Part 5

Jaakolla kotia tultua oli paljon haastamista matkaltaan; ja mielellään kuuntelikin perhet mitä lateli Paawosta ja hänen taloudestaan. Häntä kowin rakkaana pitäwä ei woinnut hillittää juohutustansa, waan puhui mieliwiettäissään hänestä niin ylewillä sanoilla, juurikuin olisi jo ennen ajatellut mitä piti puhuman. Paitsi muuta sanoi häntä tuskin enää taitawansa tunnustella samaksi mieheksi, joka pappilassa potesi; waikka silloinkin toimeissaan osoitti wankkaan sielunsa jalouden. "Silloin," näin lausui Jaako, "silloin pidimme hänen hellä luontoisena aika-miehen hankkeihin ehkä saamattomana; ja waikka kukin oli kuin waadittu häntä hywänä pitämään, harwat toki omistiwat hänelle sen kunnian ja arwon, jota ansaitsee. Mutta nyt, kuin näin hänen talon toimeissa wirkkuna ja mahtawana ja kuulin hänen haastawan isänsä lausumia wiimmeisestä sodasta ja muista miehuullisista seikkoista -- kuin jonkun jalon urhoollisen ukon käytöksiä kertoi ja hänen palawat, wiekkaat silmänsä tuiskuttiwat tulta ja hän katseli alakulmin -- silloin minusta näytti kuin olisi paremmin sota uljaksi luottu, ei talonpojaksi. Minä toiwon, jotta Lowisa wielä kerran sattuisi hänet näkemään; näinköhän wielä annaisi hänelle rukkaset!" --

Näin lasketteli Jaako lauseitansa pitkän iltakauden pappilan tuwassa suureksi iloksi ja huwiksi kaikille läsnäolewaisillen -- ja olikin paitsi talon palkollisia kokountuneet monta torppareista sinne: Lowisa waan ei näkynyt Paawosta tahtowansa kuulla, sillä istui yksin piikoin kamarissa ylisessä pytinkissä. Jaako toki, tuwassa tarpeeksi lausuttua, meni häntä etsimään ja wiiwyi ison ajan hänen luonansa. Mitä kahde'kesken lie haastaneet, emme tarkon saa sanotuksi; arwelemme waan Jaakon Paawolta terwetyksiä tuonneen ja hänestä muutakin lausuneen. Lowisa annoi hänelle lähteessä ryypyn ja oli kaiken illan ja kaiken joulun pyhänkin erinomaisesti iloinen.

Me olemma jo ennen kuulleet Paawon ei woinneen unhottaa Lowisata, ja yhtä mahdotointa oli tällekin poistaa Paawoa sydämmestään. Rakkaus oli kerran juurtunut näitten powessa ja tuntenut wastausta, -- ja se suloinen tuli, kuin luonnostaan on henkellinen, ei niin pian woi sammua. Oliwatkin molemmat niin toisia ylewämmät, jotta emme ensinkään ihmettele, heidän rakastuneet toinen toiseensa. Paawo oli ruumiltaan pitkä ja hoikka, ja olisi teräwillä tulisilla silmillään ja kauniilla muodollaan saanut ainoankin tytön mieltymään itseensä; mutta Lowisa ei nähnyt hänen näin wiettelewänä ruumiinsa puolesta, sielun jalous oli taiwuttanut hänen sydämmensä helleyteen Paawoa kohtaan -- ja nämät liikutukset, joita sielun omaisuudet herättäwät sielussa, eiwät ole niin huikentelewaiset, kuin luonollisen rakkauden. Tämä rakkaus (jonka saataisimme lihalliseksi rakkaudeksikin nimittää) nostelee ainoastaan himoja wähäksi ajaksi, mutta kylmistyy ja sorttuu pian. Sielun heimolaisuus on ainoa side, joka woi yhdistää miehen ja naisen eroittamattomasti ja tainkaltainen heimolaisuus mahtanee warmaan ollut Paawon ja Lowisan wälillä, kosk' eiwät eroitettunakaan woineet olla ajattelemata toistansa. Niinkuin Paawokin oli Lowisa luonnolta warustettu suurilla eduilla. Hän oli ehkä kauniin pitäjässä ja hänen suloiset siniset silmäinsä juurikuin lausuiwat rakkautta kaikelle, mitä kohtasiwat. Mutta hänellä oli sielun omaisuksiakin, joiden tautta warsin oli Paawon mielestä arwaamatoin: hywä luonnollinen järki, hellä mielen-laatu, tunnollinen sydän, siisti ja siwiä käytös -- se on suuri kaunistus tytöllä; ja Lowisa oli näillä awuilla kaunistettu. Paitsi tätä ei ollut niinkään taitamatoin talonpojan töissä, kuin Paawon äiti arweli; hän oli torpparin tytär *** pappilan aluelta ja oli jo lapsuudesta tottunut työhöön, waikka sitte siisteydensä, wireydensä ja mielensä suloisuuden wuoksi otettiin pappilaan ensin lapsia katsomaan, sitte wanhemmaksi tultua sisuspiiaksi.

