Part 2

Hoilaamista ei kuulunut sitte enää kuin edellä ajajat pääsivät pois näkyvistä Fredrikinkadulle. Kolmen portin kohdalla seisautti issikka Punavuorenkadulla ja tarkasteli pihaa; vasta neljännessä seisoi harmaa hevonen, jonka perässä olivat kulkeneet.

Kuumeentapaisella kiireellä nousi Ilmari rappuja ylös etehiseen. Mustaverisen ylioppilaan tölmäsi hän tieltään pitkäkseen ja tarttui käsivarteen Kaarloa, joka juuri veti oven auki. Väkevä oluen ja portterin haju töytäsi huoneesta. Kaksi herraa istui pöydän lähellä, kaksi naista ja pulloja edessä.

"Pois ... kotiin", murahti Ilmari ja tempasi Kaarlon muassaan kuin hansikkaan pihalle.

"Anna mennä", tiuskasi hän hämmästyneelle issikalle, "ja kahden edestä."

* * * * *

Seuraavan syyslukukauden ja osan kevätlukukautta luki Ilmari kotoollaan. Kerran kuukaudessa sai hän säännöllisesti Kaarlolta kirjeen. Entinen avomielisyys ja luottamus oli niistä kadonnut, kaksimielisyys ja peitteleväisyys piileksi jokaisessa lauseessa, niinkuin ainakin silloin, kuin ohjeena on, että ihmiselle on annettu puheenlahja ajatusten salaamista varten. Vasta monikertaisen unhottamisen perästä muisti Kaarlo vihdoinkin Ilmarin jokaisessa kirjeessä uudistettuun kysymykseen vastata asuvansa Halmelan kanssa. Ilmari suuttui silmittömästi, mutta ei kerinnyt kirjoittamaankaan vihaansa, kuin sai Kaarlon ja Liinan kihlakortin ja tiedon, että hyvä alku on tehty ja kameraalitutkinto siepattu.

"Ehkä mä olen väärässä", ajatteli Ilmari ja viha lauhtui.

Että pojat Helsingissä muistivat muutakin tehdä kuin lukea, sai Ilmari kohta kokea. Nelihenkinen seura istui Maarianpäivän ehtoona Vaaksajärven pappilassa, kuin Ilmarille tuotiin kirje saman päivän postista. Päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Saima avasi sen ja luettuaan lennähytti sen vasten silmiä Ilmarille.

Ilmari luki hätä hätää kirjeen; se oli Helmiltä ja täpö täynnä loukattua rakkautta, huudahdusmerkkejä ja harvennuksia.

Se alkoi kuorosäkeellä:

"Unhottaa, heittää, päivän on tapana".

Ja loppui soolo-osalla:

"Ain' Herran käsi laupias Sun kulkus johtakoon; Ja taivaan isä armias Sun työsi siunatkoon. Siis hyvästi!..."

Saima oli kuohuksissa ja vaati selitystä. Ilmari ei ollut hullua harmaampi ja häntä nauratti kuin Saima itki. Kohtaus tuntui kokonaisuudessaan hänestä niin koomilliselta, ett'ei hän suostunut antamaan pienintäkään selitystä, vaan erosi ilmiriidassa ja uskottoman kirjoissa Saimasta.

Kaarlo ja Halmela tulivat juuri luennoilta kuin Ilmari meni heitä tervehtimään Helsinkiin tultuansa.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän molemmilta ja antoi Helmin kirjeen Kaarlolle.

Tämä luki sen ääneen ja rupesi sitte nauramaan.

"Katsos sitä kultalintua", lausui hän Halmelalle ... "ja samana päivänä präntätty..."

Halmela ei ollut tuonansakaan kirjeestä.

Ilmari uudisti kysymyksensä, vaan kumpikaan ei halunnut vastata siihen.

"Huoli sinä niistä", virkkoi Kaarlo kotvasen kuluttua, "täällä on muuta parempaakin huolehdittavaa."

Sitte hän levitti Ilmarin eteen kolmensadan markan velkakirjan ja käski:

"Vedäppäs filoloogi nimes tuohon alle."

