Part 1

HAAKSIRIKKOISEN PELASTUS; ÄITIPUOLEN KERTOMUS; KAITALAN MATTI; JOKAPAIKAN EERON HELSINGIN-MATKA

Kirj.

EMIL LASSINEN

Werner Söderström, Porvoo, 1890.

HAAKSIRIKKOISEN PELASTUS.

I.

Kahdeksan vuotta olivat he istuneet vierustovereina ja olleet niin hartaat kumppanuudessaan, että veljeksiksi heitä tavallisesti koulussa ja kaupungilla, tuttavain piirissä ja vieraiden kesken nimitettiinkin.

Ylioppilasmatrikkeliin piirsi toinen: Ilmari Aarnio ja toinen: Kaarlo Hirvi. Suuri oli heidän yhteinen ohjelmansa. Yhdellä taistelulla valloittaa isänmaa tietämättömyyden ja raakuuden siteistä, hengen miekalla iskeä ja yhdellä iskulla luoda mielet uusiksi, se, ynnä paljo muuta pilventakaista seisoi ohjelmassa lihavilla ja paksuilla kirjaimilla.

Aarnio oli kotoisin eräästä Etelä-Suomen väkirikkaasta seurakunnasta; Hirvi oli kasvanut Keski-Suomen järvien rannoilla. Molemmat he rakastivat isänmaatansa, kaikkea jaloa, suurta ja kaunista.

"Ja nyt sinä tulet vuorostasi minun kotiini täksi kesäksi, ensimmäiseksi ylioppilas-kesäksi", lausui Kaarlo ja täytti lasit kuohuvalla samppanjalla kappelin pyöreässä huoneessa.

Musiikki alkoi puhaltaa: "Tuoss' onpi armas maa".

Ilmari myönsi katseellaan Kaarlon vaatimuksen.

"Niin, sinä tulet minun kotiini Keski-Suomeen", jatkoi Kaarlo. "Minä juon ihanan Keski-Suomen ja sinun maljasi. Oi kuinka Keski-Suomi on kaunis ja paljon suurenmoisempi kuin Uusimaa."

"Uusimaa", huomautti Ilmari, "on Lounais-Suomen ja Pohjanmaan kera maamme Gosen."

"Olkoon, vaan ihmiskäden jälkiä siellä aina näkee ja luonnon herran sievistämiä siellä ovat kaikki kauneudet. Laveoita peltoja, puutarhoja, suuria kyliä siellä on tiheässä, raatamista, elämää ja virkeyttä joka puolella, niin ett'ei tomun lapsi joudu muistamaankaan muuta kuin: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi'. Toista on Keski-Suomessa. Avarat alat asumattomia seutuja, metsiä ja korpia kääriytyy siellä salaperäiseen vaippaansa, virittäen mielikuvituksen herkäksi, runolliseksi. Kukkuloilla humisevat hongat: 'Rakastaos isänmaatasi'; kukkulain kupeilla säestävät järvien loiskeet honkain huminata ja solisevat: 'Rakastaos isänmaatasi'. Oi kuinka mahtavan kaunis on Keski-Suomi! Sen jylhyydessäkin on jotain lumoavaa, jotakin ikuisuuden kaikua, joka tunkee silmiin, korviin, sieluun..."

"Synnyinseutuni pellontyppyrät, purot ja lammikot ovat minulle rakkaat; ne ovat minusta yhtä kauniissa maassa kuin viinitarhat Andaluusiassa. Taivas ei ole missään niin sininen ja valkoinen kuin juuri niiden kohdalla; tähdet eivät tuiki missään niin leppeästi kuin..."

"Myönnän, myönnän. Sydän ei ole vaan sinulla kielessäsi, etkä liioin suulla suurentele. Uskon, ett'et vaihtaisi kotimaatasi etkä sen kauneuksia mihinkään onnelaan."

"En, sillä ne ovat hikihelmillä ostetut, ne Etelä-Suomen kauneudet ja vainiot, kuten Keski-Suomen peltotilkutkin ja kätkevät povessaan tuhansittain kansalaistemme ja esi-isäimme historioita iloineen, suruineen, toivoineen, epätoivoineen."

