Part 6

Nauru saattoi Matin niin ymmälle, ett'ei muistanut edes huomauttaa Jussin olevan päälaiskan.

Samana päivänä sanoi huonomuistinen Matti nuoremmalle rengille:

"Kuinkas se laulu nyt taas olikaan?"

"Mikä laulu?" uteli tämä ihastuksissaan.

"Se niin rikkaan renki ja renki."

"Jaa sekö? Näin se on: Vaikka ma olen köyhän lapsi..." ja nuorempi renki lauloi laulun ynnä monta muuta lisäksi.

Elettiin vuosi, kappale toistakin ja kevät oli mailla. Mattia kunnioitettiin ja pidettiin arvossa ahkeruutensa ja toimeliaisuutensa tähden. Kaitalan talossa ei ollut tekemätöntä, mikäli se koski Mattia ja maanpitoa.

Eliinasta oli tullut sorea ja jalkava neito. Matkamiehet ja oudot erhettyivät useinkin puhuttelemaan häntä milloin talontyttäreksi, milloin nuoreksi emännäksi.

Aamos oli yhtäläinen kuin ennenkin.

Paraimmassa sovussa ja yksimielisyydessä elivät Kaitalan isäntä ja hänen äitinsä. He eivät väsyneet nauttimaan elämän hyvyyttä täysinmäärin.

Joen äyräillä asujat huolehtivat vaan puhdasta ja pelkkää onnenhuolta Matin ja Eliinan tulevaisuudesta.

Mutta silloin nousikin rajuilma; itku ja parku, valitukset ja voivotukset seurasivat sitä. Vihurina myrsky alkoi näin:

Eliina puheli Matille pitkän hetken ja vallan hiljaa ja arasti eräänä kesäpäivänä. Isäntä oli luonut silmänsä häneen ja pyrki naurattelemaan häntä. Ett'ei asia joutuisi Matin korviin liioiteltuna, tahtoi hän sen kertoa jo ajoissa itse. Tukalan asemansa vuoksi esitti Eliina eroamista palveluspaikasta kesken vuotta.

"Ei käy laatuun", päätti Matti, joka kuunteli Eliinaa tyynemmästi, kuin tämä luulikaan.

"Miksi ei?" kysyi Eliina, koettaen salata pelkoansa niin paljon kuin mahdollista.

Matilla oli monta syytä. Ihmiset kyselisivät ja onkisivat, kunnes arvaisivat kaikki; velimies saisi uuden häpeän ja vanhojakin on jo viljalta. Kiireimmäksi työajaksi tuskin laskisivat palvelijaa pois, paitse ilmiriidalla. Ja kuin hän varottaa veljeänsä, niin tottahan tottelee; eihän niin ihme mahda olla, ett'ei täysjärkinen mies käsitä mitä rauhaansa kuuluu.

"Kova onni, ett'en mä taipunut eroamaan silloin, kuin sinä tahdoit", huokasi Eliina, joka pelkäsi Matin veren kiehahtamista enemmän, kuin uskalsi ilmi tuoda.

Alistui Eliina kuitenkin Matin tahdon mukaan ja vuosi päätettiin palvella päähän asti. Matti lupasi hillitä itsensä ja luottaa Eliinaan, tulkoon mitä tahansa. Vanhemmiltaan päättivät salata alun ja lopun. Tekivätkö sen omaksi vahingokseen, ei tiedä kertomuksemme mainita. Aamoksen vakuutti Eliina näkevän enemmän yhdellä silmällään kuin Matin kahdella.

Keskustelun loputtua meni Matti veljensä kamariin ja lausui hänelle:

"Anna Eliinan olla rauhassa, äläkä satuta kättäs häneen, sillä jona päivänä sinä sen teet, pitää sinun..."

Viimeisen sanan jätti Matti sanomatta, toivoen veljen ymmärtävän puolestakin puheesta.

"Voi ku hupsuttelet, vaikka sukua ja kaikkia ollaan", vastasi tämä kevytmielisesti ja tarjosi Matille arrakkiryyppyä.