Ilmari luki velkakirjan, vaan viivytteli allekirjoitusta.

"Älä nyt vaan rupea tentteeraamaan", pyysi Kaarlo. "Minä tarvitsen tuon summan ylihuomiseksi vaikka silmästä. Eikös ole pätevä syy?"

"On, pätevä on", myönsi Ilmari, kirjoitti takuumieheksi ja painoi sinettinsä alle.

Sitte hän jutteli enemmän laveammalta Helmin kirjeestä.

"Det var horribelt dumt", lauloi Kaarlo ja antoi kaksi korttia muistikirjastaan Ilmarille. "Tässä on apparaati joukossa."

Toisessa kortissa seisoivat nimet Saima ... ja Ilmari Aarnio, toisessa Helmi ... ja ... Halmela.

"Joko ymmärrät nyt?" kysyi Kaarlo.

"Jo, mutta miksikä tämmöistä...?"

"No se on ekonomia-politikia", selitti Kaarlo. "Katsos, Halmela tarvitsee rahaa niinkuin kaikki muutkin ihmiset. Helmin isä on rikas, miksikä siis tulevan vävyn pitäisi suotta kärsimän puutetta ja köyhyyttä? Me joudutimme täällä asiain menoa siten, että minä tilasin näitä sinun lahjakorttejasi ja Halmela lähetti yhden eksemplaarin Helmille kosimakirjeensä kera. Ensin sieltä tuli kukkaset Helmiltä ja sitte tuli puolituhatta rahaa isältä ja toista ja enemmän luvattiin... Kuule Halmela! eikös me niin tehty?"

"Se oli tehtäväkin", sanoi Halmela ja tarjosi kuudenkymmenen pennin sikaarin Ilmarille.

"Selvitäppäs vyhti nyt", käski Ilmari Kaarloa.

Kaarlo rupesi hyräilemään: "Ainoni, Ainoni muinoin sä mua lemmit" ja kirjoittamaan Saimalle.

"Tästä ei pääse vähällä", lausui hän saatuaan ensimmäisen arkin täyteen, "nyt olen vasta keskipaikoilla."

Lyhyen ajan viipyi Ilmari yliopistossa ja lähti sitte Inkerinmaalle. Kaarlo ja Halmela saattoivat hänet asemalle. Kahden kesken eivät ystävykset olleet koko aikana hetkeäkään. Kaarlolla oli aina Halmela seurassaan milloin kävi Ilmarin luona, Halmela oli aina kotosalla Ilmarin käydessä heidän luonaan. Päihtyneenä ei kumpaakaan nähty; kyläilemisensäkin olivat vähentäneet koko lailla. Kuitenkin näki Ilmari, kerran näkemään ruvettuaan, heidät lävitse. Asemalla vei hän Kaarlon syrjään ja virkkoi surullisesti:

"Joll'et nyt heti lähde täältä vuodeksi tai kahdeksi kotiisi, niin olet mennyttä miestä."

"Ei, ei se käy laatuun", änkytti Kaarlo ja hänen kätensä vapisi Ilmarin kädessä.

"Miksikä ei?"

"Liinan tahdon se ei käy..."

Aseman kello soi kolmannen kerran ja Ilmari kiiruhti vaunuun.

"Hyvästi sitten!"

Kuvaa, mitenkä pojat läheisimmässä ravintolassa juovat hänen läksiäisiään, ei Ilmari voinut karkoittaa mielestään.

Erhettyikö hän kuvan suhteen? Ei. Virta vei Kaarlon muassaan ja Ilmari ei saanut häneltä enää kirjeisiinsäkään vastausta. Kaarlo ei julennut ystävälleen puhua totta, valehdella ei kehdannut, vaan oli ennemmin vaiti.