"Ja sinun kotisi, se rauhallinen pappila, siellä Waaksajärven rannalla, ei katoa muististani kuuna kullan valkeana. Ja isäsi, äitisi ja Aino siskosi..."

"Kiittivät makuani ystävän valinnassa. Ensi hetkestä alkaen olit heille kuni läheinen sukulainen."

"Ennakolta ilmoitan jo sinulle, ett'ei meillä ole niin kodikasta kuin Waaksajärven pappilassa. Tiedät, että minulla ei ole äitiä eikä sisarta ja että isäni on suurissa asioissa. Hän on tehtaanisännöitsijä, kauppamies ja maanviljelijä. Me tulemme asumaan talossa, jonne ei kuulu tehtaan kolina eikä työmiesten huudot. Anna-tätini emännöitsee siinä talossa ja hän on hyvä täti, hauskin silloin kuin toruilee. Hän vihaa hermotautisia naisia ja nenäkkäitä herroja ja laittaa hyvää haukipaistia. Ihmisen pitää elämän ja iloitseman elämästä ja parantuman taudista saunalla ja viinalla, on hänen viisaustieteensä. Huvittelemme kuten parhaiten taidamme. Isälläni on aina kiire ja hänen vieraansa ovat, poikkeuksia lukuun ottamatta, enimmältään liikemiehiä, joiden seurassa menehtyy. Vaan me pidämme huolen itsestämme ja huvituksistamme."

"Samoelemme saloja, soudamme järviä, seurustelemme kansan kanssa."

Musiikki puhalsi: "Ensimmäistä Rakkautta".

"Liinan ja Saiman malja, kirkas ja taivahan puhdas", lausui Ilmari hymyillen.

"Ja nyt tällä viikolla, kahden päivän perästä, näkee Liina sinut, oppii tuntemaan sinut. Tultuamme illalla kotiin ja nukuttuamme yömme, lykkäämme aamulla veneen vesille, vedämme purjeet ylös ja kiidämme tai soudamme järven poikki. Kävelemme sitte saloa parikymmentä minuuttia, niin jo sinertää puiden välistä Tyynejärvi. Tartu minua silloin käsivarteen, ett'en ma lähde juoksuun ja jätä sinua, sillä kymmenminuuttisen kuluttua näkyy Liinan koti. Se on keltaiseksi maalattu ja seisoo vaaran rinteellä. Alempana on Tyynejärvi, meidän puolisilla rannoilla peltoja ja nurmiäyräitä kunnaiden vartioimina; etäisillä rannoilla kohoavat kukkulat ympärinsä, kukkuloiden takaalla vuoret, joista kauimmaiset yhä korkenevat ja haamoittavat korkeudestaan. Päivänsäde kultaa ruskean kirkontornin kukkuloiden välissä ja heijastaa pisaran pienoisena valopisteenä silmiimme. Siellä on äitini hauta."

"Täytyy tunnustaa, että ainoastaan kuvissa olen nähnyt semmoista."

"Yläkerran lasikuisti on salon puolella. Jos Liina istuu siellä ompelutöidensä ääressä, niin huomaa hän jo kaukaa meidät ja rientää vastaamme. Vaan jos olemme olleet aikaisin liikkeellä, niin on kuisti tyhjä ja hän on puutarhassa raitista aamuilmaa hengittämässä ja kukkia kastelemassa. Pienen portin kautta pääsemme ihan hänen lähelleen salaa ja huomaamattaan. Minun istuttamaani päärynäpuuta vasten nojallaan on hän ja hänen kätensä ovat kainaloristissä rinnoilla. Ajatelkaamme Saima seisovaksi hänen rinnallaan, niin piirustukseni hänestä onnistuu ehkä paremmin. Ajattele Saimaa vahvemmilla väreillä, niin on Liina ilmielävänä edessäsi. Ensinnäkin on hän puoli päätään pitempi Saimaa; sen hän kasvoi tyttökoulun kahdella viimeisellä luokalla. Saiman hiukset kellahtavat, Liinan hiuksiin on sivelletty tukaattikullan väriä keltaisen joukkoon. Saiman silmissä näkyy loitommaksikin sininen väri harmajata paremmin, Liinan silmistä sitä löytää etsimällä, ja kuin hän loukkaantuu tai suuttuu, niin ei sinistä näy silmissä nimeksikään, harmaakin tummenee tuntuvasti. Kesäinen ja ahavoittunut Saima on talven Liina. Tähän vuodenaikaan on tukaatinväri jo ehtinyt purpuroida hänen poskensa, joten kaulan ja otsan huikaiseva valkoisuus vivahtaa marmori- ja madonna-kauneuteen. Ääni on soinnukas, nauru hurmaavaa taidemusiikkia ... hm ... katso sitte itse tarkemmin kauneuskulmat ja lue sielunpiirteet, minä en ole mies ehjempää ja elävämpää kuvaa maalaamaan."

