Part 4

"Paawo!... Minä olen tosin käytöksissäin osottanut kylmyyttä, ehkä kowuutta teitä kohtaan, niinkuin sanotten; mutta minun sydämmeni on ollut sitä lämmempi sitä hellempi... Teiän nykyinen haikia sielun tilaisuudenne, teiän murheenne waatii minua lausumaan mitä wasta äsköin rupesin tuntemaan ja mitä en milloinkaan aikonnut ilmoittaa teille -- että rakastan teitä. Turhaan olisi minulla kieltää sitä, turhaan salata mitä sydämmeni tuntee. Minun sydämmeni petti minua alussa; minä luulin tuntoin teitä kohtaan olewan ystäwyyden, enkä peljännyt siitä mitään, minä en milloinkaan aihellut saadakseni teitä, enkä ajatellut teitä toisenkaan kanssa yhdistettynä. Kaikki minun onneni ja iloni oli waan, edistää onneanne ja noudattaa mieltänne. Jos silloin olisitten poislähteneet, olisi muisto ja kaipaus olleet ihanat niinkuin ystäwästä, ja pian olisi joku muu nuorukainen, waikka monissa kohin kehnompi, ehkä kuitenkin woinnut poistaa teiän kuwanne sydämmestäni, ja olisin käsittänyt onnen. -- Mutta tämä ei ollut minulle luottu. Äitinne oli älynyt, mitä minä en hoksannut, että helleydeni minua kohtaan oli enämmin kuin kiitollisuus ja ystäwyys. Hän uskotti minua teillä morsiamen olewan, ja silloin wasta tunsin kuinka kallis olitten minun sydämmelleni... Jos asia tälläkin kannalla olisi seisahtunut, olisin ehkä woinnut hallita haluni. Minä olisin katkerasti surenut, pyhittänyt muistollenne monen, monen kyynelen; mutta Jumalan awulla olisi järki wihdoin woiton käsittänyt, ja aikaa woittain lepo ja rauha taas walaunut sydämmeeni. Kaikessa tuskassain ja huoleissa olisi se ollut minulla lohdutus, että te ansioitatten minulle kunnian ja arwon. Mutta nyt on tämä lohdutus poikessa; minun on täytynyt alentaita silmissänne, kuin olen tunnustanut rakastawani teitä, ennenkuin olitten sanaakaan minulle wirkkaneet lempeydestänne. --" -- "Wai alentaneet teitänne!" äänsi Paawo; mutta Lowisa hänen sanojansa ei kuulewannaan lausui waan lausumistansa: "minä otin sen päätöksen ett' ei milloinkaan näyttää teille, jotta olitten minulla rakas, ja sen tauttapa wältinkin olla parissanne, jott' ette olisi tulleet hawaitsemaan heikkouttani. Minä luulin wäkewän olewani, mutta te muistatten, mitenkä eilen käwi... ja kuitenkin soimatten minua kylmäksi... O, te oletta jo kylläksi lukenut sydämmeni; turhaan, sanon wielä, turhaan olisi minun enää kieltää teitä rakastawani..." -- "Ah, kultaiseni!" huuskahti Paawo; hänen palawat silmänsä iskiwät ilon kipeniä ja hän kamahti Lowisan kaulaan -- "kultaiseni, sinä siirrät minua waiwoin laaksosta taiwaan riemuun --" -- mutta Lowisa työnsi hänen siewästi tyköänsä ja sanoi wakawammalla äänellä kuin ennen: "minulla on wielä wähä teille sanomista; tahdottako kuulla minua hiljaasti?" -- Paawo wähä kummastuneena tästä Lowisan kylmämielisyydestä, tajusi, wielä olewansa maan lapsi; sanoi kuitenkin suurimman ilonsa olewan kuulla häntä, ei ajatellen, että hänen puheensa piti päättymän perätin toisin, kuin oli alannut. Lowisa sentautta rupesi taas: "Te oletta luwanneet minua kuulla. -- Minä olen jo sanonut, että rakastan teitä; mutta minä woin myöskin käyttäitä niin, jotta, kuin rakkaudenne raukkee, te omistatten minulle ystäwyyden ja kunniaosoituksen. Minä uskon, että tuntonne minua kohtaan owat wilpittömät, rakkaudenne sydämmellinen; mutta sen juuri on kiitollisuus ja ennemmin eli myöhemmin saattaa se kylmistyä. Silloin katseletten minua toisilla silmillä, kuin nyt, ja näetten sopimattomaksi waimoksenne. Mikä on