Part 3

"En ole avannut Liinan kirjeitä ... kahteen vuoteen."

"Oih sinuas!"

Kaarlo itki.

"Ole nyt mies," lohdutteli Ilmari. "Ethän sinä ole muille pahaa tehnyt kuin omalle itsellesi. Itsehän kärsitkin..."

"Mutta Liina, Liina... Hän ei anna anteeksi enää, eikä hänen saa antaa... Oi ... voi..."

"Kellosi?" uteli Ilmari, päästettyään Kaarlon takin liepeet auki.

"Pantissa."

Pahempi epäluulo heräsi Ilmarissa. Hän tarttui Kaarlon vasempaan käteen. Kihlasormus oli poissa.

"Sekin ... niinkö?"

"Niin."

"Ja samassa paikassako molemmat?"

"Niin."

"Kuinkas sinä Liinan sormusta...? Voi sinuas... Helsinki! Tuhat kertaa voi!"

Kaarlo häpesi huonouttansa.

"Minä en ansaitse osanottavaisuuttasi," lausui hän surullisesti.

Ilmari rupesi laskemaan rahojansa. Monta ovea oli hän aikonut avata ennen lähtöänsä. Saimalle olisi hän ostanut Vegashaalin ja Langletin: "Perheen emännille", isälleen uuden nuuskarasian, äidilleen Funcken uusimman teoksen, Ainalle Suomi-vihot, sekä "talonpojalle" ja itselleen uusimpaa suomalaista kaunokirjallisuutta, mutta nyt, Kaarlon kultakello, jonka isältään sai rippikoulu-lahjaksi, ja Liinan sormus, ne olivat lunastettavat kaiken mokomin.

"Ylös, pesemään kasvosi", komensi hän Kaarloa, luettuaan rahansa, "niin menemme lunastamaan ne heti."

"Yksi asia ennen: Sano, Ilmari olisinko minä yhtään parempi, jos minulla olisi ollut äiti ja sisar, tahi vain toinenkin."

"Olisit, ihan varmaan olisit", vastasi Ilmari empimättä ja sydämmellisesti.

Pian olivat ystävykset panttilainaajan juutalaisen vaatepuodissa.

"Ei tämä ole se sormus, jonka panttasin", lausui Kaarlo katsellessaan kulunutta ja ala-arvoista sormusta, jonka juutalainen hänelle antoi. Kaarlon sormus oli paksumpi ja parempaa kultaa.

"Ooja", vastasi hävytön juutalainen, "sama on. Katso nimitemppeli ja kaikki on sama. Ette muista, olitte niin..."

Sormukseen oli todellakin piirretty Liinan nimen alkukirjaimet petoksen onnistumisen vuoksi.

Ilmari ei tärttänyt enempää, vaan purki Helsinkiläisvihansa Israelilaiseen.

"Uskallatko sinä senkin ryökäle väittää, että tuo on sama sormus, kuin olet ottanut tältä herralta pantiksi", ärjäsi hän ja ravisti juutalaista kauluksesta.

"Sama on, sama on. Mitäs hätäilette?"

Ilmari hyppäsi kadulle hakemaan poliisia.

Juutalainen otti sormuksen Kaarlolta, katseli ja pyöritteli sitä sormissaan ja antoi sen sitte takaisin virkkaen:

"Sama on, katso nyt. Mitäs hätäilette?"

Kaarlo katsoi sormusta. Se oli oikea. Vaihtaminen oli käynyt niinkuin silmänkääntäjältä ainakin.

Kellon ja sormuksen otti Ilmari talteensa, palattuaan poliisin kanssa. Yht'äkkiä rupesi juutalainen kiroilemaan, sylkemään ja huutamaan vimmatusti:

"Huut ulos, huut ulos!"

Kaarlo oli taasenkin ylioppilas ja veitikka ja näytti juutalaiselle palkinnoksi hänkin tempun tekemällä päällysnuttunsa kulmasta siankorvan ja letkuttelemalla sitä raivostuneelle juutalaiselle ja ääntelemällä öh, öh, öh.

