Part 1

HAAKSIRIKKO

Suomalainen perustuskielinen Taru

Kirj.

NIILO AEJMELAEUS

Helsingissä, J. C. Frenckellin ja Pojan Kirjapajassa, 1838.

"Paremp' pyy käissä, Kuin kaks' oksalla" --

Hywä huonoonkin tyytyä Parempata odottaissa.

Wuonna 18-- kauniina, selkiänä kesä aamuna läksi wenhet *** pappilan rannasta lehdin tekoon. Ilma oli raitis ja ihana, ja etelätär, joka wälittäin lähetti lämpiöitä puuskauksiansa, näkyi ikäänkuin puoltawan näitä wenheläisiä, kosk' eiwät tarwinneet souta'kaan, waan, purjetta tuuleen sowitettua, makasiwat huoleta, soudatetut Tuulettarelta sitä saarta kohti, johon yrittiwät. Näin joutawana ollessa alkowat joutawia lausellakin. "Kyllähän tänä wuonna, Jumalan kiitos! mies elää, jos waan on aatran maahan pistänyt," sanoi eräs torppari. "Saadampa nähdä, että syksyllä kyllä naimisia kuullaan." -- "Kyllä," wastasi isäntärenki Matti, "kumma tuo meiän Lowisa, kuin ei ruwennut Pellisen toweriksi!" -- Lowisa pappilan sisuspiika, joka nyt sattui seurassa oleman, oli sekä muotonsa kauneuden, että sydämmensä ja mielenlaadunsa hywyyden, siweydensä, siisteydensä ja rehellisyydensä suhteen suuressa arwossa ja huudossa; ja waikk' ei wielä ollut yhdeksentoistakymmneen wuoteen ennättänyt, oli moni pitäjän pojista häntä awioksensa anonut, waan ei ollut Lowisa wielä kenenkään mieltynyt. Wiimmeinen kosia oli mainittu Pellinen, tilan mies, warakas ja muuten pulska näöltänsä, waan kannettiin toisinaan kowin tarkon pulloansa kallistelewan ja hänen jo kirkollakin nähtyn humalassa. Tämä rietas ja wahingollinen tapa, joka, Jumala paratkoon! meidän aikanamme Suomessakin jo on perätin waltaan päässyt, monessa paikassa ei enää pidetä'kään suuresti häpiällisenä. Tuskin poika on kuudennella toistakymmenellä, ennen kuin jo rupia harjoittamaan itsensä juomisseen, ikäänkuin waroen hänestä muuten ei miestä tulewankaan. Toiset pitkällisen harjoituksen kautta jo joutuneet: wiinan orjiksi rohwaisewat näitä wastaalkawaisia, ja oikein kiittäwät heidän miehuuttansa, kuin taiten tyhjäntäwät pikarin. Ja naisetkin, jotka luomisessa owat saaneet tasaisemmat ja leppiämmät halut, kuin miehet; ja usein soreudellansa ja siweydellänsä saamat miehen taipumaan mieltänsä myöten, eiwät nämätkään käytä näitä aseitansa estääksensä sitä yhteistä pahennusta; waan mieltymät kylläkin helposti juomariin ja kehuwat häntä rohkiaksi ja miehuulliseksi luonostaan. He antauwat naimisseen sellaisen kanssa; ja myöhään; kowin myöhään sitte kuin jo owat eroittamattomasti yhdistetyt, saawat wasta katua kewiämielisyyttänsä ja turhuuttansa, että ruweta juomarin pariin. Lowisa ei ollut näin lyhytnäköinen. Hänelle Pellistä wastaan ei ollut muuta, kuin että warosi