silloin minun osain?" -- "Mitä joutawia nyt, hywä Lowisa!" rupesi Paawo hänen käsken puheensa; mutta Lowisa lausui wakuudella: "te lupasitten kuulla minua sanaakaan wirkkamata; -- Paawo ystäwäin! -- ja ystäwyydellä ajattelen aina teitä -- minä en sowi teille, enkä salli, että sidotten teitänne minuun. Te tuletta kotiinne; te näette nuoruudenne tuttuja, tyttöjä parempia, rikkaampia, talonpojan töihin toimellisimpia, kuin minä, tyttöjä, joihin äitinne mieltyy -- huokiasti unhotatten te tätä palkka-piikaa, ja käsitätten onnellisuuden puolison helmassa, jonka sekä järkenne että sydämmenne walitsee. Minun päätökseni on niinmuodoin..." "Älkäät, Lowisa, älkäät päättäkö minun surmaani," huusi Paawo hurmaasti -- "Ah, kuinka sekaisin helleys ja kowuus lähtewät huuliltanne! Te nostatten minua autuutteen sanotessa minua rakastawanne, ja samassa söyksetten perikatoon.-- Onko se mahdollista oikein rakastaa ja pyrkiä rakastetunsa parista? Sellainen ei ole minun rakkaudeni; sitä ei woi järki hallita. Taiwaan onnellisuuden eli ikuisen onnettomuuden odotan minä teiltä. Kaksi kertaa on jaloudenne, lempeydenne ja huolenne pelastanut minua kuoleman kourista, taidattako epäillä siitä, ett' ette woi onnistaa koko elämääni. -- Ah, te oletten ainoa, jonka seurassa päiwän huoleet tuntusiwat kewiöiltä, yön lepo makialta -- ja mitä äitiini koskee, pitää hän minun ylen hywänä, että rupeisi onneani wastustamaan, kuin tietää minulla toden olewan. Ja waikka rupeisikin juonittelemaan, ei woita hän mitään, sillä minä olen isäntä, ja hän saap' minulta waan eläkkänsä. Minä pidän häntä kunniassa, mutta teen häntä wastaan, jos hän on minun onneani wastaan. Ah, Lowisa! sanokaat, että yhdytten minun tuumiini, ja te sen kautta ihastutten äitiänikin. Enkelin hywyydellä te hoitaisitten häntä elämänsä illalla, ja hänen huulensa ei kylmistyisi, ennenkuin hänen wiimmeinen sanansa olisi siunata teitä."... "Älkäät, Paawo, älkäät enää näin haastako," rupesi taas Lowisa; "minä olen jo sanonut ajatukseni. Minä en anna teille sitä wastausta, jota anotten; mutta minä en kuitenkaan kiellä teitä toiwomasta, jos ette saa minua poistetuksi sydämmestänne. Minä en toiwo, enkä odota teitä..." Tätä sanoessa oli hänen sydämmensä pakahtumallansa, ja kyynel kasti hänen poskiansa; kuitenkin lausui wielä: "nyt täytyy meiän mennä pois; mutta luwatkaat, ett' ei ennen poislähtöänne sanaakaan wirkata rakkaudestanne. Jos pidätten minun wähimmänkin arwon ansaitsewan, niin täyttäkäät tämän minun tahtoni; ainoastaan sillä ehdolla tulen minä tupaan teiän siellä ollessa, enkä enää pakene teitä." Paawo näitä wiimmeisiä sanoja kuultua, lupasi kohta, waikka kyllä käwi hänelle katkeraksi -- ja tästä hywilleen lopetti Lowisa puheensa sulomielisesti wielä näin lausuen; "nyt on siis asiamme hywällä kannalla: me olemma ystäwät, totiset ystäwät, ilman wilpitä. Walitkaat te kotona puolison, joka onnistaa päiwiänne; minä tahdon rukoilla Jumalata, että saisitten kunnollisen waimon. Minusta oletta te wapaa, minä en toiwo, enkä odota teitä, sanon wieläkin; mutta minä en toisenkaan kanssa yhteen rupia, sillä käteni en anna ilman sydäntäin. -- Nyt jääkäät hywästi!" -- -- Nämät wiimmeiset sanat sanottua wuosi kyynel taas hänen poskillensa; hän hypväsi pystöön ja oli samassa ulos owesta. Paawo wähä yksineen mietittyä odottain hänen takaisin tulewan, läksi wiimmein etsimään häntä; mutta kuin monia suojia läpitsenkäytyä häntä ei tawannut, meni tupaan sywässä murheessa, kuitenkin ei ilman toiwoa.