* * * * *

Joulu oli ohitsen mennyt, Loppiainen lopettanut talonpoikien juhlan ja Nuutin päiwä pappilastakin poistanut pyhän. Tawalliset talon toimet oliwat taas pääsneet laadullensa. Talwi oli tawoiltaan tasainen; lunta oli teillä tarpeeksi, waan ei liiaksi, jotta näytti juuri puoltawan matkamiehiä. Kulkikin kaiken lopun puolen Tammikuuta äiän palkka-ajajoita eli rahtimiehiä osittain lautoja sahoilta wetäen osittain kauppiain kaluja kulettain. Lowisa katseli näitä matkustawia tarkemmin kuin muinna talwina ja tiedusteli mistä oliwat koto-perää; mutta jota hänen silmäinsä etsiwät, sitä ei tawannut matkalla.

Kyntilän päiwän tienoilla, sellaisena ihanana talwi päiwänä, jonka lapset mielellään, kesän suloisuutta unhottain, toiwowat alati pysywän -- aurinko oli muka puolen päiwän aikana jo muutaman askelen ylempänä, kuin jouluna, ja päiwät niinmuodoin jo pitkistyneet: taiwas oli selkiä pilwistä, mutta pakkaista ei kuitenkaan tuntunut, waan oli ilma muuten raitis ja terweellinen; lapset laskiwat mäkeä ilolla ja wanhemmatkin katseliwat lystiksään tätä heidän wiatointa leikkiä -- tällaisena päiwänä wähä jälkeen murkinan istui Lowisa yksinänsä kamarissa ja ompeli jotain waaten kappaletta, jota huomenna aikoi uudista kirkossa, sillä tämä oli lauwantai. Kulkuisia kuullen katsahti ulos ikkunasta ja luuli näkewänsä erään herrasmiehen tulewan pappilaa päin täydessä rawissa. Tämän päätti wieraasta pitäjästä olewan, sillä hewoista ei muistanut ennen nähneensä. Lähemmäksi tultua ei ajanutkaan pihalla, niinkuin herrat tawallisesti, waan seisahtui mäellä, jotta Lowisa kummastui, sillä sekä hewoinen että reki oliwat parhaammia, mitä oli nähnyt. Mutta kuin mies nousi reestään, katseli wielä suurimmilla silmillä: käytöksessään oli wieras hywinkin jalo, mutta waikka mustissa oli, näytti waatteistaan kuitenkin oudolta herraksi. Hewoisensa itse kiinnipantua ja heiniä eteen wiskattua, läksi tupaan, ja pihalla tullut tunsi Lowisa hänen -- ja kukapa oli? ei kukaan muu, kuin hänen sydämmensä walittu, kaikkein meidän ystäwämme Paawo. Niin okikin, Jaakon lausetta myöten, entisestä kaswannut miehuullisessa kauneudessa, jotta Lowisakaan ei tunnustellut, ennenkuin hywin läheltä sai silmäillä.

