Part 5

"Lienenkö loukannut häntä ajattelemattomilla puheillani kosijaini paljoudesta, en varmaan tiedä, niin päin toki arvelen. Pitkällisen poissaolon jälkeen hän kerran sitte taas tuli, mutta, vieraita, kosijoita nimittäin, sattui ehtimään hänen edelleen ja hän lähti pois tuota pikaa. Olin nyreissäni ja kirjoitin häntä tulemaan. Hän tuli pian. Askaroitsin tuvassa, kuin hän ajoi oven eteen ja isäni meni häntä vastaan rappusille ja vei hänet kamariin, siihen samaan, jossa kinastelivat kevätsunnuntaina. Moneen vuoteen en ollut koreillut ketään varten, mutta silloin tahdoin pukeutua hänelle, ennenkuin näyttäytyisin. Tiedät miten tumma kaunistaa minua; semmoisen puvun siis panin ylleni ja menin viereiseen kammariin, samaan, jossa hän kosi minua. Valkoinen pöytä ja tuolit olivat poissa, isäni oli sisustanut asuntoni muhkeasti. Seisahduin keskelle lattiaa, suuren peilin kohdalle ja kuulin isäni äänen viereisessä huoneessa: 'Mitä tulimmaisen kiertelemisiä ja metkuja ne ovat? Lähden paikalla hakemaan Loviisan tänne.' Sitte kuului ovenpaiskaus ja isäni läksi toista kautta hakemaan minua. Samassa aukeni ovi huoneeseni ja isäsi astui sisään. Otin suloisen muodon kasvoilleni, leikitsin suortuvaini kanssa ja pidin tarkan vaarin minkälaisen vaikutuksen teen häneen kauniina ja viehättävänä. Hän tuli hyvin hämille ja tervehti minua kömpelösti, ja heitti pikaisen silmäyksen sievään pukuuni ja katseli sitte peiliin. Minä kävin istumaan ja huomautin leikillisesti hänelle, ett'ei saa istumatta lähteä ja sulhaisonnea viedä. Hän jäi seisomaan ja nähtävästi taisteltuaan itsensä kanssa tuokion tavaili hän: 'Tuota noin ... minä tässä äsken sanoin isällesi, että sinä nyt olet rikas ja että sinulla nyt on parempiakin kosijoita, nuorempia ja kauniimpia kuin minä... Et suinkaan sinä, Loviisa, nyt enää huoli minusta... Se sormus ... niin ... minä ottaisin sen nyt...' Hänen äänensä oli tukehtua ja salatakseen liikutustaan kääntyi hän selin minuun..."

"Voi sitä mun hyvää isääni. Ja sormus ei ollutkaan sormessasi."

"Ei, sehän harmittikin minua, kuin unhotin sen. Vaan minä teeskentelin. Valhekyynel silmässäni lausuin surullisesti: Sinä siis petit minut, etkä viekään omaasi, kuten lupasit. Siihen näytös loppui. Arvaat helposti mitä sitten seurasi."

"Täydellisesti. Voi sentäänki!"

"Äiti ... rakastaa ... isää..." puhui Heikki unissaan.

Viisa ja Ilma katsahtivat toisiinsa. Pari silmänräpäystä ehti kulua.

"Äitini", virkkoi Ilma kiertäen kätensä Viisan kaulan ympäri.

"Tyttäreni", vastasi Viisa ja veti hänet syliinsä.

"Heikki ja Jaakko", lausui poika unissaan.

"Ja hömppelö pömppelö", lausui Ilma ja painoi tulisen suutelon äitipuolensa huulille.

KAITALAN MATTI.

Kaitalan Matiksi häntä kutsuttiin vielä sittekin vaikka hän jo palveli nimismiestä. Rovasti oli piirtänyt nimen paksuun kirjaansa ja huusi hänkin lukukinkereillä Mattia Kaitalaksi.

Matin sukunimeen liittyy vanhan vanha tarina.

