Part 3

Kerran kahde'keskeen ollessa haastoi äiti Lowisalle, Paawolle jo olewan tytön kihlatun koto-pitäjässä, warakkaan rusthollarin tyttären ja ens' syksynä jo aikowan naida. Eikä jättänyt sanomata tietäwänsä Paawon hänestäkin paljon pitäwän ja että kiitollisuudesta ehkä rupeisi naimisestakin puhumaan; mutta moitti Paawoa kowin huikentelewaiseksi ja woroitti Lowisan luottamasta hänen lupauksiin, ja päätti näin: "kuin kerran pääsee kotimaillen, nuoren morsiamensa pariin, unhottaa warmaan teidät -- ja mitä siitä sitte syntyy?" -- Lowisa mielikarwaudella ja jalolla ylpeydellä tätä kuullessa, sanoi käsken hänen puheensa: "älkäätte peljätkö, hywä emäntä, minusta mitään; minä en ole sitä odotellut, enkä aihellut saada häntä. Kaunis kiitos, näemp', on mulle siitä, että olen poikanne hoitellut; hywin selitätten te helleydeni häntä kohtaan. Tiesinkoma hänen olewan teiän rikas poikanne, kuin annoin itseni hengen waaraan häntä auttaissa? waikk' olis hän ollut huonoimman mökkiläisen poika, ja sattunut täällä potemaan -- olkaat wakuutettu siitä, että hän olisi saanut saman hoiton. Huonosti tunnetta te poikaanne, niinkuin minuakin; minä pidän hänen parempana, kuin te. Koska hän on kihlannut tytön kotona, älkäät ensinkään warotko hänen rupiawan taikka häntä hyljäämään, taikka minua pettämään. Ja jotta saatte olla huoleta, saan nyt sanoa, että jos rupeisikin minua pyytämään omakseen, en puutu siihen, enkä olisi ruwennut pyrkimään teiän miniäksi, waikk' en olisi tiennytkään hänelle morsiamen olewan." -- Tämän sanottua, kuuli jonkun tulewan ja läksi pois, nieltäen mennessään kyynelen, jonka mielitorruus ja epätoiwoinen rakkaus pusersi hänen silmistänsä, -- sillä hänkin oli jo wastaan tietoansa ja tahtoansa rakastunut Paawoon.

Tämä Paawon äitin käytös sekä poikaansa että Lowisata kohtaan ja hänen tuumansa owat hywinkin tawalliset. Harwoin nähdään talonpojissa, että rakkaus kummaltakin puolelta sitoo awiokäskyn. Tawallisesti on jo puhemies laittanut asian laadullensa, ennenkuin puhuttelewatkaan toinen toistansa; ja usein laittaa tyttö -- eli uskottawammasti tytön omaiset -- puhemiestä tarjomaan häntä miehelle, jonka mielellään toiwoisiwat hänelle. Näin ollen, on myöskin tietty, ett' ei niin paljon katsota muodon kauneutta, eikä sydämmenkään someutta, kuin rikkautta ja kunnollisuutta talon töihin ja toimehin. Onko siis ihme, jos usein tawataan kylmyyttä ja ynseyttä puolisoin wälillä? Emme wainkaan tahdo moittia, että mies tiedustelee, onkohan tyttö, jota aikoo lähteä kosiomaan, taitawainen talon toimeissa, waan pidämme sen tarpeellisnakin, ja on se tytöltäkin oikein tehty, hankia tietoa, jos mies woip' waimon elättää; mutta me toiwoisimme, että paremmin tuntisiwat toinen toistansa, ett' ei ainoastaan sattuminen eli tuuma päätäis naimista, waan että ensin tottusiwat toistansa arwossa pitämään, josta sitte rakkaus syntyy. Tämä rakkaus, jonka ihminen ei woi tykönänsä herättää, waan joka syntyy itsestään niiden powessa, jotka owat ikäänkuin määrätyt toinen toiselle, jotka sydämmen laadunsa ja luontonsa puolesta sopiwat toinen toiselle -- tämä rakkaus on pyhin kaikeista ihmisen tunnoista ja ystäwyyttäkin jalompi ja wäkewämpi. Moni mies ylhäisestä säädystä, joka on sattunut rakastumaan tyttöön alhaisesta luokasta, jota hänen heimonsa eiwät tahtoneet suwaita suwussansa, on heittänyt isältä saadun wapasukuisen nimen, luowunut perinnöstänsä ja kaukaisessa maan osassa etäällä syntymä paikastaan walitun waimonsa helmassa löytänyt paradiisin; samati on moni tyttökin uhrannut oman kanssasyntyneen korkeudensa, omain wanhempainsa mielisuosion ja helleyden saadaksensa sen, jonka hänen sydämmensä halasi -- jaa -- paljota enämmin, uhrannut mitä hänelle pyhintä oli -- wiattomuudensakin, ja seurannut rakastettuansa maan kulkeuteen, seurattu wanhempainsa kirouksilta ja kosto-huudoilta. -- -- Tämä niin kaunis halu matkaansaattaa niinmuodoin pahaakin, kuin sitä wastustetaan, kuin rakastawia wäjytään ja pyydetään erillen; mutta paitsi tätä ei kuitenkaan maailmassa löydy suloisuutta -- ja ne puolisot, jotka yhteen menewät, ei tuntein itsensä tältä liikutettuna, turhaan toiwowat saada nautia awioyhdistyksen onnellisuutta.

