmotti hän äidille, että hänkin lähtee huomenna kirkkoon. Mutta äiti ei tuntunut oikein myöntyväiseltä, hän puhui jotakin hänen huonoista kengistään ja että jonkun pitäisi kotimieheksikin jäädä, kun kaikki aikuiset menevät kirkkoon. Mutta Kusti päätti itsekseen olla huomenna mukana kirkossa.
Aamulla heräsi hän kirkonkellojen hyminään.
Hän nukkui vanhemman veljensä kanssa pienessä tuohikattoisessa aitassa, mutta hänen herätessään oli veli jo jättänyt vuoteen. Katossa hiilui tuolla ja täällä punertavia täpliä, kun päivänsäteet koettivat kuluneimmista kohdista pyrkiä pimeään aittaan. Kuului pääskysten liverrystä, kun ne ruuanhakumatkallaan pysähtyivät levähtämään aitan päädyssä olevan tuuliviirin päälle. Ja pehmeänä hyminänä tunkeusi seinänrakosista kirkonkellojen ääni.
Kusti kavahti vuoteelta ja yritti ulos. Mutta ovi ei ottanutkaan auetakseen, se oli ulkopuolelta teljetty. Nyt aavisti hän pahinta ja alkoi neuvotonna haroa pitkää tukkaansa. Mutta kiirehtivinä virtasivat aitan pimentoon huomenkellojen säveleet ja Kusti näki elävästi, kuinka parasta aikaa kaikista kirkon ovista soluu ihmisiä sisälle ja jokaisen kasvoilla on totinen ja jännittynyt odotus.
Hän huutaa huikahutti pari kertaa ja rynkytti ovea. Mutta mitään ei kuulunut. Silloin alkoi hän täydessä vihan vimmassa potkia ja ryskyttää ovea. Vihdoin antoi telki perään ja hän pujahti kuin kärppä ovenraosta ulos. Paitasillaan juoksi hän tupaan, mutta siellä ei hän tavannut muuta elävää olentoa kuin kissan, joka velttona lojui päiväpaisteessa lattialla ja hänen sisälle hyökätessään avasi puolitiehen silmänsä. Kamareihin vievät ovet olivat lukitut ja avaimet kätketyt. Ja siellä, isän ja äidin kamarissa, riippuivat naulassa Kustin pyhähousut ja takki! Ettei hän ollutkin tullut niitä illalla kulettaneeksi makuusuojaansa!
Hän juoksi takaisin aittaan ja alkoi käännellä hurstisia arkihousujaan, jotka hän illalla oli viskannut sängynpäähän. Ainakaan kolmeen viikkoon ei niitä oltu pesty. Ne olivat tuolla ajalla seuranneet uskollisesti hänen mukanaan kaikilla linnunpesäretkillä niinhyvin korkeiden petäjien latvoihin kuin ahtaisiin riihenalustoihinkin. Siksi ne olivat pihkan ja muran tahraamat ja niin kankeiksi piintyneet, että ne melkein kykenivät yksinäänkin seisomaan. Mutta kirkonkellojen ääni oli jo vaiennut ja päättävästi veti Kusti housut jalkaansa ja kiinnitti ne toisen olkapään yli vinosti kulkevalla sarkaviilekkeellä. Kengät olivat aivan kuluina ja nekin siellä lukon takana. Täytyi siis lähteä ilman niitä, vaikka jalat olivatkin mustat ja monien varessaappaiden karheuttamat, niin ettei saunakaan ollut kyennyt niiden alkuperäistä muotoa palauttamaan.
Hän juoksi kaivolle ja virutti sangossa silmiään, kuivaten enimmän veden pellavapaitansa hihalla. Sitten sijotti hän päähänsä sarkanaapukan, jonka pääasiallisin tehtävä oli vannehtia hänen pitkä tukkansa paikalleen ja estää sitä silmille hulmuamasta. Ja nyt lähti hän suorimpia oiospolkuja noudattaen juosta kipasemaan kirkolle, jonne Harjulasta oli neljännespenikulman matka.