Part 8

Eero nousi kesken puhettaan ylös, otti vartaasta leivän, jonka taittoi kahtia ja pisti puolikkaan kumpaiseenkin taskuunsa. Vaimo kääri sillä aikaa silakoita harmaasen paperiin ja pisti ne toisen puolikkaan kumppaneiksi.

"Keitä perunoita iltaseksi", käski Eero vaimoaan, heitti pikaisen silmäyksen vuoteelle, jossa Juho nukkui ja läksi valjastamaan ruunaa rikkaan työhön.

Ruuna haistoi leivät ja tuhnaili Eeron lakkareita.

"Tsoo nyt siin", kielsi Eero ruunaa nostaissaan siloja tämän selkään, "ole nyt vähemmällä."

Pieni oli ruuna kasvultaan. Pitempi mies kuin Eero olisi ylettynyt vetämään vatsavyön solkeen vaikka vastakkaiseltakin puoletta; mutta vaikka olikin pieni, niin kiilsi karva ja kaula oli suhteellisesti leveänlainen. Muuta ei varsassa vikaa, kuin että pyrki olemaan vihainen, etenkin oudoille, jos semmoista ominaisuutta saatetaan viaksi lukea.

"Syö vähän ja vetää paljon", kuului Eeron kiitoslause hevosesta, eikä Eero ollut turhanpuhuja.

Ennen lähtöään pistäysi Eero tupaan sytyttämään sammunutta piippuaan.

"Hakisit yhden säkin tädiltä lainaksi", lausui hän vaimolleen, "ja parsisit omain rikkinäiset."

Monenkarvaisia ajatuksia liikkui kaiken päivää Eeron aivoissa ajaessa halkokuormaa Järvenpäähän. Pääväri niissä kaikissa oli tämmöistä laatua:

Seisoiko Luojan lakikirjassa, että hänen pitää ikänsä elämän köyhänä? Seisoiko siellä, että hänen pitää joka vuosi syömän etukäteen osa tulevan vuoden sadosta? Eikö siellä päin vastoin seiso, että hänkin, kuten jokainen kuolevainen, on oman onnensa seppä? Jos hän esim. olisi nuorena ollessaan mennyt Mustialan kouluun, niin heiluisi nyt pehtorina, eikä renkäisi muuta kuin ... usutella torppareita työhön. Taitaisi olla koiran virkaa sekin. Vaan olisihan hän voinut mennä tukkitöihin. Moni rahvaanmies on niissä ylentynyt varttesmanniksi ja herraksi. Saisi suuria palkkoja ja ... kulkea ympäri maailmaa niinkuin Jerusalemin suutari. Oppisi tuhlaamaan rahoja, ylvästelemään eikä omaisuutta sentään olisi enempää kuin hurja luonto, pitkät saappaat ja remmihihnat. Mutta jos hän silloin, kuin möi ruskean oriinsa, olisi ruvennut kaupantekoihin, sen sijaan että rupesi naimaan, niin olisi luulletenkin äveriäs mies nyt. Olisi ostanut vaikka kauroja jonkun kymmenen tynnyriä ja lainaillut niitä tarvitseville. Kokoontuisi eloa aittaan ja röhkää taloon, kuin saisi mitata puoli tynnyriä kasvuja tynnyriltä, nekin kuivina, vaikka lauheoina ja paisuneina ne lainaisi ... ja rikastuisi siten lähimmäistensä hiellä ja työllä, tottuisi kovasydämmiseksi ahnehtijaksi, rakastuisi maailman tavaroihin, ajattelisi yötä ja päivää katoavaisia; ja sitte tulisi niittomies ja sanoisi: "Lähde kanssani".

Käpeästi käveli ruuna kotiinpäin, juoksi puoleen väliin ylämaatkin, ja Eero, joka muuten oli arka hevosestaan, ei tällä erällä kiinnittänyt ohjaksia, antoipahan vaan olla höllällä ja kulunmäärän ruunan vallassa.

"Pikemminhän joudumme kotiin", ajatteli hän, "ja siellä on apetta sulle, iltavalkea minulle ja ... Juho ja... Siellä on paras ollaksemme."