Lowisa, kuin tunsi ei enää woiwansa sydämmensä liikutuksia hillittää, oli juosnut poies ja piilottiksen rouwan kamarissa. Te lukiani, erinomattain te tytöt, joidenka sydämmessä rakkaus on saanut siaa -- te tunnetta paremmin, kuin minä woin selittää, Lowisan tilaisuutta nyt yksinensä päästyä. Hän oli sanonut ei toiwowansa, ei odottawansa Paawoa; mutta ehkä lie hänen suurin toiwotuksensa kuitenkin ollut, että Paawo olisi niin pysywä liikutuksissaan, kuin itse tunsiksen olewan, ja wielä kerran tulisi takaisin, häntä omaksensa pyytämään. Sitä emme warmaan tiedä mitä sydämmessänsä aiheli, sen waan olemme kuulleet, jotta kaiken iltakauden oli itkenyt, ja herraswäen kotiin tultua ja häneltä kysyttyä mitä häntä waiwoi, oli wastannut sairaan olewansa ja pyrkinyt lewolle. Ehkä arweliwat toki, mikä sairaus hänellä oli; sillä eiwät tarjoneet hänelle rohtojakaan, waan mamselli haastatti häntä tawallisella lempeydellään -- parhaat rohdot ja liewitykset, mitkä taitiin antaa hänen särjetylle sydämmellensä. Aamulla sanoi itsensä taas terweeksi ja oli iloinenkin toisten parissa; mutta kokeneet kyllä älyiwät teko-ilon olewan ja hänen sydämmensä wielä sairastawan, waikka teeskenteliksen. Niin oli toisnakin päiwänä ja kaiken wiikon, Paawon parissa waan hiljaisempi ja harwapuheisempi kuin muulloin.

Paawo oli joteskin tullut entisseen terweyteensä ja waikka wielä oli laiha ja huonon näköinen, luuli rowasti hänen kuitenkin pelkäämätä taitawan antauta matkalle kotiin. Aurinko oli jo ihanilla säteillänsä terwehtänyt lehtöpäiwää, ja Paawo äitineen meni hywästi jättelemään herraswäelle. Nyt wahwisti suusanoin rowastille, mitä testamentissään oli määrännyt, ja lupasi jonkun wiikon perästä laittaa hänelle sekä mitä waiwaisille että torppareille tuli. Lowisa oli suorastaan sanonut ei kopeikkaakaan wastaanottawan, jonka tautta hänestä ei ollut puhettakaan. Kuin itku silmin oli kättä antanut rowastille ja sanonut jäähywäisiä palkollisille läksi rantaan seurattu pappilan lapsilta, jotka suresiwat tämän jalon ja hywänluontoisen miehen poislähtöä, juurikuin olisi hän ollut heidän heimolaisensa. Wenhesseen astuttua nosti lakkinsa ja lausui wielä rannalla olewille muutaman hywästi-jättö sanan ja käski Lowisallekin terweyksiä hänen puolestansa sanoa. Lowisata sinä päänä ei ollut muka nähnyt; hän oli walittanut sairaaksi ja makasi. -- Purje tuuleen sowitettua wei pian heidät pois näkywistä, ja kolmet päiwää wuorottain purjettua ja soudettua, oli Paawo omissa suojissaan kotolaisten ja kylällisten suureksi iloksi.