Paawon äiti ehkä ei ensinkään eläissänsä ollut maistanut rakkauden makeutta, eikä niinmuodoin tuntenut sen arwoa. Eli jos olisi lämmittänytkin hänen sydämmensä nuorena, oli hän jo unhottanut sen ja piti paljota hyödyllisempänä ja kunniallisempana saada miniäksi rikkaan talon tyttären, kuin köyhän palkka-piian. Ehkä peloitti häntä siinä siwussa myöskin, Lowisan herraswäessä tottuneen, olewan kowin typärän ja taitamattoman talonpoikaisiin töihin. Mitä waan lie ajatellut, emme paljon huoli'kaan, sen toki warmaan tiedämme, hänen kaikella keinolla koittaneen estää Paawoa Lowisan pariin rupiamasta, ja ei ole'kaan ihme, jos ilostui, kuin Lowisa sanoi, ei menewänsä Paawolle toweriksi. Tämän wakuutuksen saatua, ei enää huolinutkaan suuresti heitä wahtata, kuin jo Paawollekin oli lausunut nähnyänsä Lowisan erään wieraan miehen parissa olleen, heidän kuiskutelleet ja toistansa likistelleet, juurikuin naimisen kauppa jo olisi ollut päätetty heidän wälillänsä. Paawo tämän perättömän puhen kuultua, tunsi juurikuin miekan käywän lepiten sydämmensä ja tuskin jaloillaan kästi. Hän meni kohta erillen, miettiäksensä asiata -- ja minkä tuskan, minkä ahdistuksen hänen lemmen nuolilta särjetty sydämmensä kärsei, woiwat ainoastaan ne käsittää, jotka owat tunteneet iwatun rakkauden katkeruutta. Jalompi luonostaan ja kaunemmilla haluilla, kuin hänen yht'ikuisille talonpojille, oli hän aina kauhistunut niitä awioliittoja, johon antauwat tarwen wuoksi, ei keskinäisestä rakkaudesta. Nyt oli rakkaus ensi kerran lämmittänyt hänen sydämmensä, ja waikk' ei wielä ollut Lowisalle siitä puhunut, rakensi jo toiwossa itsellensä taiwaan häntä omistaissa; mutta silmän räpäyksessä raukkesi tämä tekoparadiisi, kuin wesikello: toiwon tähti pimeni -- ja hän tunsi kaikki perikadon waiwat powessansa, jotka ikäänkuin madot raateliwat hänen raukkaa surewaista sydäntänsä. Mutta toiwo, tämä taiwaan sikiä, tämä ainoa hywä, joka kaikkein onnettomuudein maailmaa wallitessa, jäi maan lapsille lohdutukseksi, joka usein, waikka kyynelissä, näkee murhen pilwien takana uuden aamuruskon rientäwän onnella -- toiwo synnyi toki hetkeksi hänen sielussansa ja esti hänen langemasta epäilykseen. Taisipa olla Lowisan weli, ajatteli hän, jota niin ystäwäällisesti kohteli, eli joku muu heimolainen; ehkä on hän wielä wapaa -- ja näin jonkun hetken mietittyä, otti sen miehuullisen päätöksen, awata Lowisalle sydämmensä ja hänen omilta huuliltansa odottaa tuomion, joko se päättää hänen suurimman maallisen onnensa, tahi työntää hänen epäilyksen sywyteen, -- ja menikin Lowisata etsimään.