Ajatus ei ollut uusi; se oli vanha, hyvin vanha.

"Isä, saankos minä uudet saappaat Jouluksi?" kysyi Juho riemastuneella äänellä, kuin Eero astui sisään ja veti rukkasia käsistään.

"Saat sinä; sinä vaan saatkin", vastasi Eero ja katseli ihmetellen kahvipannua, jonka vaimonsa vei pöydälle.

"Tule juomaan nyt", kehoitti vaimo; "minä lainasin tädiltä neljänneksen kahvia, sokeria, ja... Kuule Juho! Missä ne lehdet ovat? Tuo nyt isän piippuun?"

"Minä ne jo leikkasin", vastasi poika ja toi tupakkilaudan pöydälle.

"Sittepähän ei ole isällä vaivaa."

"Kuivuvat liiaksi", muistutti Eero.

"Pannaan konttiin, kontti pannaan kuoppaan ja kuopan ovi tökköön", neuvoi Juho.

"Ettei maaru saa", naurahti Eero ja paineli pojan hiuksia korvallisen ta'a.

Seuraavan aamun hämärässä valjasti Eero ruunan koterireen eteen; reessä oli viisi säkkiä, eväspussi ja heiniä niinikahassa. Vaimo tuli ulos ja luetteli kolmanteen kertaan ostokset, alkaen suoloista ja lopettaen kahvinselitteesen, jota viimemainittua piti ostettaman kymmenen pennin edestä ja kaikkein viimeksi, niin puukhollarit antaisivat runsaammin niinkuin kaupanpäällisten verosta. Eero kuunteli levollisesti pitkää rämitystä ja nykäsi sitte ruunaa ohjaksista ja virkkoi:

"Pidä tarkalla poikaa ja tulta; ja ruoki ahkeraan possua".

Talviaamu oli kaunis. Maa oli valkoinen, metsä oli valkoinen; kuulakoita pilviä purjehti taivaankannella, pilvien takaalta tuikki tähtiä; ilma oli leuto ja keli oli paras; itsekseen tuntui reki kulkevan tasamaalla, kuin vähänkin vietti, niin juoksuun lykkäsi ruunan.

Tuuli heräsi lumisesta viidakosta ja suristi puhelankaa eli telefoonia. Eero muisti epäilyksensä, kuin sitä viime syksynä pantiin kuntoon. Hän ei uskonut siitä syntyvän sen tuotakaan ja nyt tilaavat Hurjain kylän isännät heinänsiemenensä ja kaikki tarpeensa vain puhelankasanalla Helsingistä. Eero itse ei ole vielä saanut puhua sanaakaan sillä, eikä ole ollut puhumisen tarvistakaan, vaan nyt sopisi Helsingissä koettaa. Apteekissa ja monessa muussa paikassa kuulutaan annettavan ipo ilmaiseksi. Sopisi hänen puhua vaikka vallesmannille, jonka kamarissa on laatikko, ja kysyä esim., milloinka henkirahat maksetaan tai jotain muuta sellaista asiaa. Ei senvuoksi, että hän enää epäilisi, muutoin vaan. Epäili hän syksyllä, mutta ihmekös tuo? Isävainaja epäili telekrahvi-värkkiäkin, ja käski insinörin hakkaamaan sen sananlennätinlangan tolpat lyhemmiksi, niin olisi siitä jotain hyötyä kuin hän kuivattelisi riihimekkoansa langoilla, muuhun ei muka koko konsti kelvannut. Ja se ei nyt mitään kummaa ollut ja isävainaja epäili sitäkin.

"Hän kylmää, nälkää... Mun isän armahin."

Kukkomäeltä vastattiin Eeron lauluun:

"Semmosen hevosen ku virran juoksun Sain minä isältäni; Tuhatta markkaa ja punanen talo..."

Enempää ei Eero kuullut, sillä laulaja ehti harjalta alas ja katosi näkyvistä.

Eero hakisti ruunaa juoksuun ja yhättämään edelläkulkijaa. Jos saisi matkatoverin, niin...