Hänen isä-vainajansa oli ison talon isäntä ja nuorempana yhtä pörhötukkainen kuin Mattikin. Äidillä ei ollut muuta omaisuutta kuin sievä vartalo, suuret silmät ja Kaitalan kihlasormus. Tällä Kaitalalla oli paljo suurellisia sukulaisia, jotka sormuksen johdosta nostivat melun ja hälinän. Hempeäluontoinen mies kuunteli heidän opetuksiaan, unhotti entisen torpantyttären, kalliit valansa ja kihlasormuksen. Joll'ei orpo tyttö olisi tuntenut tulevansa äidiksi, niin ei olisi hän muuttanut mummonsa luo asumaan, vaan olisi mieluummin hypännyt järveen. Kaitalan isännän viettäessä häitään rikkaamman ja arvokkaamman tytön kanssa ravitsi Matin äiti itseään yöt päivät kyyneleillä. Ennen Matin syntymistä toivotti hän itselleen kuolemaa lukemattomin kerroin, mutta sitte muuttui elämä hänelle yhtä kalliiksi kuin Matti ja kihlasormuskin.

Valapattoinen Kaitala eli häittensä jälkeen lyhyen ajan onnetonta elämää. Kuolinvuoteellaan syytti ja soimaili hän sukulaisiaan, jotka olivat ryöstäneet häneltä elämänsä onnen ja nuoruutensa morsiamen.

Nälkää ei Matin tarvinnut nuoruudessaan kärsiä, sillä äitinsä oli taitava ompelija ja mummo opetti kylän lapsille aakkosia. He asuivat pienoisessa tuvassa joen äyräällä. Mummon kuoltua peri Matin äiti huoneen, kolme lyhykäistä peltosarkaa akkunan alta ja halkovajan.

Matti ei menestynyt lapsena aikalaistensa seurassa. Hän oli umpimielinen, pistopäinen ja eriskummallinen. Väliin olisi hän antanut vääntää itsensä vaikka aidanvitsaksi, väliin yksi ainoa okainen sana saattoi hänet raivopääksi. Ja koska hän oli aikuisistaan kookkain ja väkevin, niin ei suotta hänen seuraansa vältetty eikä ilman aikojaan häntä pelätty.

Paitsi äitiä ei ollut kuin yksi, jolla oli jonkinlainen salainen valta Matin ylitse. Eliinaa ei Matti osannut olla tottelematta hetkenä minä hyvään. Kuin hän sanankin lausui, niin Matti olisi ollut valmis kääntämään toisenkin poskensa riitaveljelleen. Eliina oli muonarengin tytär joen toiselta puolen ja yksi täysikuu oli heidän ijällään eroa.

Jo nuorena joutui Matti pahaan maineesen. Emme saa unhottaa, että hänellä oli ponteva ja tarkka käsi heittämään kiviä kauas ja pilkkaan. Vanha kellotapuli olisi tiennyt kertoa pitkälle Matin kivien viskelemistaidosta ja sen särjetyt lasit olisivat todistaneet kellotapulin puheen todeksi. Eräänä vuodenaikana säilytti Matti lakkareissaan aina latuskaisia kiviä.

Ruis oli hedelmöinyt. Eliina oli mennyt kaupittelemaan pappilaan mansikoita, joita hän ja Matti olivat edellisenä päivänä yhdessä poimineet. Kolmanneksella rahoista lupasi Eliina ostaa nisusia itselleen ja Matille yhteisesti, toisen kolmanneksen antaa omille vanhemmilleen ja kolmannen kolmanneksen Matin äidille. Kaikki ansiot jaettiin aina siihen tapaan. Miten lie sattunutkaan, vaan Eliina viipyi tavallista kauemmin. Matti odotti häntä ja luki äidilleen katekismusta ulkoa. Atanasiuksen Uskontunnustuksen keskipalkoilla sekaantui hän, alotti sitte toistamiseen, vaan luki väärin jo alkupuolella; ja kuin alotti kolmatta kertaa, niin ei muistanut toista värsyäkään. Silloin Matti paiskasi kirjan kiinni ja paiskasipa oveakin liiemmäksi lähteissään ulos odottamaan Eliinaa ja nisusia. Maantien vieressä rakennettiin riihtä; neljä miestä salvoi sitä ja oli se jo yli puolenvälin korkeudella. Matti käveli riihelle, aikoen nousta ylös telineille tähystelemään eikö Eliinaa jo näkynyt tulevan. Lähellä riihtä löi hän varpaansa kiveen; veri painui kynnen alle, ja oikein sydämmestään hän otti kiinni, kuin sattui niin kovasti. Pidellen kipeätä varvasta käsissään ja puhallellen sitä, hyppi Matti toisella jalallaan kumarassa sinne tänne, eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle. Olisi itkenytkin, jos olisi yksin ollut. Miehet huomasivat Matin vahingon ja alkoivat leukailemaan.