"Sinulla on kyllin muita naurateltavia."

"Älä turhista ... niitä on kyllä olemaan ja jäämään sinulle ja minulle. So, heitä pois!"

Matti otti lasin pöydältä ja paiskasi sen uunin eteen kappaleiksi. Hän ei enää voinut itseänsä hillitä.

"Kuuletko, jona päivänä sinä kosket häneen, pitää sinun kuoleman", lausui hän kovalla äänellä.

Kamarin ovi aukeni samassa ja Aamos astui sisään.

"Matti", lausui hän, "muista Kainia ja Aapelia", ja vei Matin kanssaan ulos pihalle kauniisen kesäiltaan.

Vihuria seurasi myrsky, sillä Matti ei muistanutkaan Eliinalle antamaa lupaustansa, eikä Aamoksen varoitusta, vaan löi rukiinleikkuun aikana veljensä otsaan pitkän ja syvän haavan. Kaksi viikkoa taisteli elämä ja kuolema Kaitalan isännästä. Matti oli sen ajan takausta vastaan irti ja odotti kotoollaan joka päivä kuolonsanomaa ja vangitsemista. Äiti vanhettui niinä kahtena viikkona enemmän kuin viimeksi kuluneina kahtenakymmenenä vuotena. Eliina oli kuin elävältä kuollut. Käsi poskella istui hän yöt päivät, tiedotonna mitä ympärillä tapahtui. Mitään ei puhunut, sanaakaan ei valittanut, jos häneltä mitään kysyttiin, niin katkonaisia ja hajanaisia vastauksia antoi. Surunsa oli ylen suuri ja raskas.

Väkevin oli vanha Aamos. Hän juoksi Kaitalan ja Matin kodin väliä aamuin illoin, toi sanomia ja kertoi mitä sairas oli viimeksi puhunut, mitä syönyt, mitä juonut. Hän se sai toivon kipinän sytytetyksi kaikkiin muihin paitse Eliinaan. Tämä ei ymmärtänyt mitään, katsoi vaan tuikeasti puhujaa ja oli kuin kuva.

Kahden viikon kuluttua astui pitäjän uusi nimismies Matin kotiin; äiti meni tainnoksiin, vaan Matti kysyi levollisesti:

"Joko lähdemme?"

"Kuinka vaan tahdotte", vastasi nimismies naurahtaen, "tarvitsisin minä rengin."

Matin äiti virkosi. Tähän asti oli hän luullut Aamoksen salaavan asiain todellista tilaa. Hänen sydämmensä pohjasta nousi harras kiitos korkeuteen.

Nimismies asui Kauramäen talon kohdalla, maantien toisella puolen. Samana päivänä, jolloin Matti muutti uuteen palveluspaikkaansa, nostettiin Eliina sairasvuoteelle. Hän oli kuumeessa ja houraili.

Varsin varmasti ei kukaan tietänyt tapahtumain juoksua Kaitalassa. Yksi puhui yhtäänne, toinen toisaanne, lyömiseen asti. Puhuttiin miten puhuttiinkin, niin aina annettiin Aamokselle osansa. Yksi tiesi Matin ja Aamoksen kaivaneen Saunasuon ojaa heinänteon ja rukiinleikkuun välisenä päivänä. Nuorempi renki korjasi niityn aitaa ja toinen piika oli kuminoita niittämässä. Työjärjestys oli jo aamulla suututtanut Mattia, joka olisi tahtonut koko väen lehdentaittoon. Ojaa kaivettaessa kummasteli Matti Aamokselle, "että jokohan isäntä tarttuu talonohjaksiin ja heittää herrastelemiset sikseen". Aamos siihen oli virkkanut jotain sudesta ja karitsasta. Silloin oli Matti kyömähtäen lausunut: "Täällä suolla on tänä päivänä kuumempi kuin helvetissä" ja lähtenyt kuin paholaisen takaa-ajamana terävän lapionsa kanssa kotiin. Aamos oli juossut hänen jälessään ja huutanut Kainia ja Aapelia, vaan Matti ehti ennen häntä ja verta juoksi jo isännän otsasta, kuin Aamos joutui kotiin.