Vasta Marraskuussa palasi Ilmari matkaltaan kotiinsa Vaaksajärven pappilaan. Sieltä hän taaskin kirjoitti Kaarlolle Helsinkiin, mutta turhaan odotti hän vastausta. Jouluna Ilmari kirjoitti Liinalle ja katsoi velvollisuudekseen lausua suoraan pelkonsa Kaarlon harhateille joutumisesta. Liina vastasi heti. Hänen kirjeensä oli täynnä kyyneleitä ja toivoa. Kaarlo oli hurjistellut koko syyslukukauden ja kietoutunut Halmelan kanssa rumaan häväistysjuttuun, josta mainingit ulottuivat aina Tyynejärven tienoille saakka. Anna täti muuttaa asumaan Helsinkiin Tammikuussa, Kaarlo tulee asumaan hänen luonaan ja alkaa uutta elämää. Verho vedetään menneiden yli ja kaikki kääntyy hyväksi.

Syvä huokaus pääsi Ilmarin rinnasta hänen taittaissaan kokoon Liinan kirjettä, jossa jokainen rivi huokui uskoa, toivoa ja rakkautta.

III.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja Nikolainkirkon tornin kello löi kymmenen kertaa. Eteläsatama lainehti vapaina jäistä; Esplanaadein vaahterat vihannoivat; kyyhkyset lentelivät parvissa; Toukokuun päivä oli yhtä kaunis kuin seitsemän vuotta sitte.

Ilmari heräsi ja joi lasillisen kylmää vettä.

Voi sinuas ... Helsinki!

Hämeenlinnasta kirjoitti hän Kaarlolle ja puhui kirjeensä alussa ja lopussa kolmestasadasta markasta ynnä erotodistuksestaan. Ne olivat kiusallisen läheisessä yhteydessä toisiinsa, erotodistus ja velkakirja. Kaarlo kirjoitti isälleen ystävänsä erotodistuksesta ja sai rahat. Vuorokautta ennemmin rahoja ehti Ilmari Helsinkiin. Kaarlolla oli rehelliset aikeet ja hän tuli rahoineen postikonttorista suoraan Ilmarin luo, kuten tämä oli käskenytkin. Vaan Ilmari ei ollutkaan kotoolla ja Kaarlo läksi yksin hoitamaan asioita ja tapaamaan osakuntansa rahastonhoitajata. Alituisessa rahapulassa oleva maisteri Halmela sattui hänen tielleen, ennenkuin hän ehti matkansa perille ja esitteli, että pistäytyisivät kappeliin harkitsemaan ja miettimään Kaarlon asiata tarkemmin. Ennen eroamista jaettiin rahat kahteen yhtä suureen osaan ja Halmela lupasi kirjoittaa nimensä Ilmarin nimen sijaan.

Höyrylaiva seisoi valmiina lähtemään Rääveliin ja Kaarlo sai vastustamattoman halun matkustaa kerran tervehtimään heimokansaa Suomenlahden toiselle puolelle. Viisitoista penniä oli huvimatkailijalla rahaa kukkarossa astuessaan laivasta Helsinkiin ja ne hän antoi ensimmäiselle rahattomalle vastaantulijalle, jolta sai tulta paperossiinsa.

Halmelalta säästyi nimensä kirjoittamisen vaiva, syystä ett'ei häntä hyväksytty takaajaksi monihaaraisen vigileerauksensa tähden.

Ilmarilla itsellään oli velkaa kirjoitettuna kokoarkkeihin ja kapeisin liuskoihin.

Kotiin tulevaksi odotettiin häntä joka päivä, joka hetki.

Ilmari sytytti paperossinsa ja käänsihe kyljelleen.

"Voi sinuas ... Helsinki! Kymmenen kertaa voi!"

