Part 7

Mikkelin köyryaamu vasta kesti, ennenkuin päivä valkeni. Matilta jäi illalla silinterinsä vetämättä ja kun hän sitte yöllä heräsi seisoi se ja osoitti kahtatoista. Maata hän ei viitsinyt enää ruveta, vaan antoi lampun palaa, toivoen tunnin, kahden kuluttua päivän pilkoittavan. Sitte rupeaisi hän myllästämään ja puhdistamaan taloa, alottaen omasta huoneestansa, jossa työkalut ja vaatteet olivat viikonpäivät olleet valmiiksi ladottuina muuttoa varten. Kului tunti, kaksikin, vaan kyökissä oli yhtä pimeä kuin Kauramäessäkin. Matti kahlehti luontonsa, eikä ruvennut maltittomaksi. Noin kurillansa olisi hän halusta rummuttanut Eliinan jalkeille, mutta ei tohtinut, sillä jos isännän uni samassa häiriytyisi, niin kävisi pian kylmästi rauhanrikkojan. Aikansa kuluksi rupesi Matti veisailemaan pitkän pitkää arkkiviisua: "Suloinen ääni nyt kuuluu, tuolla yrttitarhassa". Viidettä kertaa hän sitä jo alotti ennenkuin kyökkiin ilmaantui valkia. Matti suvaitsi silloin täydellä äänellään laulaa värsyn:

"Sen oven minä kiini suljen Jossa olin minä kasvanut; Ja ystävääni mä seuraan Jonka olen minä valinnut."

Samassa kuuli hän ratsastuksen töminän ja surkean hätähuudon maantieltä.

"Nyt on valkea jossakin valloillaan", lausui Matti itsekseen ja lähti joutuin ulos. Tallinnurkalle ehdittyään näki hän liekkien kohoavan Kaitalan talosta ja valkaisevan koko kylän. Valkean ympärillä liikkui ihmisiä tiheässä; kauemmaksi näyttivät ne mustilta ja rauhattomilta haamuilta.

Matti riensi hengen edestä tulipalolle. Täydellinen sekasorto ja hämmennys vallitsi siellä. Ruiskua ei ollut kyläkunnassa ja tuli oli päässyt niin ankaraan valtaan, että asuntuvan lasit jo sulivat ja porstuasta löivät liekit ulos. Emäntä kannettiin tunnotonna pihalle ja salista yritettiin pelastaa kalliinta ja kevyintä irtaimistoa. Isännästä eivät palvelijatkaan tienneet, oliko eilisellä matkallaan vaiko ylhäällä vinttikamarissa, jossa kesäiseen aikaan oli tapansa asuskella.

Kuultuaan palvelioiden välinpitämättömät arvelut ja tavattuaan Aamoksen pelastuspuuhissa lausui Matti hänelle:

"Seuraatteko Aamos minua?"

"Seuraan", vastasi Aamos rohkeasti.

"Tulkaa sitte", käski Matti ja otti kirveen ja köyden käteensä.

He läksivät tikapuita kohden; ne olivat pystytetyt rappusten viereen tuvan puolelle, jossa kuumuus oli ankarin. Matti teki köydenpäähän mutkan, heitti sen ylös osaavalla heitolla tikapuiden toiseen sääreen ja veti ne sitte alas.

"Tarttukaa kiinni", kehoitti hän Aamosta, asettuen itse toiseen päähän kantamaan.

Väkeä tuli auttamaan heitä kuin pääsivät loitommaksi tulta, ja tuota pikaa saatiin tikapuut pystyyn salinpuolelle, jossa vähemmin kuumensi. Aamoksen seuraamana nousi Matti niitä myöten katolle ja hakkasi minutissa, kahdessa pärekattoon aukon; sakea savu tuprusi siitä ylös. Savusta huolimatta katosivat Matti ja Aamos aukkoon ja menivät pelastamaan Kaitalan isäntää. Silmät kiinni ja harvaan hengittäen kulkivat he ylisiltä, kuuman savun tahtoessa tukahuttaa heidät, vinttikamarin ovea kohden. Hukka-askelta eivät astuneet ja Matti sai avaimesta kiinni; ovi oli sisäsalvassa eikä auennut. Aamos veti tulitikulla valkeata ja Matti murti oven rikki lukon kohdalta. Kaitalan isäntä makasi täysissä vaatteissaan sikeässä unessa, eikä herännyt, vaikka Matti häntä nosti istumaan; henkensä löyhkähti väkevältä.