Mitä Lowisa tämän äkättyä tunsi, olisi turhaan yrittä'kään kertoa: hänen sydämmensä ailahti ilosta, weri tunkeusi kaswoihin; ja hän kiitti onneansa, että sattui yksin oleman. Ei kauwan wiipynytkään, ennenkuin toiset piiat riensiwät riemuiten ilmoittamaan hänelle Paawon tulleen; mutta tämä jo ensimmäisestä ihastuksestaan tointununna teeskenteliksen ja wastasi Paawon hänellekin, niinkuin ehkä kaikille pappilassa, olewan terwe-tultun.

Wähäisen tuwassa wiiwyttyä ja heponsa korjoon saatua, laitti kysymään näinköhän saisi käydä rowastin puheella, johon tämä wastasi, jo odottawansa häntä. Menikin kohta rowastin luoksi, joka ystäwällisesti terwehti häntä juurikuin omaa wäwyänsä, wei istumaan ja käski hänelle kahweta tuoda. Lowisan ei enää siis käynyt kainustella, waan piti kahweta wiemään sisään. Toiset tytöt tahtoiwat hänen ottamaan päällensä parhaimmia waatteitaan; mutta Lowisa sanoi olewansa niin waatetetun, jotta taitaisi herroillekin kahweta tarita, sitä wähemmin talonpojalle, ja olikin aina siististi ja somasti waatetettuna. Hänen kaswoinsa kuumottiwat nyt ikäänkuin tulessa olisiwat olleet, kuin piti menemään Paawon luoksi; mutta päätti toki wahwasti, ei ilmoittaa sydämmensä lewottomuuden. Käwikin kepsutteli Paawolle kahweta tarjomaan, mutta silmiänsä ei tohtinut nostaa suuresti ylös, waan katseli maahan ja ympärillensä. Paawo kupin ottaissa terwehti häntä sydämmellisesti ja kysyi mitenkä oli jaksannut; tähän wastasi Lowisa olleensa terwenä ja lisäsi: "kysyisimpä teiltäkin samaa, jos en olisi Jaakolta kuullut teiän terwenä olleen -- ja sen näkee ilmankin jokainen päältänne." Muuta ei sanonut, waan läksi pois. Pari tuntia rowastin kanssa haastattua yhtä ja toista, ja rouwaa ja lapsiakin terwetettyä, meni Paawo taas tupaan, kuin ensin oli luwannut rowastille, ei ensinkään wierastella, waan olla niinkuin wanha ystäwä talossa.

Tuwassa taas torpparien ja renkien kanssa kappalen aikaa lausuttua pyrki Lowisan puheelle. Tämä oli suuressa tuskassa miettien mitä piti wastaman; myöntyi toki ja käski tulla luoksensa. Paawo sisään tultua oli niin siewä ja soma sekä puheissaan että liikunnoissaan, jotta Lowisan kainous pian katosi ja ystäwällinen kanssapuhe synnyi heidän wälillensä. Muutamilla sanoilla kotimatkastaan ja Philppu Korhois' wainajan lapsista kerrottua, rupesi moittimaan Lowisan entistä kowuutta, kuin ei tahtonut pienintäkään antimetta wastaanottaa, ja uhkasi nyt suuttua, jos ei suostuisi siihen halpaan kappaleen, jonka sanoi äitinsä laittaneen. Tätä lausuessa otti taskustaan kauniin punaisen silkkisen kaula-waaten, jonka taritsi Lowisalle. Tämä otti wastaan, mutta sanoi: "minä otan tämän, jos puhutten totuutta; äitinne ei laittanut sen, te oletta itse sen ostanut?" -- "Niin olenkin," wastasi Paawo, "ja olisin äititänikin ostanut jotain teille; mutta äitini muistutti minua kaupunkiin lähteessä teitä ei unhottaa, waan silkin ees ostaa." Tämän kuultua kiitti, ja silkkiään katseltua ja somaksi kehuttua pani pöydälle. Paawo suu hymyssä tätä kuullen sanoi: "Olisinpa parempaakin tuonut, jos en olisi waronut teiän ei wastaanottawan. -- Mutta tosiankin, ette koritusta tarwitse; Luonnottaret, jotka owat parhaammansa panneet teitä korittaissa, ehkä pahaksuisi sitä." Tätä kauneudensa kiitosta ei paljon kuulewannaan katseli Lowisa alas kainustellen; Paawo ei pitkittänytkään puheensa tästä, eikä muutenkaan wirkkanut mitään entisistä, waan jätti hywästi kysyen, jos huomennakin olisi hänelle suottu Lowisan luoksi tulla. Lowisa käski hänen olla terwe-tultun, ja tämän luwan saatua läksi pois.