"Mitäs löysit?" kysyi ensimmäinen.

"Annatko minulle puolet?" pyysi toinen.

Matti päästi kipeän varpaan käsistään ja kääntyi lähtemään eteenpäin. Iva, jota kuuli, oli niin hyvää lääkettä, ett'ei poltto eikä pakotus enää paljon tuntuneetkaan.

"Ei Matti suuria tiedä", jatkoi kolmas; "ei se tiedä isäänsäkään. Sano, jos tiedät: kuka oli isäsi?"

Matti ei ottanut kysymystä kuuleviin korviinsakaan. Kuin varkain koetti hän hiipiä pois; vaikka varvasta kirveli, niin ei kehdannut ontuakaan.

"Mistä Matti isänsä tietäisi, kuka se oli", pitkitti neljäs. "Pimeässä tuli ja pimeässä meni Matin isä."

Kipu lakkasi Matin varpaasta kuni naulattu; Eliinaa ei ollut saapuvilla.

"Katsokaas Aamos tätä", huusi hän viimeiselle puhujalle, näyttäen latuskaista ja teräväsyrjästä kiveä.

Aamos katsoi Mattia ja kiveä.

"Tämän minä löysin", lausui Matti ja siirtyi askeleen taakse päin. "Ja tästä sen saatte", lisäsi hän heti ja sinkahutti samassa kiven Aamosta kohden.

Kivi sattui Aamokselle silmään.

Parahdus ja kirouksia kuului ylhäältä telineiltä. Yksi miehistä lähti pahantekijää tavoittamaan ja kurmoittamaan. Matti juoksi takaisin kotiansa kohden ja piiloutui ruispeltoon. Mies suuntasi kulkunsa hänen kotiinsa ja tapasi äidin ulkoolla. Matti kuuli kätköönsä saranpäähän heidän sananvaihtonsa ja pidätti hengitystään.

"Tuliko poikanne, se sissinalku, tänne?" tiuskasi mies.

"Jumalan tähden! Mikä nyt on? Mitä hän on tehnyt?" kysyi äiti peljästyksissään.

"Heitti Aamokselta silmän puhki."

"Jesus auttakoon! Koska?"

"Nyt juuri, ihan äsken."

"Missä?"

"Tuolla salvoksella."

Voihkaus pääsi äidin suusta, ja se koski Mattiin yhtä kipeästi kuin äskeinen varpaanlyönti.

"Ei hän ole kotoolla; voi kuitenkin!"

"Lähdetään hakemaan sitä penikkaa", kiivasteli mies.

He läksivät äyräälle. Eliinan äiti huomasi jotakin erinomaista tapahtuneeksi ja tuli hänkin yli portaitten paikalle. Äiti huusi Mattia nimeltä, mutta turhaan. Karkulainen ja rikoksellinen ei näyttäytynyt. Mies siitä ilkkumaan ja suolavedellä sanojaan höystyttämään.

"Kyllähän se pentu nyt tuleekin tähän kuritettavaksi!" ivaili hän. "Osataan hankkia lapsia maailmaan, vaan ei osata kasvattaa. Olisi minun poikani, niin kyllä olisi tultava, -- sen minä sanon vaan."

"En minä ole häntä pahaan neuvonut."

"Eikä Matti mikään paha poika olekaan", auttoi Eliinan äiti. "Teissä itsessänne on varmaankin ollut syytä; te olette ärsytelleet."