Päistäreet, joilla välikatto oli peitetty, syttyivät samassa viheltäen palamaan ja paluutie oli katkaistu.

"Tässä ei ole aikaa viivyttelemään", lausui Matti, kuin ylinen oli valkean vallassa ja savua tuli oven rikkiöimestä kamariin. "Sitokaa Aamos köydenpää tuohon rautaiseen kohentimeen, minä vyötän toisen pään hänen ympärilleen."

Sitte löi hän akkunan rikki ja nosti siitä veljensä alas, Aamoksen päästäessä köyttä vähävähältä valumaan, siksi että väkijoukko ylettyi ottamaan pelastetun vastaan ja köyden auki.

"Ja nyt lähdette te, Aamos", päätti Matti ja sitoi köyden Aamoksen ympäri kainaloiden alitse, niinkuin äsken veljensäkin oli sitonut. "Teittä olisi hän kuollut, sillä minä en olisi osannut tänne kammariin, joka minun aikanani ei vielä ollut käytännössä, en ainakaan niin pian; päistäreet olisivat ehtineet syttyä ja silloin..."

Rikkinäisestä ovesta pääsivät liekit jo seinäpapereihin, kuin Matti asetti kohentimen poikittain akkunan karmilautoja vasten ja laski itsensä köydellä alas. Suosiollisilla silmäyksillä katselivat häntä nuoret ja vanhat ja kiitoksia kuului joka taholta Matin uskaliaisuudesta ja alttiiksiantavaisuudesta. Mattia eivät mielenosoitukset miellyttäneet ja hän puikahti kenenkään huomaamatta lähtemään kotiin, nähtyään että oli ryhdytty tarpeellisiin varokeinoihin tulen estämistä varten; naapuritaloihin ja läheisien huoneiden seinille ja katoille oli levitetty märkiä lakanoita ja raiteja.

Syksymmällä tanssittiin Kauramäessä Matin ja Eliinan kihlajaiset. Nimismies ei taipunut laskemaan kihlatuita vihille pappilaan, vaan piti pienet hääkköset Jouluna Kauramäessä. Kutsutuita ei ollut monta, vihkijä vaan ja kolme neljä henkeä joenäyräiltä; kutsumattomia oli paljo.

Matin äiti jäi edelleenkin asumaan omaan tupaansa, vaikka hän olisi ollut tervetullut Kauramäkeenkin. Askareita hän siltäki kävi tekemässä Eliinan kanssa ja ohjeita jakelemassa ja oppeja antamassa tälle karjanhoidossa. Aamos ja nimismies väittivät lampaiden karttuvan hänen korjuullaan erinomaisesti, ja rouva vakuutti Anteron nukkuvan helpommin kuin mummo tuuditteli ja lauloi.

Matti teki työtä päivät ja nukkui yönsä makeasti. Sitkeyttä ja väsymättömyyttä kysyikin Kauramäen talo, jossa joka nurkassa oli joko keskeneräistä tai tekemätöntä. Sadoin parin oli korjattava aitoja, sadoin sylin kaivettava ojia. Peltoja oli kynnetty ronkkimalla ja ruokamulta oli kutaantunut saroilta. Matti laski sahrainkynnet syvälle ja kynti pellot suliksi. Pajupensaat raivattiin niityiltä, jotka sitte kasvoivat enemmän heiniä, ja karjaa lisäännytettiin ja saroille saatiin siten lantaa ja ruokamultaa. Isäntä ei itkenyt penniä, vaan otti päivämiehiä ja urakkalaisia omien väkien lisäksi. Entinen laiha "talopaha" lihosi ja varttui paraimpain rinnalle.