Toinen tiesi enemmän asiallisia kohtia ja kutoi kertomuksensa niiden mukaiseksi, asettamalla Aamoksen vakoilijaksi, Matin liittolaiseksi ja apumieheksi.

Kohtauksen loppuosan puhuivat molemmat samalla lailla. Juoksujalassa oli Matti mennyt nimismiehen luo itseänsä kiinni antamaan. Pois laidoiltaan kuin oli, niin oli virkkanut sisään astuttuaan:

"Eikö herra vallesmanni tunne minua? Minä olen Kaitalan Matti ja minä tapoin veljeni, mutta en minä ole mikään äpärä. Äitini voi näyttää teille sormuksen, kultaisen kihlasormuksen, joll'ette muutoin usko."

Nimismies takasi Matin irti omalla edesvastauksellaan.

Kaitalan isäntä parantui hengenvaarallisesta haavastaan. Arpea, joka jäi otsaan ja julmensi muotoa, hän sadatteli, eikä Mattia, joka sen löi. Äiti oli samaa mieltä ja olisi antanut vaikka sormen kädestään, jos sillä olisi saanut arven näkymättömiin.

Ihmiset eivät enää tuominneet Mattia niinkään yksimielisesti. Joku tosin lausui kammonsa häntä kohtaan, mutta toiset puolustivat häntä, väittäen Matin olevan kunniallisen miehen esikuvan; toiset vielä lisäsivät, että jokainen hekkumoitsija ansaitsisi saada samanlaisen rangaistuksen kuin Kaitalan isäntä.

Moisia teitä joutui Kaitalan Matti nimismiehelle rengiksi.

Kuin Eliina parantui, tuntui hänestä siltä, kuin olisi nähnyt pahaa unta. Pyhäinpäivästä tuli hän nimismiehen piiaksi; Aamos jäi edelleen Kaitalaan.

Matti vetäytyi kuoreensa unhottaen menneet ja oli niinkuin ennenkin, onni ei vaan vieläkään hymyillyt hänelle. Tiedämme nimismiehen asuneen Kauramäen talon vastapäätä. Syystä tai toisesta oli se talo menokerroillaan. Matilla oli oma tupansa pihan reunalla ja sieltä hän katseli Kauramäkeä joka päivä, katseli liiemmäksikin. Hänellä olikin omat syynsä siihen. Tottunut kuin oli kovaan työhön, niin kyllästyi hän piankin hyviin päiviinsä. Nimismiehellä oli hevonen ja sen Matti hoiti niin hyvin kuin hevosen voi hoitaa, oli lehmäkin, mutta sen ruokkiminen kuului Eliinalle. Matille ei siis jäänyt muuta kuin tallissakäyminen, halkojenpilkkominen, vedenkantaminen ja pitäjällä-ajeleminen, eli toisin sanoen: ei juuri mitään. Hän katseli käsiään ja huomasi niiden pehmenevän päivä päivältä. Ja sitte hän taas katseli Kauramäen taloa.

"Mikäs Kaitalan Mattia surettaa?" kysyi nimismies kerran Matilta, kuin tämä pätki lapuja halkokatoksen edessä.

"Tässä työssä pääsee heilumaan vaan tuppi ja veitsi, eikä mies", vastasi Matti, lyöden samalla kirveensä pölkynpäähän ja katsahtaen Kauramäkeen.

Nimismies tajusi Matin ajatukset. He istahtivat pinonpäähän ja nimismies tarjosi Matin piippuun vaakunata. Savujen käydessä puhkesivat molempain ajatukset sanoiksi. Myöskin nimismies oli katsellut Kauramäen taloa ja katsellut sitä samoilla silmillä kuin Mattikin, vaikka eri perusteilla. Hänellä oli kaikki ostossa ja rahanpanttina. Puut, heinät, leipä, särvin ja huoneiden vuokra nielivät nielemättä hänen palkkaansa. Vaan oltaisi Kauramäen isäntänä, niin ei tarvitsisi maksaa huoneiden vuokraa, ei ostaa puita, heiniä, leipää, särvintä, ei yhtään muuta kuin ylellisyystavaroita, niinkuin vaakunata ja sen semmoistakin.