"Tule jo," lausui Ilmari, naurettuaan kylliksensä ja veti Kaarlon ulos.

"Ollaan vielä ylioppilaita tänä iltana," virkkoi Kaarlo.

"Ja kaiken edestä", lisäsi Ilmari.

Anna tädille poikkesivat ilmoittamaan huomisen lähtönsä ja ottamaan häneltä jäähyväistit. Häneltä Kaarlo myöskin sai matkarahat. Kapsäkin lupasi täti tuoda asemalle aamulla, kuultuaan, että Kaarlo jää yöksi Ilmarin luo. Täti jäi seisomaan keskelle lattiaa kuin he lähtivät käsikädessä. Kaarlo tuntui horjuvan askeleissaan, mutta pian käynti vakaantui ja hän tervehti vastaantulijoita naistuttavia kohteliaasti ja keveällä iloisuudella niinkuin ainakin kavaljeeri, joka tietää miellyttävänsä.

Illan viettivät ystävykset kahdenkesken, yhtymättä ylioppilastuttaviin, joita oli kosolta liikkeellä. Kaarlo pysyi hilpeänä ja iloisena, eikä päihtynyt, vaikka tyhjensi lasin toisensa jälkeen. Kappelin pyöreässä huoneessa he viimeiseksi istuivat ja Kaarlo jutteli paraillaan jotain rakkauskepposta kuin musiikki alkoi puhaltaa "Kerjäläis-Ylioppilasta". Vanhat muistot heräsivät ja Toukokuunpäivä, seitsemän vuotta sitte, astui elävänä hänen eteensä. Kaarlo taukosi äkkiä kertomasta.

Viimeinen päivä ylioppilaana oli eletty iltaan.

"Minä en enää ole juonut muuta kuin unhotusta varten", lausui Kaarlo murtunein mielin, kuin Toukokuun kauniina yönä käsitysten astelivat Esplanaadikatua.

Ilmari nukkui niinkuin veteen vuoteelle heittäydyttyään, vaan Kaarlo ei saanut unta rahtuakaan. Rauhattomana käveli hän ja poltteli paperossit loppuun, koetti taas nukkua sohvalle, jossa tyyny oli päänaluisenaan, vaan minuutin, kahden päästä hypähti hänen ruumiinsa, niinkuin sähköiskun saanut.

Kello viisi puki hän ylleen ja lähti ulos kaupungille, viipyi hetkisen Nikolainkirkon rappusilla katsellen heräävää Helsinkiä ynnä tyyntä Eteläsatamaa, jonka aamuauringon säteet kultasivat: Kauppatorin kautta kiersi hän kotiin takaisin ja herätti Ilmarin puolikahdeksan vaiheilla, sanoen:

"Nouse jo ylös. Muistatko mitä Topelius lausuu semmoisesta herrasväestä, joka tämmöisenä ihanana kevätaamuna...?"

"Muistan, muistan", vastasi Ilmari ja nousi istualle. Sitte hän riisui kehykset ja koristeet Kaarlon puheesta lisäämällä: "Tarkoitat kai, että päätäsi pakottaa ja että nyt olisi aika lähteä Villensaunaan aamukahville ja aamutärähdyksille."

Kaarlo nauroi.

"Kyllä se suomennettuna niin kuuluu," myönsi hän.

"Voisit tarjota hai'ut."

"Ei ole."

"Jäihän niitä..."

"Minulla oli pitkä yö ja poltin ne kaikki. Olen nähnyt tänä aamuna jo sataman, kauppatorin ja..."

"Vai oli sulla pitkä yö. Nouskaamme sitte."

"Ja lähtekäämme täältä."

Kaarlo oli hajamielinen ja mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa.

"Pääni on sekaisin kuin Haminan kaupunki", virkkoi hän täyttäissään Ilmarin kapsäkkiä pienillä tavaroilla.

Ilmarin ajatukset olivat kaukana Vaaksajärven tienoilla, joten ei hän tullut huomanneeksi taistelua, joka riehui hänen ystävänsä rinnassa ja joka aivan odottamatta syöksähti näkyville. Kello puoliyhdeksän astelivat he asemalle ja silloin pysähtyi Kaarlo äkkiä Rautatientorilla, hellitti kapsäkin kantimesta ja virkkoi kolkolla äänellä:

"Ei, minä en lähde kotiin, en..."