"Nimet ovat takaperoisesti. Ainakin Saiman nimi tarvitsisi olla Liina."

"Minä herätän hänet unelmistaan kuin kuiskaan: Liina! Hän säpsähtää ja veri nousee syöksymällä poskille. Suudelman, kuule, yhden ainoan suudelman saat ottaa häneltä, ja se sinun täytyy ottaa. Kaunein neito maan päällä antaa sen jaloimmalle..."

"Saamassahan minä sen olen. Sinä sait Saimalta."

"Sitte käymme sisään, Liina istuu pianon viereen ja soittaa 'Holoferneksen Kyyneleen', jonka sävelsit, sepitit ja omistit hänelle hänen viime syntymäpäiväkseen. Ja sinä laulat:

"Mä hyrskyssä, usvassa matkannut oon -- Mä matkalla hukkasin taivaan ja maan; Oi Liina...!"

"Tuotteliaita täytyy meidän olla ja kaikin mokomin valmistaa juhlakantaatti siksi, kuin Saima ja Aino Jyväskylän matkallaan tulevat tervehtämään meitä", keskeytti Ilmari.

"Se on tiettykin. Vene lehvitetään, kunniaportti laitetaan ja joku suuri sävelteos, esim. 'Tyynejärven Jumalattaret' luodaan."

"Aivan niin, jotain semmoista suurta sen pitää olla."

"Isälläni on pieni höyryvene, jolla matkustamme lauluja soittojuhlaan Jyväskylään. Minä olen tottunut käyttämään sitä ja tunnen väylät tarkoin. Sen nimi on Liina ja sillä menemme juhlimaan. Oi Suomi! nyt on sulla aamu, pilvetön päivänalku, ja touonaika. Kulovalkean tavoin leviää valistus ja sivistys isänmaamme ahoille ja Wäinölän kankahille. Valoisassa kevätjuhlassa elämme, Ilmari."

Ilmari hymyili ystävälleen, kuten hänen tapansa oli silloin kuin ystävä puhui hänen ajatuksiaan.

"Kylväjäin joukko", jatkoi Kaarlo, "laajenee, taajenee. Sen suuruudesta jo voimme laskea syksyn sadon."

"Kylväjäin ja taistelijain joukkoon liittykäämme; auramiehen tavoin tehkäämme työtä ja tehkäämme ahkeraan päivänkoitosta auringonlaskuun saakka. Isänmaan ja ahkeruuden malja!"

"Seitsemän vuoden kuluttua olet sinä lehtori ja minä varatuomari. Seitsemäntenä vuotena vietämme häämme verrattomimpain neitojen kanssa."

"Ja nyt vannomme pysyvämme uskollisina totuudelle, isänmaallemme ja morsiamillemme."

"Vannomme."

Musiikki puhalsi viimeiseksi: "Suomi armas synnyinmaamme."

He olivat eläneet ensimmäisen ylioppilaspäivänsä iltaan.

"Kankahias kultamaina, varsin lemmimme", hyräili Kaarlo ja heilutteli päätänsä tahdinmukaisesti, kuin käsitysten astelivat Esplanaadikatua Toukokuun kauniina yönä.

II.