"Paljonko ne panevat hintaa sille?" kysäsi nimismies Matilta, kuin olivat vaihtaneet ajatuksiaan hetkisen.

"Kymmentä tuhatta ne puhuvat, mutta nyt on raha tiukassa; heltiäisi se allekin siitä, ainakin satoja, joll'ei..."

"Tokkohan?" keskeytti nimismies. "Kauramäessä on maata toinenkin laikale."

"On kyllä, mutta mahona ja nurmena. Viljelyksessäkin olevat pellot ovat tyyni kuljatuita; siksipä ei sitä ole kukaan ostanut; aikaa myöten siitä kyllä pesisi."

"Se on siis ostettava."

"On ostettava."

Nimismies poistui kamariinsa, ajatukset ahkerassa työssä. Vasta-alkanut kuin oli, niin oli hänellä huonekalunsakin osaksi velkana. Ja nyt oli kuitenkin etsittävä keino, jolla pääsisi alkuvauhtiin; oli mietittävä miten saisi semmoisen irtaimiston, että arvaisi talonkauppoihin. Jos kovin rääpimällä alottaisi, niin saisi potea vuosikausia, kenties ikänsä. Ja talo oli ostettava, siitä ei päässyt mihinkään. Kymmenen tuhannen korot eivät nousisi puoleenkaan hänen palkastansa. Pantaisi alussa suu säkkiä myöten ja elettäisi tiukemmasti. Hyvitystä saataisi sitte, sillä talo oli hyvä, ainakin tilusten suuruudelta. Huoneet olivat tosin vanhat ja mädät, mutta metsää oli yli tarpeen; pellot laihdutetut ja huonoissa ojissa, mutta siksipä sen saisikin kymmenellä tuhannella, muuten maksaisi ehkä viisi kuusitoista. Ja niinkuin Matti sanoi, niin aikaa myöten siitä kyllä pesisi. Ja nimismies tunsi ihan, kuinka himoitti koettaa maanviljelystä. Ja tunsi senkin että himon on hän perinyt isältään, pienen seurakunnan kappalaiselta. Isä kulki yhteen aikaan vaalissa ehtimän jälkeen ja haki hakemistaan kirkkoherran virkoja. Ei hänen maisteritutkintonsa enempää kuin ensimmäinen vaalisijakaan, jonka aina sai, auttaneet häntä kirkkoherraksi ja paksumman leivän syrjään. Teräväpäinen kilpailija, joka oli vaan kaksi kolme vuotta viipynyt yliopistossa, luki ja lauloi itselleen kirkkoherran viran niin että hivahti, mutta isä jäi kuin jäikin äänittä hiljaisen äänensä ja olentonsa vuoksi. Alakuloisena hän palasi jokaiselta vaalimatkaltaan, kunnes kerrassaan lopetti ne. Vähän omituisesti se kävi. Naapuri-seurakunnan kirkkoherra kuoli ja isää pyydettiin neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Hän suostui pitäjäläisten pyyntöön ja luuli onnen koittavan vihdoinkin. Vaan siinä hän erhettyi. Pyytäjät eivät enää maininneetkaan häntä, kuin olivat nähneet ja kuulleet kolmannen vaalisaarnaajan. Isä tunsi myöskin hänet. Koulussa kutsuttiin häntä Rällä-Riikaksi, yliopistossa, jossa tieteellisyys joka alalla pyrkii voitolle, poikkeuksetta fonograafiksi. Kahdessa vuodessa ennätti hän lukea jumaluusoppinsa, kaksi vuotta oli hän ollut kirkkoherrana. Hän huumasi koko seurakunnan ja isä oli häpeissään ja nolona. Suuri perhe oli hänellä kotosalla ja lapsia olisi pitänyt kouluttaa, vaan varat eivät tahtoneet riittää likimäärinkään. Sitte ei isä onnekseen enään koettanut suurempaa seurakuntaa itselleen.