Helsingin elämä oli täydessä vilkkaudessa; Toukokuun aurinko yhdessä haalean etelätuulen kanssa lumosi sen himoittavaksi. Kuorma-ajuri arkitamineissaan näyttihe yhtä onnelliselta kuin herrasmies uuden uutukaisessa puvussaan, jalanastuja päiväpalkkalainen yhtä tyytyväiseltä kuin mukavuuksien nauttija vaunuissaan. Olemassa olo näytti elämänpuun hedelmältä, josta jokainen kilvan tahtoi saada itselleen suurimman osan. Hetki oli omiansa herättämään oman tuvan, oman luvan toiveita raukimmankin rinnassa.

"Ei, minä en lähde kotiin", toisti Kaarlo. "Minä olen tuuminnut ja pohtinut asiata koko yön. Isäni jyrkkä käsky merkitsee samaa kuin olisi hän sanonut: Minä olen vararikon partaalla, minä olen köyhtynyt mies..."

"Sitä suurempi syy sinulla on mennä kotiisi jakamaan yhdessä kovanonnen päivät isäsi kanssa", sai hämmästynyt Ilmari vihdoin lausutuksi.

"Isä konkurssitilassa ja poika hunttioimena... Ei, minä en lähde kotiin. Minun rangaistukseni on suurempi kuin..."

"Minne sitte menisit? Tätisihän muuttaa tällä viikolla."

"Minä menen vaikka minne, menen vaikka Sörnääsiin; tottahan kameraalitutkinnon suorittanut ylioppilas voi leipänsä ansaita. Anna tänne kello ja sormus, sillä minä en..."

Ilmarin kärsivällisyys loppui.

"Mene sitte," lausui hän vihaisella äänellä, "vaan kelloa ja sormusta en anna, sillä ensimmäiseksi työksesi juot ne ja sitte..."

"Ja sitte?"

"Majaudut Antipoffiin."

"Hyvästi, hyvä herra! Kuin joudut Helsingissä käymään, niin älä unhota pistäytyä Antipoffissa."

Kaarlo läksi.

Ilmari katsoi hänen jälkeensä, katsoi ja katui silmänräpäyksessä vihastumistaan. Nytkö vasta, viho viimeisellä hetkelläkö raukeaisivat kaikki hänen ponnistuksensa?

Hän jätti kapsäkkinsä torille ja kiiruhti ystävänsä jälkeen.

"Kaarlo, erkanemmeko näin?" virkkoi Ilmari puoleksi rukoilevalla äänellä ja asettui ystävänsä tielle.

Kaarlo ei katsonut häntä silmiin.

"Kaarlo älä mene; tottele nyt minua."

"Kello ja sormus."

"Ne saat paikalla. Vaan kuule nyt ensin minua. Isäsi kutsuu nyt sinua kotiin, kutsuminen on sama kuin anteeksianto. Ajattele nyt edes vähäsen, ennenkuin hylkäät kutsunnan, ennenkuin käännät selkäsi isällesi, ennenkuin menet kohti turmiotasi. Älä pahastu kuin sanon, ett'et kykene muuhun kuin naisien mielistelemiseen ja rahojen tuhlaamiseen. Uskon kyllä, että sinulla nyt on vakaa ja kaunis aikomus elää kättesi työllä, vaan ensimmäisessä vastoinkäymisessä menee aikomuksesi pirstaleiksi. Täällä Helsingissä tarvitsee ihminen yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia käytännöllisyyttä, täällä ei eletä mielenjaloudella. Jos tänne jäät, niin perikatoon ja kurjuuteen mielit. Kurjuuteesi totut pian, lohduttelemaan kuin pystyt itseäsi kruunupäiden ja suurten henkilöiden vaipumisella. Jos ei isäsi kaksinkertaisesta surustaan kuole ja jos sinä kerran palajat kotiisi, niin, kuule nyt ja usko minua, sinä tulet pimeänä ja kuuttomana yönä, repaleisena ja kalpeana..."