Ystävyksien kesä oli hupainen ja lyhyt. Saimalla ja Ainolla oli seurassaan eräs nuori talonpoika, kuin tulivat juhlalle Jyväskylään. Tuntemattomana ritarina hän esitettiin Liinalle, vaan tuntemattomuus oli lyhyttä laatua, sillä hiukset, kasvot ja niiden vaalea väri muistuttivat heti ensi katsannossa liian paljon Saimaa. Odottamaton ja arvaamaton oli sentäänkin vieraan tulo, kuin ei Ilmari enempää kuin Kaarlokaan koskaan sanallakaan olleet maininneet Saiman veljestä. Nuhteet siitä saivatkin kumpainenkin heti tervehdyksen tapahduttua. Suurimman syyn sai Kaarlo osakseen ja hänelle määrättiin yksimielisesti rangaistus. Sillä aikaa kuin toiset ovat juhlanvietossa, täytyy Kaarlon Liina-veneellä matkustaa Pohjolan noitien luokse ja kuulustella tarkoin kunkin tulevaisuus.

"Sekös nyt vaan oli sanominen", lausui Kaarlo ja rupesi tietäjäksi paikalla. "Yhdestä tulee senatorin, hovioikeuden presidentin tai jonkun muun vallan korkea-arvoisen virkamiehen rouva. Toisesta tulee mainio, mainion miehensä tähden, joka on joku kuuluisa piispa tai toinen Pestalozzi. Kolmannen miehellä on talo, joka kelpaa malliksi ulkomaillekin. Kaikki tulette aikoinanne valtiopäivämiesten rouviksi ja kaikille tulee iso pata ja paljo lapsia."

Viikonpäivät vietettiin juhlainjatkoa Tyynejärven seutuvilla. Tanssittiin, tehtiin huviretkiä, soitettiin, laulettiin ja oltiin iloisia. Hälyä, naurua ja elämää oli silloin Tyynejärvellä ja sen rannoilla.

Raikkaina ja virkeinä astuivat Ilmari ja Kaarlo laivaan Syyskuussa ja jättivät ihanan Keski-Suomen, jossa ensimmäisen ylioppilas kesänsä olivat suruttomina viettäneet. Saaliina toi Ilmari muassaan joukon kansansävelmiä, joita kesän kuluessa oli pyydystellyt. Hän talletti ne huolellisesti kirstunsa pohjalle, säästäen ne huvitöikseen tulevaisuuden varalle, ja rupesi oitis lukemaan.

"Aiotko todellakin käyttää hyväksesi isäsi antaman lahjan?" kysyi hän Kaarlolta, nähdessään tämän ajattelevan ja tuumivan kaikkea muuta, vaan ei lukemista.

"Aion", vastasi Kaarlo huolettomasti.

"Miten?" urkki Ilmari ja pilvi kohosi hänen otsalleen.

"No ensinnäkin menen tanssikouluun."

"Mitä joutavia? Osaathan tanssia."

"Eikös kuin mitä? Itsekin näit, kuinka ison pukin tein kansanhuveissa franseeta tanssiessa. Se oli kolmannessa tuurissa; Liinakin punastui ja oikein karmi sydäntäni."

"Joutavia!"

"Ja sitte minä käyn ahkeraan teaatterissa, suomalaisen seuran iltamissa..."

"Mitä siitä kostut?"

"Jos en muuta, niin tulenhan toki käytökseltäni norjemmaksi. Ja tottapahan vaikuttavat henkisiinkin..."

"Saat maailmanmiehen ja keikarin arvon."

"Ei haittaisi sekään. En vahingoitu siitä, että ravistelen koulupojan tomua ruumiistani ja höylään hieman persoonaani. Ja ilman sitä, niin tiedät, että rintani ei ole vahvimpia. Liinakin pelästyi yskääni ja varoitti rasittamasta itseäni. Tiedät jo senkin että viime kirjeessäni hänelle kosketin tähän lepovuoteeni... Niin, minä katselen nyt ympärilleni ja levähdän kahdeksavuotisen työni päälle tämän lukuvuoden."