"Kuin joutui miesten käsiin", sanottiin kylässä.

Anteron jätettyä kehdon liekuteltiin siinä Matin tytärtä Katria. Matti oli silloin jo niin aikava, ettei ollut kuulevinaankaan nimismiehen muistutusta kuinka ennustustako muka olisi ollut tarpeen, jotta rengistä olisi tullut isäntänsä vertainen.

Kaitalan talo joutui vieraalle. Emäntä syytteli tulipaloa häviönsä syyksi ja vakuutteli tulenuhriksi joutuneen, paitsi rakennusta ja irtaimistoa, jotka molemmat olivat vakuuttamattomat nekin, useampia tuhansia puhdasta rahaa. Hän sai eläkkeen, vaan pojalle ei jäänyt kuin vaatteensa ja muutama sata markkaa rahaa, jotka hän heti tuhlasi maailmanmatkoilla. Emäntä eli pari vuotta sisarensa luona eläkemuorina ja kuoli unhotetun kuoleman. Kaikki sukulaiset hyljeksivät poikaa, jolla ei ollut turvaa, ei oikeata ystävää siellä eikä täällä. Hän koetti asettua Helsinkiin asumaan, vaan palasi sieltä lyhyen ajan kuluttua syntymäpitäjäänsä melkein alastomana ja mainekirjansa tahrattuina. Viluisena ja nälkäisenä kohtasi Matti hänet talvipakkasessa maantiellä.

"Minä kuolen puutteesen ja häpeään", valitti hän Matille, "sillä työtä en ole oppinut tekemään ja nuori olen kerjäämään."

Matti vei hänet Kauramäkeen ja antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ylle. Tuliset hiilet, joita ainoastaan Matti kokosi hänen päänsä päälle, sillä kaikki muut mittasivat hänelle ansion mukaan, kolkuttivat hänen omaatuntoansa ja kaiuttivat menneitä. Matti huomasi veljensä tuskallisen mielen ja kuinka armolahjain ottaminen tuntui entiselle talonisännälle vaikealta, ja lohdutteli häntä sanoen: "Pitää ottaman paha vastaan niinkuin hyväkin."

"Sinä lähdet nyt tuonne äyräälle kanssani", puhui Matti vielä samana iltana veljelleen ja lähti häntä viemään äitinsä luokse. "Äitini on sinua odottanut jo kauan ja olisit kai tullutkin, jollei Silposen Jussi olisi saanut sinua veiviinsä ja loppuja rahojasi. Ensi aluksi on sinulla siellä lämmin huone, puhdas vuode ja ruokaa syödäksesi; sitte saamme nähdä."

Kärsimykset olivat karsineet ylpeyden hengen entisestä Kaitalan isännästä, sekä vaeltamisen halun ja hän jäi Matin äidin tupaan.

Matti toimi ripeästi ja ajoi muutaman päivän kuluttua vanhalla Pekalla ja vanhalla reellä veljeänsä katsomaan. Heiniä ja kirstuntapainen oli kotereissa.

"Ihmisen pitää tekemän työtä onnessa ja onnettomuudessa", tervehti hän iloisesti veljeään.

Kuin ei tämä vastannut siihen mitään, jatkoi Matti:

"Hevonen ja reki ovat tuolla ulkona ja..."

"Pekka ... vielähän olet hengissä", keskeytti veli.

"Ja tässä on sinulle rahaa", pitkitti Matti ja pani muutamia seteleitä pöydälle. "Näillä rahoilla ostat sinä kauppiaalta kahvia, sokeria, tupakkia ynnä muuta pientä tavaraa; tavaran vaihdat räsyihin ja räsyt viet Tervakoskelle ja sitte alotat taas uudestaan. Ihmisen täytyy tehdä työtä ja työtä se on sekin, eikä juuri huonointa."

"Sinä olet liian hyvä."

"Älä hupsuttele, kun sukua ja kaikkia ollaan."

Veli katsoi Mattia silmiin ja värähdyksiä näkyi hänen kasvoillaan.