Halmela ja mustaverinen ylioppilas, jonka kerran ennen olemme nähneet, ajoivat samassa kauempana ravintolaan päin. He pidättivät hevoisensa ystävyksien kohdalle, huitoivat ja viittoilivat käsillään Kaarloa tulemaan mukaan.

"Kuule nyt, Kaarlo, minua ja tottele nyt..."

Ilmari voitti.

"Pahahenkikö minua riivaa?" lausui Kaarlo puoleksi kiukkuisella äänellä ja katsoi ystäväänsä silmiin. "Pahahenki... Tekee melkein mieleni uskomaan, että olen luotu hampuusiksi ja määrätty elämään loassa ja saastassa. Ilmari, veljeni, ystäväni, kiitos sinulle. En ansaitsisi tuommoista veljeä kuin sinä olet. Menkäämme jo. Tätini tulee tuolta..."

He läksivät asemalle. Siellä virkkoi Kaarlo:

"Halmela suoritti eilen lakitieteen kandidaattitutkinnon, antoi tänään Helmille rukkaset ja huomenna julaistaan hänen kihlauksensa kymmentä kertaa rikkaamman tytön kanssa kuin..."

"Ja Helmi?"

"Saa rahansa ja sormuksensa takaisin."

Matkalla huvittelivat kumpikin omalla tavallaan. Kaarlo tahtoi naisten vaunuun ja siellä ei ollut kuin yksi ainoa penkki tyhjänä matkustajista, sillekin oli nostettu pitkulainen koppa. Vastapäätä istui lihava talonemäntä hienokaiseen ja rimssuiseen pukuun puetun tyttärensä kera. Kuin ystävykset tulivat heidän kohdalleen, niin teki Kaarlon valkoinen lakki vaikutuksensa ja koppa siirtyi pois kunniasijaltaan. Kursailematta alotti Kaarlo keskustelun avaamalla vaunun akkunan ja kysymällä, saisiko hän polttaa ulos. Pyyntöön suostuttiin.

Ilmari läksi ulos jättäen Kaarlon juttuamaan heidän kanssaan. Kaisaniemi rupesi jo jäämään ja katoamaan.

"Hyvästi nyt vaan, Helsinki," mutisi Ilmari ja kosketti oikean käden peukalolla nenänsä päätä. "Ei nyt muuta kuin morjens vaan, Helsinki. Sinä päivänä nousee aurinko lännestä ja laskee itään, kuin tapaamme toisemme, Helsinki."

Vasemman käden peukalo liittyi oikean pikkusormeen ja hyvästijättelyä jatkui:

"Pehmein palvelijasi nyt vaan, Helsinki. Nyt mennään hurautetaan vaan, etkä sinä, Helsinki, voi mitään. Paneppas nyt puntti eteemme, heitäppäs nyt silmukka kaulaamme, -- Helsinki."

Ilmari nauroi vahingon-iloista naurua. "Hyvästi, hyvästi, Helsinki. Voi hyvin!" Konduktööri, joka samassa tuli pilettiä pyytämään, ajatteli miljoonaa ja Lappviikkiä, vuorottain ja häilyvästi kumpaistakin.

Kaarlo tutustui sill'aikaa talonemäntään ja tyttäreen. He matkustivat kotiinsa Länsisuomeen, Harakkalan rustholliin. Neidin veli kävi Helsingin alkeisopistoa ja he olivat tehneet huvimatkan pääkaupunkiin. Laivalla olivat tulleet, vaan mamma sairastui meritautiin, jonka tähden nyt ajoivat junalla. Helsingissä oli ollut hauskaa, niin paljon ylioppilaita ja sirkuksia, että oikeen. He kehoittivat Kaarloa tulemaan runonkeruulle sinne Turun puoleen ja antoivat vihjauksen, että Harakkalassa on uhkea vierastenpytinki, lavea näköala joka puolelle.

Kaarlo määritteli sen tarkemmin keskeyttämällä:

"Toivottavasti nisupeltoja ja tuulimyllyjä silmänkantama."