Neljä wiikkoa sen jälkeen tuli rowastille *** pitäjässä kirja kolmella sadalla ruplalla, jotka pitiwät annettaman pitäjän waiwaisille ja pappilan torppareille, Jaakolle, Matille, Antille ja Juhanalle, niinkuin ennen määrätty oli -- ja kuin sunnuntainna waiwaisten rahoista kiitos tehtiin siihen laatuun, että yksi kunniallinen mies ulko pitäjästä net on lahjoittanut, sattui Lowisa oleman kirkossa ja punastui juurikuin olisi kuullut itsestään mainittawan ja warosi kaikkein häntä silmäillewän, niinkuin melkeen olikin. -- --

* * * * *

Joulun aluswiikolla, kuin torppari Jaako *** pappilan aluelta oli matkalla kotiin kaupungista, sattui ilta-hämärässä sellainen pyry nousta ja tiet tuliwat niin umpeen, jotta eksyi; ja monta tuntia jäitä ristin rastin ajettua äkkäsi wiimmein tulen, jota kohti piti, päästääksensä ihmissiin ja saadaksensa hewosen korjoon huomiseksi. Lähemmäksi tulta ennätettyä luuli herraskartanon olewan, niin wankkasti ja somasti oli muka rakettu. Jaakolla oli se yhtä kaikki, iloinen waan jotta pääsi ihmissiin; astui siis rohkiasti siihen huonesseen, jossa näki tulen olewan, ja owesta sisään tultua hawaitsi, jotta olikin talonpojissa. Suoja, johon ensin tuli, oli asuntotupa, mutta niin siisti ja soma, että olisi luullut wieras-tuwaksi. Owesta oikialla kädellä oli kaksi sänkyä päällityksin; pihanpuolisella seinällä oli lewiä siisti penkki ja kaksi suurta ikkunata; perä-seinällä owea wastapäätä oli niinikään kaksi ikkunaa ja penkki, tässä oli myöskin iso lewiä maalattu pöytä, jonka edessä pienempi penkki seisoi; ja owesta wasemmalla kädellä oli suuri walkoinen muuri rakettu korsteinilla, samalla seinällä ylempänä oli pari sänkyjä ja luukku. Seinät ja laki oliwat wielä walkoiset, kuin ihan uudet, waikka jo wiisi wuotta oli tuwassa asuttu; sillä korsteinista sawu aina nousi, eikä mustuttanut lakea ja seiniä, niinkuin Sawossa wieläkin usiammissa paikoissa tawallinen on, jossa ei korsteiniä löydy'kään, waan sawu owesta ja lakisesta ulosmenee. Orsilla oli owen puolella re'en anturoita ja lähellä muuria päreitä; mutta sukkia ja muita waatteita ei ensinkään nähty kuiwamassa, sillä niitä warten oli muurin takanurkassa nuora, johonka sellaisia ripustettiin. Penkit, ikkunan-poukat ja owen pielet oliwat punaisiksi maalatut, niinkuin pöytäkin, ja niinikään kaappi perä nurkassa pöydän päässä, jonka wasemmalla puolella rippui peili ja oikialla somasti tehty kantele. Peräseinällä muuria wastapäätä rippui muutamia miehen nuttuja ja niinikään owen puolisella seinällä renkilöitten waatteita. Wuoteet oliwat siististi tehdyt peitteellä, että näytti juurikuin olisi wieraita odotettu.