Sunnuntainna oliwat molemmat kirkossa; ja Paawo katseli warmaan enämmin Lowisata, kuin pappia, ja piti hänen kirkon koristuksena, samati oli Lowisasta Paawo pulskiin mies. -- Kirkosta tultua ja päiwällistä syötyä läksi Paawo taas Lowisata haastattamaan. Tämä sattui, niinkuin eilenkin olla yksinään; ja nyt ei Paawo pitkältä joutawia jaaritellut, waan muutamilla sanoilla syksyisistä muistuttaen ilmoitti sydämmensä tilaisuuden olewan wielä samanlaisen, rakkaudensa yhtä wäkewän ja toisti anomustansa saada Lowisata omakseen. -- Lowisa tätä weri poskeilla kuultua, kysyi haikialla äänellä, juurikuin huokausta hämmäntäen: "mutta äitinne? olettako unhottaneet hänen?" Tähän wastasi Paawo: "äitini sydämmeellisin toiwotus on, että myöntyisitten. Hän oli täällä tullut wietellyksi muilta karsastelemaan teitä -- ja missäpä kontinkantajia puuttuu? mutta nyt tuntee hän arwonne, niinkuin minäkin, ja tahdoi minua jo ennen joulua lähtemään tänne." -- Nyt kokotti kätensä Lowisalle lausuen lausumistaan: "tässä on käteni se päälle, että puhun totuutta; äitini ja omasta puolestaan anon teitä omaksein."... "Minä mielelläni uskon mitä sanotten," jänkytteli Lowisa, "ja minulla ei ole enää woima tietä wastaan sanoa; warmaan on se niin luottu."... Tässä kiilsi kyynel hänen silmissään; Paawo löi kätensä hänen kaulaansa -- ja hänen huulensa kajoiwat Lowisan huulia -- ja ihastuksella äänsi hän: "sinä olet minun, Enkeli! sinä olet minun, eroittamattomasti minun!"... "Jaa, minä olen sinun, Paawo."... sopotti Lowisa ja nojasi Paawon olkaa wastaan. Tämä tartui hänen leukaansa ja päätä wähä nostaen otti taas suuta, jota Lowisa nytkin sallei. -- Näin kappalen aikaa unhottain entistä ja wastaista oliwat he lemmen siipillä nostetut maan huolein ja murhein yli ja maistiwat täydemmässä mitassa totisen rakkauden suloisuutta. Ikäänkuin hawaittua unesta wetiksin Lowisa pois Paawon syläilemisistä ja soppotti: "Ah, jos joku tulee... mene nyt jo pois." -- "Julketkos työntää minua nyt tyköäs?" kysyi Paawo haikiasti. "Minun täytyy mennää kahweta laittamaan herraswäelle," sanoi Lowisa, "mutta tule illalla takaisin."

