Part 2

Kuin näin nyt olemme seuranneet wenheläisiä kaiken päiwän, jätämme heidät wähäks' ajaksi soutamaan, ja kiiruhtamme edeltäpäin pappilaan, tiedustelemaan, mitenkä siellä oltiin.

Heinät oliwat jo kaikki pappilassa tehtynnä, ja rowasti oli ilmoittanut wastaanottawansa päiwätyöhöön ruisleikkoon. Sattui sinä päiwänä, josta olemme tarumme aineen ottaneet, tulemaan usiammat, kuin olisi tarwittu'kaan, jonka tautta ne wenheläiset, joidenka kanssa jo ollaan tutut, laitettiin saareen lehdin tekoon. Lowisa oli, niinkuin jo tiedämme, sisuspiika, eikä ulko-töihin milloinkaan määrätty; mutta kuin aamulla sattui oleman kaunis ilma, teki hänen mielensä päästää keralla, ikäänkuin olisi ennustanut, että häntä siellä tarwittiin.

Aamiaisen aikana läksi rowasti rouwineen pellolle katsomaan työ-rahwasta. Wähäisen ympäri käytyä, kutakin sarkaa silmäilessä, istuiwat pientereellä. Rouwa neuloi sukkaa, ja rowasti haastatti wuorottain häntä ja työrahwasta, hywällä mielellä, kuin näki niin kauniin ilman puoltelewan ruisleikkoa. Heidän tässä kappalen aikaa wiiwyttyä, tuliwat lapsetkin wanhempainsa luoksi. Pieni Lotta mamselli juoksi toisten edellä ja ilossaan huusi jo kaukaa äitillensä: "mamma, minä olen jo lukenut mitä määrätty oli aamu-rupiamaks' ja sisar annoi minulle luwan tulla kanssansa tänne; saanko ma olla täällä niin kauwan kuin te'kin, hywin kauwan?" -- Rouwa tytärtänsä syliin otettua ja hywäillessä wastasi: "saat lapseni"; mutta Lotan ei tehnyt mieli kauwan äitinsä sylissä istua, waan hyppäsi pois ja juoksi toisia wastaan, huutain weljellensä: "minä sain luwan olla täällä kauwan, kauwan, niin kauwan kuin pappa ja mamma; onko sinulla magisteriltä lupa?" -- "Saan minä olla missä minä tahdon yhden tunnin," wastasi weli. -- "Noh, tuleppas sitte minun kanssani tuonne; tuolla mäen rinnassa on warmaan marjoja --" wirkkasi Lotta. "Eikö mitään," nurisi siihen weli, "kyllähän työrahwas niitä jo olisi syönyt, jos olis ollutkin, ja minäkin menneellä wiikolla siellä olin," mutta seurasi toki sisartansa sinne, ja rupesiwat marjoja poimimaan. Wanhin mamselli oli jo tullut wanhempainsa luoksen ja istuttua heidän wälillensä, sanoi: "Kah, teillä on sukka, äiti, ja minä jätin työni kotiin." -- Tähän wirkkasi rowasti: "Ette taida tarwita'kaan paljon huolia työstä; emme enää saa kauwan wiipyä täällä, sade ajaa meidät pian suojihin." -- "Sade?" kysyi tytär kummastellen -- "mistä te nyt sen saatte, kuin melkeen koko taiwas on selkiä ja ilma niin waria, kuin Afrikassa?" -- "Jaa, juuri siitä päätän ukkoisen olewan tulemassa, ja näätkös tuota musta pilweä tuolla?" Sekä rouwa että tytär katsoiwat sitä suunta päin, johon osoitti, ja näkiwätkin hywin mustan hirwittäwän pilwen suurella wauhdilla tuulelta ajettawan heitä kohden. Pian päiwä katoisi sen taaksen, pitkäinen rupesi pauhamaan, ja rouwa laitti lapsiaan hakemaan pois. Tuskin ennättiwät suojihin, ennen kuin leimaus leimausta seurasi, jylinä jumahti jylinän perästä, ja wesiojat satteesta kaswanneet juoksiwat kuin joet. "Woi Lowisaa raukkaa, joka nyt on ulkona," woiwotteli pieni mamselli wesisilmissä, itsekin pelkäen pitkäistä; ja kuin toisetkin oliwat murhessaan, waroen myrskyn kohtaawan wenheläisiä, koska juuri sillä suunnalla, kuhunka he läksiwät, olit paksuimmat pilwet, rupesi Lotta katkerasti itkemään, pitäen sen sulomielisen rakastetun Lowisansa jo hukkununna eli ukkoiselta surmattunna. Toiset kuitenkin, waikka itse'kin waroiwat wenheläisten ei hywästi käyneen, lohduttiwat häntä sanoden, heidän warmaan ennen saareen pääsneet, kuin ilma merellä nousi. Pian olikin lohdutettu, ja kuin pelko itsestään pitkäisen kanssa oli ohitsen mennyt, suresi waan Lowisan olewan kastuneen saaressa.