"Ja minä kun luulin", lausui hän liikutetulla äänellä, "että sinäkin vihaat ja inhoat minua, kuten kaikki muutkin."

"Minäkö vihaisin sinua? Älä punnitse itseäsi väärällä vaa'alla, vaikka sanon, että kevytmielinen ja tuhlari olet ollut aina, vaan koiramainen ja häijy et ole ollut koskaan, et minulle, et kenellekään."

"Sanasi soivat oudoilta korvissani; ne ovat tottuneet roistonnimeen."

"Ja nyt vielä kaksi kohtaa ennenkuin lähdet", keskeytti hänet Matti. "Älä halveksi eläkä häpeä työtäsi, ammattiasi. Kierrä vieraita seurakuntia, jos et tahdo näillä mailla liikkua. Kuin pilkkaajan tapaat ja hän sanoo sinulle: 'Katsokaa, entinen Kaitalan isäntä hakee lumppuja', niin älä suutu hänelle, sillä ei hän niin pahaa tarkoita, kuin ehkä luulet ja sanansa kuuluvat. Jos sinulla on aikaa, niin tarjoo hänelle tupakkia piippuunsa, äläkä ole millänäsikään hänen pilkastaan. Kehu tavaroittesi hyvyyttä ja mainitse ikäänkuin sivumennen, kuinka keisarilla par'aikaa on kova paperin tarves, sillä uusia lakeja ja asetuksia tarvitsisi julistaa kansalle tusinoittain vanhettuneiden sijaan. Ja että hyvä pääsisi leviämään tänne, tuonne ja joka paikkaan, salpaamaan pahaa ja sen valtaa, niin täytyy isäntämiestenkin lähteä toimiin, hakemaan räsyjä, jotta paperia saataisi joutuun keisarille ja alammaiset tulisivat suojatuiksi väkivallalta, vääryydeltä ja pilkalta. Toiste tavattuanne olette vanhoja tuttuja ja hän tarjoaa sinulle piippuun, sillä, niinkuin sanoin, ei hän niin pahaa ajatellut, kuin lausuneeksi tuli. Se oli ensimäinen kohta."

"Sinä ajattelet virstoittain ja puhut kuin koulunkäyneet."

"Toinen kohta on tämä: Jos viinanhimo herää sinussa ja voittaa sinut, niin että menetät antamani, niin tiedä, että annan toiste, kolmannesti ja annan aina kaikki, mitä itsestäni irti saan, siksi että säälit minua ja voitat himosi. Ja sen voitat, kuin koetat ja muistat vaan olevasi veljeni ja isäni poika. Niin ... ja tuon navetan oven hakkaan matkalla ollessasi korkeammaksi, että saat Pekan suojaan kotiin tultuas levähtämään viikoksi kahdeksi. Heinät eivät ole kalliita kesällä saat niitä tehdä Kauramäen niitynmetsistä. Eihän tässä ole hädänkaunaa."

Matti ei ennättänyt takaisin Kauramäkeen, kuin veljensä jo lähti uuteen ammattiinsa. Aamoksen kanssa Matti katseli kartanolla, miten veli hiljalleen juoksutteli Pekkaa ja pysäytti sen kauppiaan kohdalle.

"Hyvässä alussa on puoli loppua", huomautti Aamos.

"On niinkin, on enempikin", lisäsi Matti, "ja varsinkin kuin pääsee uuden tien alkuun."

Ahkerassa työssä ja puuhassa kuluivat päivät ja riensivät vuodet eriuomaisemmitta tapauksitta. Matilla oli poika ja tytär, nimismiehellä niinikään. Antero kävi lyseota ja kuin Katri pääsi kansakoulusta niin Jooseppi ja Kaarina alkoivat vasta toista vuottansa.

Matin veli paransi elämänsä ja harjoitti työtänsä uutterasti. Jouten ei ollut kotonakaan, vaan osti timantin ja rupesi lasinleikkaajaksi väliajoillaan, milloin ei ajanut pitäjillä. Matin äitiä hän kutsui äidikseen ja Katri ja Jooseppi kutsuivat häntä sedäkseen.