Tuttu ja oman kylän mies olikin kulussa, renkimies Koskelan talosta. Vihto nimeltään ja heinäkuorman kanssa Helsinkiin menossa. Ilomielin lyöttäytyi Eero hänen seuraansa, Vihto oli Hurjain kylästä syntyisin niinkuin Eerokin. Ei ollut mies mikään liuhasuu, ei pilkannut köyhän kelkkaa, kuten isojen talojen rengit tavallisesti tekevät. Ja vaikka olikin vaan renki ja nuori, niin laskettiin ja uskottiin häntä yksin kaupunkiin myymään, ostamaan, toisin sanoen isäntien tehtäviin. Luotettavampaa toveria ei olisi voinut sattua saamaan.

Suuri, ruskea valakka oli Vihtolla, pitkiä ja harvoja askeleita se otti; ruuna leikkasi lyhyitä, mutta vinhasti, ja niin pysyttiin yksissä. Vihto oli tarkka mies, eikä mennyt tuppenaan äkäisen ruunan lähelle, vaan taputteli ensin lautasille, antoi leivänsyrjän suuhun ja muutamalla virstalla jo kesytti niin, että sai vaaratta korvan juuresta syyhytellä.

Jokaisen äkkijyrkän mäen alla tarttui Eero kaustanpäähän ja auttoi ruunaa. Ei sen vuoksi, että kuorma olisi liiaksi raskas ollut, ei, vaan sen vuoksi että Eero oli entisille tavoille uskollinen. Isävainaja oli niin tehnyt, hän itse oli ikänsä niin tehnyt ja niin tekee Juhokin.

Jutellessa matka joutui ja virstat lyhenivät. Tuomalan kylässä syöttivät, juottivat. Tuli siihen kaupungista päin hevosella ajaen mies, silmät punaisina ja ruumis koko lailla hervotonna. Eero oli poislähdössä ja antoi vettä ruunalle, kuin vieras pysäytti hevosensa ja alkoi irvistelemään ja suunkopua pitämään näin:

"Mistäs sinä mies olet, kuin et häpeä varsalla ajella, maitosuulla matkustella? Mistä?"

"Nokoniityn aidanjuuresta", selitti Eero ja käänsi ruunan Vihton perään.

"Jossa vääriä viikatteenvarsia kasvaa", huusi Vihto ja karautti valakkansa juoksuun.

Ennen toista syöttöpaikkaa, Riihikalliota, yhtyi heihin suupaltti ja kielevä matkamies Huippulan kappelista. Vaikka näkyi olevan poikamies, niin hevosen valjaissa kirkuivat rautaiset rahkeet "hiljaa, hiljaa". Hevosen häpäät olivat ruvilla ja reidet ruskeoita suomuksia täynnä. Rahkeet ja pojan suu eivät osanneet vaieta paljon ensinkään.

Riihikallion pihalla pääsi Huippulainen ruunan tavoilla.

"Voi hiisi kuitenkin itseäsi, voi myyrä", piiskasi tämä kieltään ja läheni ruunaa.

Eero ja Vihto pistivät lähtösavuja ja odottivat, mikä loppu lotkahtaisi ilvehtijälle.

"Voi nyppyräinen kuitenkin itseäsi, voi palleroinen..." hoki Huippulan poika yhä ja läheni lähemmäksi hevosta.

Mutta ruuna teki leikistä lopun, ryöpsähti kahdelle jalalle ja näytti hampaitaan. Poika oli yhtä vikkelä jaloiltaan kuin kieleltäänkin ja kiekahutti pitkän harppauksen sivulle ja vältti siten pahan palkkansa.

"Mistäs sinä olet kotosin?" kysyi hän hämmästyneesti Eerolta.

"En minä ole kappelista", vastasi tämä halveksivaisesti.

Huippulan poika katsoi kysyvästi Vihtoa silmiin.

"No minä olen siitä maasta, jossa sika syödään nahkoineen", viisasteli tämä.