Miehellä oli liian väljä omatunto, puhuakseen totta.

"Niinkuin ei meillä olisi muuta parempaa työtä", keskeytti hän ylpeästi, "kuin venailla maailman kakaroiden kanssa. Ja jos semmoista herraa nyt vähän ronkkaisi, niin kas sekös vasta olisi? Te kaiketikin nuoleskelette ja puhutte vaan hyvää ja kaunista sille jukuripäälle, muuten se ei olisi niin sisua täynnä."

"Entä jos heitti vahingossa?" yritti Eliinan äiti taaskin puolustamaan Mattia. "Ja vahinko ei huuda tullessansa lapsille enempää kuin aikaihmisillekään."

"Ihan ehdollansa", vakuutti mies.

Äiti ei virkkanut sanaakaan puolustukseksensa, sillä hän tiesi Matin vahvan taipumuksen kivien viskelemiseen.

"Matti hooi!" huusi hän tuon tuostakin, niin että kuului yli pellon, mutta Mattia ei vaan näkynyt.

"Ja minä kuin hävitän vielä päiväni tässä teidän kanssanne", harmitteli mies. "Hakekaa nyt sitä elävää, niin kyllä saatte hakea tarpeeksenne. Aamos parka! Muistatpa ikäsi tämän tönön pojan. Sanokaa minua houkkioksi, joll'ei se poika vielä kerran roiku tolpassa ja kulje vanginkyydillä."

"Älkää puhuko, Silponen, noin; teillä on itsellännekin lapsia", rohkeni Eliinan äiti varoittaa sydämmetöntä.

Silponen lähti.

"Jeesus auttakoon! Mikäs nyt tulee eteen?" huokaili äiti.

"Älä nyt tule mokomasta hulluksi", lohdutteli Eliinan äiti.

"Johan vähemmästäkin."

"Silponen valhetteli. He ovat kiusoitelleet Mattia, usko se. Jumalaton, minkälaisilla puheilla..."

Armoton mies pysähtyi ja kaatoi vielä tärpättiä, vaimoille huutamalla:

"Jos olisi minun poikani, niin kerran päivässä syödä ja kahdesti selkään ja sitä vuoden ympäri, sen minä sanon vaan."

Vaimot lähtivät Eliinan kotiin.

"Ehk'ei ole kovinkaan pahasti sattunut", lohdutteli Eliinan äiti yhä; "sillä tuon puhetta en usko ennenkuin minun täytyy. Silponen ei osaa puhua totta muuta kuin siteeksi."

Matti pani maata kätkössänsä rukiin sisässä ja päätti maata siellä viikon, kaksi, kuolemaansa asti. Ruista leikatessaan saavat sitte löytää hänet kuolleena. Äiti ja Eliina itkevät häntä. Mutta kirstu teetetään, siihen pannaan valkoista vaatetta ja hän nostetaan vaatteille. Sitte lukkari veisaa virttä, kirkonkellot pouttelevat ja Eliina ja äiti kävelevät kirstun jäljessä haudalle.

Tahi, jos ei hän tee niin, jos ei hän makaa täällä viikkoa, kahta, kuolemaansa asti, niin lähtee hän yön tultua kauas kaupunkiin ja menee laivapojaksi suureen laivaan, joka pian lähtee ulkomaille. Siellä ei kukaan tiedä, että hän heitti Aamokselta silmän puhki. Kymmenen vuoden kuluttua palajaa hän pitkänä merimiehenä kotiinsa ja tuo tullessansa säkillisen kultaa ja kalliita kiviä äidilleen ja Eliinalle. Aamoksen silmä paranee sill'aikaa ja hänelle tuo hän leivisköittäin Kokkolan tupakkia. Jommankumman hän tekee, joko makaa ruispellossa viikon, kaksi, kuolemaansa asti tai lähtee pimeän tultua kauas kaupunkiin.

"Matti hoi!" huusi joku hiljaa.

Matti tunsi Eliinan äänen ja kavahti ylös. Hiipi sitte hiljaa ääntä kohden ja tirkisteli portaille. Siellä seisoi Eliina, katsellen rauhattomasti ympärilleen.