Aamos ja Pekka kuolivat yksiin aikoihin.

Antero herra teki vuodessa vuoden tehtävät ja tuli eräänä Toukokuun päivänä, valkoinen lakki päässä ja valkoinen mieli rinnassa, Kauramäkeen. Matti häntä ensimmäisenä tervehti maisteriksi.

Kaarina kävi tyttökoulun lävitse ja meni sitte kihloihin pappilan maisterin kanssa.

Kaarinan esimerkki tarttui Katriin, vaan Katrin kihlaus tapahtui mutkikkaampia teitä kuin Kaarinan. Kahdeksantoista vanhana teki Katrin mieli meijerikouluun, mutta Matti oli vanhoillinen ja lausui jyrkästi kieltoansa. Nimismies aikoi käyttää kavaluutta ja käski Katrin tuomaan puoletkupit kamariin. Niitä Matin kanssa hörppiessä aikoi panna hän parhaansa liikkeelle, puhua, jonka taisi, tiedon, taidon ja sivistyksen tarpeellisuudesta ja tärkeydestä. Katri jäisi kuuntelemaan ja auttamaan. Jos Matti yhä vetäisi vastahankaa ja he viipyisivät, niin tulisi Eliina hakemaan Katria ja jäisi hänkin pinnistämään Mattia. Rouvalla olisi sitte asiaa Eliinalle ja Kaarina ja Jooseppi tulisivat hekin viimeksi rytyyn ja sitte tehtäisi kuuma yhteisryntäys, kunnes uppiniskainen voitettaisi. Semmoinen oli sotasuunnitelma, jonka onnistumisesta ei kukaan sotureista epäillyt. Vaan Matti saikin vihiä ansasta, ja kuin Katri käski häntä nimismiehen kamariin, niin lähti hän joutuin ulos ovesta ja mutisi mennessään kaatuneesta pellonaidasta, joka kiiremmän kautta oli tuettava.

Tuli sitte Antero maisteri kotiin kesälomalle ja Katri jutteli hänelle onnistumattomat kokeet. Antero miettimään tunniksi kahdeksi, siksi että löysi avaimen. Hän käski kaikkien taistelijain olemaan saapuvilla Matin syödessä päivällistä. Matti vainusi taaskin, että oli tavattomia tekeillä, kuin tupaan vähitellen tuli käsketyitä ja nousi kesken syöntiään pöydästä, aikoen lähteä karkuun. Nimismies tuli häntä ovessa vastaan ja pyörähytti hänet takaisin virkkoen:

"Nyt puhutaan asioista."

"Minun tyttärestäni...", mutisi Matti ja katsoi ulos akkunasta ohrapeltoon.

Antero astui samassa sisään.

"Isäni, äitini, sisareni, Eliina, Jooseppi ja minä", lausui hän totisella äänellä, "me kaikki menemme Katrin edestä täydelliseen takaukseen, niinkuin omasta itsestämme, ettei hän pane hattua päähänsä, eikä ota päivänvarjostinta käteensä meijerikoulusta tultuaan, vaan käy liinapäässään kirkossa kuten tähänkin asti ja hoitaa Kauramäen lehmiä entistä paremmin, joka vakuutetaan Kauramäen kartanossa..."

"Jaa menettekö?" kysyi Matti ja käänsi katseensa ohrapellosta takaajiin.

"Menemme", vastasivat kaikki niinkuin yhdestä suusta, paitsi nimismiestä, joka piteli vatsaansa.

"Menköön Katri meijerikouluun", sanoi Matti ja kävi jälleen pöytään.

Sillälailla pääsi Katri Mustialan meijerikouluun. Siellä he oppivat lähemmin tuntemaan toisensa, nimittäin Kaitalan uuden isännän vanhin poika ja Katri. He sattuivat elämään suotuisemmissa olosuhteissa kuin Matin äiti ja kukaan ei pyrkinyt erottamaan heitä. Arvoasteista ei kukaan hiiskahtanutkaan, kilvan vaan kiittelivät, kuinka nuoret sopivat toisilleen ja kuinka kaunis pari tulee pitkästä ja hoikasta pojasta ja suurisilmäisestä ja kepeäjalkaisesta tytöstä.