Lowisan tilaisuus tällä ajalla ei ollut suuresti toisin. Hän oli tottunut kohtelemaan Paawoa helleydellä ja sisarillisellä lempeydellä, eikä waronnut siitä mitään muuta. Nyt wasta, kuultua Paawolle morsiamen olewan, äkkäsi tuntonsa häntä kohtaan olewan hellemmän, kuin paljas ystäwyyden tunto -- ja samassa kuin rakkaus pääsi waltaan, tunsi hän luulonkin tuskaa. Täst' edes ei enää mennyt tupaan Paawon siellä ollessa, pakeni pois, jos sattui tulemaan sinne, kussa hän oli, ja toiwoi waan hänen pian poislähtäwään; mutta piti kuitenkin huolta, jotta hänen wuotteensa tuli hywin tehdyksi, ja hänen ruuastansa, jotta oli terweellinen ja siisti. Hän olisi toiwonut hänelle kaiken maailman onnen ja riemun; sitä waan ei woinut suwaita, että joku toinen tyttö oli hänen sydämmensä saanut.

Näin oli pari päiwää kulunnut, kuin Lowisata laitettiin puolen penikuorman päässä olewaan herraskartanoon asialla. Paawo, joka mielellään pyrki hänen puheellansa, waikka näki hänen wälttäwän sitä, oli tästä tiedon saanut ja pistiksen piiloon, Lowisan sinne lähteissä, eikä ollut tietäwänänsäkään siitä, mutta meni sitte jälessä ja odotteli häntä tien warrella sylkyttäwäisellä sydämmellä.

Lowisa takaisin tullessa näki Paawon -- ja mitkä toiwon ja pelwon yhdistetyt liikutukset samassa hänen tykönänsä nousiwat, emme woi selittää. Hän wuorottain punastui ja walistui, eikä tiennyt, jos piti kääntämän takaisin taikka käymän päisin. Otti toki jonkun askelen tietämätöin omasta olennostansa, ja kuin tuli Paawoa wähäisen lähemmäksi, teeskenteliksen juurikuin olisi ollut iloisella mielellä ja sanoi: "hywää iltaa, Paawo! mihinkä oletten menossa?" -- Mutta Paawo ei sanaakaan wastannut, waan lakkiansa nostaen käwi häntä kohden, ja tultua hänen luoksensa, seisahtui perätin ääneti. Lowisa häntä silmäiltyä säikähtyi; sillä niin oli hänen muotonsa kummanlainen. Hänen kaswoinsa oliwat walistuneet ja kellastuneet, kuin olisi joku tuonelasta takaisin tullut, ja hänen silmäinsä wilkkuiwat päässä, kuin mielettömän. Pelwossaan kysyi Lowisa lempiästi: "mitä teitä waiwaa, Paawo?" mutta hän ei nytkään ääntänyt; waan wapisewa jokaisessa jäsenessä tartui häntä käteen ja sanoi wihdoin änkytellen: "Lowisa... Lowisa!" -- "Herra Jesus!" wastasi hänelle Lowisa, suosiolla ja ystäwäällisesti hänen päällensä katsahtain, "olettako sairas, eli onko joku kohtaus lyönyt teitä?" -- "Ei, ei," änkytteli Paawo taas, "en ole sairas, enkä pelkä muita kohtauksia, kuin teiän silmäinne ja sydämmenne kohtausta" -- ja nyt synnyi heidän wälillänsä kanssapuhe tähän laatuun:

"En ymmärrä mitä yritätten," sanoi Lowisa, waikka kyllä ymmärsi, ja toiwolla ja pelwolla odotti mitä tästä piti syntymän.