Samana vuonna, jolloin hän, vanhin poika, erosi lyseosta ja antautui käräjäkirjuriksi, sai isä uuden rengin ja Matti oli hänkin nimeltään. Ja Matilla oli yksi viisausohje: Ihminen saavuttaa parhaimman onnensa maata kaivamalla. Matti kynti, kaivoi, kuokki onnen maasta, kappalaispuustellista. Isä ei lähtisi enää suurempaan seurakuntaan, vaikka tultaisi vaunuilla hakemaan, eikä nuorempain veljien tarvinnut keskeyttää lukuansa, niinkuin hänen. Kauramäen talo on siis ostettava ja ostettava joutuun, ennenkuin joku toinen ehtii. Sitte voi hän kirjoittaa isälleen ja veljilleen, että hänelläkin on talo ja Matti.

Parin päivän kuluttua edelläkerrotusta teki nimismies, Matille sanaakaan sanomatta ja keneltäkään neuvoa kysymättä, halko-urakan viinapolttimon herran kanssa. Matti kynsäsi korvansa juurta, saatuaan kuulla isännältään kaupan ehtoineen ja arveli siinä olevan monta jussinkoukkua ja monta mutkaa. Pääsi siitä hänkin sitte halonhakkuusen selkäluitaan ojentelemaan ja ruumistaan heiluttelemaan ennenkuin kaksisataa pinoa saatiin lyödyksi Kauramäen metsään. Tuli sitte syksy, vaan talvi viivytteli tuloaan; tuli Joulu, mutta lunta ei tullut kuin nimeksi. Matti ei tahtonut pysyä nahoissansa. Hän noitui ja morkkasi almanakantekijöitä ja kirjakauppiaita, kuin eivät edeltäkäsin ilmoittaneet talven juonia. Tammikuussa saatiin pariksi päiväksi kunnollinen rekikeli, vaan sitte kolisivat taas rattaat maanteillä. Ja isännän kauppakirjassa oli pykälä, jossa määrättiin kymmenen markkaa sakkoa jokaisesta halkosylestä, joka ei määräajan kuluessa ollut perillä, eli yhteensä kahden tuhannen markan kaupanrikkojaiset. Reellä ja rattailla, rattailla ja reellä halot kuitenkin hinattiin järven rantaan. Paitahihaisillaan telmi ja ärjyi Matti halonajossa, tottelematta isäntänsä varoitusta vilustumisesta. Seuraus oli se, että Matti keväillä, uitonaikana, makasi vuoteen omana ja vilutaudin käsissä. Viimeisen kiven heitti uittoherra Silposen Jussi. Myötätuulen puhaltaessa, jolloin halkopyräät olisi helposti saatu hyvään turvaan salmensuuhun ja siltä joelle, huvittelihe tämä kuokkavieraana pitkissä, kaksipuolisissa häissä. Vastatuulen särkiessä puomit ja ajellessa halot ympäri järvenrantoja kuulumattomiin ja näkymättömiin, vietti uittopäällikkö vapaamaanantaita ja lievitteli kohmeloaan. Ja Matin täytyi maata hupun alla ja lämmitellä itseään, voimatta vetää rikkaa ristiin onnettomuuden häätämiseksi.

"Joll'ei polttimon herra anna sakkorahoja anteeksi", lausui nimismies Matille, kuin tämä jo oli terve, "niin olemme me Matti köyhiä miehiä ikämme."

"Senkin paistettu ja Ameriikan kulkija", puheli Matti hampaittensa välistä ja leukansa alta. "Sitä miestä minä halusta likistäisin oven välissä yhden ruokavälin."