"Niin, vallan paljo", varmensi neiti.

Pientä ja iloista ikävyyttä kertoi neiti parhaillaan, kuin Ilmari tuli vaunuun ja istui Kaarlon viereen. Veli hommasi siskolleen serenaadin. Ensiksikin laulajat erehtyivät akkunasta ja lauloivat sipuliryssälle, joka asui viereisessä huoneessa: "Miks' kaukana niin olet?" Mamma käski hänen ottamaan valkeata ja sitte laulajat hoksasivat. Mutta sitte homahtikin kartiini tuleen ja mamma kiljahti ja laulajat joutuivat pois tahdista. Ja se oli niin ikävää.

"Ikävää niin", puuttui Kaarlo puheesen. "Mutta, kasvatetaanko siellä Harakkalassa puhvelihärkiä?"

"Ei."

"Hyvä juttu."

"Puskevatko ne?"

"Puskevatko? Siihen ne ovatkin koko hirmuja."

"Uijui. Puskevatko ne teitä?"

"Niin nähkääs, ne ahdistavat minua unissani."

"Kuuletteko, mamma? Puhveli härjät..."

"Kuin vaan menen luennoille, niin oitis on lauma perässäni. Viime yönäkin ajoivat minua takaa Senaatintorille asti."

"Uijui."

"Ja silloin en pääse juoksemaan, enkä saa huudetuksi vosikkaa, ja se on niin vietävän ikävää."

Neidin äiti otti sitte sananvuoron ja alkoi kertomaan, mitenkä hän moniaita vuosia sitte paransi Harakkalan isännän jokseenkin samanlaisesta taudista keittämällä voidetta seitsemästä eri lajista: kyntysenrasvasta, ketunleivistä...

Ilmari ei sietänyt kuunnella loppuun, vaan läksi ulos, nojasi laitakankeen ja nauroi niin, että sydänalaansa piteli. Ohimenevä konduktööri, joka näki hänet nauruun pakahtumaisillaan, ajatteli tällä erällä ainoastaan ja varmasti Lappviikiä.

"Et tee oikein", torui Ilmari Kaarloa, joka kotvasen kuluttua tuli ulos, "kuin tuollalailla huvittelet toisten maksolla."

"Matkalla pitää olla hupaista," vastasi tämä, "ja siitä minä viisi, kuka huvit kustantaa."

"Ett'et nyt jäisi heistä mokomaan yksipuoliseen ja väärään käsitykseen, niin anna minun aloittaa keskustelu heidän kanssaan, niin saat kuin saatkin kuulla, että voimme puhua järkeviäkin."

"Enhän minä sitä ole väittänyt, enkä siitä lähde kaksintaisteluun. Puhele vaan. Voit alottaa esim. siitä, kuinka ilmanala Auran rannoilla on ihmeellisen sopiva keuhkotautisille hiehoille aiottua parannuslaitosta varten. Vaan ... anna kelloni ja sormukseni, etteivät unhotu."

Ilmarin hyvät aikeet turmeli Kaarlon kihlasormus. Neiti kätki kasvonsa mammansa olan taakse, kuin ystävykset, Kaarlo edellä, tulivat hänen lähelleen.

"Voitteko pahoin?" tiedusteli Ilmari.

"Äkkinäinen hampaansärky vaivaa Ainaa ajoittain," vastasi äiti tyttärensä edestä, nosti kopan penkille, kaivoi sieltä hokmanni-pullon käsiinsä, josta tipahutteli nenäliinansa kolkkaan moniaan tipan ja kääntyi sitte tyttärensä puoleen.

Kaarlo ja Ilmari seisoivat siinä heidän edessään hetkisen, mutta pitkulaista koppaa ei enää nostettukaan pois paikaltaan. Kaarlo yritti ryhtyä toimiin kopan suhteen, vaan Ilmari ehti vetää hänet sivulle ja sitte kanssaan ulos.

Juna pysähtyi minuutiksi ja erojaishetki löi. Kaarlon käsi oli Ilmarin kädessä. Silmät eivät rävähtäneet. Aika riensi linnun siivillä ja juna vihelti. "Hyvästi, Kaarlo!"