Tällainen oli se tupa, johon Jaako tuli. Pöydän päässä, jossa kynttilä paloi, istui eräs mies, pitäen lasta sylissä, jota opetteli lukemaan, ja muurin ääreisellä penkillä päre'soiton eessä istui wanha waimo kehräen, jonka jalwoissa pienempi lapsi leikitteli. Mies oli pulskian näköinen, ja waikka iso kaswannoltaan, näytti kuitenkin kowin nuorelta, jotta olisi ollut isä lapsella, jota opetti; Jaako piti hänen paremmin lapsen wanhempana weljenä.

Jaakon owesta sisälle tullessa, sanoi wanha waimo: "jo tulewat miehet metsästä; turha pelkoni olikin" -- "Enkö minä sitä sanonut," wastasi mies pöydän päässä; mutta lapsi, joka lattialla istui, sanoi: "wieras onkin" -- kuin samassa Jaako äänsi: "hywää iltaa!" -- Waimo ei tuosta millänsäkään odotti wierasta likemmäksi, ennenkuin aikosi wastata; mutta mies pöydän päässä laski kohta lapsen lattialle ja Jaakon terwetystä wastaen nousi penkiltä ja käski matkamiehen astua ylemmäksi. Menikin häntä kohden ja alkoi juuri kuulumisia kysellä, kuin Jaako iloisesti huuskahti: "Kah Paawo! tosiankin -- mikä hywä onni minua tänne toi?" -- Olikin tieltä eksynyt joutunut Paawon kotiin, jonka nyt, waikka entisestään paljon kauneempi, pulskiampi ja wankkaampi, kuitenkin tunnusteli. Wanha eukko tuwassa oli Paawon äiti ja lapset oliwat Philppu Korhoisen wainajan lapsia -- niinmuodoin kaikki jo ennestään lukioini tuttuja. Paawo ei wähemmin ilostunut, kuin tunsi Jaakon; ja äitikin kiirehti häntä terwehtämään ja kyselemään mitenkä *** pappilassa woitiin ja muitakin. Näin muutamia kysymyksiä tehtynnä ja wastattunna kaikkein wielä seisoessa, käski Paawo Jaakon käydä istumaan eli lämmittelemään, kumpa tahdoi, ja laitti äitinsä wiinaa hakemaan. "Ottakaa tok' ensin kylmästä tultua pisaran," sanoi hän, "ennenkuin mennään hewostanne korjamaan; tahi istukaat te waan, minä menen riisumaan waljaista." Tähän ei myöntynyt Jaako, waan pyrki ensin hewosensa luoksen, sanoden: "kyllähän sittekin on aika pakitessa ryypyn ottaa, waikka kaksikin; tuo hepo raukka on kowuutta nähnyt pitkän iltakauden kinostuksissa kyntäissä, jotta nyt tarwitsee suuhuunsa jotain, minusta ei lukua ole. Kah, ihmettä, sanon wieläkin kuin jouduin juurikuin Jumalan saltimuksesta teiän luoksenne." -- Tämän sanottua läksi ulos; Paawo seurasi häntä. He riisuiwat hewoisen waljaista ja paniwat talliin, ja heiniä ja apettaa eteen pantua, palasiwat takaisin tupaan.