Senpäiväinen U. Suometar oli tuolilla vesikarahviinin vieressä. Totuttuun tapaansa virui Ilmari vuoteellaan niin kauan, kuin lehti oli luettu. Tällä kertaa oli hän tyytymätöin siihenkin. Pääkirjoitusta ei hän uskaltanut alkaakaan, se kuin oli ylen pitkä, ikävä ja kuiva. Nimikin "Savon maanvaiva eli Kuopion läänin loiset" haukotutti häntä. Ulkomaan osasto oli kahta veikeämpi, sisältäen Yhdysvaltain kalastusriitoja, Abessinialaisten sotaretkiä ynnä muita jonninjoutavia ja väsyttäviä artikkeleja. Uutisosastossa upeilivat ja kilpailivat keskenään pituudessa Ukkosenilman kertomus ja Muinaismuisto-yhdistyksen vuosikokous. Ja jotta ei loppu eroaisi mitenkään mainehikkaasta alusta, niin päättyi tekstiosasto sylenpituisella kirjoituksella "nauriin viljelyksestä". Ei edes hävytöntä kaikenlaista löytynyt, ei Matin kirjettä, ei minkään pituista. Ilmoituksissa oli naimakuulutus ja nimenmuutos. Viimemainittu oli jotain. Erään tunnetuimman kynttilätehtaan asiamies Hämärä oli ottanut kuukausi sitten itselleen uuden nimen Koi, vaan kyllästyi siihen ja kuulutti nyt olevansa taas Hämärä. Arvokasta lukemista olisi lehden sisällys kyllä Vaaksajärven pappilassa myönsi Ilmari itsekseen, ja tarkkaavaisuutta ansaitsisivat yhtä hyvin Kuopion läänin loiset kuin nauriin viljelyskin, mutta Helsingissä, jossa jokaisella on vaan raha ja nautinto kiikarissaan tänään, huomenna ja aina, Helsingissä kaipaavat hermot vallan toista.

Yleissilmäyksen hän sitte vielä teki lopusta alkuun ja sitä tehdessä sattuivat silmät pysähtymään puolenkorttelin pituiseen sähkösanomaan valtiollisissa uutisissa. Siinä lähetettiin tieto ympäri maailmaa, että Boulanger on nauranut Parisissa.

"Eläköön Boulanger! Alas Grevy!" lausui Ilmari, sytytti sammuneen paperossinsa ja laski sanomalehden tuolille, katsottuaan vielä kurssin, joka oli laskeunut kaksi penniä ruplalta.

"Jos nyt U. Suometar tahtoisi olla ajanmukainen ja merkillinen sanomalehti tai jos Kaarlo olisi sen toimittajana", puheli Ilmari itsekseen ja kääntyi seljälleen, niin alkaisi otsakirjoitus näin:

"Hyvät Helsinkiläiset, liberaalit ja viikingit, vanhat ja uudet johtajat, nyt meille kaikille koittaa onnen ja riemun aika. Boulanger, näette, on nauranut ja hän on nauranut mielihyvissään. Mistä on Boulanger mielihyvissään? kysytte te. Meistä, rakkaat ystävät, on hän mielissään, sillä me Helsinkiläiset olemme Europan viisain kansa, niinkuin kohta näette kirjoituksestamme. Boulanger nauraa ja kurssi alenee. Tänään ei rupla maksa kahtakaan markkaa, tulevassa kuussa se ei maksa mitään. Silloin, ystäväiseni, kapusäkit selkään ja pankkeihin. Sillä sinä päivänä, jolloin ei rupla maksa mitään, sinä päivänä nousee Boulanger Ranskan ensimmäiseksi konsuliksi, diktaattoriksi, keisariksi ja alottaa kostosodan Saksaa vastaan. Ymmärrättekö nyt, hyvät ystävät, mitä Wenäjä silloin tekee? Kyllä, vastaatte te niinkuin pyssystä. Wenäjä marssii Konstantinopoliin, rupla maksaa taas neljättä markkaa ja me Helsinkiläiset olemme rikkaita miehiä ... ja Boulanger nauraa..."

Naurettuaan sukkeluudelleen jatkoi hän:

"Uutisiin sitte vavistuttavia kertomuksia Intian kuristajista, Irlannin kuutamomiehistä, spiritisteistä, oman maan kummitusjuttuja ... niin ja lopuksi joku Guy de Maupassantin mieltä ylentävä kertomus uskottomasta perheenemännästä; sitte se olisi Helsinkiläisten hermoille terveellistä."

Puheensa lopetettuaan nousi Ilmari ylös ja valmisti itsensä lähtemään rahanhakuun.

"Tekisi melkein mieleni uskomaan", virkahti hän kuvastimeen katsoissaan, "että nautinto- ja rahatauti seisoo kuvattuna minunkin kasvoissani."