Lowisan tyköä tultua meni Paawo Jaakoa terwehtämään, joka asui nuon wänäjän wirstan päässä pappilasta. Sieltä palasi, kuin päiwän salo wielä wähä tuntui; ja tunnin werran tuwassa oltua meni taas kultaistansa tawoittamaan. Toikin nyt kerallansa pari kulta tukaateja ja ison kulta sormuksen, jonka käski Lowisan pitää ikuisen rakkaudensa merkiksi. Lowisa meni näitä kohta rouwalle ja mamsellille näyttämään, jotka tuliwat Paawollekin onnea toiwottamaan; rowastikin tästä sanan saatua teki niinikään ja lupasi heiät yhteenwihkiä, jos suostuisiwat häneen, ja lupasi Lowisalle kauneita läksiäisiä pitää ja tawallisilla myymillä warustaa. Paawo sanoi niitä ei tarwittawan -- ja Lowisa kiitti rowastia sanoden palkan saneensa palwelluksestaan ja hänelle ei tulewansa mitään muuta, ja päätti: "teiän helleydenne minulle on ollut suurempi, kuin että hywät sydämmenne woisi käsittää sen, ja jos tahdotten sen lisätä millä nyt sanoitten, olkoon teiän tahdossanne; sitä kunniaa ja melkeen kumarrusta, jota minä herraswäelle olen omistanut ei taida lisätä." -- "Noh, jopas nyt olet sulokielikäs," sanoi rowasti naurahtain ja taputteli häntä poskilla.

Nyt ruwettiin neuwoittelemaan milloinka häät pidettäisiin: Paawo tahdoi wielä talwikelillä wiedä Lowisan waimonansa kotiin; mutta Lowisa oli alussa perätin sitä wastaan, sanoden ei ennenkuin syksyllä ehkä käywänsä laatuun. Paljon puhuttiin myötä ja wastaan; wiimmein toki päätettiin kolmantena sunnuntainna kuuluttaa ja Marian päiwänä häät pitää.

Paawo läksi hywällä mielellä ja keweennellä sydämmellä kotiin ja ilahutti äitinsä sillä sanomalla, että ennen pääsiäistä saisi Lowisan miniäksi. Annoikin ens'sunnuntainna kuuluttaa kotipitäjässä aikowansa muualta naida ja naima-wapaus-kirjan kirkkoherralta saatua laitti kohta postissa *** pitäjän rowastille. Kuulutettiinkin siellä, niinkuin puhuttu oli, ja Marian päiwän aattona oli Paawo taas äitineen *** pappilassa. Rowasti piti lupauksensa ja kiinitti awio-siden meidän nuorten wälillä. Häät oliwat oiwalliset; kaikki pitäjän herraswäki oli siihen kutsuttu. Iltaisella tansittiin aika lailla ja rowastikin hypitti Paawon äitiä ja Lowisata. Kaksi päiwää oltiin wielä *** pappilassa; kolmantena läksi nuori parikunta pois -- molemmat onnelliset, Lowisa toki pyhittäen muutaman kaippauksen kyynelen niille, joidenka hywyyttä hän oli nautinnut lapsuudesta alkain. -- --

* * * * *

Jo olisin lopettanut taruni tähän -- ja olenkin pitkillä jaarituksillani ehkä suututtanut lukiani, -- mutta se, joka on ottanut kukiaksensa kirjoittamaani, seuranee warmaan minua wielä wähäisen, muutamilla sanoilla kertoessani Paawon ja Lowisan koti-elämästä -- --

Kymmenen wuotta oli kulunut siitä ajasta, josta nykyjään lauseltiin. Pieni Lotta mamselli *** pappilassa oli kaswannut isoksi ja wanhemmiltaan saanut juurikuin perinnöksi kaikki ne hywät awut, jotka kaunistawat naisen. Tämä sattui joutua naimisseen erään herrasmiehen kanssa samasta pitäjästä, johon Lowisa ennen oli naittu. Ja uusille asemille ennättyä laitti hän kirjan wanhemmillensa, josta saan ilmoittaa seurawata:

"-- -- -- Pitää minun Paawosta ja Lowisasta myöskin teille muutaman sanan ilmoittaa. Minä pidän onnena, että sattuin joutua tänne, sillä he owat minusta juuri kuin wanhat ystäwät eli sukulaiset. He asuwat ainoastaan puolen penikuorman meiltä ja oliwat kohta minua terwehtämässä, kuin tulin. Mieheni pitää Paawon suuressa arwossa, ja se ansioitetaan hänelle kaikilta pitäjässä. Käwin minäkin jo kerran heitä katsomassa -- ja kuinka hupa ja lystiä oli olla heidän siistissä ja somissa suojissa! -- He näyttiwät minusta niin onnellisilta, ja heidän rakkaudensa niin palawalta, kuin hää-päiwänä. Minä sanoinkin heille tämän -- ja Paawo seisoen waimonsa wieressa, joka piti lasta sylissä, sanoi ilo kyynelillä: 'jaa, onnellinen olenkin tosiaan -- Herra on siunannut minua runsaammin, kuin että olisin ansainnut sen. Minä olen warakas ja olen iloinen siitä waimoni ja lasteni puolesta. Ja tämä werramatoin waimo! -- hänen kanssansa tuli kaikki onnellisuus taloon. Sowinnossa me on elätty; hänen tahtonsa on minun lakini, ja hänen suurin ilonsa, noudattaa minun mieltäni. Hupa on minulla aika työssä, kuin tiedän työtä tekewäni hänen ja hänen lastensa tähden; kuin iltasella wäsynynnä tulen kotia, wirwoittaa minua hänen suloiset sanansa. Ihana on hänen parissa kesä; mutta näin talwella, kuin myrskyt ja rajuilmat mellastawat ulkona, ja me tulen ääressä lausumme muinaisista ajoista eli lapsistamme, silloin wasta tunnen minä oikein awio-yhdistyksen suloisuutta. Ja wielä onneni pääkökseksi on Herra suonut meille noita lapsia, äitinsa kuwat. Ensimmäiset sanat, joita saiwat sanotuiksi, osottiwat, että rakastawat minua -- äitinsä opettamia! Ah, hywä rouwa! minä en toiwo teille suurempata onnea, kuin minkä itse nautitsen; tyytykäät siihen --' -- Näin lausui Paawo, ja hänen waimonsa pyhki pois muutaman ilo-kyynelen silmistään ja minäkin tulin liikutetuksi. -- Minä olen tosin onnellinen, mutta he owat onnellisemmat ja minun ainoa toiwotukseni on, että Paawon toiwotus täytettäisi! -- -- --"

"Lotta."

Lehtiarvostelut Niilo Aejemelaeuksen Haaksirikko -teoksesta kirjoittivat Borgå Tidning (1839) ja Oulun Wiikko-Sanomat (1841):

Borgå Tidning no 22, 16.3.1839:

Haaksirikko, Suomalainen perustuskielinen Taru. Niilolta. (Den förolyckade båten, Finskt original, af Nils) Helsingissä, J. C. Frenckellin ja Pojan Kirjapajassa 1838. (84 pag. 8:o; pris 1 Rub.)

Den skrift, som bär ofvananförda titel hör till antalet af de få originaler på prosa, som finska literaturen har att framvisa. Såsom tillika behandlande ett inhemskt ämne, lärer den, om man undantager hvad i tidningar och tidskrifter blifvit infördt, vara ensam i sitt slag.

Af bokens hufvud tendens tycker man sig kunna sluta att Förf. är en man, som vill verka godt bland allmogen. En sund moral framlyser öfverallt, lika ofta uti handlingen som i ordet. Någon gång är ordrikheten för stor -- ej dock i jemförelse med mängden af utländska noveller, men i förhållande till ämnets naturliga fordran. En och annan sida hade kunnat umbäras utan men för det hela. Den som finner nöje i Kultala skall äfven genomläsa denna anspråkslösa skrift, som visserligen uti en jemförelse med denna förlorar i afseende å uppfattningens rikedom, låt vara äfven uti språkets skönhet, men städse, bibehåller, hvarje person vid en charakter, lika finsk, som språket och ämnet. Förf. hör ej till dem, som hellre dväljas inom Bibelfinskans snäfva bojor, än de ur det i folkets mun lefvande språket hemta uttryck för sina tankar. Det kan derföre icke undgå, att ej läsaren, anträffar ett eller annat ord, som ej öfverensstämmer med hans dialekt. För öfvergifvande af allmänt godkända uttryck i oträngda fall kan Förf. dock ej beskyllas. Stilar och papper kunna icke klandras, men priset är öfverdrifvet. För ståndspersoner är det väl af ringa vigt, om de betala 1 Rub. eller halfva summan; men då boken bör bland allmogen kunna påräkna de flesta köpare, vore utan tvifvel tjenligast så väl för förläggare som köpare, att den äfven såsom inbunden såldes till lägre pris än den nu kostar häftad. För att hugna dem, som kunna anse, att det endast är asketiska såritfter, som genom våra finska kolportörer böra bland allmogen utspridas, bör Ref. tillägga, att Prostens skriftetal finnes infördt från början till slut.