Myrskyn ohitsen mentyä, kysyi rouwa mieheltänsä, jos eiwät pitäisi laittaman tiedustelemaan, wieläkö lehtimiehet lienee hengissä tahi meren pohjassa; mutta rowasti ei luullut sitä tarwittawan. "Kyllä he saareen oliwat pääsneet," sanoi hän, "ennen kuin myrsky nousi, ja warjossa oltua sateen aikana, rupesiwat sen herkettyä lehdin tekoon; emme taida laittaa heitä etsimään ennen kuin illalla, jos eiwät silloin ole kotona, josta minä kuitenkin wissi olen." Kuin nyt sade oli lakannut ja pilwet harwentuneet taiwaalla, josta auringo toisin aiwoin pistiksen näkywiin, oli Lotta jo unhottanut kaiken tuskansa ja katseli ikkunasta, kuin pojat omaksi ja hänenkin suureksi huwitukseksi juoksewaan ojaan rakensiwat wesimyllyjä -- kuitenkin silloin tällöin luoden silmäinsä sinne päin, kusta odotti lehtimiehet ja rakastetun Lowisansa.

Kello wiiden lyömän aikana tuli Lotta mamselli juosten salista kamariin, jossa äitinsä ja sisar istuiwat, iloisesti huutaen: "tuolta tulee yks' wenhet; se on warmaan meiän --". Ja tuskin oli lopettanut sanansa, kuin jo oli pihalla kiiruhtain rantaan wastaanottamaan Lowisata. Rowasti ja muut tämän kuultua katsoiwat ikkunasta ja tunnusteliwat pappilan wenheksi -- ja olipa kaikkein mieli niin iloinen siitä, että hengissä oliwat, jotta seurasiwat Lottata rantaan, tiedustelemaan mitenkä oliwat säilyneet myrskystä, jos silloin oliwat seljällä, ja minkä tautta niin aikaisin tuliwat kotiin.

Wenhet rantaan ennättyä, äkkäsi rowasti, usiammain henkein siinä löytywän, kuin mitkä kotoa läksiwät, ja muutaman makawankin. Kysyi sentähden, mitä kuului, johon wastattiin, ei niinkään hywiä sanomia kuuluwan. Matti ensin sillalle noustua alkoi rowastille kertoa päiwän tapaukset ja minkä tautta niin aikaisin tuliwat kotiin, ja pitäen rowastin itsensä kaltaisena, yhtä kylmänä kärsiwäistä ihmisyyttä kohtaan, walitti suuresti työn olewan huonosti käyneen sen tautta, että oltiin haaksirikkoisia auttamassa, ja lisäsi siihen: "minä en olisi suwainnut heitä kotiin tulemaan ennen iltaa, mutta Lowisa pyrki wäkisin pois ja lupaisi wastata siitä. --" -- "Wai niin," sanoi rowasti kowuudella, "sinä olisit antanut näiden kuolla'kin rohtoin ja hoiton puutteessa, eikä sittekään tullut kotiin. -- Empä sinusta niin julmaa olisi uskonutkaan, jos et itse kehusi siitä."