hänen aikaa myöden perätin joutuwan wiinan kahleihin, kosk' oli jokin alku hywä. Hän oli sanonutkin tämän syyksi, minkä kautta ei tahtonut suostua häneen. Mutta hän tämän kuultua ähmässään otti ryypyn tahi usiammankin, kiroili ja kehui saawansa ainakin semmoisen tytön. Näistä Pellisen kehnoista kosiotuumista haasteltiin nyt wenhessä ja irwistellen sanoi Matti: "Minä katsoin kummaksi, kuin ei Lowisa ottanut Pellistä, mutta jos oikein ajatellaan asiaa, on hänelle warmaan toiset tuumat, kuin että olis ruwennut talonpojan akaksi. Hän on jo niin kauwan tottunut herroissa oleman ja laskee tuota Ruotsin kieltäkin jo niin, että luulee itsensä Mamsellin wertaiseksi ja odottaa ehkä herrasmiestä. Jos ei waan meiän Magisteri olis niin aika-mies sekä opetuksissaan että käytöksissään, niin taidaispa saada hänen paulohinsa -- eli ehkä toiwoo pääsewänsä Rowastin miniäksi. Kyllä katsoi iloisesti, kuin nuori Herra Akademiasta tultua terwehti häntä." -- Tätä ja muita tainkaltaisia pisto-puheita lasketteli nyt isäntärenki Matti pilkaten ja suututtain Lowisata; sillä ei ollut hywä hänelle, kosk' oli itsekin aikanansa saanut Lowisalta rukkaset. Lowisa punastui, katsoi alaspäin ja oli waiti; hän sekä pahaksui että suutui tällaisesta koiruudesta, ja jo wiimmein nieli muutamia kyyneliäkin mielikarwauttansa peittäissä. Mutta ei häpiä, eikä kansatieto omista wioista waatinut weren hänen poskillensa se oli luonollinen häpyyden tunto, jonka pidäis löytymän kaikkein naisten tykönä, ja joka osoitaiksen aina, kuin lausutaan eli tehdään jotai, mitä loukkaa siweyttä, siisteyttä ja soma-tapaisuutta. -- Lowisa oli herroissa oppinut ei kewiämieliseksi, eikä turhan koreuden perään pyrkiwäiseksi, niinkuin walitettawasti usein käy, waan hän oli taipunut siistiksi puheissa ja käytöksissä -- ja ei ole'kaan siis ihme, jos osoitti mielikarwauttansa tainkaltaisen sopimattoman ilwestelemisen yli; mutta oli kuitenkin niin ylpiä ja jalo-luontoinen, että piti itsensä ylen hywänä, wastata häntä. Eikä ollutkaan Matille tästä kunniaa, eikä iloakaan, sillä kaikki wenheläiset, sekä miehet että naiset pitiwät kowin paljon siitä siewästä ja hywästä Lowisasta, että olisiwat puoltaneet Mattia, waikk' eiwät tohtineet juuri wastaankaan sanoa. Sanoipa toki yksi piioista: "Kylläpä teille puhetta piisaa ylökatseksi paljon osatten lasketella; mutta jos waan niin olis, kuin arweletten, että Lowisa pyrkii rouwaksi, niin eihöhän Matilla samassa olis se toiwotus, että olis luottu herraksi! --" -- Tämä oli kaikkein mielestä sopiwasti sanottu, ja pyrskähtiwät yhdellä suulla nauruun, sillä tiesiwät kyllä mitä piika yritti, nimittäin että Mattikin monesti oli toiwonut Lowisaa omaksensa.