Matin paikatessa silojenrahkeita ja Anteron pitäessä hänelle esitelmää uudenaikaisesta pellavan-puhdistuskoneesta astui nuori mies sisään. Hän oli puettu kotikutoisiin vaatteisin ja kaulassa oli musta silkki. Tulija tervehti ensin Mattia ja sitte maisteria. Katri oli tulossa kyökistä tupaan, vaan huomattuaan äskentulleen seisahtui hän kynnykselle ja punehtui kasvoilleen. Nimismies ja Matin äiti tulivat kamarista tupaan. Nuori mies ei istunut, vaan jäi Matin eteen ja virkahti tuokion kuluttua:

"Katri ja minä tahtoisimme toinen toisemme. Annatteko tyttärenne minulle vaimoksi?"

Matin kädet alkoivat tutisemaan; silat luisuivat polvilta lattialle jalkain eteen.

"Eliina ... äiti..." lausui hän ja sanat olivat jäädä kurkkuun.

Eliina ja Eeva tulivat saapuville.

Matti itki toisella silmällään ja nauroi toisella, kuin virkkoi:

"Tämä mies pyytää Katria vaimokseen; tunnetko sinä häntä?"

"Tunnen", vastasi Eliina ja antoi Katrin käden nuorelle miehelle, joka seisoi siinä heidän edessään päätään pitempänä kaikkia.

Kuulumattomin askelin läheni Matin äiti rakastuneita. Nuoren miehen käsi oli kiertynyt Katrin ympäri.

"Minä siunaan liittonne", virkahti hän hennolla äänellä.

"Äitini", äännähti Matti ja nosti hänet kuni perhosen nuorten tasalle.

Hoikka mies painoi kihlasormuksen Katrin sormeen.

"Minä siunaan liittonne", toisti Matin äiti ja syleili kihlatuita.

Sormessa kiilsi sormus, kultainen kihlasormus.

Anteron laulaessa: "Sulhanen pulska nuorimies on", menivät toiset nimismiehen vaatimana vierashuoneesen, vaan Matti jäi akkunan eteen. Katseli siitä ulos valkoisia maisemia kyläänpäin ja suuri kyynel valahti poskelle. Kaitalan talosta siirtyi katse joenäyräälle. Savu nousi äidin tuvasta. Matti pyyhkäsi kyyneleen poskeltaan ja lähti veljensä luo. Soihdun, josta Jooseppi aamulla oli särkenyt lasin, otti mukaansa.

Antero vihittiin papiksi ja vietettyään häänsä pappilan neidin kanssa läksi hän kauniina Elokuun iltana rouvineen uuteen kotiinsa. Jooseppi kyyditsi nuorta pariskuntaa läheiselle asemalle ja Matti otti viimeiseksi jäähyväiset Anterolta, onnentuojalta. Pitkän luvun aikoi hän lukea maisterille seisoissaan portinpielessä, toisessa kädessään pidellen lakkiansa ja toisella puristaen Anteron kättä, mutta silmät kostuivat ja ääni tykähtyi. Tuulen leikitellessä hänen hiuksissansa ja hakeissa niistä valkoisia hapsia näkyville kuuli Antero hänen mainitsevan Kauramäen huoneen Herrasta, isäin hyvistä töistä ja lasten vakaasta vaelluksesta, vaan sitte puhuja sekaantui, keksi samalla vikaa valjastamisessa ja torui Jooseppia, joka oli unhottanut vetää silan-nappulainnauhat reikäin lävitse.

Ennen käännettä liehuttivat Antero ja hänen rouvansa nenäliinojaan. Nimismies, rouva ja Eliina seisoivat kukin avatun akkunan ääressä ja liehuttivat vastaan. Ja portinpielessä seisoi Matti ... ja kohotti lakkiaan.

JOKAPAIKAN EERON HELSINGIN-MATKA.