Vaan Matin vihan-esine, uittoherra Silposen Jussi, katosi paikkakunnalta kuin kaste metsän kainalosta samoihin aikoihin, jolloin tuulikin ajeli halot kadoksiin. Kaunis summa meni nimismieheltä hakkuu- ja vetopalkkoihinkin, puhumattakaan metsän hinnasta.

Eteenpäin on elävän mieli. Matti haki lohdutusta vastoinkäymisessään ja löysikin sitä työssä. Ennen pitkää oli hänen asuntonsa täydellinen kalusepän paja, jossa vuoleksi ensin lusikoita, sitte haravia, lopulta veisteli rekiä ja joka lajia talon tarvekalua. Nimismies oivalti miehen tuuminkin ja minnepäin ne yhä soutivat, mutta lausui sentäänkin piloillaan:

"Ei ole sillä meidän Matilla peukalo keskellä kämmentä, vaan saisiko luvan kysyä mihin näitä."

Matti keskeytti hänet vastaamalla erään sadun nimen:

"Kaikkia matkalla tarvitahan."

Isännältään Matti salasi laskujensa perustukset ja pylväät, vaan Eliinalle hän ne ilmaisi hänen syntymäpäivänään.

"Tänäpänä täytän minä viisikolmatta", lausui hän tärkeällä äänen painolla, syödessään kyökissä päivällistä eräänä Laskiaisena, "mutta kuule Eliina, tuo silakkaa pöytään, minä pelkään jo paistin hajuakin."

"Ei ole silakoita", vastasi Eliina.

"Voi sun Taavetti! Vai ei ole silakoita! Ja tänä vuonna kuitenkin päättyvät nämät pidot, loppuu tämä makianleivän-juhla. Kuuletko sinä, että se loppuu?"

Eliina ei ymmärtänyt Mattia, enempää kuin nimismieskään, joka Matin lujan puheen johdosta oli tullut kamariin raollaan olevan oven taa.

"Mitä sinä oikein ajat takaa?" kysyi Eliina.

"No sitä", vastasi Matti, joka ei tiennyt kolmannen henkilön läsnäolosta, "että tähän taloon syntyy piakkoin poika; ja poika tuo onnen ja..."

Eliina ja nimismies iskivät silmää toisilleen.

"Vaan jos tapaisikin olla tyttö", väitti ensimainittu.

"Ei ole kuin poika, onnentuoja, olojen muuttaja. Uskotko sen?"

"Uskon sitte kuin..."

"Etkö ennen?"

"Ei ole täytymystä."

"Vaan minä uskon. Ai, ai, minulla on niin luja usko, että se oikein kumisee."

"Oikein puhuttu", lausui nimismies ja astui kyökkiin. "Minä rupean puolellesi Matti ja sitte meitä on kaksi. Uskokaa pois, Eliina, Matti on oikeassa; ja sen pitää olla poika."

"Ja pojassako sitte vaan on kalakeitto ja kaksi haukea?" muistutti Eliina ja lähti rouvan puolelle.

Riitti siitä sitte verestä sanakiistaa kahden kuukauden vaiheille eli Pääsiäis-lauantain ehtoosen saakka, ummelleen kello kymmeneen. Tapahtuma ratkaisi silloin voiton nimismiehelle ja Matille. Ensimainittu unhotti sen johdosta lukea päivän postissa saapuneita sanomalehtiänsä ja viimemainittu unhotti nukkumisensakin koko yönä. Kello viideltä nousi Matti aamulla ylös ja lähti ulos katsomaan nousevaa aurinkoa. Että se juhlan varhaisena aamuhetkenä riemusta hyppelee noustessansa maailmoille, siitä oli Matti yhtä varmasti vakuutettu, kuin että Paratisi oli itäänpäin Eetenistä. Tallissa hän myöskin pistäytyi samalla. Höhö-hö-höö härisi hänelle hevonen, joka ei ollut mikään muu kuin entinen Kaitalan Pekka. Vaihtureille jouduttuaan oli se kulkenut kädestä toiseen ja pysähtynyt viimein nimismiehelle. Matti taputti vanhaan tapaansa Pekkaa lautaselle ja puheli sille ystävällisiä sanoja. Entistä kiiltävämpi ja lyhyempi oli hevosen karva, silmät oli samat lauheat. Sitte Matti asteli kyökkiin päin, aikeessa mennä aamukahvia odottamaan ja odottaissaan kiusottelemaan Eliinaa. Silloin kuului nimismiehen ääni lasikuistilta:

"Mats Kaitala!"