Ilmari vaikeni. Ensi kerran elämässään olivat ystävykset erimieliset.

"Ja nyt minä lähden."

"Minne?"

"Ilmoituttamaan itseäni joko sitte tanssikouluun, tai..."

Kaarlo katkasi lauseensa ja ääni oli vähän epäröivä.

Kuin hän oli valmis lähtemään ja päällysvaatteen napit olivat kiinni ja pieni keppi miehellä kädessä, nousi Ilmari ylös, läheni häntä ja kysyi, laskien molemmat kätensä hänen olkapäilleen:

"Sano suoraan minulle, tunnetko rinnassasi kipua?"

"En."

"Tunnetko tarvitsevasi levähdystä?"

"En."

"Lähde sitte!"

He nauroivat molemmat ääneensä ja Kaarlo lähti.

Vasta myöhään palasi hän iloisena ja rallattaen jotakin laulunpätkää Glunteista. Ilmari loikoi sohvalla pitkällään ja veisteli kynsiään. Saimalle oli hän kirjoittanut ja kirje oli pöydällä valmiina seuraavan päivän postiin. Kaarlo keksi kirjeen, otti sen käteensä, katseli osoitekirjoitusta ja välttääkseen tutkistelua ja johtaakseen puhetta toisaanne, virkkoi:

"Kuinka sinun käsialasi, samalla kuin se on kaunista, kuitenkin on yksinkertaista ja vaatimattoman näköistä. Kuin minä tahdon kaunista, niin tulee se semmoista pöyhkeilevää..."

"Aika mies ja viitsit loruta", keskeytti Ilmari. "Sano kumpi voitti, Corpus jurisko, vaiko hyppy?"

Kaarlo ei kierrellyt, vaan vastasi suorastaan: "Hyppy", ja hyrähti päälle: "O hvad lifvet dock är skönt."

"Voi sitä miestä!"

"Mitä sinä oikeastaan pelkäät?" kysyi Kaarlo istuutuen sohvalle ja hypistellen Ilmarin teräksisiä kellonvitjoja.

"Luullakseni tiedät sen itsekin yhtä hyvin kuin minä. Olet kahdeksantoista vanha, kokematon ja ylen herkkäsieluinen. Jos levähtäisit Keski-Suomessa, niin minulla ei olisi mitään paheksumisen syytä; mutta täällä, Helsingissä..."

"Kuinka itsepäinen sinä olet tällä kerralla! Tahdon sivistyä, jalostua ja laajentaa näköpiiriäni. Annetaan sen asian nyt olla sinänsä", pyysi Kaarlo ja kumartui lähemmäksi Ilmaria.

"Annetaan sitte... Vaan missä kaikissa paikoissa olet käynyt?" kysyi Ilmari ja katsoi terävästi Kaarloa silmiin.

"Odota hiukan! Muistatko vedon jonka löin Halmelan kanssa ylioppilastutkintoon tullessamme."

"Miksi en muistaisi? Halmela kosii ylioppilaana Helmiä. Rukkaset jos tulla tupsahtavat, niin ostaa hän kahdenkymmenen markan keitoksen, vaan kukkaset jos kauniisti syliin kannetaan, niin maksat sinä... Niin päin oli muistaakseni veikkanne."

"Niin juuri... Lähdettyäni täältä tapasin Halmelan Uuden teaatterin kohdalla. Hän maksoi viinit."

"Ahah!"

"Leipurin tytär antoi vaan rukkaset etevälle ja hyväpäiselle ylioppilaalle, josta on suuria toiveita, ei ainoastaan hänen omaisillaan, vaan sivullisillakin. Sinulle olisi Helmi antanut kukkaset."

"Ja sinulle."

"Hukkaan menivät Halmelan serenaadit ja runot, sinun tähtesi. Helmiä ihastuttivat laulut, kun olivat sinun kirjoittamiasi, samoin serenaadit, kun sinä johdit kööriä ja sinun kirkas ja ehjä tenorisi..."

"Sinun bassostasi ja kähäröistäsi hän piti paljo enemmän kuin runoista ja tenorista."