Riihikalliolta lähdettyä osui Huippulan mies ajamaan keskimmäisenä Vihton perässä. Lieneekö sitte arvannut toveriensa kotopaikan, koska alkoi pistosvärssyjä laulelemaan, vaiko muuten vaan sattumalta koukkuveisuja päästeli. Eeroa harmitti ja kuin siis poika taas veti väkävirttä tämmöistä:

"Hurja ma olen ja taidan ma tulla Vieläin hurjemmaksi..."

niin livahutti Eero tyylillä ruunan selkään ja pyrähdys vaan kuului, niin oli hän jo ohi Huippulan pojan, ohi Vihton.

Ensimainittu hämmästyi taaskin ruunan tapoja, jäädessään kuin seisomaan.

Vihto kiiruhti Eeron perään, löi konkariaan selkään ja kehahti samassa.

"Väkevä, joka vahva on."

Niin pääsivät he eroon ikäväniloisesta toverista.

"Ei ne piisaa meitille", lausui Vihto saavutettuaan Eeron.

"Mitäs niistä ... kappelin miehistä", vastasi Eero ja kävi käsin kaustanpäähän kiinni.

Helsinkiin ajoivat sitte yöksi kauppias Saltman'ille. Tiedustelivat kahvin ja sokurin hintoja ja mittuuttivat suolat säkkeihin huomisen varalle. Piiskan lainasi Eero puukhollarilta illalla ja puheli Vihtolle:

"Nuku sinä vaan huoletta, kyllä minä vartioin kuormat."

Tarpeetonta varovaisuutta ei se ollutkaan, sillä monenväristä väkeä liikkui pihalla ja monella niistä oli haalistuneet omaisuus-käsitteet tietenkin. Mutta Eeroa ei uni pettänyt.

"Kyllä minä sinut ostan", ärähti hän piippunsa kaupitsijalle, mokomalle otukselle, joka "ranta tutentin" nimellä tunnetaan Hurjain kylässä.

"Vaihdan minä ja tästä saat välirahat", tiuskasi hän ja näytti piiskan siimaa kellonsa vaihtajalle, joka näkyi olevan samaa maata piipunkauppiaan kanssa.

Aamuhetki on kullankallis matkamiehellekin. Aamulla hyvät hinnat maksetaan, jos niitä ensinkään sinä päivänä maksetaan. Ensimmäisinä ajoivat Vihto ja Eero kuormansa Kauppatorille, Eero läntiseen puoleen ja Vihto keisarinnankiven lähettyville. Ennen eroomistaan sopivat niin, että se, joka ensiksi pääsee eroon kuormastaan, saa ensin lähteä pienille asioille, niinkuin apteekkiin, torimatamien luo, narinkaan ja sen sinnekin. Toinen katsoo sill'aikaa hevosia perään ja pääsee sitte vuorostaan.

Ei myöhäillyt Huippulan poikakaan, vaan ajoi hevosensa hetken kuluttua Eeron hevosen viereen ja alkoi käyttämään leukapieliään eiliseen tapaansa.

Vihto sai ensiksi kaupat syntymään ja Eero näki hänen ajavan valakkaansa Kaivopuistoon päin.

Ei Eerokaan siekaillut kauan, vaan antoi tavaransa mennä ja saikin ne kaikki yhteen paikkaan. Kuorma-ajuri ne osti ja maksoi kohtuullisen hinnan. Setelirahat kätki Eero salataskuunsa, joka oli liinavuorin välissä ja josta eivät muut tienneet kuin vaimonsa ja hän itse.

Raha idätti Eerossa runollisuutta ja sukkeluutta.

"Hän kylmää, nälkää... Mun isän armahin"

lauloi hän hiljalleen palatessaan torille Vihtoa tapaamaan.

Kluuvikadun kulmassa seisoi kaksi herrasmiestä, jutellen keskenään. Eero pysäytti ruunan ja tokaisi:

"Tiedättekö missä tämän talon isäntä, itte se Kröönkvisti on?"

"Olisiko teillä asiaa hänelle?" kysyi toinen herrasmies.

"Asiaa ... hm ... kysyisin vaan häneltä, tahtoisiko vaihettaa taloa kanssani", lausui Eero viekkaasti ja lähti menemään.