"Tule tänne!" lausui tyttö yhtä hiljaa kuin äskenkin.

Matin ensimmäinen päätös meni rikki. Kolmatta kertaa ei Eliina ehtinyt huutaa kuin jo Matti seisoi vieressä portailla.

Eliinan silmät olivat itkuiset ja muoto murheellinen.

"Mitä sinä itket ja suret?" kysyi Matti häneltä. "Ethän vielä tiedä, että minä pimeän tultua lähden pois laivapojaksi."

"Miksi heitit Aamosta silmään?" virkkoi Eliina nyyhkyttäen ääneensä ja katsomatta Mattia silmiin. "Miksi?"

Matti oli vaiti ja katseli Eliinan kuvaa virrasta.

"Istu tähän", lausui hän sitte ja istui portaalle ja alkoi huljuttelemaan ja solaamaan jalkojaan vedessä.

"En istu."

"Miksi et?"

"Miksi heitit Aamosta?"

"Mitä varten Aamos sitte pilkkasi minua ja isääni?"

"Pilkkasiko hän sinua ja isääsi? Mitenkä?"

"En puhu, joll'et heti istu tähän."

Eliina istui portaalle Matin viereen. Matti kertoi hänelle pahantekonsa, alkaen Athanasiuksen Uskontunnustuksesta, lisäämättä ja poisjättämättä sanaakaan asiaan kuuluvasta. Kuin ehti loppuun, niin virkkoi:

"Ja silloin minä heitin; ja silmään minä osoitinkin."

"Etkä voinut jättää heittämättä."

"En."

"Vaan jos minä olisin ollut paikalla kieltämässä. Olisitko totellut minuakaan?"

"Olisin. Oletko vihainen minulle, Eliina?"

"En."

Nyt vasta rupesi Matti katumaan ja itkemään.

"Minä en enää milloinkaan heittele", sanoi hän, tyhjentäen kivet lakkareistaan ja pudotellen ne yksitellen virtaan.

Matin toinenkin päätös meni rikki lähtiessä Eliinan kanssa hänen kotiinsa. Eliina häntä lohdutteli tiellä, jonka taisi, vaan itku ei siltä lakannut. Kyyneleitä vuoti Matin silmistä vielä sittekin, kuin Eliina jo oli kertonut onnettomuuden tapauksen kokonaisuudessaan vaimoille, eivätkä ne tahtoneet osata pysähtyä äidin sylissäkään.

Kylässä ihmeteltiin Mattia ja moitittiin hänen äitiään. Poika ei ollut tiettävästi mustalaisen eikä pohjalaisenkaan sukua ja kuitenkin niin pahanelkinen, ett'ei muu kuin kruununleipä voi lopulta tulla hänen ruakseen. Äiti taasen oli kristitty ja kastettu ihminen eikä sentään kertaakaan suominut ilkeästä työstä poikansa selkää pehmeäksi.

Aamos vietiin klinikkaan ja Matin äiti maksoi kulungit. Silmäpuolena hän sieltä palasi ja käräjiin kiihoittivat jotkut häntä haastattamaan äitiä ja poikaa. Lakituvan porstuassa sitte saisi ylenannettu kerrankin vitsaa. Mutta kaikkien heidän kummakseen meni Aamos Matin kotiin ... anteeksi pyytämään.

Lähteissään lausui hän julkisesti talonväelle:

"Me kunnialliset ihmiset kasvatamme nuoria pahantekijöiksi ja myrkytämme viattomat sydämmet häijyydellämme."

Joku kysyi häneltä, mitä hän oikein meinaa sanoillaan.

"No sitä", vastasi Aamos, "että minussa oli suurempi syy kuin pojassa. Minäkin mukama tahdoin olla sukkela ja sukkelampi muita, pistää ja purra kuin kyy. Klinikassa oli mulla pitkät päivät, ajattelin asiaa ja siellä tulin valaistuksi."