"Uuden veikan löimme Halmelan kanssa Operakellarissa."

"Mistä?"

"Siitä, että jos hän uudelleen ampuu nuolensa, niin pian kuin sinun kihlauksesi Saiman kanssa julaistaan, ja vielä sittekin saa rukkaset, niin ostan minä viidenkymmenen markan kuumat; jos sitä vastoin Helmi heltyy, johonka minä sivumennen sanoen olen patentti, niin Halmela pitää uhkeat pidot."

"Sinäpä osaat katsoa omaa etuasi omalla tavallasi. Olisin minäkin uskaltanut ruveta veikkaan sinun sijaasi."

"Seurassamme oli eräs nuori herra, Helsingin kauppiasylimyksiä ja Silfverlund nimeltään. Perhana kuinka hieno mies, oikein gentlemanni kantapäästä kiireesen ja sormenpäistä sydämmeen saakka. Ja niin helkkarin hieno maku, että veljenmaljat esitteli kanssani."

"Paljonpa sinä..."

"Lopussa ollaan jo... Vanhan köörimme, Jukolan pasuunan, tahtoo Halmela saada täälläkin henkeä täyteen. Lupasin puolestani, että johdat sitä niinkuin ennenkin. Vahvikkeita hankimme lisää ja sitte kajahuttelemme... Joko sait hyvän hattusi?"

"Minkäpä tässä pahalla tekee? Voisit sentään luvata minulle, ett'et huoli kuumista etkä kylmistä ennen minun kandidaattitutkintoani."

"Vesikoppilaisenko tekisit minusta? Oletko järjilläsi?"

"Ei minulla niin suuria ole kiikarissani. Tahtoisin vaan, ett'et noin paljosta huolisi kuin tänä iltana."

"Se on eri juttu, ja sen mä kyllä tohdin luvata."

Rauha oli sillä rakettu. Kaarlo meni pöydän luo, avasi Saiman kirjeen ja luki sen lävitse. Viimeinen sivu oli vanhan tavan mukaan jätetty tyhjäksi häntä varten. Hän tuhri sen täyteen, hyräillen iloista säveltä, jolla oli tottunut saamaan ajatuksensa juoksevaksi, luki kirjoittamansa Ilmarille ja sulki sitte kirjeen.

Koko syyslukukaudella ei sattunut sanankäännettä heidän välilleen. Toinen huvittelihe yhtä ahkeraan kuin toinen luki. Kaarlo oli kukkuroilleen iloinen ja sukkela. Ilmarin täytyi silloin tällöin sulkea kirjansa ja seurata häntä milloin osakunnan juhlaan, milloin teaatteriin, milloin mihinkin huvituksiin.

Kertaakaan ei Ilmari huomannut Kaarlon rikkoneen lupaustaan Joskus hän "kineesasi" yötä Halmelan luona ja silloin Ilmari häntä ihan ikävöi, tottunut kun oli nukkumaan ystävänsä pakinaan hienon maailman uutisista, kumppanien rakkausvehkeistä ynnä muista helposti sulavista herkkukeskusteluista. Väliin Ilmari epäili, mutta tukahdutti epäilyksensä samalla kuin ne syntyivätkin. Halmela oli hänen luokkakumppaninsa ja yhtä lujaluontoinen kuin eteväkin.

Kerran oli kiusaus niin suuri, että Ilmari ensin epäili ja sitte vakoili. Kaarlo oli jo edellisen päivän aamulla lähtenyt kylään ja Halmelan luo. Liinalta tuli kirje saman päivän postissa ja ensi työkseen lähti Ilmari saattamaan kirjettä seuraavana aamuna Kaarlolle. Sekä isäntä Halmela että hänen yövieraansa olivat ennättäneet siistiä itsensä ja istuivat kumpikin lukemassa sanomalehteänsä, kuin Ilmari ennen kello kahdeksaa astui heidän eteensä. Kaarlon silmät olivat kirkkaat, kuten ainakin miehen, joka on yönsä maannut rauhallisesti; kätensä eivät vavisseet vähääkään, kuin hän kirjeen avasi ja luettuaan sen tuojalle ojensi. Ilmari tuli iloiseksi, kun hänen ei tarvinnutkaan nähdä tyhjiä pulloja, eikä nieleskellä viinihöyryistä ilmaa ja katsella kohmeloisia miehiä. Häntä, harvinaista vierasta ja kylänkävijää eivät laskeneet seurastaan ennen, kuin olivat käyneet kotimaisten taiteilijain näyttelyä katsomassa ja Seurahuoneella päivällisillä.