Korkea otsa, kirkkaat silmät ja tahdokkaat kasvot torjuivat syytöksen kerrassaan kauas.

"Ei sentään, ei koskaan", päätteli hän hymyillen. "Vaaksajärven väkeä minä sittenkin olen. Ja nyt yksi ainoa ponnistus ja sitte: hyvästi Helsinki! Ja hyvästi ijäksi!"

Näin, sanoen läksi hän ulos ... Silfverlundilta rahaa lainaamaan. Tiellä valmisti hän puheensa ja opettelihe sen ulkoa. Hän päätti sanoa:

"Kuules hopea veli! Minä olen satimessa, merrassa semmoisessa, ett'en pääse pois täältä Helsingistä, joll'et lainaa minulle kolmeasataa hopeata. Takasin Hirvelle näet tuon summan ja nyt en saa rehtorilta erotodistustani ennen, kuin velka on maksettu. Kotoolla odottavat minua, morsiameni odottaa, häät odottavat ja minä en pääse paikalta... Kollegan virka, jota haen, on mulla niinkuin hyppysissäni..."

"No tunnenhan minä sinut", keskeyttäisi Silfverlund ja vetäisi kolme seteliä lompakostaan.

Ja sillä se olisi tehty. Sitte rahat saatuaan panisi hän toisen äänen kelloon ja läksyttäisi Silfverlundia oikein kelpolailla siitä, kuin tämä nuorikkonsa kanssa tänäpänä ehtoolla lähtee ulkomaan kylpylaitoksiin huvittelemaan. Mikä ajattelemattomuus! Lähteä vieraisin maihin tiputtelemaan rahoja, kuin omassa maassa on kyllin ja valitsemisen varaan asti hyviä kylpylaitoksia käytettävänä ja luonnonihanuuksia katsottavana ... niin kyllä hän lukee pitkän epistolan ja antaa aika sarvesta, jotta kerrankin tietää saaneensa ja kastuneensa, se ajattelematon.

"Onko herra Silfverlund kotoolla?" kysyi Ilmari hienosti puetulta ja nuorelta rouvasihmiseltä, joka hänet otti vastaan.

"Ei", kuului lyhyt vastaus.

Ilmari nolostui, antoi nimikorttinsa ja kumartihe lähtemään.

"Feliks meni pankkiin; hän tulee kohta; olkaa hyvä ja odottakaa", lausui rouvasihminen huonolla suomenkielellä, luettuaan nimen. Hyvää tahtoa puhua selvästi ja kauniisti ei näkynyt puuttuvan, vaan ainoastaan taitoa.

"Voin tavata hänet kadulla", lausui Ilmari, kumarsi uudelleen ja läksi.

Nythän se käy kuin häissä. Kuin Silfverlund tulee häntä vastaan, niin tekee hän kokokäännöksen ja alottaa: "kuules hopeaveljyt..." Ja sopivampaan aikaan ei voi rahanhakija tulla, koska mies juuri tulee pankista.

Kauan ei Ilmari tarvinnut odottaen kävellä edes takaisin kadun vierustalla, kuin jo näki Silfverlundin astelevan vastaansa. Puettuna uusimman kuosin mukaan, harmahtava "En tout cas" kädessä, otsakihara hatun alta näkyvissä, viiksien kärjet huolellisesti taivutettuina ongenkoukun muotoiseksi, käveli tämä keikarin askeleilla Ilmarille vastaan.

He tervehtivät toisiaan ystävällisesti ja pysähtyivät kumpainenkin. Ilmari seisoissaan siinä herrasmiehen edessä turhistui mielessään mitättömäksi koulumestariksi, joka elää kollegana ja kuolee kollegana, tietämätönnä muusta maailman sulosta kuin neljännespalkoistansa ja oppikirjoista. Alottaminen ei käynytkään häneltä niin herkästi, kuin oli luullut, ja hän aikoi juuri tehdä edeltäkäsin mietityn käännöksensä, kuin Silfverlund veti taskustaan valkoisella paperilla ympäröidyn, lyhyen, silinterimäisen kappaleen, tähtäsi sillä Ilmarin vasempaan silmään ja kysyi:

"Kruunuko vaiko klaava?"