Aamoksesta ja heistä tuli hyvät ystävät. Matti piti lupauksensa ja jätti viskelemisen tuokseen. Aamos renkiä, joka sunnuntaisin, jopa arki-iltoinakin kävi heillä, piti Matti arvokkaana miehenä. Aamoksen isä oli ollut soturi ja korpraali arvollensa. Paljon tiesi hän kertoa sodista, tappeluista, kuninkaista ja keisareista. Aamoksen tarinoidessa tavoitteli Matti sotamiehen ryhtiä, asettamalla lakkinsa takaraivolle ja vasempaan kallelleen. Pyöreätä naamaa piiritti paksu vanunut tukka. Nauraen myönsivät äiti, Eliina ja Aamos Matin juuri sellaisena olevan urhoollisen soturin perikuvan.

Läheisimmän talon Kauramäen karjaa oli Matti jo kolmena kesänä paimentanut, kuin Kaitalan leskiemäntä tuli heillä käymään ja puhui äidille näinikään:

"Meillä on työtä ja ruokaa, tulkoon Matti meille."

Kuin ei äidillä eikä Eliinalla ollut mitään muistuttamista tarjoukseen ja kuin Aamoskin puhui samaan nuottiin, niin lähti Matti, puolen vuotta asiaa tarkoin tuumittuaan, Kaitalaan renkipojaksi. Siellä hän teki työtä aamusta iltaan ja sai ruokaa, vaatetta, jopa palkkaakin vuosien mukaan. Joka pennin toi hän kotiinsa äidilleen.

Eliina meni Kauramäkeen palvelemaan hänkin. Aamos oli siellä jo entiseltä.

Velimiehensä, Kaitalan isännän aviopojan, ja Eliinan kanssa luki Matti yhtä aikaa ripille. Emäntä lahjoitti hänelle sinä vuotena uuden mustan puvun ja lausui samalla:

"Et joutunut hunningoille, kuin meille tulit."

Pienen navetan rakennutti Matti äidilleen ja anteliaalta emännältänsä sai hän polkuhinnasta nuoren lehmän.

Lyhenivät Matilta vuodet, lyhenivät päivätkin vieraan palveluksessa, kuin sai kumppaneikseen Eliinan ja Aamoksen. Lyhentyneet vuodet vierivät nopeaan ja Aamosta sanottiin jo vanhaksi, mutta silloin heittikin Matti ruistynnyrin lattialta selkäänsä; sormikoukun ja väkikalikan vedossa harvat hänelle riittivät; painin heitossa oli hän kylän kuulu; kerrallaan sanottu: Kaitalan Matti kävi miehestä joka käänteessä.

Veli äitineen eli hupaista ja isollista elämää. Tanssijaisia pidettiin Kaitalassa harva sunnuntai; arkipäivinäkin ajeli veli korskuvalla oriilla; kestejä pidettiin, kesteissä käytiin; veli kulki maailman markkinat ja oli iloinen aina. Se kaikki ei kuulunut Matille mitään, eikä koskenut häneen. Haltiansa kohtelivat häntä hyvin ja nöyrästi meni hän riisumaan hevosta, kuin velimies huimapäisenä ajoi pihaan ja lauleli:

"Mitäs me ikävässä vietämme Näitä hauskoja aikojamme?"

Liian hyvyyden hylkäsi Matti. Veli tuputteli hänelle useinkin herrain juomia, joiden väri oli joko hopeankirkas, tai kullankellertävä; pullotkin, joissa juomia oli, olivat kiiltävillä kultapapereilla rinnoiltaan vyötetyt.

"Älä hupsuttele, vaan heitä pois toisellekin jalalle", kehoitti velimies ilopäällä ollessaan Mattia ja täytti lasit.

"Enkä heitä", vastasi Matti. "Ei se sovi minulle, ei sinulle, ei kenellekään."

"No ku sukua ja kaikkia ollaan; heitä pois!" kiusasi veli.

Matin muoto synkistyi silloin tavallisesti ja työhön hän läksi kiireesti, lausuen ovessa mennessään:

"Mitäs niistä; ne ovat olleita ja menneitä."

Markkinoillekin olisi veli vienyt Matin kanssaan.