Jokapaikan torppa seisoo korkealla kalliolla, ja kalliolle näkyy koko Hurjain kylä päästä niin toiseen, lukuunottamatta viittä, kuutta metsätaloa, jotka ovat peräti kätkössä ja kaukana.

Torpan nykyinen isäntä Eero on lyhyt, leveähkökasvoinen ja varsin jokapäiväinen mies. Hän tekee päivän viikossa rikkaan talon työtä omalla hevosellaan ja kotoisilla eväillään. Taitava teurastaja on hän sitä paitse ja syksyisin haetaan häntä ahkerasti talosta taloon päättämään syöttiläiden päiviä.

Jokapaikan aineellinen toimeentulo on ahdasta. Sitä todistavat vastaansanomattomasti hatara asuinhuone, ränsistyneet ulkohuoneet ja Eeron värittömät kasvot. Vuosi on niin pitkä, että se tarkoin viepi tuomansa eväät, jopa säännöllisesti osan seuraavankin vuoden tuloista. Taantumisen ja vanhoillisuuden syitä on torpassa ja sen ulkopuolella, sepissä ja sysissä.

Henkiset riennot ovat täydellisessä sopusoinnussa aineellisten kanssa. Nuorena osasi Eero katkismuksensa niin hyvin kuin joku toinenkin, lauleli sitte aikansa uusia ja kauniita rakkauden lauluja ja meni aikoinaan naimiseen.

Rataansa myöten on Eeron elämä vierinyt eteenpäin hiljalleen ja kolinaa pitämättä. Aika ei näy hänessä vaikuttaneen sanottavaa muutosta, vaan lauluissa tapahtui käänne kuin Runebergin "Sotilaspoika" valloitusmatkoillaan osui Hurjainkin kylään. Kukaan ei kysynyt, mistä se tuli, ja kaikkein vähimmin Eero, vaan jokainen tunsi, mihinkä se meni: sydämmeen se meni ja lämmitti siellä, lämmitti niinkuin ei koskaan ennen. Eero sen kuuli, oppi ja otti omakseen. Monta vuotta on siitä kulunut ja monta kaunista laulua on hän sittemmin kuullut, vaan mikään niistä ei ole syrjäyttänyt Sotilaspoikaa. Se on Eerolle yhtä rakas tänään kuin parikymmentä vuotta sitte; sen sanat, sen sävel ovat hänestä yhtä uusia, yhtä lämpöisiä kuin ensi kerran tavatessakin. Talven kajeessa ilmassa metsätiellä kulkeissaan, kesän, helteessä hikoillessaan, kotonsa tanhualla, rikkaan talon työmaalla, niin ... missäpä ei Eero olisi hyrähdellyt:

"Hän kylmää, nälkää... Mun isän armahin."

Joulun läheltä on kertomuksemme. Kukko on kiekunut kerran, kaksi, alhaalla kylässä on tyyni, vaan Jokapaikan nurkissa, jossa tuuli nukkuu ani harvoin, liikkuu nytkin suojakas puuska. Valkeat pilkoittavat sieltä ja täältä ympäri kylää, talojen tuvista ja mökkiläisten akkunoista. Jo hyvissä ajoissa ennen päivänsarastusta pujahti kuu metsänrantaan ja punerti sieltä lumisien kuusien välistä. Tuoreita, koivuisia puita paloi Jokapaikan liedellä. Eeron vaimo keitti kahvia ja Eero istui lieden tasaisella kivellä ja rasvasi saappaitaan. Poika nukkui vielä vuoteella. Vahva tervan ja talin käry levisi matalaan huoneesen Eeron saappaista, kuin hän niitä pyöritteli käsissään, hauteli niitä liekkien lähellä ja taas käänteli. Saappaat olivat paikatut alta ja päältä, pitkin ja poikin; kokoa ja painoa oli niissä yhtäpaljo kuin paikkatilkkojakin.

"Nyt eivät ne vety ... viiteen poutakesään", vakuutteli Eero ja painoi etusormensa kynnellä paksua pikilankaa oikean saappaan kärjessä, ennenkuin veti sen jalkaansa.