"Klaava", vastasi Ilmari tajuttomasti ja katsoi etäämmälle katua ja näki siellä Kaarlon tätinsä seuraamana astuvan lääkäri Fürstenbergin rappuja ylös.

Silfverlund nyppäsi tällä aikaa tangon päästä paperin rikki.

"En pikant karl", lausui hän, pisti tangon Ilmarin päällysnutun kauluksien väliin, ylimmäisen napin nojalle ja läksi pitemmittä puheitta eteenpäin.

Rikkirevitystä päästä kiilsi kultaraha, kaksikymmenmarkkanen. Se puhui selvää kieltä: hän oli pelannut kruunua ja klaavaa ja voittanut.

"Se vielä puuttui, peluri minusta vielä piti tehtämän. Voi sinuas, Helsinki! Sata kertaa voi!"

Murrettuaan rikki voittamansa, luki Ilmari rahat; niitä oli viisikolmatta kappaletta, siis viissataa markkaa. Häviämisen mahdollisuus pyrki katkeroittamaan hänen jo ennestäänkin nurjaa mieltänsä. Jos olisi hävinnyt, niin millä olisi maksanut? Millä...?

Mutta samassa muistui mieleen koti, Saima, häät ja ne karkoittivat karvaat ajatukset.

"Täällä täytyy olla niinkuin oletetaan. Joka penni pitää Silfverlundin saaman takaisin. Lahjoittakoon ne johonkuhun yleishyödylliseen hankkeesen, joll'ei tahdo itse pitää. Pääasia on, että minä maksan ne ja jok'ikisen pennin."

Kello tavoitteli yhtä Ilmarin palatessa asuntoonsa, Velka oli maksettu ja erotodistus oli taskussa.

Postissa oli tullut kirje Saimalta ja Ainolta yhteisesti.

Aino ilmoitti kevätlukukauden loppuneen jo toissa päivänä, syystä kuin muutama oppilas sairastui tuhkarokkoon; tapaus oli toivottava (?) kaksinkertaisten häiden vuoksi, joiden valmistukseen ei aikaa sittekään tule olemaan liikaa. Toissa päivänä, jolloin hän otti eron opettajatoimestaan, selvisi vanha arvoitus pitäjässä, se nimittäin, miksi talonisäntä kävi seminarin lävitse, palveli asevelvollisuutensa vapaaehtoisena ja kävi vielä Mustialan maanviljelys-opistossa. Hän, sulhasensa ja Saima toivovat häihinsä Jukolan pasuunan jäseniä niin paljon, että vihkivirsi ja messut saadaan lauletuksi sekaköörillä neliäänisesti. Isä ja äiti ihmettelevät miksi Ilmari viipyy niin kauan Helsingissä.

"Tärkein uutinen", kirjoitti Saima, "on Ainon eroaminen opettajavirasta. Nythän pääsevät yllyttelijästä. Ja arvaatko, Aino kuin uskalsi vielä hyvästeiksi agiteerata. Maantieteen tutkinnossa toissa päivänä antoi hän oppilaiden kuorossa vastata kaksi ensimmäistä kysymystä: Missä maassa me asumme?... Me asumme _Suomenmaassa_... Mitä kansaa me olemme?... Me olemme _Suomalaisia_... Olisit nähnyt miinejä, joita näkyi noblessein naamoilla. Posessionaatti Morgensen katsoi itsensä velvoitetuksi huomauttamaan vieressään istuvalle rovastille: Der ha vi det nu åter. Anstår det icke eder som prest, fridens man och ordförande i skoldirektionen, att vidtaga åtgärder... Mot sanningen, ja, jag tackar, keskeytti rovasti... Kesken kaikkea! Näin unia Sinusta. Olit lähtevinäsi Kaarlon kanssa komealla höyrylaivalla Kaliforniaan, tuomaan sieltä suuren suurta kultalohkaretta; Kaarlo oli masinistina ja Sinä kaptenina. Et ottanut minua mukaasi, vaikka itkin ja rukoilin Eteläsataman laiturilla; Juhani Ahon Rautatien vaan lykkäsit käteeni. Kulta merkitsee minun unissani pahaa. Sinulla on ollut ikävyyksiä, ihan varmaan... Täällä ikävöitsee Sinua kaikkein enin oma Saimasi."