Oulun Wiikko-Sanomia no 51 18.12.1841:

Haaksirikko, Suomalainen perustuskielinen Taru. Niilolta. "Parempi pyy käissä Kuin kaks'oksalla". "Hywä huonoonki tyytyä Parempata odottaissa."

Tämä Suomesa ensimmäinen ja ainoa perustuskielinen Taru on jo kolme wuotta ollut Suomen kansalle tarjona, mutta on kuitenki tääll' tienoin wähin tuttu eli aiwan outo, ehkä se kielensä ja erinomattain aineensa puolesta on kaunis ja siitä arwosta, että se likimäärin ansaitteepi sian Kultalan siwulla, ehk'ei juuri kielensä puolesta. Kumma on, ett' ei tästä kirjasta wielä ole, meijän tieten, mitään mainittu Suomen Sanoma lehisä niisä tienoin, josa se syntyi. Olemme siis luulleet welwollisuuemme olewan tietää antaa, ehkä myöhallaisesti, Suomen kansalle näisäki tienoisa, semmosen kirjan löytymän ja siitä lausua muutamia sanoja.

Tawallisisa taruisa, ulkomaan kielillä, on usiasti joku Ruhtinas, sotasankari eli joku niitten wertainen päämiehenä kertomuksesa; mutta näemme täsä kirjasa, niinkuin myös Kultalasa, alaisemman säädyn Suomesa taponeen, seuroneen, aiwan hywin mukauwan tämänkaltaisiin kertomuksiin; sitä todistaa myös jokainen, joka on lukenut Runebergin, Ruottin kielelle kirjoitetun kirjan: Hirwen Ampujat (Elgssyttarne.) Rakkaus on näisa, niinkuin muisa taruisa, se ratas, joka käyttää kaikki siihen kuuluwat asian haarat. Täsä Haaksirikko-tarusa kerrotaan muutaman Lovisa nimisen tyttären olleen sisus (sisä?) piikana *** Pappilasa. Hän oli kaunis, hywillä awuilla ja tawoilla ja tuli wihdoin hywiin naimisiin Talonpojan Paawon kanssa, jonka pelasti haaksirikosta ja kuolemasta. Lovisan kauneus, siweys, lempeys sytytti palawan rakkauen Paawon syämmeen ja kiitollisuuen ihana, waan monelta häpiällisesti unhotettu eli kukistettu, tunto lisäsi sen. Hupanen on lukia sitäki paikkaa kertomuksesa, josa Paawo tunnustaapi rakkauensa Lovisalle ja anoo häntä awioksensa. Paawon lewottomuus, terwehyttyä pitkällisestä tauti-wuoteesta, johon oli kaatunut haaksirikon kautta, ja pelko ett'ei olla rakastettu Lovisalta; toisella puolen Lovisan neitsyllinen ujous ja siweys, joka kokee salata ja peittää hänen rakkauensa Paawoon -- Kaikki nämät asianhaarat owat luonnollisesti ja siewästi kerrotut. Paawo oli warakas talonpoika, hänellä oli suuri maa ja kaunis kartano, eikä häneltä, täytten tarpeitten seasa, siistisä huoneesaan, puuttunut muuta kun rakastettu waimo ja emantä. Ensikerralla tunnustettua rakkauensa Lovisaan, sai wastaukseksi, että jos wuoen päästä eli niin eespäin olisi yhtä waka ja palawa rakkauesaan, saisi jälleen tulla häntä anomaan.