Matti ei ollut hidas käsittämään ja seuraamaan kutsua. Kaitalan Matti ja Mats Kaitala tulivat aina suopealta suunnalta. Lyhyesti lausuttu Matti sitä vastoin soi vallan toiselta. Jos isäntänsä käski: "Mene valjastamaan Pekkasi, Kaitalan Matti, jotta lähdemme reppureita tervehtimään metsätaloihin", niin sai Matti huoletta valehdella kengän hölkkäävän, tai painajaisen niin pahasti maanneen yöllä hevosen, että hiki valui joka karvan juuresta vielä aamusellakin. Matin puhe kävi silloin täydestä ja reppurit jäivät sillä kerralla rauhaan. Mutta jos isäntänsä lausui: "Matti! Pekkasi puihin ja arkangelien perään", niin silloin ei auttanut valeet, ei muu kuin "surko pois sanoi turkulainen".

Nimismies istui virkakamarissaan keinutellen itseään keinutuolissa, kuin Matti astui sisään ja lausui:

"Huomenta päivää!"

"Huomenta, huomenta, paina puuta", kehoitti nimismies, jolla oli paras puoli päälläpäin.

Matti kyllä tiesi, ettei se paras milloinkaan häntä jättänyt, vaikka väliin piili pohjemmalla, niin ettei outo nähnyt hänessä muuta kuin kovan herran ja ankaran virkamiehen, vaan, niinkuin sanoimme, Matti kyllä tunsi isäntänsä.

Istuneeksi tuskin ehti Matti, kuin jo tuli Eliina kantaen kahvia monenlaisten leivoksien kera.

"Lyö sekaan ja ota joka lajia", kehoitti nimismies Mattia.

Matti vitkasteli kahvia ottaissaan, palan sokeria pudotti kerrallaan kuppiinsa, katsoi tarjottimen kantajaa silmiin, nosteli leivoksia yhden erällään lautaselleen ja koukkasi samassa:

"Ja nyt meitä on sitte kolme kovaa."

Eliina ei ollut älyävinään Mattia, vaan sanoi:

"Sinäkö se kolmas olet, vaiko minä?"

Nimismies hymyili heille molemmille. Matti oli hänen Mattinsa, Eliina oli hänen rouvansa Eliina; Eliinaa nimismies teititteli, Mattia sinutteli; Mattia rouva teititteli, Eliinaa sinutteli.

"Matti tarkoittaa, että meittiä miehiä nyt on kolme", selitti nimismies.

"Kas vaan", ihmetteli Eliina ja poistui hetkiseksi.

Nimismies ja Matti pakinoivat ilmasta, kevääntulosta ja niistä näistä, siksi kuin Eliina tuli ja täytti uudelleen kupit.

"Nyt on varpahaiset talossa ja nyt jätetään pohjat", komensi nimismies tuodessaan konjakkikarahviinin pöydälle.

"Ja pojan ja onnentuojan", lisäsi Matti lorahuttaissaan kuppiinsa hienoa juomaa.

Puhe alkoi sujumaan.

"Onko eilisen postin Suomettarissa Natun arvoituksen selitystä?" kysyi Matti.

Nimismies ryhtyi aukoilemaan sanomalehtiä ja sill'aikaa täytyy meidän, käsittääksemme Matin kysymystä, tehdä lyhyt poikkeus ja selvitys. Pitäjän köyhä lukkari ja rikas kunnanesimies olivat nimittäin riitautuneet keskenään kunnan yleisistä asioista ja hämmästelivät toisiaan Suomettaren palstoilla. Edellinen käytti nimimerkkinään Latua, jälkimmäinen Natua. Hiljattain oli lehdessä kaikenlaisena Natun lähettämä arvoitus: "Mitkä ovat ne, joita talvella pidetään seljässä ja suvella vatsassa?"