Joululomaa vietti Kaarlo muutaman viikon enemmän kuin Ilmari ja tuli vasta Maaliskuun alussa Helsinkiin.

"Minusta tulee koko Sant Yrjänä", tervehti hän Ilmaria, joka hikoili kirjainsa ääressä. "Arvaatko kuin painoni lisääntyi viime lukukautena kahdeksan naulaa ja rintakehäni laajentui likimaille kaksi tuumaa. Saima ja isäni joutuivat ihmetyksiin, niin paljon olin turvonnut ja kehittynyt. Sanotko sinäkin samaa?"

"Paisunut olet tosiaankin", myönsi Ilmari. "Vasta minäkin sen nyt huomaan, oltuamme erillämme jonkun ajan."

Lukemisesta ei tullut sinä päivänä mitään.

"Avaapas tuo ja katso mitä se tytönihminen on sinne mättänyt", lausui Kaarlo nostaessaan Liinan täyttämän pienen matkalaukun pöydälle Ciceron päälle ja ojentaissaan Ilmarille avaimen.

Ilmari ryhtyi purkamaan täpö täyteen sullottua kapsäkkiä, veti sieltä vetämistään esiin omenia, leivoksia, pannukakkuja ynnä monenmoisia muita herkkuja.

"Niin sinä teet työtäsi kuin konstintekijä markkinateaatterissa", nauroi Kaarlo.

"Ei tässä auta muu kuin herkutteleminen", pakinoi Ilmari nostaessaan viimeksi suuren kalakukon pöydälle.

"Varta vasten olen minäkin paastonnut", lausui Kaarlo ja leikkasi viipaleen kukosta. "Tämä on oivallista."

"Parahinta laatuansa."

"Ja Liinan leipoma."

"Ja Liinan leipoma", toisti Ilmari ja leikkasi itselleen suuremman kannikkeen kuin ensi kerralla.

Paljaita ilahuttavia uutisia toi Kaarlo kotooltaan. Isänsä oli ruvennut osakkaaksi tehtaasen ja kohonnut siis isännöitsijästä patruunaksi, palvelijasta isännäksi. Jos onni on myötäinen, niin ei hänen tarvitse ensinkään lukea leipää varten, vaan suoritettuaan tuomarin tutkinnot, voi hän viettää häänsä ja asettua isänsä sijalle ja ruveta monipuoliseksi mieheksi, nimittäin kauppiaaksi, talonomistajaksi ja tehtaanisännäksi. Liinan isä, iäkäs kruununvouti saa luultavasti kohdakkoin virkaeron ja eläkkeen.

Ilmarilla ei ollut niin suuria kerrottavia. Hänen isänsä hoiti virkaansa ja kappalaispuustelliaan yhtä innokkaasti kuin ennenkin.

"Entä Saima? Mitä hänestä?" urkki Kaarlo.

"Saima häärii talonemäntänä."

"Mokoma veli sillä Saimalla talonisännäksi, kuin ei nai, eikä tuo emäntää taloonsa, vaan rääkkää sisartaan... Ja Aino siskosi?"

"Hänestä ja Saiman veljestä saat kuulla näistä", vastasi Ilmari ja otti pöydänlaatikosta neljä kirjettä, jotka oli saanut Kaarlon poissa ollessa.

Luettuaan kirjeet ihmetteli Kaarlo:

"Vai menee Saiman veli seminariin ja siskosi opettajattareksi kirkonkylän kansakouluun. Saima jää siis yksin ja Ainosta tulee ruotsalaisten silmätikku. Mutta kyllä se tyttö pitelee puoliansa siinä kuin joku toinenkin."