-- "Wai niin, ett'te ymmärrä minua; muita waan ymmärrätten. Noh, suokaat anteeksi, jos kysyn teiltä... teiän jaloudenne on minua weden hädästä auttanut, teiän lempeydenne temmanut minua kuoleman kourista sairasna ollessani, minun kiitollisuudeni siitä teitä kohtaan on määrätöin; mutta soisin mielelläni löytänyen haudan meren pohjassa, jos ett' te nyt tahdo kuulla minua. --"

"Kuulen, ja olen aina mielelläni kuullut teitä."

-- "Wai mielellänne? -- Onko teille... ei... teillä on sulhainen; mikä on sen onnellisen nimi?"

"Minulla sulhainen!" äänsi Lowisa kummastellen. "Kuka teille niin on sanonut? Minulla ei ole sulhaista."

Luulein Lowisan ei totuutta puhuwan sanoi Paawo: "teillä ei ole sulhaista!... suokaat anteeksi; teillä ei ole tarwes sanoa minulle totuutta, mutta minä pyydän sen niinkuin armo-osoituksen. -- Tahdottako sanoa mulle, kuka teiän sulhaisenne on? Hän mahtaa olla muita ihmissiä jalompi. -- --"

"Ei tosiankaan, waikka tähän paikkaan jäisin, minä olen wapaa sulhaisesta. Mistä te sen oletta kuulleet?"

Tähän wastasi Paawo, joka jo alkoi tointua: "Ketä te sitte wiikolla niin iloisesti haastatitten ja niin lempiästi kohtelitten?"

"En ainoakaan ole hellemmin kohdellut kuin teitäkään, en tällä wiikolla, en milloinkaan sitte kuin weljeni kuoli. Kuka hywä ihminen on nähnyt minusta niin paljon waiwaa ja sepittänyt teille tämän tarun?"

-- "Äitini --."

Ähmissään, mutta ilossaankin, sillä ajatteli, mitä äitiltä oli kuullut Paawonkin morsiamesta olewan perätöintä, kysyi Lowisa: "äitinne? Noh, nyt olen minä puhunut teille totuuden; sanokaat tekin wuorostanne, mikä teiän morsiamen nimi on?"

-- "Minun morsiamen? Kuka teille on sanonut minulle morsiamen olewan?"

"Teiän äitinne." --

Äkäyntyneenna huuskahti Paawo tähän: "äiti, äiti! Noh, jo rupia selwiämään sumu. -- Wai äitini! Se on niinmuodoin kaikki hänen wiekkaudensa. -- Minun sydäntäni ei nainen ole woinut liikuttaa, ennen kuin näin teidän -- O hywä, o rakas Lowisa! teiän someudenne, jaloudenne ja siweydenne owat wasta sulattaneet jään powessani. Minulla ei ole morsianta ja te oletta wapaa? eiköhän olisi minulle luottu saada teitä omaksein! Miksi satutta te minun awukseni rientämään? Eikö se ollut taiwaan wiittaus, että oletta minulle määrätty? O, Lowisa, minä rakastan teitä wäkewämmin, kuin yksikään ennen on rakastanut; sanokaat ett' et mielipahalla katsele minua, että minulla on wähäkin arwo silmissänne -- sanokaat, että tottusitten ehkä rakastamaan minua... eli syöksekäät minua takaisin niiden aaltoin sekaan, joista minua autitten..."