Näin puhuttua käänsiksen mielikarwaudella pois, ja kuin oli antanut käskyn kantaa sairasta tupaan, tiedusteli Paawolta, joka pyrki omilla jaloilla wenhestä, mistä oliwat ja muutakin, ja käski hänenkin mennää lewolle. Lowisa taas puolestansa oli kertonut rouwalle ruotiksi kaikki päiwän tapahtumat ja meni nyt tupaan walmistamaan wuotetta. Sinne tuli rowastikin rouwineen katsomaan sairaita. Paawolle, joka luultiin kowin raskasta työstä olewan heikon, annettiin kupillinen saksan wiinaa. Toinen ei wielä ollut selwä. Rowasti katseli hänen rintaansa ja luuli sen olewan perätin runneltun; annoi häneltä sitte suonta iskeä, josta tuli joteskin tuntoon. Wähä ympärillensä katsottua, ikäänkuin olisi maatessa tullut muutetuksi wieraan paikkaan ja nyt herännyt, kysyi hän, missä oli ja kutka hänen ympärillänsä seisoiwat; ja kuin annettiin hänelle tieto, mitenkä hänta korjattiin wedestä ja wietiin saareen ja sitte pappilaan, alkoi itsekin muistaa, että oli rintansa loukannut ja kuinka Paawo piti hänestä kiini wedessä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä tätä muistaissa oli: "onko Paawo hengissä?" -- "Tääl' olen, weikkonen," wastasi Paawo, "waikk' ei minustakaan paljon ole." -- Tämän äänen äkättyä, loisti ilo hänen silmistänsä ja hän käski Paawon tulemaan luoksensa. Tullelle lausui hän "minä en tästä enää nouse, mutta minä kuolen tyytywäisyydellä, kuin tiedän sinun eläwän; sillä samassa olen myöskin wakuutettu, ett' ei lapseni tarwitse nääntyä wiheljäisyydessä." -- Wesisilmissä kokotti nyt Paawolle kätensä ja lausui lausumistansa: "kolmet wuotta on kulunnut sitte kuin surma otti lapseni äitin; minä olen siitä asti koittanut antaa heille korjon, joka sinun awullas' on menestynyt, Jumalan kiitos! Nyt täytyy minunkin jättää heitä; mutta olen wakuutettu siitä, ett' et sinä aja heitä suojasta, ennenkuin kunnollisesti osaawat leipänsä etsiä. --" -- Tässä itku lopetti hänen puhensa; wähän ajan perästä sanoi taas: "Eikö niin?" -- Tähän wastasi Paawo: "Se on kauniisti puhuttu, ja minä tunnen sinun puhestais, että suurin huoli maailmassa on lapsistais; ole wakuutettu, että lapseis ei pidä kaippaaman mitään enämmän kuin tähänkään asti, niin kauwan kuin minun woimassani on heitä auttaa." Muuta ei tahtonut kuulla, waan pyysi olla yksinään, jonka tautta toiset meniwät pois; Paawo taas wuotteellensa.

Wähäisen itsekseen mietittyä halasi loismies Herran Ehtoollista, ja rowasti tästä sanan saatua, oli kohta walmis tulemaan hänen luoksensa. Ensin jutteliwat henkellisistä aineista, joissa sairas osoitti suuren tiedon ja opin, ja häntä kahde'keskeenkin puhuteltua, piti rowasti rippi-puhen näitten Davidin sanoin johdatuksesta: _Autuas on se, jonka pahat teot owat annetut anteeksi ja jonka synnit peitetyt owat_ (Ps. 32: 1). Ilmoitettua missä tilaisuudessa Davidi tähän iloiseen todistukseen ulospuhkesi, selitti rowasti millä tawalla ihminen taitaa tulla tuntemaan sen autuuden, jonka wakuutus syntein anteeksi saamisesta myötänsä tuo. Hän opetti, että, jos ihminen totisseen synnin tuntoon tullut, lewottomuudessaan ajattelee omaa kelwollisuuttansa, katumustansa, rukouksiansa, hywiä töitänsä, niin ei hän kuitenkaan niissä löydä turwaa, taikka lohdutusta; jos hän ajattelee Jumalan armoa ilman lunastusta, ei sekään rauhoita häntä: mutta jos hän ajattelee Wapahtajansa perään ja sitä sowintoa, joka hänen kauttansa on toimitettu -- silloin löytää hän rauhan Jumalan kanssa, lewon omassatunnossaan ja toiwon ja wakuutuksen syntein anteeksi saamisesta ja i'ankaikkisesta autuudesta. Tätä toimitti rowasti niin suloisilla ja liikuttawaisilla sanoilla, että kaikki läsnäolewaiset sulasiwat kyyneliin -- ja lopetti puhensa näillä sanoilla:

"Rakas kristitty! O, että sinäkin tällä siunatulla hetkellä tuntisit tämän autuuden, sen autuuden, jonka wakuutus syntein anteeksi saamisesta myötänsä tuo! -- ja minä tiedän, että sinä sen tunnet; sinun rohkeudes tällä painawalla hetkellä todistaa sen, sinun Herrassa riemuitsewa sydämmes on minulle sen sanonut. Mahtakoon tämä tunto waikuttaa tykönäs sen tyytywäisyyden Jumalan tahdon alla ja sen rohkeuden, jota sinä ehkä nyt tarwitset, jos Jumala sen onnettoman tapauksen kautta, joka sinua tautiwuotteella laski, tahdoi walmistaa sinua wastaanottamaan hänen kutsumustansa täältä! Ero on sinulla maallisten suhteen katkera. Sinä muistelet niitä kaksi heikkoa olentoa, joidenka äiti ennen sinua on poismennyt täältä ja jotka sinun eros kautta jäisiwät orwoiksi. Sinä ajattelet niiden raukkain kyyneliä, jos saawat kuulla, että, kuin saattiwat sinua rantaan matkalla ruwetessas, se oli wiimmeinen kerta, kuin näkiwät sinun, wiimmeinen kerta, kuin heitä syläilit. -- Nämät muistutukset tekewät tawallisesti muutoksen hetken waikiaksi, katkeraksi; mutta älä sure heidän tähtensä, waikka he orwoiksi jääwät, Hän, joka _ruokkii taiwaan lintuja ja waatettaa pellon ruohon_, Hän on isättömäin isä ja tuki niille, joidenka tuki on kaatunut. -- Hän on sinunkin lapsiais lohduttawa ja siunawa, Hän on lähettäwä Enkelinsä taluttamaan heitä ajan myrskyin ja waiwaloisuudein lepitse, jos niinkin käwis, että olisiwat waaditut toisten owella anomaan ylöspitonsa ja werhonsa. -- Älä siis sure heidän tähtensä; älä anna huolen heistä ja muista maallisista sowaista sielus kirkkauden tällä pyhällä hetkellä; waan ylennetty tomusta, onnellinen siitä tunnosta, ettäs olet armoitettu, käytä ne waipuwaiset elämän woimat, jotka sinulla wielä on jälellä, päästääkses kiintiämmään yhdistykseen Wapahtajas kanssa. -- Näin taidat tyytywäisyydellä wastaanottaa Herran kädestä mitä Hän nyt hywäksi löytää laittaa sinulle, elämän eli kuoleman; niin olet sinä näkewä taiwaan tienoin walkenewan, kuin maa pimenee silmäis edessä. Rukoile Herralta woimaa tähän; huokka, että se pyhä atria, joka sinulle nyt walmistetaan, tuotais sinulle sen wahwistuksen, wakuutuksen ja woiman, jota wapahtajamme tällä tarkoittanut on. -- Herra se pyhä, mutta myös laupias Jumala, jotas auksihuudat, Hän, joka nytkin on läsnä tällä wuotteellas. Hän suokoon sinulle tämän armon, antakoon siunauksensa tähän pyhään toimitukseen ja siunatkoon sen rukouksen ja synnintunnustuksen, jonkas Hänen tykönsä lähetät --" --

Synnintunnustuksen luettua annoi rowasti sairaalle synnin päästön ja teki hänen sakramentistä osalliseksi, -- ja kuin sitte oli sanonut hänelle muutaman wirwottawaisen totuuden, läksi tuwasta. Toisetkin erkannuiwat samassa sieltä jättäin sairasta yksinään.