P. S. n:o 1. "Nyt kuin Aino on täällä ja vapaana, niin kävelemme joka päivä junakyytien ajoissa Sinua vastaan Vanhainpiikain mäelle."

P. S. n:o 2. "Vaikea on minun uskoa että näin saan Sinut, että kaikki menee tämmöisessä autuaallisessa riemussa. Eivätkä maanjäristykset, ruttotaudit ja sodat ehtisikään hävittämään ja autioksi tekemään... Jo sekaantuu vähäinen järkeni; riennän järkevän Ainon luo, hän on arvatenkin saanut arkkinsa valmiiksi ja odottaa..."

Luettuaan kirjeen loppuun otti Ilmari vasemmalla jalallaan lyhyen askeleen eteenpäin, kuten Kaarlo oli sanonut tanssikoulussa opetetuksi naisia suudellessa tekemään, ja painoi Saiman nimelle viisi suukkosta, kirjainten luvun mukaan.

Päivällisen syötyään läksi hän valituimmille tuttavillensa sanomaan hyvästi. Vierailut menivät pikaan kuin piti vielä ehtimän sinne ja sinne, sen ja sen luokse. Viiden tienoissa Ilmari toistamiseen sinä päivänä astui kotiinsa, aikoen levähtää hetken ja vasta sitte illemmalla mennä tapaamaan Kaarloa ja tarjoomaan tälle lämpöisen seksan ja pullon Marsalaa erojaisiksi. Aamulla sitte junaan ja Helsinki ... hyvästi.

Mutta kuin avasi oven, niin seisoikin hänen edessään Kaarlo tuskan ja toivottomuuden valtaamana.

Ilmari koetti näyttää haaksirikkoiselle iloista muotoa ja virkkoi lempeän leikillisesti:

"No Herran nimeen, mitä nyt on tapahtunut? Tuletko mies tuomarin tutkinnoilta?"

"Niin, mitäkö on tapahtunut?" toisti Kaarlo ja haravoi epätoivoisen ja tyytymättömän näköisenä tukkaansa. "Minä olen onneton ja minun täytyy jättää Helsinki."

"Siinäkö kaikki?"

"Minun täytyy jättää Helsinki ja minä olen onneton", jatkoi Kaarlo, ottamatta huomioon Ilmarin ivallista muistutusta. "Isältäni tuli kirje tänäpänä, ja kirjeessä seisoi käsky, ankara käsky, viivyttelemättä, heti huomenna matkaamaan kotiin. Ja minun täytyy lähteä ja jättää Helsinki."

Ilmari istui tuolille pöydän eteen ja tarjosi paperossin Kaarlolle, jota tämä ei muistanut polttaa, kiihtynein mielin ja kiivain askelin kävellessään edes takaisin.

"Sinun ei olisi koskaan pitänyt tuleman tänne", vakuutti Ilmari ystävällisellä äänellä onnettomalle. "Helsinki oli sinun onnettomuutesi ja huono ylioppilas-elämä täällä. Olisit totellut minua ajoissa, niin..."

"Mitä minä onneton nyt teen itse kanssani?"

Kaarlon epätoivoisella äänellä lausuttuun kysymykseen ei Ilmarin ollut helppo vastata. Hänen kävi sääli sydämmensä sisimpään. Kaarlo oli niin surkean näköinen, että Ilmari koetti viimeiseen tippaan asti näyttää iloiselta ja saada ystäväänsä katsomaan asiaa valoisemmalta puolelta.

"Vai lähdet sinäkin kotiisi huomenna", lausui hän keveällä äänellä, ikäänkuin viettelisi vastahakoista lasta.

"Minä lähden myös aamulla yhdeksän junassa. Yhdessä sitte menemme".

Kaarlo rupesi tarkkaavaiseksi. "Entä velka?" kysyi hän ja pysähtyi Ilmarin eteen.

