Part 9

"Mannaa olisit ruuna saapa illalla. Olisit niin. Puritko kylläkin pahasti herraa? Vai hihastako vaan kahmasit ja nostit ja laskit? Niinkö? Tsoo, tsoo, kävele nyt vaan, kylliksi olet höyryttänyt. Paranee herran käsivarsi, paranee vainenkin; paranee nenäkin. Eikä se sillä olisi paremmin parannut, vaikka sinut olisivat minulta vieneet, tuominneet minut sakkoihin ja ryöstäneet kauramme, rukiimme. Ei, ei yhtään paremmin. Koska hän kerran oli herra, niin totta kai herralla jotain perääkin on. Ja Helsingissä saa tohtoreja, pääsee lasarettiin rahalla ja rahatta. Vaan mitäs me olisimme panneet hampaittemme väliin, jos putkaan ja raastupaan olisivat saaneet, ja ropoja tuominneet? Mitä?"

Suuri päivä oli vielä mailla kuin Hurjain kylä alkoi näkymään ruunalle ja Eerolle, vaikka Järvenpäästä asti tulivat jalkajalalta.

"Parannetaan", lausui silloin Eero ja karahutti kylän lävitse niinkuin tuiskussa.

Vasta sitte, kuin kalliolle nousivat, hiljensi hän ruunan käyntiin. Viimemainittua huosutti, niin leveät rinnat kuin sillä olikin.

Oudoksuen Eeron aikaista kotiintuloa ja nakkaleisin ajettua ruunaa, tuli vaimo Juhon kanssa kiiruin askelin reen luokse. Nähtyään, ett'ei reessä ollut muuta kuin suolasäkki, löi vaimo käsiään yhteen ja parahti:

"Siunatkoon! Ovatko varastaneet?"

"Älä nyt mäjästä", kielsi häntä Eero, "vaan hae kauroja ja paloita leipää sekaan."

"Eihän täällä reessä ole mitään", ruikutti vaimo ja kouraili tyhjiä säkkiä. Eeroa ei kukaan ollut nähnyt eläissään juovuksissa. Vaimo uskoi varmasti onnettomuuden tapahtuneeksi. "Ne ovat varastaneet, eihän täällä ole..."

"No kuin ei siellä ole, niin sitte on muualla. Mene tuomaan kauroja ja leipää, ja tuo riskisti molempia", käski Eero ja rupesi pyyhkielemään ja kuivaamaan ruunaa.

"Ja mene sinäkin Juho sisään, äläkä kastele sukkiasi", kielsi hän poikaa. "Minä tulen kohta, kuin vaan saan loimen ruunan selkään."

Saatuaan kuivatuksi ja peitetyksi ruunan ja leipää ja kauroja seimeesen, läksi Eero vaimoineen sisään. Vaimo oli pois mieleltään, huokaili ja oli levoton. Eero istahti lieden kivelle ja rupesi kertomaan. Vaimo seisoi hänen edessään. Eero kertoi kauan, vaimo kuunteli kauan. Kuin Eero sai lopettaneeksi, löi hän käsiään yhteen ja huudahti:

"Siunatkoon!"

Sitte Eero kaivoi setelirahat sydänalusensa kohdalta ja lähti talliin, ruunaa hoitelemaan.

"Siunatkoon!" virkahti vaimo katsellessaan ja laskiessaan puhtaita setelejä.

"Siunatkoon!" lausui hän vielä silloinkin, kuin Eero tuli tallista sisään ja haki silakkakupin pöydälle, ruvetakseen tyydyttämään hiukaistustaan.

* * * * *

Kelirikon aikana keväillä ajoi Eero ruunallaan kotini rappusien eteen.

"Olen menossa kirkonkylään", virkkoi hän sisään astuttuaan ja hyvänpäivän sanottuaan, "rukiita lainaamaan kauppiaalta..."

"Istukaa kiireemmäksi", keskeytin hänet, hyvilläni, että kerrankin saisin kuulla hänen omasta suustaan Helsingin-matkan.

"Mutta", jatkoi Eero jaotti puoliarkkisen taskustaan, "tästä puuttuu minun nimeni sekä takausmiesten ja todistajain."

Puolituntisen kuluttua oli paperi valmis ja me olimme kahdenkesken. Heitin täkyni veteen virkkaamalla:

"Teitin oli, kuulin ma, käydä kylmästi ennen Joulua Helsingissä."

"Oli niin, perin oli", vastasi Eero ja sytytti nysänsä.

Savutellessaan hän sitte kertoi minulle Helsingin-matkansa. Loppuun jouduttuansa virkahti hän:

"Ja kas Joulunakos minä sitte vasta oikein pelkäsin. Pelättelin itseäni yhtä paljon kuin Järvenpään solalla."

"No mitenkä niin?" utelin minä.

"No hullupaha ku tulin jutelleeksi muijalle. Jos herra olisi kirjoittanut kuulutuksen Suomettariin ja jos joku pahansuopa..."

"Tosiaankin."

"En tahtonut osata nukkuakaan. Kuin vähänkin kolisi, niin luulin poliisien ja patrullien tulevan kimppuuni. Mutta eipä noita ole kuulunut eikä näkynyt. Taisi herran käsi parata pian, vaikka kyllä hevosen purema paha on."

"Parani toki", vakuutin minä.

"Vaan minä olisin tullut ijankaikkiseen leipävelkaan. Kiukutti herraa varmaankin ja kiukuissaan meni poliisin luo, vaan kuin ehti oikein ajatella päänsä ympäri, niin ei kirjoittanutkaan..."

Ruuna niuhasi minulle ja nosteli huuliaan kuin seurasin Eeroa rappusille. Hiljalleen hän lähti ajamaan ruunallaan ja koterireellään kirkonkylään rukiita lainaamaan. Hiljalleen luulin kuulleeni hänen laulavan:

"Hän kylmää, nälkää... Mun isän armahin."

Lieneekö Eero sitte todellakin laulanut, vai lienevätkö korvani valehdelleet.