Kaiken illan pyhillä miettimisillä ja palaawalla rukouksella wietettyä, kutsui sairas wielä ystäwänsä Paawon luoksensa, käski hänen murhetta pitää lapsistansa, lopettain näin: "jos he tulewat siihen ikään, että itset älywät hyötyänsä, sano heille jää-hywäisiä minulta ja minun wiimmeinen toiwotukseni täällä, että tosin etsisiwät onneansa maailmassa, mutta ei niin, että se poispoistais rauhan omasta tunnosta, waan sitä onnea, joka seuraa Jumalan pelwosta ja rehellisesti täytetyistä welwollisuksista, sitä ainoa tarpeellista, joka saattaa elämän huwaksi ja antaa tywännön kuolemassa, -- ja kiitoksia nyt, Paawo, hywyydestäs minua ja lapsiani kohtaan; Jumala palkitkoon sinua siitä. --" -- Tämän sanottua waikeni hän, ja wähän ajan perästä oli hänen sielunsa jättänyt ruumillisen majansa. Muutamia päiwiä sen jälkeen, wiettiin hän wiimmeisseen lepokammiohon, ja Paawo kustansi hänelle kauniit maahanlaskiaiset, johon melkeen kaikki pappilan aluswäki oli kutsuttu, paitsi muita.

Paawosta ei tahtonut miestä tulla, hänen woimansa waipuiwat, ja pian älyiwät rowasti ja muutkin, hänen kääntywän lawan tautiin. Annettiinpa hänelle sentähden rohtojakin, jotka lääkäriltä määrätyt oliwat, mutta tauti oli jo niin waltaan pääsnyt, ett' eiwät waikuttaneet muutosta; hänen täydyi siis ruweta wuotteella. Äitinsä laitti hän hakemaan; mutta wiikon wiiwyi, ennenkuin tuli. Paawon ei kuitenkaan tarwinnut kaipata mitään hoitosta; sillä sisarrillisella lempeydellä ja huolella murhetta piti Lowisa hänestä. Hän oli oppinut ja tottunut kohtamaan sairaita hellemmin, kuin talonpojista tawallista on, ja hänen oma hywä sydämmensä älysi parhaamman keinon, taitaaksensa Paawon mieltä noudatta.

Äitin tulossa oli Paawo jo joteskin huono, ja kyynelillä edeskannoi hän rowastille, rouwalle, mamsellille ja Lowisalle sydämmensä kiitollisuuden sen hoiton edestä, jonka hänen pojallensa oliwat antaneet. Kuultua mitenkä hänellä oli Lowisan urhoollisuutta ja jaloa mielen rohkeutta kiittää siitä, että hänen poikansa meri hädässä tuli autetuksi, ei laimiinlyönyt erinäisesti häntä tämän tautta kunnioittaa, pitäen sen onnena onnettomuudessa, että wielä kerran sai nähdä poikansa, että jos tautiwuotteella kuoliskin, kuitenkin saada kiinnipainaa hänen sammuwaiset silmänsä, jota häneltä olis ollut kielty, jos meren pohjassa olisi hautansa löytänyt. Lowisa waan ei tahtonut tätä kunniata ja kiitosta wastaanottaa, sanoden ainoastaan welwollisuutensa tehneen, jonka laimiinlyöminen olisi saattanut häntä edeswastaukseen maallisenkin oikeuden edessä.

Kolmet wiikkoa potettua tuli Paawo niin huonoksi, että warosi ei enää nousewansa wuotteelta, ja aina tarkka ja huolellinen toimituksissaan, tahdoi hän selwäksi paperiin panettaa wiimmeisen tahtonsa ja toiwotuksensa ja lähetti rowastin apulaista hakemaan testamenttiä kirjoittamaan. Tullelle lausui hän äitinsä ja saapuwille kutsutuin wierain miehien läsnäollessa asioistansa ja käski sitte magisterin puolestansa kirjoittaa testamentin, joka suomeksi kuuluu näin:

"Miettien elämän wajawaisuutta ja kuinka tietämätöin kuoleman hetki on, tahdon minä, waroen tästä taudista en enää paranewani, jälkeenjääwästä omaisuudestani säättää kuin seuraa:"

"Jos näin naimattomana kuolen, muita lähellissiä ei jättäen, paitsi äitiäni, on wiimmeinen tahtoni, että kaikki minun sekä kiintiä että irtain omaisuudeni kuollessani tykölankee nimitetylle äitilleni, kuitenkin seurawilla erkauksilla ja ehtoilla:"

"1:siksi pitää loismiehen Philppu Korhoisen wainajan lasten, Adamin ja Lisan, äitiltäni, eli jos hän kuolis, hänen perillisiltään holhottaman ja elätettämän minun tilallani ja pidettämän kuin talon omia lapsia siihen asti, kuin täyttäwät wiisitoistakymmentä wuotta, ja sitte talosta poislähteessä kumpasenkin saaman sata ruplaa paperia."