Lohduttain wastasi Lowisa: "Älkäät, älkäät, hywä Paawo! te oletta kowin liikutettuna, malttakaat! Se on waarallista terweydellenne. Te kysytten, jos teillä on arwo minun silmissäni. -- O, tietäkäät siis, että te oletta ainoa mies talonpojan, omasta säädystäni, jolle olen waadittu ansioittamaan kunnian, että minä aina sisasarillisella lempeydellä olen kohtellut teitä, ajatellut teidän peräänne ja toiwonut teille suurimman ajallisen ja i'ankaikkisen onnen; sillä te oletta sen ansainneet --" --

Tätä lausuessa wuosi muutama kyynelet hänen sinisistä leppiöistä silmistään; ja eskääkseen Paawon niitä näkemästä, käänsiksen ja alkoi käydä pois, sanoden täytywänsä kiirehtiä kotiin, mutta lupasi toisti lausua näistä asioista enämmän. "Huomenna," sanoi hän, "lähtewät Herraswäet pitoon, silloin olen minä yksinäin ylisessä pytinkissä ja saatte tulla, jos tahdotten, sinne minun puheellani." -- Nämät sanat oliwat parantawa öljy Paawon sairaalle sydämmelle, ja waikk' ei wielä ollut täyttä wastausta saanut, oli kuitenkin lohdutettu ja ilo-kyynelillä seuraisit hänen silmäinsä Lowisata, siksi kuin tien haarassa katosi hänen näkywistään. Miettien päiwän tapauksia meni hänkin werkailleen pappilaa päin, johon ennätti wähä myöhemmin kuin Lowisa, iloinen ett' ei yksikään tiennyt hänen Lowisata kohtaneen.

Molemmat meidän nuoret eiwät nyt olleet huoleta, heidän sydänalaansa sylkytti, eikä ens' yönnä saaneet unta silmiinsä. Paawo ajatteli, mitenkä asia piti päättymän. Lowisa ei ollut wielä suorasti sanonut rakastawansa häntä, mutta toki puolin sanoin. -- Eikö hän sanonut pitäwänsä minua arwossa, ajattelewansa minun päälleni ja minun ansaitsewan suurimman onnellisuuden? Mutta minä jo ilmoitin hänelle suurimman onnellisuudeni olewan häntä omistaa. Ehkä hän kuitenkin myöntyy. -- Näin ajatteli Paawo käänteleiksen wuotteella kaiken yötä. Ja Lowisalla ei ollut wähemmin huolta ajattellessa, mitä piti Paawolle wastaman. Mielellään olisi hän toiwonut Paawon miehekseen. Hän kyllä tajusi Paawon häntä sydämmestä rakastawan, ja itsekin oli jo hiljaisuudessa omistanut Paawolle sydämmensä; mikä piti siis peloittaman häntä antamasta kätensäkin hänelle? Tätä emme juuri tarkon woi selittää, mutta arwelemme Paawon äitin puheen sywästi juurtuneen hänen tykönänsä. Puhet oli usein kylässä käynyt, Paawon ja hänen wälillensä syntywän naimisen kauppa, jota kuullessa Lowisa oli olewannaan pahoillaan, waikka toki sydämmessään siitä ihastui. Mutta hän oli aina pitänyt sen lempeyden, jolla Paawo häntä kohteli, olewan kiitollisuuden sikiän, ei rakkauden; ja waikka Paawo nyt selkiöillä sanoilla oli ilmoittanut sydämmensä tilaisuuden, epäili hän kuitenkin hänen liikutuksensa pysywäisyydestä. Kiitollisuus ja hänen ulkonainen kaunis muotonsa, josta itsekin tiesi, oliwat ehkä synnyttäneet rakkauden; mutta kuin tulisi erillen hänestä ja rupeisi miettimään asiata, ehkä pitäisi Lowisan kowin halpana ja mielellään luopuisi hänestä, jos waan käwisi laatuun. Tätä ajattellessa muisti Lowisa äitinkin sanat -- ja waikka hänen sydämmensä lausui Paawon puolesta, päätti hän kuitenkin antaa järjen wallita ja suorastaan sanoa hänelle, ei syntywän yhdistystä heidän wälillensä. Tämän päätöksen otettua tunsiksen tywennäksi ja rohkiaksi, tieten oikein tekewänsä.