Näin wenheläisten pakitessa käänsiksen tuuli idäiselle suunnalle, jotta purje ei enää wetänyt. Matti käski siis sen purkata ja ruweta soutamaan. Tuuli kaswoi äkisti äsken nimitetystä suunnasta; taiwas joka tähän asti oli ollut selkiä, tuli peitetyksi synkiöiltä pilwiltä ja ukkoisen woima rupeis kuulumaan. Pian leimauksetkin liehuit risti rastin, ja wenheläiset sousiwat kaiken woimansa perästä, jotta ennättäisiin saareen ennenkuin myrsky syökseisi heitä surmaan. Lowisakin ei säästänyt pieniä walkoisia käsiänsä, waan weti niin että airot wetkistyit. Kaukana ei enään olleetkaan rannalta ja pääsiwät kuitenkin wähissä hengissä maalla. Kuiwalla tultua usiammat kiittiwät Jumalata, jotta oliwat pääsneet hädästä; mutta Matti mielipahoissaan sanoi: "Woi tuota ilmaa, mitenkä nyt lehdin teko käy, kuin rupee satamaan!" -- "Hätäkös on meiän," wastasi Lowisa, "waikk'ei tehdyksi'kään tulis; raukaat ne, jotka nyt sattuwat suurella seljällä oleman --" -- "Nyt taas," wirkasi Matti, "hänelle on aina murhe muista, ikäänkuin olis koko maailman hallitus hänen huoleensa heitetty. Kyllä ma luulen, että Mamsellin olis hywä jouten olla puiden warjossa; mutta ei meitä kaikkia laitettu tänne makamaan." Tätä haastaessa wetiwät wenhen rannalla, ja jo rupesiwat pilwetkin laskemaan sadetta, jotta meniwät kaikki warjoon. Lowisa waan jäi rannalla katselemaan Herran ilmaa, eikä huolinut, waikka kastui. Aallot nousiwat korkiammiksi ja sortuiwat suurella pauhinalla rantaa wasten; tuulen wiuhina oli ikäänkuin ahdistuksen huuto ja joku erikummainen onnettoman walitusääni. Lowisa läksi rannalta toisten luoksi ja paniksen istumaan puitten warjoon. Myrsky nousi waan nousemistansa; meri kiehui wahdissa, tuuli ikäänkuin repi pilwet halki, jotta wesi ei tipatellen laskeunut maahan, waan juoksi, kuin wirroissa. "Mistä h--tistä tuo ilma meille lie luottu; warmaan on Lowisan hywä onni sen saattanut?" ärjysi Matti. -- Mutta Lowisa wastasi lujalla ja melkeen ylönluonollisella äänellä: "Älä pilkka Jumalaa ja hänen woimaansa." -- Samassa leimahti tuli, sitä seuraisi jylinä, jotta wuoreet werisit; puun, jonka warjossa Matti istui, halkaisi pitkäisen waaja ja lasketti Matin kappalen matkaa erillen puusta. Kaikki hämmästyit ja luuliwat hänen menneen hengettömäksi; mutta hän wirkosi taas kohta ja huusi katuwaisesti ja hywinkin särjetyllä äänellä: "Suokaat anteeksi, Lowisa." -- "Jumala, jonka nimeä sinä pilkanut olet, antakoon sulle anteeksi!" sanoi Lowisa juhlaallisesti. Muut ei wirkkaneet mitikään.

Kaikki oliwat jonkun hetken istuneet ääneti; sade oli wähäisen lakannut ja pitkäinen näkyi jo olewan toisella puolen saarta: Lowisa meni taas rantaan, katsahti mertä päin -- ja mitä näki? wenhen keskellä meren selkää, aaltoin ja myrskyin wallassa. "Ah! mitä olen waronnut," -- huusi hän toisille, "joku onnettomuus warmaan tänäpänä tapahtuu; tulkaappas katsomaan. -- Ei nuot suinkaan henkissä rannalla tule." -- Mutta me jätämme Lowisan ynnä muiden rannalla heitä surkuttelemaan ja käymme tiedustelemaan, mitenkä wenhen kanssa käwi.

Talonpoika Paawo (me nimitämme häntä waan ristimä-nimellään) oli kahden kumppalien kanssa, toinen oma renki, toinen eräs loismies, eilen kotoa lähdettyä, jo tullut kuusi penikuormaa ja toiwoi illaksi ennättää matkansa päähän. Hän kuletti riistaa, josta odotti hywän hinnan. Paawo, waikk'ei paljon päällä wiidenkolmattakymmenen wuoden, oli toki tietonsa, taitonsa ja toimensa suhteen wanhemmiltakin suuressa arwossa pidetty. Hänen isänsä oli kuollessa jättänyt hänelle hywän ruunun tilan, jota hän sitte lunasti perinnöksi ja toimellansa niin ylösautti, että luettiin parhaammiksi tiloiksi sillä tienoin. Kaikkia talossa löydyi, mitä waan tarwittiin omaksi ja muidenkin tarpeeksi. Yhtä toki kaipatessa oudoksui kukin; Paawo ei ollut wielä waimoa ottanut, waikka kyllä moni äiti lie toiwonut saada häntä wäwyksi. Mutta hänen äitinsä eli wielä ja toimitti taitawasti kaikki ne talon askareet, jotka emännän omituiset owat; ja sentauttapa ei ollut Paawo ruwennut naimisen kauppaan, semminkin kosk' ei wielä ollut sattunut tapaamaan ketään, johon olisi rakastunut. Aina tarkka parhaamman keinon älymään, oli nytkin jättänyt paljon riistaa myymätä siksi, kuin tiesi parhaamman hinnan saawansa. Hän oli usein kaupunkeissa ja markkinoilla käynyt, tiesi niinmuodoin tarkon kaikki laidat, jonka tautta nytkin itse oli matkaan ruwennut, muut talon huoleet kotolaisillen heittäen.

Näin tunnemme jo sen miehen, joka perällä istui siinä wenhessä, jota Lowisa ja muut saaren rannalta silmäiliwät. Toiset kumpakin hänen kumppalinsa sousiwat. Nämätkin wenheläiset oliwat aamulla iloinneet tästä kauniista ilmasta ja lewänneet, yhden heistä aina perää pitäessä. Ei ollut siis ihme, jos mielipahalla nousiwat soutamaan, kuin renki, joka sattui oleman perällä tuulen kiertyessä, hawautti heidät makiasta unestaan. "Noh, eihän tuo woinut piisata yli seljänkään," nurisi loismies. "Ompa sitte ihan nänältä wastassa, jotta kyllä saamme airon tyweä pitellä, ennen kuin päästään maan warjoon, jos waan rupia kowasti tuulemaan. En kuitenkaan uskoisi siitä suurta syntywän." -- Paawo soutamaan walmistaissa loi tottuneet silmänsä sitä suunta kohti, josta uusi tuuli synnyi. Wähän aikaa mertä silmäiltyä sanoi renkille: "Tuleppas sinä nyt soutamaan, minä menen ensin perällä: jos ei wanhat merkit minua petä, niin tarwitaan wähän ajan perästä aika-miestä airoon. Minä säästän itseni siksi." Näin hänen puhuttua, rupesiwat toisetkin katselemaan ympärillensä, sillä oliwat aina tottuneet pitämään hänen sanansa lujana ja tietonsa tarkkana. Meri oli tosin wielä hiljainen; mutta musta pilwi synnyi idässä, ja wesilinnut länsiwät jo lewottomasti siipiänsä pyristellen. Äsken syndynyt pilwi nousi ja kaswoi äkisti, ja muutaman hetken perästä peitti se jo taiwaan ikäänkuin harma waatet ja läheni wenhettä. Nyt oli jo myrsky, josta toiset jo mieltä tutut wenheläiset oliwat säilyneet, kohtanut näitä. Tuulen wiuhina ja ukkoisen jylinä juurikuin kilwoitteliwat keskenään, ja waikia on sanoa, kumpa heitä enämmin kammoitti. Meri ei wielä aalloissa käynyt, waan kiehui keltaisessa mahdissa, joka nousi paljon korkeimmalla kuin wenhet, ja tuulelta wiskattiin ympäri.Toiwoden pääsewänsä saaren warjoon, oliwat wenhemiehet kääntäneet sinne päin. Paawo jätti perän ja tartui airoon huutaen renkiä perää pitämään. Näin kaiken woimansa perästä wetäen airoilla, ei wenhet kuitenkaan liikkunut paikalta; sillä meri oli jo ruwennut lainehtimaan ja juurikuin noitumisen kautta kaswoiwat aallot yhtäkkiä suuriksi wesikallioiksi, jotka laskeusiwat wenhen yli ja pian peittiwät sen. Renki kyllä ajoi wettä ulos, mutta turhaan. -- Nyt olisiwat mielellään laskeneet wenhen myötä tuulen, mutta eiwät tohtineet sillä se oli, niinkuin Sawossa ja muissakin maa-wesissä Suomessa wieläkin tawallinen oli ilman kölitä, ja olisiwat warmaan samassa, kuin olis wenhet halki altoja laskettu, hukkuneet. Meidän täydyi niinmuodoin pitää wasta tuulen. Mutta kauwan ei tässä taisteltu ukkoisen ja myrskyn yhdistettyä woimaa wastaan: pitkäinen leimahti, jylinä weristytti wenhen ja samassa wei aalto renkin kerallansa sywyteen. -- Toisten tuskin tätä äkättyä, oli jo wenhet ylös-alaisin ja itset aaltojen wallassa. -- --

Näiden wielä taistellessa myrskyn ja meren aaltojen kanssa, koitti Lowisa rannalla kehoittaa kansallisiansa ruweta heille awuksi; mutta alussa hänen sanansa raukkesiwat tyhjään, kuin olis seinälle haastanut. Hän osasi toki sowittaa puhensa niin, että rupesiwat toisetkin jo myöntymään, waikka muutamat särisiwät sitä wastaan. "Päästiin mekin rantaan," sanoi Matti, "wetäkööt waan woimansa perästä, kyllä hekin saawat aallot halaistetuiksi." -- "Että kehtatten kehua," wastasi Lowisa suuttuneena, "kylläpä olsitten kauniisti rannalla, jos olisitten kolmet olleet ja wenhet täys lastattu, niinkuin ehkä noitten on. -- Mutta jääkäät te waan tänne; mennään me, se on welwollisuus kansaihmissiä auttaa." -- "Menkäät waan," pakisi taas Matti, "jos pääsetten, mutta minä en wenhettä anna. Ei teistä suurta lukua pidettä, jos joutuisittenkin muutamat särkien ruuaksi; mutta rowastin wenhestä tulee minun tilia tehdä" -- "Mutta minä otan wenhen," huuskahti Lowisa mielikarwaudella, "teille on toinen suurempi tilinteko eessänne, jos jätätten noita auttamata." -- "Me otamme wenhen ja wastamme siitä," sanoi nyt tarkkaudella torppari Jaakokin, "jääkäät te waan, isäntä, rannalla säilyttämään kallista henkeänne, mutta tietäkäät, että se, jolla _tuulet ja meri_ muinen oliwat _kuuliaiset_, wieläkin on woimallinen suojelemaan meitä myrskyssä, kuin hänen ja ihmissyyden nimessä antaumme siihen, ja että hänen woimansa kyllä löytää teidät puitten warjossa ja wuortenkin rotkoissa, jos hän niin hywäksi katsoo." -- Jaakon tätä wielä lausuessa käänsiksen Matti pois sanoden: "kuulkaappas pappia, jo tuossa paikassa tekee saarnan" -- mutta Jaako tätä ei kuulewanansa, sanoi wielä: "eli joko oletta unhottaneet äsköisen opetuksen ja muistutuksen?" -- Tämän sanottua käski toisten wenhettä rannalta lykätä, jota tehtiinkin; mutta tärkin oli wenhet rannalta, ennen kuin aallot paiskausiwat sen yliten, jotta sillä lailla pian tämäkin wenhet olisi jäänyt wesi-ajollen. Wetiwät sen siis wielä maalla, ja weden ulosajettua, lykkäsiwät taas weteen, mutta niin, että pitiwät sen aina aaltojen poikki, -- ja niin rannasta erkauntuneet laskiwat myötä tuulen sitä haaksirikkoon joutunua wenhettä kohden.