"Tule nyt", houkutteli hän, "kanssani, niin saat nähdä kerran maailmaa keskeltäkin, etkä aina vain syrjistä."

"En tule", vastasi Matti, "siellä oppii vaan irstaaksi ja laiskaksi."

"Minkämoinen jörri sinä olet. Ja kuin tulisit kanssani, niin ei mun tarvitsisi pelätä, vaikka tulisi koko rykmentti..."

Matti oli siksi itsepäinen, ett'ei veli onnistunut houkutuksissaan. Hän ei mielinyt maailmaa katselemaan edemmäksi joen äyrästä. Joka pyhäpäivä kiersivät Matti ja Eliina Aamoksen kanssa kirkkomatkallaan vanhempainsa kotien kautta ja viipyivät hetkisen heidän luonaan, siksi kuin elukoita oli mentävä illastamaan.

Jonkinlaisen työnjohtajan eli voutimiehen asemaan kohousi Matti tahtomattaan Kaitalassa. Hänen hoidossaan oli koko talonkomento. Emäntä oli enemmän perehtynyt vieraiden kestitsemiseen kuin talonhallintoon ja velimies ei joutanut muuta ajattelemaankaan kuin kaikkea sitä mitä rahalla saa ja minne kaikkiin hevosella pääsee. Kerran koetti Matti puhua hänelle vakavia sanoja, vaan veli lopetti keskustelun ilmoittamalla, että hän on isäntä ja mies kohdastansa ja vastaa yksin teoistansa. Toista kertaa ei Matti yrittänytkään neuvomaan, sillä hän arvasi, että veli olisi ruvennut puhumaan hänestä ja mikä hän on.

Tähän asti ei Matti tullut vahingossakaan ajatelleeksi luvattomia, vaan ilettävät olot saattoivat hänet kohdakkoin sitä tekemään.

"Nyt hän on taasenkin tehnyt hevoiskaupat", lausui Aamos Matille tultuaan työmaalle eräänä syksypäivänä.

"Ja arvatenkin juonut vettä kaupassansa", tuumaili Matti.

"Kuinkas muuten? Pekan pilttuussa seisoo nyt ravuri."

"Vai ravuriin on Pekka vaihdettu."

Matin sydän oli halki haljeta. Paraan työhevosen ja hänen nimellisensä raskitsi veli hukata juoksijaräpäkkään, tuiki tarpeettomaan kaluun talossa.

"Ja maksoi väliä tietysti nyt niinkuin ennenkin", jatkoi puhetta Matti.

"Pari sataa vaan ja salaa senkin. Ei niitä juoksijoita helpolla saada."

Sinä päivänä teki Matti kahden edestä työtä. Suutaan ei avannut ennen iltaa, jolloin kysyi Aamokselta:

"Sanokaas Aamos, mikä tästä lopuksi tulee, tämän talon elämästä?"

"Huutava hukka", vastasi Aamos päättäväisesti.

"Tulevana vuonna pääsee hän täysikäiseksi ja ottaa talon vastaan tämmöisessä vauhdissa. Loppu tulee lyhyeksi, tulee kuin tuleekin."

"Emäntä olisi etupäässä sietänyt asettaa holhouksen alaiseksi."

"Setävainajanihan koetti..."

"Koetti niin, mutta emännän sukulaiset saivat aikaan, ett'ei koetus onnistunut. Leski oli muka hoitanut taloa kunnollisesti ja ostanut säästöillä uudenkin."

"Häikäleen viisaasti tehty se talonosto; sekoitti koko asian."

"Ja nyt setäsi kuoltua ei ole ketään, jota emännän ja pojan tarvitsisi kaihtia. Surutta ja huoletta saavat he nyt mielinmäärin huhtoa..."

"Saavat niinkin."

"Itsensä puuveitseen."

Pekan tuhlaaminen karvasteli Matin mieltä. Hän oli itse sen kasvattanut varsasta pitäin ja opettanut sen nöyräksi kuin ajatuksen. Pekka ensimmäiseksi hänelle hörähti, kuin hän aamusilla talliin meni; Pekka häntä viimeiseksi katsoi iltasilla lauhkeilla silmillään. Joutohetkinään Matti sitä suki, harjasi ja pyyhkieli. Kuin Pekka oli poissa, niin ei hän enää huolinut käydä tallissa, vaan jätti hevosten syöttämisen ja harjaamisen nuoremman rengin tehtäväksi.

Tuittupäisyyden ja kärsimättömyyden ilmauksia näkyi kohta Matissa. Nuorempi renki lauloi kerran:

"Ja vaikka ma olen köyhän lapsi, Niin olenhan rikkaan renki ja renki."

"Tuki suusi", ärjäsi Matti hänelle, "tai muuten minä neulon kurelangat siihen."

Poika äimistyi, eikä laulanut moneen päivään Matin kuullen; ihmetteli vaan, mikä hyväluontoisen miehen on tullut.

Eräänä päivänä samoihin aikoihin peljästyi Matti omia ajatuksiaan. Kaitalassa kemuiltiin isännän nimipäivää, tai jotain muuta semmoista, ja salista loisti vahvasti valoa, kun Matti tuli työstä illalla. Hän seisahtui pihalla, katseli salia, valoa ja vieraita. Omin luvin heräsi vihamielinen ajatus hänen sydämmessään ja pukihe samassa mutinaksi:

"Siellä salissa he nyt syövät, juovat ja mässäävät ... minun omaani. Minulle oikeutta myöten kuuluisi..."

Silloin Matti löi otsaansa ja keskeytti kirouksella ajatuksensa. Rappusilla oli hän vähällä työntää kumoon Eliinan, joka tuli häntä vastaan tyhjän saavin kanssa.

Seuraavana päivänä ilmoitti Matti Aamokselle palvelevansa viimeistä vuotta Kaitalassa. Harvapuheinen Aamos ei siihen juuri virkkanut sitä eikä tätä, taisi ajatella enemmän. Kieroa sanaa eivät olleet vaihtaneet keskenään monivuotisena palvelusaikanaan. Valtaansa ei Matti milloinkaan ollut käyttänyt toisten vahingoksi eikä omaksi edukseen. Ensimmäisenä lähti työhön, viimeisenä tuli kotiin, vaikka veli usein hoki: "Voi ku viitsit aina kynsiä, vaikka sukua ja kaikkia ollaan." Työkumppaniaan hän ei eläissään kaivannut; ansiotta ennen kiitteli, ennenkuin ansiosta moitti.

"Minä en kiellä, enkä käske", lausui Aamos, joka täydellisesti käsitti Matin mielen katkeruuden.

Sitte Matti puhui saman asian Eliinalle, taiteellisemmin vaan kuin Aamokselle. Hän muka palvelisi ennemmin vaikka köyhää torpparia metsän korvessa, ennenkuin tämmöisiä tuhlapyttyjä, jommoisia nykyinen isäntäväki on.

Eliina heitti tunteet tuonnekin.

"Kukaan ei maksa sinulle niin hyvää palkkaa", lausui hän. "Sinuna palvelisin minä tässä kymmenen vuotta lisää, sitten rohkenisimme astua torppaan tai vuokrata pienen talon."

"Kymmenen vuoden kuluttua on tässä vieraat hallinneet jo viisi vuotta, usko se", keskeytti Matti. "Ja sinä ja minä palvelemme nyt viimeistä vuotta; vai mitä?"

"Hyvänen aika! Mihinkä paremmillemme tästä nyt menemme?"

"On sitä leipää muuallakin."

"Ja syöjiä vaan puuttuu, niinkö?"

Matti joutui kireemmälle, kuin luulikaan.

"Menemme vaikka Amerikkaan", vastasi hän hädissään.

Mutta silloin rupesi Eliina nauramaan ja löi leikiksi koko jutun.

"Silposen Jussi tuli sieltä viime viikolla kotiin," lausui hän nauraa hohottaen, "ja vakuutti että Amerika on valmis ja kaikki työt siellä tehdyt; muuta ei tekemättä kuin aidat punomatta."