Vaimo mietti tärkeämpiä, eikä virkkanut Eeron sanoihin mitään. Sikurinpalanen oli kädessään ja kahvipannun kansi auki. Jota enemmän hän katseli sikuripalasta, sitä suuremmaksi se kasvoi hänen silmissään, ja ennenkuin se tipahti kiehuvaan kahvipannuun, oli se kutistunut neljä kertaa pienemmäksi alkuperäistä kokoansa.

Eero ehti pienentää tupakintyviä piippuunsa siksi, kuin kahvikin ehti valmiiksi, ja istumaan rahille pöydän päähän.

Vaimo nosti pannun pöydälle ja alkoi kautta rantain tärkeämpiä.

"Joulukin jo kohta tulee", lausui hän huoahtamalla ja kaatoi kahvia Eerolle ja itselleen.

"Kun vaan ihmiset saisivat jouluvaroja", lisäsi Eero ja auttoi siten vaimoaan asiaan käsiksi.

"Tällä viikollako sinä lähdet kaupunkiin, jotta mekin saisimme Jouluvaroja. Huomenna sopisi niin hyvin, minun mielestäni."

"Mitä siitä kaupunkiinmenosta, kuin ei ole mitä panna rekeen kuormaksi? Mitä niistä ajelemisista? Kovimpa laihaa sun kahvisi onkin."

"Eihän puolinaulaa ijankaiken kestä."

"Olisit pannut enemmän sikuria."

"Sikuri tekee lopun rinnoistani... Panisit kuormaksi pari tynnyriä kauroja, pari vartaallista leipiä ja puoli säkkiä ruisjauhoja. Sillä saisimme..."

"Ja keväillä haen sitte kauransiemeniä lainaksi ja maksan syksyllä viisitoista kappaa kasvuja tynnyriltä pääoman lisäksi. Leivät ja jauhot loppuvat nekin keskenaikojaan myymättäkin."

"Saahan kauroja lainaksi kymmenen kapan kasvuakin vastaan ... ja rukiita ... niin, lainattuhan niitä on muinakin vuosina, joka kevät minun muistooni, vaan ... Heilikki kantaa kohta, kenties jo ylihuomenna ... juotetaan vasikka ja myydään lihat kaupunkiin..."

"Ja ostetaan rahoilla hamekankaasi langat..."

"Ole nyt, äläkä tuossa ... ostetaan vasikan hinnalla pari tynnyriä kauroja. Eihän tässä Jouluna ruveta kitumaan kahvitta ja sokeritta. Nisujauhoja ja livekaloja..."

"Paljo menee, vaan vähemmälläkin tulee toimeen."

"Naapuritkin nauraisivat, kuin tietäisivät, ettei meillä ole Joulua ollenkaan. Juhokin tarvitsee uuden lakin ja uudet saappaat."

"Onhan sillä lakki."

"On, liputon ja keskeltä tuppaavat hiukset ulos. Saappaat ovat rikki ja niin ahtaat, että likistävät pojan jalat hilloiksi."

"Minä neulon sukkiin anturat vanhoista varsista."

"Älä nyt, eihän Juho saisi hetkenkään rauhaa toisilta pojilta. Kaupungista tuot niin paljon rahaa kotiin, että lunastamme vuodat nahkurilta. Minä jo puhuin suutarille ja hän lupasi... Tarvitseehan pojan kerran päästä kirkkoon Joulunakin kuin on jo kymmenen vuoden vanha ja palttoo ja vaatteet valmistuvat jo tänään."

"Mitähän tuo...?"

"Ole nyt! Juhon täytyy päästä kirkkoon Jouluaamuna. Lapset tulevat semmoisiksi töröjölleiksi..."

"Ja yhtäoikeiksi."

"Kuin eivät pääse mihinkään. Kiertokoulun-opettajatar sanoi Juholla olevan kauneimmat silmät kuin kellään oppilaistaan."

"Ja minä voin vakuuttaa Juhon olevan vahvimman tupakkimiehen. Latvat viepi maaru tupakkikontistani, minä saan polttaa paljaita juuria ja..."