"2:seksi pitää *** pappilan sisuspiialle Lowisalle, jonka huolen kautta meri hädästä autetuksi tulin ja joka sitte sairaudeni ajalla helleydellä minua on hoitannut, kuusi kuukautta kuolemani jälkeen uloslainatuista rahoistani maksettaman 200 ruplaa."

"3:neksi tulee *** pappilan torpparien, Jaakon, Antin, Matin ja Juhanan, jotka ynnä Lowisan kanssa minun awukseni riensiwät, jokaitsen saada 50 ruplaa."

"4:neksi lahjoitan minä waiwaisille syntymä pitäjässäni 100 ruplaa ja samati waiwaisille tässä pitäjässä 100 ruplaa, joita summia kuusi kuukautta jälkeen kuolemani pitää seurakuntain kirkko-herroille laitettaman."

"5:neksi. Jos minä kuitenkin tästä taudista parannuisin, ja Jumala minulle wielä terweyden soisi, tulee tämä testamentti-kirja samassa mitättömäksi ja kirjakappaleet minulle takaisin annettawiksi, olleen minulla wapautta ja oikeutta käyttää omuisuudeni, niinkuin sitte hywäksi löydän."

"6:neksi. Tämän testamentti-kirjan -- josta olen teettänyt kolmet kappalta, joista yksi pitää tallella pidettämän tämän seurakunnan rowastiltä, toinen kirkkoherralta syntymä pitäjässäni ja kolmas äitiltäni -- olen minä wapasta tahdosta ja täydessä tunnossa toimittanut ja saapuwille kutsutuin wierain miehien läsnäollessa omalla nimi-piiruttamisellain wahwistanut."

*** Syyskuussa 18--.

Paawo.

Näin kirjan walmistettua, johon kuitenkin Paawon sukunimikin pantiin ja niinikään muittenkin tässä kirjassa nimitetyin, kirjoitti magisteri itsensä kirjan tekiäksi, ja wieraat miehet piiruttiwat tilamerkkinsä -- ja sitte jaettiin ne kolmet kappalta niinkuin kirjassa säätty on.

Tästä Paawon tuumista ei ollut äiti niinkään hywillään; luulipa yksinään saawansa häntä periä. Mutta ei kuitenkaan wirkkanut mitään, toiwoden wielä saawaan poikansa eloon. Tästä hetkestä asti rupesi myöskin karsasti katselemaan Lowisata, sillä arweli ei ainoastaan kiitollisuuden ja ystäwyyden määränneet hänelle sen suuren summan, waan jonkun hellemmänkin tunnon olewan heränneen poikansa sydämmessä Lowisata kohtaan.Sywässä murhessaan aina ajatellen poikatansa ei wielä kohdellut Lowisata pahasti; mutta näkyipä toki, että koitti estää häntä kahde'keskeen Paawon kanssa olemasta, waroen ehkä Paawon haastawan hänelle rakkaudestaan ja terweksi tultua anowan omakseen. Äiti ajatteli Paawon parantuneenna ja kotiin tultua pian woiwan unhottaa Lowisan ja ottaa rikkaamman tytön awioksensa. Tässä äitin suuri koettelemus osottaiksen. Hän oli asian oikein aihellut; sillä tawallisesti käykin niinkuin hän ajatteli. Kuinka usein eikö pojat käy tyttylöitä mielittelemässä, ja kuin saawat puolellensa taipumaan, alentawat heidät ja sitte, lihallisen himonsa tyydytettyä, jättäwät sillensä kaippauksen kyyneliä wuodattamaan pettäjänsä yli, joka kaikki lupaukset ja walat unhottain eli mitättömänä pitäen käänsiksen muihin seikkohin -- ja ehkä katkeraimmia kyyneliä kaipatessa sitä kalliinta tawaraa, mitä neitselle on, hänen wiattomuuttansa? Jos uskoisimmekin harwoin miehien näin kunnottomain olewan, löytyy kuitenkin niitä usiampia, jotka tyttöön rakastuneet pyytäwät häntä omakseen, wannoen ikuista rakkautta ja uskollisuutta, mutta sitte -- waikka tyttö jo oli mieltynyt heihin ja osottanut samat tunnot ja liikutukset -- jouduttua toisille tienoille, unhottawat tämän entisen rakkaudensa ja rupiawat toista tawoittelemaan, jota ehkä samalla tawalla sieltä poismuuttaissa unhottawat ja jättäwät.