"On maksettu".

"Millä?"

"Rahalla tietysti."

"Miten ne sait ja keneltä ne sait?"

"Voitin Silfverlundilta."

"Nyt valehtelit."

"Ei ole tapani", vakuutti Ilmari.

Kaarlo tuli yhä uteliaammaksi.

"Missä pelasitte?" kysyi hän viehkeästi.

"Unioninkadulla."

"Oletkos hullu?"

"En."

"No pidätkö sitte minua hulluna?"

"En liioin sitäkään."

Kaarlo unhotti surunsa ja uskoi.

"Landsknihtiäkö löitte, vaiko...?"

"Ei kuin kruunua ja klaavaa."

"Peijakas. Ja voitit."

"Voitin niin."

"Paljokin?"

"Viisisataa."

"Viisisataa, voi..." Kaarlo etsi jotakin sopivaa ihmettelysanaa varastostansa ja mittasi pariin kertaan kamarin lattian, seisattui sitte Ilmarin eteen ja lausui paremman puutteessa: "Voi sudenkajakka itseäsi!"

Pitemmälle, ei Ilmari häntä kiusannut, vaan kertoi tapauksen juuriaan myöten. Moisella verrattomalla kohtauksella olisi Kaarlo elänyt isot ajat ja ajanut sillä huolet Viron vesille, vaan nyt johti keskustelu yhä varjokkaampiin lehtiin.

"Ja silloin menit sinä tätisi kanssa lääkäri Fürstenbergin rappuja ylös", lausui Ilmari, jouduttuaan kertomuksensa ydinkohtaan. "Mitä asiaa teillä sinne oli?"

"Se on hirveätä, se on kamalata..."

"Jätä laulut ja anna tulla."

"Minussa on ... viinahulluuden oireita."

Ähkäen ja puhkaen sai Kaarlo lausuneeksi karvaan totuuden.

"Etkä sittekään tahtoisi lähteä täältä."

"En, en millään ehdolla," vastasi Kaarlo, heittihe sohvalle pitkäkseen, voihkaili ja piehtaroi siinä. "Tiedätkö, miltä tämä aiottu lähtö tuntuu? Tiedätkö, miltä tuntuu lähteä kotiin, josta kerran on lähdetty kultapilvissä ... haa ... haaskalle ja rapakkoihin rypemään. Vaan, mistäpä sinä tietäisit?"

Hänen voihkiessaan ja käännellessään pistihe kiiltävä revolverin suu lakkarista näkyville.

"Tämän sinä annat minulle", lausui Ilmari, ja otti surma-aseen käteensä.

"Ota se", myönsi Kaarlo. "Junan alle kuoleminen", lisäsi hän sitte ja käänsi kasvonsa seinään päin, "lienee yhtä pikainen ja lyhyt".

"Kaarlo, älä laske niin hirveätä leikkiä noin kevytmielisesti."

"Jos jään elämään, niin on se sinun ansiosi, Ilmari. Sinä olet koittanut pelastaa minua alkutiestä saakka, onnistumatta. Soisin, oi kuinka mielelläni soisin, että onnistuisit tällä viimeisellä silmänräpäyksellä. Jos elän kahta päivää vanhemmaksi, niin jään elämään. Kahden päivän kuluttua on esirippu vedetty 'Tuhlaajapojan kotiintulon' eteen. Liina-vene odottaa minua Lahdessa ja sillä lasken kotini rantaan. Maa polttaa jalkaini alla, sieluani polttaa, sillä muutamassa sekunnissa rutistaa seitsemän vuoden synnit ja rikokset omaatuntoani yhtä aikaa, niinä sekunteina, jolloin avaan oven ja polvistun isäni eteen."

Ilmarin otsa kirkastui.

"Kuule, Ilmari! Ne sekunnit ovat kovat. Toisin hetkin en uskalla ajatellakaan niiden elämistä."

"Liinan tähden sinun täytyy elää ne. Koska olet saanut häneltä viimeiseksi kirjeen?"

"Eilen."

"Ja mitä hän kirjoittaa?"