Herrat sivelivät viiksiään ja nauroivat Eeron sukkeluudelle.

Vihto oli ajanut hevosensa Huippulan pojan lähelle ja jättänyt aukon Eeroa varten, johon tämä ajoi, otti kuolaimet ruunan suusta, pani heiniä eteen ja istui itse, Vihton lähdettyä asioilleen, rekeen, selinpäin Kauppatoria. Ostokset hän luki kertaalleen päästä päähän ja kuin kahvinselitteesen lopultakin ehti niin vaivattu järki otti virkavapautta ja ajatukset lähtivät lystäilemään Viaporiin. Vanha historia, jonka jokainen ajatteleva Hurjain kyläläinen tietää ja uskoo yhtäläisesti, selattiin läpi sivu sivulta.

Sillä aikaa läheni vanhan puoleinen herra ruunaa, aikeessa pujottautua tämän sivutse seuraavalle kuormariville satamaan päin. Tempaus ... ja Eero oli vähällä lyödä nenänsä katuun ja herra makasi suullaan ruunan edessä. Eero peljästyi ja tointui peljästyksestä kauhistuakseen, sillä ruunan edestä kuului voihkinata. Kuin Eero katsoi sinne päin, niin näki hän herran pitelevän käsivarttaan ja nenäänsä; nenästä juoksi verta.

"Ai, ai, sinä julma elukka, sinä jumalaton mies; ai, ai, nyt minun täytyy mennä lasarettiin" valitti herra.

Taitavinkaan suoneniskiä ei olisi Eerosta sillä kertaa saanut verenpisarata.

Kaupunkilaisia, alempaa kansaa, ja maamiehiä läheisien kuormain ympäriltä keräytyi paikalle.

"Ai, ai, nyt minun täytyy mennä lasarettiin... Sinä julma elukka, sinä jumalaton mies. Poliisi, missä poliisi?"

Ainoatakaan semmoista ei näkynyt lähellä.

Poliisi, putka, raastupa, sakot, kaikki marssivat järjestyksessä kauhistuneen Eeron aivoihin.

Kaksi poliisia seisoi Yliopiston apteekin edessä. Pidellen nenäänsä ja käsivarttansa läksi herra niitä kohden voihkaillen menemään.

Eero ei saanut sanaa suustaan. Sen hän vaan uskoi, että nyt eivät auta laupiaat silmätkään, ruuna kuin puri herraa, puri ja löi katuun.

Yleisen äänettömyyden katkasi Huippulan poika.

"Herranen aika, mies sinua ja sinun hevoistasi!" virkkoi hän mahtavalla säälillä.

Kukaan läsnäolijoista ei ottanut sananvuoroa. Toiset katselivat kauhistunutta Eeroa, toiset herraa, joka verkkaisin askelin eteni apteekkiin päin.

Mutta Huippulan kappelin poika ei malttanut vaieta, vaan alkoi soittamaan suutaan.

"Nyt Juhan'auta, mies, käy sun kelvaten", lausui hän. "Onkos se enää laitaa? Niinkuin vihelletty kyykäärme karkasi tuo pirpana, hampaat irvissä, herran käsivarteen. Ja puri, ja ihan maasta nosti ylös ja katuun löi. Nyt sinut, mies, perii västinki ja maarstranti. Minä olen kova vierasmies."

Yleinen mielipide kääntyi Huippulan poikaa vastaan. Olisiko niin käynyt, jos herran sijassa olisi ollut joku työmies, on tietymätöntä.

"Ilakoitsetko sinä senkin räivätty lähimmäisesi vahingolle?" ärjäsi muuan punakka teurastaja ja katsoi kiukkuisesti puhujaan.

"Ja oletko hyvilläsi siitä", jatkoi eräs notkea aliupseeri, "että pääset todistajaksi? Sitäkö naurat?"

"Sinä hapsinkakkiainen", lisäsi Orimattilainen talonisäntä.

"Tarvitsisit mies költeriisi", uhkasi Härmäläinen timmermanni.

"Antakaa hänen olla", pyysi Eero, "hän on kappelista."