Matti, eräs wanha torppari ja yks' tyttö jäiwät rannalla. Matti saatti heitä kauwas ulos merellä soimauksilla, niinkuin kehnojen ja alhaisten ihmisten tapa on, kuin eiwät mnuten saa woittoa. Sitte lausui hän niille, jotka hänen kanssansa oliwat rannalla jääneet, kehuten: "Olispa minun toki pitänyt keralla ruweta; nuot owat kaikki ymmärtämättömät ja kehnot, eiwätkä osa wenhettä kuljetta." -- Ja hätäkös nyt oli Matin olla suursuinen, kuin ei waarassa ollut. Me olemma jo ennenkin hänen alhaisuuttansa hawainneet, -- ja sellaisina saamma me aina nähdä niitä, jotk' eiwät ole liikutetut Jumalan pelwolta ja totiselta hurskauden ja hywäawullisuuden tunnolta. He owat rohkiat ja miehuulliset, kuin ei tarweskaan olisi; mutta kuin hätä on käsissä, he mielellään ottawat askelen taaksipäin, seisowat saamattomina ja pelkääwät loppuansa, jota he sillä wälillä ei milloinkaan ajattele.

Wenheläiset kappalen matkan rannasta tultua, hawaitsiwat tuulen jo joteskin olewan heikentyneen, waikka meri wielä lainehti tottumistansa.Nyt sousiwat aika lailla, ett' eiwät ennättäisi myöhään. Likemmäksi haaksirikkoisia jouduttua, kuuliwat jonkun ääntäwän, juurikuin ahdistuksessa walittawan, ja pian keksiwät miehenkin pitäwän toisella kädellään wenhen perästä kiini, toisella ylöspitäwän kumppalia, joka heistä näkyi hengettömänä olewan. Kuuliwatkin toisen niistä sanowan: "etkös nyt, weli kulta, woi itse pitää kiini? minun täytyy jo laskea, muutoin joudumme molemmat hukkaan, sillä jo minun käteni heltyy. Parempi on että yksikin meistä pääsee henkeen, kuin että kaikki hukumme. Ei mahda Herra rankaistaa minua, jos oman henkeni säilyttääkseni jätän sinun; minä olen woimani perästä koittanut sinuakin auttaa, mutta nyt on minunkin woimani loppu ja ehkä on minullakin hauta luottu meren pohjassa -- --"

Tällä rohkeudella ja sielun jaloudella lausui Paawo tässäkin, -- ja niin osoittaiksen totinen sielun jalous aina suurempana, kaunempana, jota waikiampi ja painawaisempi tilaisuus on. Hän oli siitä asti, kuin meri-hätään joutuiwat, ei laimiinlyönyt mitään, jota inhimillisen taidon ja toimen woimassa oli, säilyttääksensä henkeänsä ja tawaraansa, tieten Herran wallassa tosin olewan heitä hukuttaa ja auttaa, mutta että Hän ilman welikappaleita tässä maailmassa ei osoita woimansa. Turhaan ja heikko-luontoisten omituinen on, että suuressa waarassa, kaikki huoleet ja koetukset itsiänsä pelastaa heitettyä, rukouksessa waan auksihuutaa Jumalata, ikäänkuin Jumala liikutettu heidän huudostansa poispoistaisi onnettomuuden, tahi lähettäisi Engelinsä heitä suojelemaan. -- Tämän kehnouden syy löytyy epäilemätä heidän laimiinlyömisessä antauta walaistaa ja johdattaa Ewangeliumin totuudeilta, jonka kautta käsittäisiwät sen järjestyksen tiedossa ja sen tywännön, joka matkaansaattaa, että ahkerat ja toimeelliset kutsumuksessaan, ei pahanakaan päiwänä nurise, ei waarassakaan epäile, waan odottawat rohkeudella päätöksen, tyytywäiset, jos owat käyttäneet niitä welikappaleita, jotka heidän wallassansa owat. Eli tuleeko meidän pitää sen wäärästi tehtynnä, wiimeiset hetkensä käyttää säilytessä henkeänsä ja tawaraansa ja sen ohessa laimiinlyödä ajatella eroansa täältä ja sielunsa autuutta? Tosin niinkin -- mutta se, joka elämänsä edesmenninä päiwinä ei ole ajatellut tätä painawaa asiata, se, jonka huoli ainoastaan on ollut maallisissa, tuskin woip' hän muutamilla hädässä uloswaadituilla auksihuutamisilla ja rukouksilla mitään matkaansaattaa autuudeksensa; waan sitä wastan lisää hän wiansa taakan itsesurmamisella. Eli mimmoisena pitäisi meidän pitämän sen, jonka woimassa olisi ollut auttaa itsiänsä, mutta sen laimiinlyönyt? Se taas, joka on kunnioittanut Jumalata isänänsä ja hywäntekiänänsä ja kohdellut ihmisiä niinkuin weljiä, hän taistelee waarassa luonnon woimiakin wastaan; ja jos hän woittaa, antaa hän kiitoksen Herralle, joka hänelle mielen ja woiman annoi, jos hän waipuu, on hän kuitenkin yrittänyt samaa, ja tyytywäisellä mielellä kiittää sittekin Herraa, tieten, Häneltä tulewan sekä ilon että murhen; onnen että wastoinkäymisen, aina itsemme hywäksi.