Nimismies tähtäsi kaikenlaisiin ja lukikin siellä näin kuuluvan selityksen:

"Natun lähettämän arvoituksen selitys on: K----n pitäjän lukkarin turkit, jotka joka kesä ovat leivänpanttina."

Pureva iva kiukutti ja nauratti yhtä aikaa nimismiestä ja Mattia. Silmänräpäyksen ajassa unhotettiin kuitenkin Latut, Natut ja puoletkupit, sillä nimismies putkahti yht'äkkiä, pudotti lehden kädestään, otti sen jälleen takaisin ja katsoi siihen entistä tarkemmin ja huudahti samassa:

"Sinä Kaitalan Matti ennustit oikein; poika toi onnen; minä olen voittanut palkintolainan arpajaisissa kolme tuhatta taaleria."

"Siinä se nyt oli, penturissa", hemahti Matti, mutta sitä ei nimismies enää kuullut; hän oli silloin sanomalehtineen rouvansa luona.

"Me voitimme, me voitimme (monikkomuotoa käytti nimismies hyvällä päällä puhellessaan Matille) kolme tuhatta taaleria", hoki onnellinen isäntä rengilleen, tultuaan rouvansa luota, ja vaati tätä kuumentamaan jäähtyneet pohjat. Matti oli isännälleen mieliksi ja pirahutti karahviinista pikkuisen entisen lisäksi. Keskusteltiin sitten intoisesti. Kauramäen talonkauppa päätettiin tehtäväksi viikon ensimmäisenä arkipäivänä; irtainta, niinkuin eläimen rehua, karjaa ja viljaa päätettiin niinikään ruveta heti hankkimaan ja kuulustelemaan.

"Aamoksen sinä kait tahdot taloon myöskin", puhui nimismies. "Minkälainen hän on miehiänsä?"

"Ahkera kuin muurahainen, kaivaa työtä vaikka maan alta, mutta muuten hitaanpuoleinen."

"Hitaan työt tulevat tehdyiksi."

"Vaan laiskan jäävät tekemättä."

"Sano sitte hänelle, ettei ota enää pestiä Kaitalaan."

Uutta pohjaa ei nimismies tarjonnut Matille, sillä hän tiesi että tämä olisi sen hyljännyt, joko sitte vastaamalla: "Monta monessa, kaksi viittä kymmenessä", tai jollakulla muulla asiaankuulumattomalla ajatelmalla.

Matti odotti niin hartaasti Mikkeliä, jolloin, äskettäin tehdyn kaupan mukaan, pääsivät muuttamaan Kauramäkeen, että aika tuntui hänestä loppumattoman pitkältä. Juhannuksena häntä äköitti ettei jo ollut Pertunpäivä, Perttuna hänen hyppysiään paleli kuin ei jo saanut ajaa Pekkaansa rappusien eteen ja nostella huonekaluja rattaille. Muitakin suruja ja huolia versoi, jotka Matti ypö yksin kantoi, sillä nuoresta Antero herrasta alkaen jaksoivat heillä kaikki hyvin ja elivät päivänsä perin levollisuudessa. Matti vaan yksin huolehti. Viljoja oli ostettu ja niitä säilytettiin vieraan aitassa ... hiirien syötävänä luulletikin. Hevosilla ajoi vieras, lehmiä lypsi vieras, lampaita keritsi vieras, mutta muistikohan ajaja, lypsäjä ja keritsijä ruokkia, juottaa ja hoitaa niitä säällisesti; muistikohan vaan? Ja Mikkeli ei hätäillyt eikä jouduttanut tuloansa. Kesti päivä, kesti yökin, viikosta ei puhettakaan, sitä ei uskaltanut Matti ajatellakaan, niin oli pitkä ja ikävä. Ja yhden kuin pääsi loppuun, niin ala elämään uutta, kahta pitempää.