Herra ehti jo lähelle poliisimiehiä.

"Korjaa nyt luusi joutuun", kehoitti teurastaja Eeroa, "joll'et tahdo saada noita niskaasi. Jos muuten arvaat yrittääkään pakoa tuommoisella kirpulla."

Huippulainen käänsi purtensa myötätuuleen.

"Tuollako hevosella?" virkahti hän ihmetellen. "Jos te olisitte nähneet. Se menee kuin vietereillä, se juoksee kuin synti, se ravaa niin että korvat vinkuu... Jos te olisitte nähneet; mutta te ette ole nähneet."

"No, no, on niitä nyt nähty parempiakin", suutasi aliupseeri.

"On niitä nähty", jatkoi teurastaja, "vaikka ei oo syöty, sanoi Hämäläinen silakoita."

Asettaa kuolaimet ruunan suuhun ja istua rekeen kävi Eerolta yhtä pikaan kuin ajatus.

"Tuo ruskea valakka tuossa", lausui Eero hätäisesti, on kumppanini hevonen, "jos joku katsoisi..."

"Älä nyt huoli siitä", lausui Huippulan poika, "kyllä minä sen katson. Käännä nyt vaan hiiresi liesuun."

"Ja anna sen ottaa ja jättää maata", lisäsi Orimattilainen.

"Niin että lieppinä jälessä käy", jatkoi teurastaja.

"Ja tuli ja savu kavioista näkyy", pitkitti Härmäläinen timmermanni.

Eero lähti. Hämeen tulliin hänen olisi ollut mentävä, vaan eihän hän voinut ajaa suoraa päätä poliisien syliin. Ajattelematta käänsi hän ruunan kappelin sivutse Eteläiselle Esplanaadikadulle.

Herra ja poliisit huomasivat paon yrityksen ja istuivat issikan rekeen ja lähtivät Eeron jälkeen.

Torilla seurattiin jännityksellä sekä pakenijaa että takaa-ajajia Huippulan poika nousi rekeensä seisomaan eläväksi lennätinkonttooriksi.

Hankalata oli Eeron pako ja tutkainta vastaan potkimiselta se näytti. Katu kihisi ja kuhisi ihmisistä, käypämiehistä ja hevosella-ajajista; tultiin ja mentiin joka taholle. Hän nykäsi ruunaa, ruuna tiuhensi askeleitaan, mutta seisahti samassa, sillä edelläkulkija oli tiellään. Eero ajoi ohitse ja kuin pääsi kunnialla sivutse, ajamatta ketään kumoon, niin kymmenen kyynärän päässä oli uusi estos edessä ja kahta hullumpi.

Ruumissaatto kulki hitaasti Pohjoisella Esplanaadikadulla. Eeron mielestä edisti oma kulku sitäki hitaammin.

Mutta, olihan takaa-ajajillakin samat vaikeudet, muisti Eero lohdutella itseään ja hevonen ... tietysti huonompi. Siis eteenpäin vaan.

Eero ajoi olutkuskin ohitse, vaan aisanpää sattui nuoreen herraan, joka talutti nuorta naista. Molemmat kiljahtivat ja ... nauroivat. Eero päätteli heidän elävän häittensä likellä, joko sitte etu- tahi takapuolella, niin olivat iloisia ja onnellisen näköisiä. Ei edes vihaisesti katsoneetkaan Eeroa, vaikka pelätti heidät, ei, nauroivat vaan Eerolle ja toinen toiselleen.

Loppui sitte ahdinko vähä vähältä ja Eero pääsi väljemmälle. Ruuna sai läimäyksen tyylistä ja alkoi tekemään leikistä täyttä totta. Eero katsahti taakseen ja näki takaa-ajajat. Kavaluus pistihe hänelle päähän ja hän ajoi Espoon tulliin päin eksyttääkseen vainoojansa.

Hyppäämällä olisi jalkamies yllättänyt hänet sataman tienoilla, nyt oli peli muuttunut kuin ruuna sai ruveta täydestä sydämmestään menoon. Väli alkoi pitenemään issikan ja Eeron välillä; nenänsä edestä päästivät poliisit Eeron karkuun.