"Ja onhan hänellä rovastivanhus suojelijanaan."

"Ei suinkaan Saiman veli virkaa varten mene seminariin."

"Eihän toki."

"Talohan sillä on kuin pieni kartano. Taitaa olla Ainon toimia, ainakin Saiman kirjeistä päättäen."

"Epäilemättä."

Kevät sitte teki tuloaan ja ystävykset elivät kultaisessa sovussa. Kaarlo viipyi väliin päivittäin kylässä Halmelan seurassa ja oli väliin päivittäin kotoolla jalallaankaan astumatta kaupungille. Zolan ja Strindbergin teoksia hän silloin tavallisesti luki ja tutustutti Ilmarinkin niiden sisällykseen kevyissä iltakeskusteluissa. Oli hänellä joskus semmoisiakin kirjoja, joita ei lainkaan näyttänyt ystävälleen, vaan luettuaan istumalla ja katsellen ne kiihkeästi lävitse, läksi kiireimmiten saattamaan niitä omistajalleen, jolta lainannut oli. Lainaaja oli useimmiten Silfverlund tai joku muu ensi luokan arvoinen henkilö. Ilmari ei pitänyt häntä erittäin tarkalla, mutta huomasi kummakseen sittekin, että Kaarlo, joka ennen sieti niin paljon, tuli lasista ja kahdesta puolihumalaan. Hän ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta ja huomautti leikillään Kaarlolle eräissä kotokekkereissä, että tämä heikontui ja vahvistui yhdellä tiellä.

Eräänä Huhtikuun päivänä putosivat suomukset Ilmarin silmistä. Hän oli lukenut ahkeraan monta päivää pääksytysten ja tunsi itsensä raukeaksi. Kello lähenteli kahdeksaa iltasella ja Kaarloa, joka päivällisen syötyä oli lähtenyt Halmelan luo, ei kuulunut kotiin tulevaksi. Ilmari päätti lähteä heidän luokseen vilvoittelemaan. Hänen päätänsä hieman kivisti, kuin hän tuli kadulle, mutta pian kivistys lakkasi ja hän rupesi voimaan hyvin; veri virtasi poskille ja keuhkot oikein ahmimalla hengittivät puhdasta kevätilmaa. Kuin hän sitte muisti mainion ulkomaalaisen laulajattaren par'aikaa antavan konserttia yliopiston juhlasalissa, niin muuttikin päätöksensä siinä varmassa vakuutuksessa, että Halmela ja Kaarlokin olivat menneet etevää laulajaa kuulemaan, ja suunnitteli kävelymatkan Observatorivuoren kautta takaisin kotiin.

Ehdittyään Robertinkadun päähän hiljensi hän käyntiänsä; hänen ruumiinsa oli lämmin ja hermonsa rauhoittuneet. Siinä ajoi hänen editsensä issikka, reessään kaksi civistä; ruumiin koosta ja hartioista luuli hän tuntevansa toisen Halmelaksi, vaikka ei osunut kasvoja näkemään; toista ei ehtinyt tarkkaamaankaan, sen vaan näki, että Kaarlo se ei ollut. Ilmari ei hevin ajatellut pahaa kanssaihmisistään; sen enempää asiaa miettimättä asteli hän edelleen, mutta kuulikin samassa etäämmältä takaansa räyhyä ja laulua ja tunsi Kaarlon äänen tuon räyhyn ja loilotuksen seasta. Hän pysähtyi ja katsoen taakseen näki Kaarlon ja erään mustaverisen ylioppilaan ajavan Halmelan jälkeen Robertinkadulle, molemmat täysihumalassa.

Ilmari hyppäsi ensimmäisen issikan rekeen, jonka tapasi.

"Annetaan mennä noiden perään", käski hän ja viittasi Robertinkadulle päin.

Ajuri lähti ajamaan ja hosui hevoistaan.

"Ei kiireempää kuin keväilläkään", kielsi Ilmari, "kuin emme vaan eksy noista."

Ajaja nauroi romeata naurua ja lausui pitkäveteisesti.

"Kyllä ne löydetään."