Niin oli Paawokin tehnyt kaikki, mitä hänen woimassansa oli, poistaaksensa sen wahinkon, johon kuitenkin nyt joutuiwat, ja wenhen jo ylösalaisin mentyä, piti perästä kiini. Renki oli jo ennen, niinkuin tiedämme, aalloilta syösty mereen; ja loismies, joka kowasti oli rintansa loukannut, oli nyt wähissä hengissä, aiwan tunnotoin, eikä älynnyt yrittä'kään etsiä pelastustansa. Häntä tartui Paawo käteen, toiwoden omansa ja tämänkin hengen saattawansa säilytetyksi, mutta hawaittua sen mahdottomaksi, alkoi jo heittää hänen, kuin toinen wenhet sattui rientämään awuksi. "Älä laske," huusi torppari Jaako, "saat apua." -- Mutta samassa heltesi hänen kätensä wenhestä, joka aalloilta paiskattiin hänen päällensä. Tässä katseliwat nyt kamalasti miehet apuwenhessä. Liekö heille kuolema ollut luottu, ajatteliwat, koska nyt wasta katoiwat, kuin oli apu niin lähellä. Näin oli kulunnut muutama silmänräpäys, jona oli täysi heillä, taitaaksensa pitää wenhen poikki aaltoja, kuin taas toisen pää nähtiin weden pinnassa. Sinne lykkäsiwät airon, johon tartui ja piti kiini, siksi kuin wenhet likemmäksi saatua, häntä nostettiin wedestä ja toistakin, jota ei ollut laskenut, waikka kyllä oli tekemistä itsekin weden päälle päästää.

Nämät kowan onnen kumppalit wenhesseen saatua, ei jaksannut Paawokaan enää istua, waan huoleista ja ylen kowasta työstä perätin woimatoin paniksen pitkälleen; toinen makaisi ihan liikkumatoin, eikä hänessä paljon henkeä tuntunutkaan. Sitte keskusteliwat, mitenkä päästäis takaisin; sillä waikk' ei enää kowasti tuullut, käwi meri kuitenkin wahwasti. Elikkä, jos laskesiwat myötä tuulen, että sitte rannalla tultua korjataisi näiden wenhe'kin. -- Lowisa ajatteli, jotta pitäisi jättää wenhen ja kääntää takaisin. "Kyllä huomenna sen rannalla tapaamma," sanoi hän, "jos ei ennen muruksi mene; ja jos niin lie, wähäpä me'kään saisimme sitä autetuksi wasta rannassa." -- Paawo tämän kuultua, käski antaa wenhen mennää menoansa, sanoden siitä ei suurta lukua pitäwään, kuin waan saisiwat hänet kumppalinensa ihmissiin. Niin päättiwätkin, ja nuon tunnin wasta tuulen soudettua pääsiwät takaisin siihen saareen, josta oliwat lähteneet, waan ei samaan rantaan, sillä laskiwat walkamaan toisella puolella saarta, johon oli lyhempi matka ja jossa oli warjo-rantakin.

Maalla tultua, laittiwat tytöt koiwistoon wuoteen lehdistä ja waatteista, mitkä kukin taisi olla paitsi, johon molemmat sairaat (sillä Paawokin tunsiksen hywin huonoksi) paniwat maata. Olispa poislähdetty, mutta satoi wähäisen ja merikin wielä lainehti jott' ei tohtineet antauta ulos säljälle. Saareen jätätyitä laitettiin kutsumaan sinne. Tullessa huusi Matti jo kaukaa: "Noh, meillä on jo lehtiä tehtynnä, mitäpäs teillä on?" -- Siihen wastasi Lowisa: "meillä on paljota suurempi saalis, kaksi ihmisen henkeä, joita olemme surmasta säilyttäneet, -- ja warmaan owat rowastista ne suuremmasta arwosta, kuin teiän lehdinne." Matti tähän ei wirkkanut mitään.

* * * * *

Sitte wähä lewättyä ruwettiin lehdin tekoon. Kaikki oliwat hywinkin ahkerat, ikäänkuin palkitaaksensa mitä oliwat laimiinlyöneet työstä: Lowisa waan käwi yht'mittaan sairaita katsomassa ja kuiwatteli heidän waattejansa. Matti oli wähemmin puhelias, kuin tawallisesti. Ehkä tunsi hän jonkun omantuntonsa soimauksen wäärästä käytöksestään, tahi pelkäsi saawansa rowastilta nuhteita. Murkinata (päiwällistä) syötyä, oli tuuli lakannut, meren aallot melkeen sorttuneet, ja yksinäiset pilwet kulkiwat kehnolla wauhdilla, ikäänkuin eksyneet toisista, ja peittiwät silloin tällöin auringon, joka nyt myrskyn herkettyä, näytti ihanammalta, kirkkaammalta, kuin milloinkaan muulloin. "Meiän täytyy nyt heittää lehdinteon keskeen ja lähteä kotiin, kosk' ilma sen jo myödenantaa," sanoi Lowisa "sairaat tarwitsewat ehkä rohtoja ja paremman hoiton, kuin minkä täällä woimme antaa heille." -- "Wai niin," wastasi Matti irwistellen, "teitähän rowasti lie Inspehtoriksi määrännyt; täytyy meiän siis totella." Tähän wirkkasi Jaako wakawasti: "ei täällä taida kysymyskään olla tottelemisesta; jos noudatamme kaikkein yhteistä tahtoa, olemme warmaan taipuwaiset lähtemään pois, waikka tätä päiwää ei luetaiskaan täydeksi possakka-päiwäksi." -- "Mutta minä woin wakuutta teitä," sanoi Lowisa, "että täydeksi luetaan; rowasti waatii tosin täydessä mitassa, mitä hänelle on tulewa, mutta hänen tahtonsa on kuitenkin, että kalleempia welwollisuksia täyttäissä laimiinlyödään halwempia." -- Suurella ilolla ja tyytywäisyydellä kuulteli rahwas Lowisan tätä haastawan. He oliwat aina tottuneet hänen mieltänsä noudattamaan; sillä hän kohteli kaikkia hywyydellä ja ystäwäällisesti. Usein, kuin joku puutos rasitti heitä, ja eiwät tohtineet suoraan ilmoittaa rowastille eli rouwalle, otti Lowisa sen toimittaakseen ja sai aina onnistumaan, sillä hänen isäntäwäensä pitiwät paljon hänestä. Niin oli nytkin mitä Lowisa haastoi heidän mielestänsä, juurikuin olisi rouwa itse haastanut. Heidän sydämmensä surkutteli myöskin sairaita, jotta kaikki oliwat walmiit lähtemään pois, paitsi Mattia, joka wähäisen nurisi, mutta kuitenkin myöntyi. Sairaat niinmuodoin wenhesseen saatettua, läksiwätkin. --

* * * * *