"Hyvästi, Ilmari."

"Hyvästi!"

"Hyvästi!"

Ilmari jäi seisomaan aseman kivisillalle. Juna poistui kauemmaksi savuineen, savun vieressä seisoi Kaarlo pyörittäen valkoista lakkiansa. Ilmari kuuli hänen lausuvan hyvästi vielä sittekin, kuin enää vaan epäselvästi näkyivät juna ja savu.

Kuin ne tykkönään katosivat näkyvistä, astui Vanhainpiikain mäki elävänä Kaarlon eteen ja hän sai polttavan kiireen hevosta hakemaan ja eteenpäin rientämään. Neljättä peninkulmaa oli sinne matkaa ja niin mäkistä kaupanpäällisiksi, että jyrkkä otti kuin toinen jätti.

* * * * *

Liina ja Kaarlo tulivat kaksinkertaisiin häihin Vaaksajärven pappilaan. Ensinmainittu ei ollut vielä silloin päättänyt sinne eikä tänne ja kihlasormus oli viimemainitun sormessa.

Häittensä jälkeen läksi Ilmari opettajaksi erääsen maamme pienoiseen sisäkaupunkiin.

Sinne sai hän kirjeen Kaarlolta. Kuin tämän isä teki konkurssin, niin teki Liinakin päätöksensä ja määräsi hääpäivän. Tyynejärvi sai jälleen nähdä vanhat vieraansa ja sen rannoilla oli silloin yhtä iloista elämää kuin kahdeksan vuotta sitte.

Kaarlon isä teki kunniallisen vararikon. Maatila jäi pientä velkaa vastaan hänen omakseen ja hän rupesi palvelemaan isännöitsijänä jälleen. Kaarlosta tuli talonisäntä, lautamies ja mylläri.

Ilmari palveli ensin kollegana ja pääsi sitte lyseon lehtoriksi. Rovastin kuoltua huusivat pitäjäläiset vanhan kappalaisensa harvinaisella yksimielisyydellä kirkkoherrakseen.

Talonemännästä tuli valtiopäivämiehen rouva.

"Tuskin meistä tuleekaan," kirjoitti Ilmari Kaarlolle.

Halmela rikastui uuden morsiamensa kautta Muun muassa tuli hänestä viinatehtaan isäntä. Viinatehdas paloi ja Halmelata syytettiin murhapoltosta. Hän pelastui lain kourista taidollaan, etevillä asianajajilla eikä häntä voitu vangita, vaan ympäri avaran Suomenmaan, missä vaan sanomalehtiä luettiin, hänen viallisuuttaan uskottiin ja nimeänsä morkattiin.

Ilmaria, ahkerata säveltäjätä, ynnä hänen perhettänsä pyysi Kaarlo tulemaan luoksensa Keski-Suomeen ja viettämään siellä yhden kesäloman.

"Tule meille", kirjoitti hän, "myllärin kotiin, ensi kesäksi. Täällä jaksamme hyvin, ja ilo ei ole harvinainen vieras meillä. Näet kuinka peltoni kasvavat hyvin ja myllyni käy ahkeraan; renkini laulaa Sulle kansanlauluja, uusia ja vanhoja, surullisia ja ikäviä, mitkä vaan paremmin maittavat ja vaimoni... hän laittaa niin hyvää kalakukkoa."

"Me tulemme", kirjoitti Ilmari vastauksessaan.

"Ja niin mielellämme", lisäsi Saima kirjeesen itsensä ja pikku Väinön puolesta.

ÄITIPUOLEN KERTOMUS.

Kilpijärven Ilma rakasti sulhaistaan ja ... äitipuoltaan, kumpaako enemmän, ei tarkoin tiennyt itsekään.