Vihellys kuului Eeron perässä.

"Mahtaa sydäntänne kirvellä", mutisi Eero itsekseen kuultuaan vihellyksen, johon poliisit ryhtyivät kadottaissaan karkurin näkyvistään.

"Hui hai on sen paikan nimi, jossa meidät saavutatte", lausui hän ruunalleen ajaessaan Henrikinkadulla omnibuksen ohi.

"Me käännymme tietä alas ruunaseni", sanoi hän Kaivokadulle jouduttuaan. "Poliisit ja herra ajakoot Espoon tulliin, ottakoot santarmit, patrullit ja kaartin rumpalin mukaansa, mutta me, me painamme Pitkällesillalle."

Yhden mahdollisuuden unhotti Eero. Kaivokadun suussa tarttui ratsastava poliisi ruunan suitsiin ja tiuskasi:

"Kuinka sinä mies ajat; nyt saat seurata minua."

Eero ei nähnyt ratsastavaa poliisia, ei ruunaa, ei mitään.

"Päästäkää irti, hyvä herra", rukoili hän ja lisäsi sitte vikkelästi: "vekseli lankee."

Poliisi naurahti. Vekseliä, Eeron pukua ja kotereita oli työläs ajatella yhdessä. Vaan nöyrä puhe teki vaikutuksensa.

"Mene nyt, ja muista ajaa siivommasti", sanoi poliisi ja päästi ruunan irti.

Eero sai näkönsä. Hän näki, ett'ei koko Rautatien torilla liikkunut ainoatakaan poliisia, ei ratsastavaa, ei kävelevää. Ja ruuna leikkasi taaskin tapansa mukaan.

Saltman'iin oli poikettava ja suolat otettava rekeen.

Iltasella lainaamansa piiska kädessä astui Eero puotiin ja maksoi suolat.

"Eikös kauppoja enempää tehdäkään?" kysyi kauppapalvelia nähdessään Eeron hankkivan lähtöön.

"Ei, en minä nyt tällä kerralla, kyllä minä toiste..." vastasi Eero.

"Ettekö toveriannekaan vartoo?"

"Minä ... sanokaa hänelle, että minä syötän ja odotan Riihikalliolla."

Eero istui suolasäkille ja ajoi Pitkällesillalle. Kaksi poliisia seisoi tullin luona. Voi armias! Ne ovat lähettäneet sanan tänne ja vahtivat nyt ja ottavat hänet kiinni. Silta tanssi Eeron silmissä, sulkupuu tanssi ja poliisit tanssivat... Hän etsi penniä yhä taskustaan, vaikka ne jo olivat kädessä.

"Onko sun nimesi Ampiainen?" kysyi toinen poliisi ruunalta joka niuhasi hänelle.

Silta, sulkupuu ja poliisit seisoivat paikallaan.

"Ei; ruuna se vaan on", vastasi Eero,

"Ja hyvä menemään näkyy olevan."

"No ... pääsee sillä viitanvälin."

Sörnääsissä oli puoteja viljalta, mutta Eerolla ei ollut henttoa mennä sisään. Entä jos huomaavat erehdyksen, vainuavat hänen jälkensä, ja tulevat perästä, poliisit, santarmit, patrullit ja kaartin rumpali... Ja sitte on hukka, sitte on loppu.

Leivän paloitteli Eero Riihikallion pihalla ruunalle heinien sekaan ja odotti Vihtoa ... viisitoista minuuttia; sillä isäntä, tuttu mies, rupesi haastelemaan Eerolle niitä ja näitä. Eero ei pitänyt syömisestä lukua; ei ruoka maittanutkaan, jos ei sitä eväspussissa juuri sanottavin ollutkaan. Lampaankinkun, voiaskin ja juuston olisi kyllä kehdannut vetää näkyville, mutta kukapa matkalla silakan poskia repisi, kuka? Ja, niinkuin sanottiin, ei häntä hiukaissutkaan, hän vaan jutteli tutun isännän kanssa ja jutteli puhelangastakin, joka syksyllä valmistui ja läpi Hurjain kylän kulki.