Paawon äiti oli sillä ajalla tuonut palowiinaa kamarista ja pöydälle pannut. Pikarin täytettyä käski Paawo Jaakon sen tyhjäntää; mutta tämä tawallisuuden jälkeen ei puuttunut pikariin, ennenkuin isäntä oli näyttänyt tien, ja kysyi sentähden leikkisuin: "mihinkä sitä pannaan, isäntä?" -- Paawo ei pitkiä puheita pitäen otti pikarin käteensä ja sanoi: "Noh, terwet tulemastanne, saakaapas tästä!" -- ja samassa ryyppäsi wähäisen pikarista; sen taas täytetyn annoi Jaakolle, joka sanaakaan hiiskumata tyhjänsi sen ja päätänsä pyristellen sanoi: "Kah, tuotapa wasta wiinaksi sanon; kost' Jumal'!" -- Sitte rupesi Jaako tupakoimaan (Paawo siihen ei wielä ollut tottunut), ja kaiken iltakauden pakinoiwat miehet keskenään.

Jaako hawaitessa millä turwalla ne tuwassa olewat lapset lähestyiwät Paawoa, millä isällisellä helleydellä hän kohteli heitä, muistain sitäkin, jota sisään tullessa oli äkännyt, että Paawo opetti toista lukemaan, arweli kohta niiden olewan loismiehen wainajan lapsia, joka *** pappilassa kuoli -- ja kuultuansa niin olewankin, tartui Paawoa käteen ja haastoi: "kylläpä aina olemme pitäneet teiät parempana, jalompana muita ihmisiä; mutta empä olisi tuota toki uskonut, että pidätten heitä juurikuin omia lapsia. Jumala teitä siitä palkitkoon! Usein on meillä puhet teistä ja näistä lapsistakin, waikk' emme yksikään ole sattunut heitä näkemään -- ja jos jolloin ken surkittelee heitä, päättyy aina puheemme siihen, että se, joka niin kauniisti muisti muut lupauksensa, ei suinkaan jätä näitäkään maailman heittiöiksi. Wieläkö muistawat isäänsä? ja mitä sanoiwat, kuin tulitten kotiin paitsi häntä?" -- Nämät Jaakon lauseet liikuttiwat sitä hellä-luontoista Paawoa ja wesisilmin alkoi hän kertoa kotitulostaan ja lapsista:

"Ilman seikkoja ja waaroja," näin puhui Paawo, "saimma me neljäntenä päiwänä nähdä oman rannan, johon laskimme wenhen. Wieläkin en saata kyynelitä muistella millä liikutuksilla astuin omalla pellollani. Muisto waikeuksista, wastuksista ja waiwoista, joita olin lepitsen pääsnyt, ja kiitollisuuden tunto Herraa kohtaan, joka niin ihmeellisesti oli minua auttanut, ja niitä hywiä häneltä siunatuita ihmisiä kohtaan, joidenka kautta toimitti hywät työnsä -- hallitsiwat wuorottain sielussani; ja kuin ajattellessa entisiä, sydämmeni oli pakahtumallansa, wirkosi se taas siitä iloisesta tunnosta, että taidan jollain tawalla ees palkita sitä pahaa, jota olen matkaansaattanut, että taidan kostata näille orwoille, mitä he isänsä kanssa kadottiwat, joka minun palkkamiehenäni ja minun kauttani kersei niin suuria tuskia, minun tähteni meni pois täältä ja jätti nämät kaipauksen kyyneliä wuodattamaan. Ei ole ihmisen taidossa kertoa mitkä liikutukset wallitsiwat sydämmessäni, kuin tupaan tullessa näin näitä pieniä ihastuksella juoksewan minua wastaan terwehtämään ja kysymään missä isä oli (sillä eiwät wielä tienneet isän ei takaisin tulewankaan). Wanhempi huuskahti: 'hywä oli, jotta tulitte kotiin, niin minä huomenna saan Korholan Adamille näyttää, jotta minulla oli oikein. Hän sanoi teiän ei enää takaisin palaawankaan; mutta minä kyllä tiesin, jott' ette meiät tänne jätä yksin.' -- 'Missä isä on?' -- kysyiwät wielä molemmat -- ja mitä taisin minä wastata? Sanoin toki hänen pian jälessä tulewan, enkä laskenut heitä menemään pellolle häntä wastaan, waikka pyrkiwät."

"Liikutettuna, kuin itse olin, en enää muista mitenkä sain heiät minuun mieltyneena hetkeksi unhottamaan isäänsä; annoinpa heille tuomisiakin, mitä juuri heitä wasten olin konti-ukolta ostanut *** pappilassa. Molemmat istuiwat nyt minun polwilleni kysällen yhtä ja toista matkalta, ja wanhempi kaipasi taas isäänsä, ihmetellen missä wiiwyi, kuin ei tuonut antimia hänkin; tästä johdatuksen saatua kysyin minä: 'mutta jos ei tuliskaan enää isä takaisin, mitä sitte sanoisitten?' Nuorempi siitä ei millänsäkään söi waan ewäänsä; mutta wanhempi silmäili minua tarkasti, juurikuin olisi tahtonut tunkeua sieluni salaisimmiin rotkoihin, ja sanoi kummastuneena: 'tosiankin? eikö enää tule kotiin?' -- Minä wähä oudoksuen tätä hänen wakaista käytöstään sanoin: 'ehkä tulenee: mutta jos ei tulisi?'... 'Ah,' wastasi poika, 'kyllä te aina oletta hywä olleet meille, parempi kuin isäkin; mutta hän on warmaan kuollut, niinkuin Korholan Adami sanoi'... tässä hyrskähti poika itkuun, ja tyttö waikk' ei suuresti tiennyt, minkä tautta, seurasi weljensä esimerkkiä, ja minäkin en enää saattanut kyyneliäni pidetyiksi. -- Näin itkimme kolmet kappalen aikaa, wiimmein sain sanotuksi; 'jaa, lapset -- isänne on kuollut, on kannettu hautaan, mutta ettekö tahdo pitää minua isänänne?' -- 'Pidän kyllä,' wastasi tyttö ja löi kätensä kaulani ympäri; ja poika katsahti minun silmiini ja kysyi niin haikialla äänellä, jotta olisi wuoretkin pehmittänyt, sitä wähemmin minun sydämmeni: 'saammako olla täällä wielä, waikka isä on kuollut?' -- 'saatte,' wastasin minä kyyneliä nieltäen, 'saatte aina täällä asua.' 'Mutta Korholan Adami sanoi mulle,' wirkasi taas poika, 'jotta emme enää saa asua täällä, että meitä pannaan ruotuun ja sitte'... 'Ei teitä panna ruotuun,' lohdutin minä; 'minä olen nyt täst'edes teiän isänne.' -- 'Noh, sitte en enää itke, waikka isä on kuollut,' sanoi poika, hyppäsi sylistä ja meni lewolle; tyttö seurasi häntä, eiwätkä sanaakaan haastaneet sinä iltana. Hywällä mielellä että näin huokiasti pääsin tästä, panin minäkin maata; mutta waikka kyllä wäsynyt matkasta, en kuitenkaan saanut unta silmiini ennenkuin aamupuol' yötä."

Tätä Paawon lausuessa oliwat miehet tulleet metsästä kotiin, ja äiti oli ilta ruuankin pannut pöydälle; ruettiin siis ruualle. Ruoka oli niin herkullinen, kuin olisi pappia odotettu wieraksi; ja Jaako ei wainkaan ujostellut, waan piti hywänänsä. Illallista syötyä ja wähä tupakoittua, kysyi Jaako kuka talossa kanteletta soitti; Paawo wastasi osaawansa wähäisen sitä kaikutella -- ja Jaakolta waadittu otti soitonkoneensa koukusta ja kappalen aikaa sitä koeteltua, alkoi ynnä soittaen, innossaan laulaa näin:

"Mihin on rinnastain rientänyt rauha? Sorttunut sieluni raittius? Myrsky nyt alati powessain pauhaa, Mennyt on entinen wapaus?"

"Ennen ma juokselin talosta taloon, Miellytin impejä ilossain; Nyt minut murhe waan työntäpi saloon, -- En löyä sielläkään lepoain."

"Ennen ma juttelin jalosti juuri, Laskelin lauseita lystiksäin; Nyt olen ääneti aiwan kun muuri, Kaino ja kehnokin mielessäin."

"Ennen ma kantelen ääressä lauloin, Sowitpa soitolle sormeni; Nyt owat kyntäni kiedotut pauloin, Ei taho taipua ääneni."

"Muutos on julmasti murhannut mielein, Toimeista tarkkaista rajuttanut -- En toki walittawan soisi kielein; Tyydyn, waikk' taiwas on pimiänyt."

"Nyt wasta wiisaus wirwota alkaa, Luonnonkin salaisuus selwiäpi: Yksin en ole, min astupi jalka; Tuttuja on mulla salossaki."

"Taiwahan piiri ja luonnonkin luodut -- Eläimet, linnut ja wirrat ja puut -- Owatpa opiksi minulle suodut, waikk' heitä siksi en omistanut."

"Lintu se laulapi rakkaudesta, Luwaten ikuisen lempeyden; Wirtapa wirkkapi kaipauksesta; Lehdissä näen katowaisuuden."

"Mutta myös jaloa wahwuutta wannoi Wuori, kun silmäni sinne loin, Järkähtämätöintä älyä annoi, Woimaa, ett' kuormani kantoa woin."

"Sitte jos katselen piiriä taiwaan -- Tähdet ne tuikkawat taukomata, Lupaawat lujasti jälestä waiwan Onnea, iloa loppumata --"

"Miksipä siis annan murhelle sian; Toiwossa aikani kulupi waan. Onnipa mullekin kukoistaa pian, Autuutta minäkin maistaa saan."

"Taiwassa yhtywät ystäwät jällen, Taiwassa kultaani tawoittaa saan. Tätäpä toiwon -- ja taas ilotellen Alampa lauluni latelemaan."

Tämän lauloi Paawo samalla nuotilla, kuin se yli kaiken Suomenmaan hywin tuttu laulu: _Tuolla minun kultani kaukana kukkuu, j.n.e._ -- kaiken läsnäolewaisten ihastukseksi; ja olikin hänen äänensä nyt niin suloinen, jotta äitikin sanoi, ei milloinkaan olewansa kuulleen hänen niin somasti laulaneen. Hän oli laulaessa niin liikutettu ja niin innossaan, jotta näytti koko laulu juurikuin olisi ollut hänen oman sydämmensä huokkaus; herkettyä kysyikin Jaako mistä oli oppinut sen, johon wastasi omia remputoksia olewan. Tämän kuultua alkoi Jaako häntä kiitellä tästä somasta runon laitoksestaan; mutta Paawo tätä estäen sanoi: "mitä turhia! -- mennään nyt lewolle, oletta ehkä wäsynyt matkastanne." Yksi kamari pidettiin kaiken talwen lämpimenä, johon Paawo nyt wei Jaakon kanssansa. Siellä pakinoiwat wielä puolen yötä haaksirikosta, Paawon sairaudesta, Lowisasta ja muustakin. Mielellään kuunteli Paawo Lowisasta, sydämmensä rakastetusta, jonka ei wielä ollut mies unhottamaan; Jaako kyllä pitkittikin puheensa hänestä, tieten sen olewan otoollisen.

Aamulla, kuin oli aamiainen työtty ja wähä tupakoittukin, läksi Jaako pois saatettu Paawolta, joka tuli puolen penikuorman päähän hänelle tietä osoittamaan. Sieltä Paawo, ryypyn wielä Jaakon kanssa otettua, käänsiksen takaisin. Jaako niinikään istui rekeen ja ajoi suhutteli, witsalla wälistä muistuttain hewoistaan, jotta pitäisi joutua jouluksi kotiin.