Jaakko oli poikakullan nimi ja Ilma oli hänen kasvinkumppaninsa ja kisatoverinsa. Heidän kotinsa olivat ennen olleet rinnakkain, niin että aita vaan erotti pihat ja rakennukset toisistaan. Pellot ja niityt olivat nekin yksissä aitauksissa. Sitte Ilman isä möi talonsa Jaakon isälle ja osti suuremman, Kilpijärven talon, täältä toisesta kylästä. Kuin he erotettiin, niin puhkesi lapsuuden tuttavuus nuorukaisessa ja neidossa ilmeiseksi rakkauden tuleksi. He rakastivat toisiaan enemmän kuin kukaan ennen ja jälkeen heitä, Ilma koko sielunsa vilkkaudella ja Jaakko hidasverisen miehen syvällisellä vakavuudella.

Ilman äitipuolen nimi oli Loviisa ja Viisaksi Ilma häntä tavallisesti puhutteli. Kaikkien mielestä oli Kilpijärven emäntä enkeli hyvyydessä, vaan Ilman mielestä oli hän vielä lisäksi viehättävän kaunis. Vaaleain kasvoin iho oli kuultava ja niiden piirteet hienot; silmät olivat sielulliset ja sininen väri voitti niissä harmaan; käynti ja liikkeet olivat täynnä suloa ja naisellisuutta.

"Rakastatko Viisa todellakin isääni?" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä vuonna, jolloin luki kaikki Valter Scottin romaanit.

"Epäiletkö sitä?" vastasi tämä ja kosketti huulillaan tytärpuolensa otsaa.

Ilma olisi kernaasti vastannut siihen myöntämällä, mutta ei voinut.

"Minä olen semmoinen hömppelö", lausui hän vaan ja kaulaili Viisaa. "Kuten itse tiedät", lisäsi hän sitte ja vei väkisin pyörröksen kahta askelta.

Salaa ilma usein katseli äitipuoltaan ja katsellessaan muisti niinkuin uninäköään, kuinka vaaleaverinen nainen eräänä iltana, jolloin taivas oli tähdessä ja akkunain ruudut jäässä, tuli isän seurassa tupaan, antoi hänelle tortun ja opetti laulun: "Minä seisoin korkialla vuorella". He makasivat yön yhdessä ja aamulla hengitti hän reijän ruutuun, katseli vaaleanverisen naisen lähtöä ja itki ikävissään. Mutta hyvin hämärästi hän sen kaiken muisti ja monella muistelemisella hän oli sen kokonaiseksi saanut, ensin tulon, sitte olon ja viimeksi menon, mutta kaikki hyvin hämärästi.

Kuin pikku Heikki, pienin veli, sai täyttäneeksi vuoden, niin sairastui isä vilutautiin. Ilma oli silloin kolminkertaisesti onneton.

Hänen häittensä vietto lykättiin tuonnemmaksi, määräämättömään aikaan.

Isä parantui niin vitkalleen, vaikka Ilma itki ja rukoili itsensä uuvuksiin joka päivä.

Viisa oli niin tyyni ja maltillinen. Sydäntä särkevimmissäkään kohtauksissa ei kuulunut voihkausta eikä hätähuutoa hänen suustaan, epätoivoisimpinakaan hetkinä ei näkynyt kyyneltä hänen silmässään. Tuskaantumisesta ja väsymisestä ei puhettakaan. Sairasvuoteen vierestä ehti Viisa vaalimaan pienokaista, sekä johtamaan talonaskareita.

Ilma koetti olla hänelle avuksi kaikissa, vaan ei onnistunut missään. Milloin sairaan päänalustaa olisi tarvinnut kohentaa, niin silloin juuri luki Ilma satua veikolle, jotta tämä sitä joutuummin oppisi sopertelemaan. Äidiltä olisi Heikki taasen saanut itkeä itsensä nikahduksiin Ilman viipyessä navetassa, riitelemässä piikain kanssa kylän ompeluseurasta, jonka johtavia henkilöitä hän oli, kuinka se muka ei ole aiottu ainoastaan talonpojille ja talontyttärille seurusteluhuviksi, vaan rengeille ja piioille ja kaikille kunniallisille ihmisille.