Sattui isäntä mainitsemaan kuinka lennätin- ja puhelangoista on suuri hyöty sitenkin, että saadaan sana nopeasti ympäri maakuntain rikoksista ja varkauksista nimismiehille ja muille oikeudenpalvelijoille.

Eerolle tuli hätä käteen ja hän läksi joutuin maantielle ruunansa kanssa. Riihikalliolla ihmeteltiin matkamiestä, joka sen lennon kanssa tuli, sen lennon kanssa lähti. Ja Eero, sama Eero, joka vaaran hetkenä pysyi niin kylmäverisenä ja maltillisena ja ohjasi ruunaansa taidolla ihmisvilinässä Sataman lähellä ja Esplanadikadulla, sama Eero oli nyt, kuin ei enää mitään vaaraa ollut, mieletön hätähousu...

"Voi ruuna poloinen päiviämme!" huokaili hän. "Voi näitä aikoja, mihinkä olemme eläneet!"

Pelotin kuului näin:

Helsingistä ovat poliisit puhelangalla ilmoittaneet Järvenpäähän; Järvenpäästä on viety sana Tuusulan vallesmannille ja vallesmanni seisoo nyt aseman lähellä maantiellä, ihan siinä rautatien alla ja solan suussa, komisarjus, herrastuomari, ja pitäjän lautamiehet kanssaan, jokaisella pistoolia ja sapelia varalla.

Ja sitte he ottavat hänet kiinni, vievät takaisin Helsinkiin, putkaan, raastupaan, tuomitsevat häneltä hevosen, reen ja sakottavat lisäksi sadoin markoin. Niin he juuri tekevät. Ja niiksi eivät niin tekisi? Miksi eivät poliisit lankaa myöten puhuisi ja miksi eivät lautamiehet, komisarjus, herrastuomari ja vallesmanni asettuisi solan suuhun rautatien alle? Miksi eivät?

Vastamaissa kävi Eero ruunan vieressä ja syötti Riihikalliolla paloittamansa leivän sille. Tasamaissa ja alamaissa ei viivytelty. Yhtä puhkua tultiin Tuomalan kylään, jossa Eero muisti juottaa ruunan.

Jo näkyi Järvenpää, onneton Järvenpää, jo näkyi sola, jo. Ja siellä ne nyt ovat vallesmanni, herrastuomari komisarjus, lautamiehet, sapelit, pistoolit. Eero ne jo näki, mutta ei uskaltanut katsoa, vaan likisti silmänsä kiinni. Lykätköön sapelinsa ruunan rintaan, mutta hän antaa mennä; ampukoot häntä itseään pistoolilla, mutta hän antaa mennä.

Ruuna sai livahduksen tyylistä, kenties kovemman, kuin koko ryöpytyksessä oli saanut, lyyhistyi pientäkin pienemmäksi ja karkasi puhahtamalla solan lävitse. Yhtään sapelia ei työnnetty heitä vastaan, yhtään laukausta ei ammuttu heitä kohden; Järvenpäässä ja solan suussa oli vanha rauha.

Kukaan ensimmäisen palkinnon saanut kilpa-ajaja ei ole innokkaammin ja hellemmin hyväillyt hevostaan radalta päästyä kuin Eero ruunaansa Järvenpään toisella puolen.

"Tsoo, tsoo", puheli hän hengästyneelle hevoselle ja taputteli sitä kaulalle. "Älä nyt ole millänäsikään koko leivotuksesta. Tsoo, tsoo mun ruunani. Ahtaalla oltiin, tsoo, tsoo; mutta hyvin teit, tsoo, tsoo. Miestä tarvitaan, ennenkuin pulaan joudutaan, mutta vasta miestä kysytään, ennenkuin pulasta pelastautaan. Tsoo, tsoo, mun ruunani. Sinun kunniaasi kaikki."

Muisti Eero vielä muutakin, muisti painella oikealla kädellään sydänaluistansa, koetella liivin kohtalistoa. Tallella oli rahamassi. Ja kirkonkylässä on kauppiaita, on tavaraa, kyllä on.