Että tainkaltainen käytös on hywinkin tawallinen näinnä aikoinna, joinna niin paljon puhutaan ja kehutaan miehen kunniasta ja arwosta, joinna tämä wanhain wakaisten sananlasku usein kerrotaan: _sanasta miestä, sarwesta härkää_ -- yksikukin lukioistani kyllä huomaitsee; mutta jos näin sopinee Paawosta ajatella, ja mitenkä äiti tunsi poikansa luonnon, saamme wasta kuulla.

Lowisa, kuultua Paawon testamentissä määränneen hänellekin rahasumman, ei ensinkään siitä ilostunut. Luulipa hänen liikutettuna hillittämättömältä kiitollisuuden tunnolta sydämmensä heikkoudesta sen tehneen, ja toiwoden hänen wielä paranewan, ei olisi suonut hänen tautiwuotteella mitään päättää, jota terweksi tultua ei olisi hywäksi katsonut, waan purkannut. Lowisa tahdoi hänen siis wielä potessa testamenttiä purkamaan, siinä mitassa, kuin se häntä itseä koski, ja puhui siitä rowastillekin; mutta tämä enämmin Lowisan puolta pitäwä, kuin itsekään, ei suwainnut, ja sai Lowisankin luopumaan näistä aikeistaan. Hän sanoi luulewansa Paawon pian parantuwan, ja testamentin samassa olewan mitättömän; "mutta," lisäsi hän, "jos nyt rupiat sitä rikkomaan ja asetat itsiäs hänen hywää tahtoansa wastaan, on uskottawa, hänen siitä niin pahaksuwan, että tulee huonommaksi. Tauti on nyt juuri murteessa, ja pieninkin huoli ja wastoinkäyminen saatais wiedä hänen hautaan." -- Lowisa näin aikeistaan luowutettu, taiwui perätin rowastin tuumiin, eikä siitä asti sanaakaan wirkkanut testamentistä.

Taudin jo murrettua, alkoi Paawo ylöspäin joutua, mutta wiikon wiiwyi ennen kuin kästi jaloillaan, ja ei sittekään yht'äkkiä woimiinsa pääsnyt. Rowasti, joka hywin tunsi taudin laadun, kielsi hänen monena wiikkona pyrkimästä kotiin, pitäen tarpeellisena, hänen ensin woimiinsa tulewan, ennenkuin antausi syksyisellä säällä uudestaan meren selkään. Paawo ei itsekään pitänyt kiireettää; mutta äiti sitä wastaan kiwotti lakkaamata poislähtöä, jotta wiimmein suututti poikansakin. "Jos luuletten talon häwiäwän, meidän niin kauwan poisollessa," sanoi Paawo suutuksissa, -- "niin minä laitan teitä kotiin ja tulen itse maata myöden, kuin waan uskallan antauta matkalla." -- "Äläppäs nyt suutu," wastasi äiti liehakoitsein, "eihän kotona enää mitään niin erinomaista työtä ole, joka wälttämättömästi läsnäoloamme tarwitsee, kosk' oliwat jo heinät tehtynnä ja ruis leikattunna, kuin minä läksin, ja warmaan owat jo kesä-touwotkin leikattunna." Äiti sen perästä ei enää wirkkanut sanaakaan poislähtöstä; mutta tajusi kyllä, Paawon, ei ainoastaan terweydensä hoiton tähden, waan muustakin syystä niin mielellään wiipywän pappilassa. Eikä kellenkään ollut työläs hawaita Paawon Lowisasta paljon pitäwän, sillä ei wiisastellutkaan. Äiti waan ei olisi tätä suwainnut, toiwoden paremmin rikkaan talon tyttären omasta pitäjästä miniäksi; eikä ollutkaan huoleta tämän suhteen.