Suurin ei ollutkaan Ilmalla aikaa tuhlata askareisin, kuin piti aina olla saapuvilla isän ja veikon läheisyydessä, jos jotakin äkkiarvaamatta tarvitsisivat. Puoli tuntia jopa tuntikin kului pian, kuin piti ottaa selvä, oliko Heikin jano, nälkä, väsymys, vai voiko muuten pahoin.

Iltasilla oli tauti ankarin; sairasta vilutti niin kovasti, että hampaat kalisivat suussa. Ilma silloin nukkui kyyneleihinsä ja Viisa jäi yksin valveille. Sairaan luota Ilma hänet aamullakin löysi, yhtä tyynenä, yhtä lempeänä ja rauhallisena, silmät melkein kirkkaampina kuin illalla.

Näinä murheen aikoina varttui Ilman salainen epäilys varmuudeksi. Viisako, pyhimyskö rakastaisi hänen isäänsä. Ei, ei. Viisa ei tiedä mitään rakkaudesta. Puhdas ja paljas velvollisuuden tunne häntä vaan voimistuttaa, tukee häntä kärsimyksessä, ainoastaan velvollisuuden tunne. Eihän sitä rakkautta voi ajatella alkaneeksikaan, Viisa kun oli kotoisin pitäjän toiselta ääreltä ja isä toiselta. Tuskin olivat nähneet toisiaan ennenkuin isä, joka nuorena jäi leskeksi, ajoi kosimaan Viisaa. Ei kukaan rakastu leskimieheen sillä lailla ja täyttäpäätä. Ja jos se edes olisi ollut joku muu tytönhailakka, mutta Viisa, enkeli...

"Arvaatko Viisa, mitä minä koko taudin ajan pelkäsin ja mitä minä vielä nytkin pelkään isästäni?" kysyi Ilma äitipuoleltaan sinä päivänä, jolloin isä kykeni jättämään tautivuoteen.

"En", vastasi Viisa ja kiersi käsivartensa Ilman vyötäisten ympäri, sillä hän tunsi polvensa horjuvan ja päätänsä pyörryttävän.

"Pelkäsin," jatkoi Ilma ja kätki kasvonsa äitipuolensa rinnoille, "että hiukset lähtevät isän päästä ja hänestä tulee kalju. Etkö sinäkin pelkää samaa?"

"En, Pelkäsin vaan kuolemaa", vastasi Viisa ja puristi lujemmasti Ilmaa.

Ilma katsoi äitipuoltaan silmiin, ne olivat himmeät ja vähän ra'ollaan; kasvot olivat valjut ja ruumis vavahteli.

"Hurskas Jumala!" huudahti hän. "Sinä olet sairas."

"En minä ole sairas; minua vaan väsyttää, väsyttää niin kovasti... Kiitetty olkoon Jumala!" puhui Viisa niinkuin unissaan, silmät suljettuina.

Ilma kantoi hänet sylissään vuoteelle. Muuta kuin lepoa ja rauhaa ei Viisa tarvinnutkaan parantuakseen. Niitä molempia hankki hänelle tytärpuolensa. Tarvittiinkin Ilman tulinen luonne estämään sairaan häiritsemistä, sillä niinpian kuin Kilpijärven emännän sairaus levisi kylän tiedoksi, niin alkoi heti väkeä käydä katsomaan hyväntekijäänsä, jonka yksi tiesi sairastavan viimeisillään, toinen tiesi hänen jo olevan kuolleena. Ilma sulki heiltä kaikilta oven ja pisti avaimen taskuunsa. Toimittamattomin asioin täytyi sieltä palata niin hyvin senkin, joka olisi lukenut sairaalle tunnin, kaksi "Yrttitarhan Seuraa", kuin senkin, joka olisi antanut hänelle ihmeellisiä, iänikuisia lääkkeitä. Kuin Ilma kerran kielsi, niin se oli kielletty; yksi sana oli yhtä hyvä kuin yhdeksän.

Loppuivat sitte koetuksien päivät ja surujen ajat. Viisan kauneus ja lempeys kukoisti kaksinkertaisesti; isä taipui entiseen jäntevyyteensä; muuta jätelmää hän ei tuntenut taudistaan kuin sen, että muistin se heikonti.