Murkinan aikana läksiwät herraswäet pitoon, niinkuin aiwottu oli. Lowisa, joka lapsia oli saattanut waunuun, juoksi wikkelästi taas sisään; ja Paawo käweli pihalla odottain häneltä wiittausta tulla hänen luoksensa. Nuon tunnin werran oli hän jo käynyt eestakaisin ja wälistä istunutkin -- ja tämä aika oli hänestä i'ankaikkisuus -- kuin Lowisa näkyi kuistilla katsahtain iloisesti hänen puoleensa; ja waikka jo kauwan oli tätä odottanut, tuntui se kuitenkin hänestä niin äkkinäiseltä ja yli hänen toiwotuksensa, jotta paljon ei puuttunut, että sulasta ihastuksesta olisi lankenut seljällensä. Meni toki muutaman askelen lähemmäksi ja kysyi: "saankoma tulla?" -- "Tulkaat," wastasi Lowisa -- ja samassa oli Paawo yli kynnyksen. --

Etuhuonesseen tultua wei Lowisa hänen saliin ja sitte muihinkin kamareihin, juurikuin näyttääkseen hänelle niitä, ja lausui käwellessä kutka kunkin huoneet oliwat. Se on hywin arwattawa, että Lowisan ei suorastaan käynyt ruweta lausumaan eilisestä asiasta; naisen luonnollinen häpyyden tunto teki hänen kainoksi. Mutta Paawo ei tätä älynyt, waan piti sen kylmyydenä; ja kuin oliwat tulleet mamsellin kamariin, sanoi Lowisa: "tässä asuwat meiän mamsellit ja tässä makaan minäkin; tämä on kaikeista rakkain minulle, mamselli pitää minun paremmin sisarenansa kuin piikanansa, ja monta hywää ja kaunista opetusta olen häneltä saanut." -- "Kyllä," wastasi Paawo karwaudella, "onko hän opettanut teitä unhottamaan liittoannekin ja minua tällä kowuudella kohtamaan?" -- "Mitä?" kysyi Lowisa kummastellen. -- "Jaa --" lausui Paawo suuresti liikutettuna ja sywässä murheessa, "te koitatten estellä kanssapuhetta wälillämme, te paetten minua wielä, waikka eron hetki on niin läsnä, waikk' ehkä wiimmeisen kerran näemme toinen toisemme. Ennen tuotti hellä ystäwyydenne minulle kaiken onnellisuuden ja ilon, ja nyt on kylmyydenne herättänyt julmimmat waiwat sydämmessäni. Mistä olenhän minä onnetoin ansainnut tämän kowuuden? Minä tosin rakastan teitä määrättömästi, mutta enhän minä sentähden ole sopimattomasti käyttänyt itseni, ennenkuin ehkä eilen, ja kuitenkin oli jo kylmyys ennen poistanut kaiken lempeyden tunnon sydämmestänne minua kohtaan. Millä olen minä teitä suututtanut? Lowisa, minä olen nääntymälläni rakkaudesta teitä kohtaan, ja te wihatten minua -- --" --

Lowisa suuresti liikutettu näistä soimauksista, joita näytti ehkä ansaitsewannaan, ja waroen, että liikutuksensa ilmoittaisi sydämmensä tilaisuuden, katseli maahan ääneti muutaman hetken. Pitäen tämän wahwistawan luulonsa, astui Paawo askelen taakse'päin, ja huokkaus puhkesi hänen sydämmestänsä ja kyynelet kiilsi hänen miehuullisissa silmissään. Tätä huomaitessa surkutteli Lowisan sydän häntä, ja waroen teko-kowuudellaan saattawansa häntä epäilykseen, tunsi woimansa poikkewan; hänen päätöksensä raukkesiwat, ja suosiolla silmäillen Paawoa sanoi hän wapisewalla äänellä: "suokaat anteeksi..." Muuta ei saanut sanotuksi, waan hyrskähti itkuun. Paawo tartui häntä käteen ja wei hänen istumaan, itsekin hänen wiereensä istuen. Wähäisen tointununna, Paawon hänen kätensä wielä pitelewän, rupesi taas: