Part 9
"Minä olen jo syönyt illallisen", kuului vastaus, ja niin olivat pienen laineilla liikkuvan talouden päivänaskareet suoritetut.
Kuun sirppi valoi nyt hohdettansa virralle ja rannoille, laivalaiturin läheisyydessä ei ollut kylää, ja hiljainen, heleä yö näytti valvoen vartioivan avaroita pehmeänvihreitä riisivainioita, niinkuin nainen, joka turhaan odottaa rakastajansa tuloa.
Tinakattoisessa konttorissansa rannalla istui kurttuinen pieni kirjuri toimittaen yhteenlaskua öljylampun valossa. Ramesh voi hänet nähdä avoimesta ovesta. "Kunpa kohtalo olisikin sijoittanut minut johonkin tuollaiseen kirjurinkoppiin", huokasi hän, "ahtaaseen, mutta tehtäviltänsä selvään olopiiriin! Mitä pahaa voisikaan ihmiselle sattua sellaisessa elämässä, kun koko päivän kirjoittelee laskuja, saa erehtyessään nuhteita esimieheltänsä ja lähtee illalla, päivätyön päätyttyä, kotiinsa?"
Pian sammui valo konttorista. Kirjuri kääri päänsä ympäri huivin suojatakseen itseänsä yöilmalta ja lähti kävelemään halki autioiden vainioiden häviten vähitellen näkymättömiin.
Kamila oli jo vähän aikaa seisonut Rameshin takana laivankaiteen luona, mutta Ramesh ei ollut häntä huomannut. Kamila oli odottanut Rameshin kutsuvan hänet luoksensa illallisen jälkeen. Ilta-askaret olivat nyt suoritetut, mutta mitään kutsua ei ollut kuulunut, joten hän vihdoin nousi hiljaa laivankannelle.
Rameshin nähdessään hän kuitenkin äkkiä pysähtyi; jalat eivät kantaneet häntä kauemmaksi. Kuu valaisi Rameshin kasvoja, joiden ilmeestä näkyi, että hänen mielensä oli kaukana, ylen kaukana, ettei hänellä, Kamilalla, ollut mitään sijaa hänen ajatuksissaan. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi nähnyt itsensä ja haaveisiinsa vaipuneen Rameshin välillä yön hengen valtaisana vartijana, kiireestä kantapäähän kuutamon verhoamana ja sormi huulillansa.
Kun Ramesh sitten peitti kasvonsa käsiinsä ja antoi päänsä vaipua pöydän varaan, hiipi Kamila pois omaan hyttiinsä. Hän ei uskaltanut liikkua äänekkäästi, koska pelkäsi Rameshin kuulevan ja havaitsevan hänen lähteneen etsintäretkelle.
Hytti näytti synkältä ja vastenmieliseltä. Astuessaan kynnyksen yli hän tunsi puistatusta, ja hyljätyn ja yksinäisen olotilan tunto tulvahti ehdottomana vakaumuksena hänen mieleensä. Hänestä tuntui pimeässä siltä, kuin olisi pieni rappeutunut huone yrittänyt outona hirviönä hänet nielaista. Mutta mitä muuta suojaa hän voikaan etsiä? Ei ollut olemassa sellaista paikkaa, johon hän olisi voinut laskea pienen ruumisparkansa sulkien silmänsä siinä tiedossa, että paikka oli oikeudenmukaisesti hänen.
Hän kurkisti vielä kerran hyttiin, mutta väistyi jälleen takaisin. Hänen astuessaan kynnyksen yli Rameshin sateenvarjo putosi tinalipasta vasten aiheuttaen äänekästä kolinaa.
Melun säpsähdyttämänä Ramesh katsahti taaksensa ja nousi. "Sinäkö siellä, Kamila!" huudahti hän nähdessään hänen seisovan hyttinsä ovella. "Minä luulin sinun menneen levolle jo aikoja sitten. Pelkäänpä, että olet hieman arka. Olehan huoletta, minä en jää enää ulos. Minä menen makuulle viereiseen hyttiin ja jätän välioven auki."
"Minä en pelkää", virkkoi Kamila vilkkaasti. Hän astui nopeasti takaisin hyttiinsä ja sulki oven, jonka Ramesh oli avannut. Sitten hän heittäytyi vuoteeseensa ja peitti kasvonsa huiviinsa. Hänen mielensä valtasi pistävä yksinäisyyden ja orpouden tunne. Koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Ellei hänen pitänyt saada suojelijaa eikä olla oma käskijänsä, niin elämä tosiaankin kävisi sietämättömäksi!
Aika kului vitkalleen. Ramesh nukkui sikeästi viereisessä hytissä. Kamila ei voinut enää jäädä paikoilleen, hän nousi hitaasti, astui ulos ja jäi laivan partaalle tuijottelemaan kohti virran rantaa.
Ei näkynyt eikä kuulunut yhtäkään elävää olentoa. Kuu oli jo painunut lähelle taivaanrantaa, ja viljavainioiden halki suikertavat polut olivat jo häipyneet näkymättömiin, mutta Kamila yritti sittenkin niitä katseellansa tavoittaa. "Kuinka monet naiset ovatkaan kantaneet vettä noita polkuja pitkin, kukin matkalla omaan kotiinsa!" mietti hän. Kotiin! Tuo ajatus sylkähdytti hänen sydäntänsä. Kunpa olisi hänelläkin jossakin pieni koti! Mutta missä?
Virran rantamat näyttivät jatkuvan äärettömiin. Pään päällä kaareutui valtava taivaanlaki Maa ja taivas, molemmat äärettömät, olivat hänelle yhtä hyödyttömät. Pienelle ihmisolennolle koko tuo rajaton avaruus oli hyödytön, sillä hän kaipasi pientä kotia.
Kamila säpsähti havaitessaan jonkun seisovan vieressään. "Älkää säikähtykö, maammoseni, minä tässä vain -- --", kuului Umeshin ääni. "On jo kovin myöhä; miksi ette mene nukkumaan?"
Silloin tulvahtivat vihdoin kyynelet Kamilan silmiin; niitä oli mahdoton pidättää, ne valuivat suurina pisaroina. Kamila kääntyi pois, jottei Umesh näkisi hänen kasvojansa.
Sadepilvi liukuu eteenpäin, kunnes kohtaa matkakumppanin, tuulenhengen. Silloin se ei voi enää kantaa taakkaansa. Samoin oli Kamilan laita. Kodittoman kulkijapojan tarvitsi vain lausua sana, ja hän ei voinut enää pidättää kyyneltensä tulvaa. Hän yritti puhua, mutta nyyhkytys tukehdutti hänen äänensä.
Umesh etsi hätääntyneenä jotakin lohdutuskeinoa. Oltuaan pitkän aikaa vaiti hän tokaisi: "Tiedättekö, maammoseni, minulla on vielä jäljellä seitsemän annaa siitä rupiasta, jonka annoitte minulle."
Kamilan kyynelvirta taukosi, ja hän hymyili ja oli mielissään tuosta asiattomasta huomautuksesta. "Pidä rahat toistaiseksi hallussasi", sanoi hän. "Ja nyt lähde levolle."
Kuu laskeutui puiden taakse. Tällä kertaa Kamilan väsyneet silmät painuivat kiinni kohta, kun hän oli laskenut päänsä pielukselle. Auringon käskevän herätyshuudon aamulla kaikuessa hän oli vielä sikeässä unessa.
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Herätessään Kamila tunsi itsensä raukeaksi; päivänpaiste näytti loistottomalta, kymi virtaili väsyneenä eteenpäin, ja rannan puut nuokkuivat kuin uupuneet vaeltajat.
Kun Umesh tuli auttamaan häntä askareissaan, hän virkkoi laimeasti: "Mene matkaasi, Umesh; älä kiusaa minua tänään." Mutta Umesh ei ollutkaan niin helposti torjuttavissa.
"Minä en tahdo teitä kiusata, maammoseni; minä tulen hienontamaan mausteita."
Myöhemmin herätti hänen riutunut näkönsä Rameshin huomiota. "Etkö voi hyvin, Kamila?" kysyi hän saamatta kuitenkaan mitään vastausta. Kamila pudisti tarmokkaasti päätänsä tehden siten tiettäväksi, että piti kysymystä tarpeettomana ja tahdittomana, ja lähti keittiöönsä.
Ramesh oivalsi, että pulma kävi päivä päivältä vaikeammaksi ja että vihdoinkin täytyi löytää ratkaisu. Hän johtui päättelemään, että kunhan vain saisi purkaa sydämensä Hemnalinille, kävisi helpoksi ratkaista, mihin suuntaan velvollisuus viittasi. Pitkänlaisen harkinnan jälkeen hän istuutui kirjoittamaan Hemille.
Hän oli vähän aikaa kirjoittanut ja pyyhkinyt kirjoittamaansa pois, kun kuuli vieraan äänen. "Saanko kysyä nimeänne, hyvä herra?" Hän katsahti ihmeissään kysyjään ja näki vanhanpuoleisen herrasmiehen, jolla oli harmaat viikset ja päälaelta harvenneet hiukset.
Rameshin ajatukset olivat kiintyneet kirjeeseen, joten hän ei kyennyt heti tointumaan.
"Olettehan bramaani, eikö totta?" jatkoi vieras. "Minä toivotan teille hyvää huomenta. Teidän nimenne on Ramesh Babu; sen verran jo tiedän. Meidän maassamme, nähkääs, on ensimmäinen askel tutustumiseen se, että kysytään henkilön nimeä. Se siis on oikeastaan kohteliaisuutta, mutta nykyjään monet siitä loukkaantuvat. Jos olette loukkaantunut, niin teidän tulee maksaa loukkaus takaisin korkoinensa! Teidän on vain kysyttävä vuorostanne minulta, ja minä sanon teille sekä oman nimeni että isäni nimen. Enpä pidä väliä, vaikka ilmoitan vielä isoisänikin nimen!"
Ramesh nauroi. "Minä en ole niin kovin loukkaantunut! Jos sanotte oman nimenne, olen aivan tyytyväinen."
"Minun nimeni on Trailokja Tshakrabartti, ja ylempänä virran varsilla minut tuntee jokainen 'Sedän' nimellä. Olette kai historiaa lukenut? Bharata oli Hindostanin 'Kuningas Tshakrabartti' -- toisin sanoen 'Hallitsija' -- ja samalla tavalla olen minä koko Lännen 'Setä Tshakrabartti'. Te saatte varmaan kuulla minusta paljonkin, kun matkustatte Länteen. Mihin muuten olette menossa, hyvä herra?"
"En ole vielä päättänyt, mihin pysähdyn."
_Tshakrabartti_: "Pysähtymisestä ei tarvitse olla niinkään huolissaan. Kun on kysymys laivaan tulosta, on päätös tehtävä nopeammin!"
"Minä kuulin laivan viheltävän, kun astuin Goalundossa junasta. Käsitin hyvin, ettei se rupeaisi odottamaan, kunnes saisin päätetyksi, minne matkustan. Pidin niinmuodoin kiirettä, missä kiire oli paikallaan."
_Tshakrabartti_: "Minä paljastan pääni, hyvä herra; te olette mies, jota ihailen. Te ja minä olemme selvät vastakohdat. Minun täytyy tehdä päätös ennen alukseen astumista, koska olen epäröivä ihminen. Minä kunnioitan miestä, joka voi päättää lähteä matkaan, vaikka ei tiedäkään, minne on menossa. Onko puolisonne laivassa, hyvä herra?"
Rameshia hieman arvelutti vastata kysymykseen myöntävästi.
Tshakrabartti huomasi hänen epäröintinsä ja jatkoi: "Älkää panko pahaksenne, mutta minä olen jo saanut mitä luotettavimmalta taholta tietää, että hän on laivassa. Armas puolisonne sattui olemaan keittämispuuhissa, kun nälkäni johdatti minut keittiön puoleen. Minä sanoin hänelle: 'Armollinen rouva, teidän ei tarvitse arkailla minua. Minä olen Lännenmaan setä Tshakrabartti.' Onpa hän oivallinen pikku emäntä! Minä jatkoin: 'Huomaanpa, että omistatte keittiön. Minulla ei ole ketään huoltajaa, joten toivon, että päästätte minut hyvyyksistänne osalliseksi.' Hän hymyili niin suloisesti, että tiesin hänen tahtovan suhtautua minuun suopeasti ja tiesin vaikeuksieni olevan lopussa. Nähkääs, minä etsin aina ennen matkallelähtöä almanakasta onnea lupaavan päivän, mutta tällaista onnea minulle ei usein satu! Mutta havaitsenpa, että teillä on kiire, joten en tahdo teitä enempää häiritä. Jos sallitte, lähden auttamaan pikku emäntää. Pihtien ei pidä noeta hänen kauniita kätösiänsä minun täällä ollessani. Ei, älkää huoliko nousta. Jatkakaa kirjoittamistanne. Minä kyllä osaan esitellä itseni." Setä Tshakrabartti jätti Rameshin ja lähti keittiöön päin.
"Onpa täällä mainio tuoksu", huomautti hän sisään astuessaan. "Tietää heti, että se on kalakeittoa, tietää maistamatta. Minun täytyy kumminkin valmistaa teille hieman hapantamaitoa. Ainoastaan me, kuuman Luoteisen asukkaat, osaamme kunnollisesti suorittaa sen tehtävän. Tiedän kyllä, mitä ajattelette: te ihmettelette, mitä tuo ukko tuossa jaarittelee ja miten hän aikoo valmistaa hapantamaitoa ilman tamarindeja! Mutta tamarindeista teillä ei ole hätää niin kauan kuin minä olen täällä. Odottakaahan hetkinen!" Hän nouti pienen, paperiin käärityn ruukun, jossa oli etikkaan upotettuja hedelmiä. "Kunhan saan sen valmiiksi, niin otatte mitä tänään tarvitsette ja pidätte jäännöstä neljä päivää hallussanne. Sitten maistatte sitä ja saattepa nähdä, ettei setä Tshakrabartti tässä turhia kerskaile. Lähtekää nyt pesemään käsiänne, on kohta aamiaisaika. Minä kyllä pidän huolen keittämisestä. Älkää olko huolissanne; minulla on laaja kokemus tällä alalla. Vaimoni on aina ollut nirso, joten minun on täytynyt oppia valmistamaan kirnumaitoa niin hyvää, että se kiihoittaa hänen ruokahaluansa. Te nauratte vanhalle miehelle, mutta minä en laske leikkiä, se on totinen tosi!"
"Teidän pitää opettaa se taito minullekin", virkkoi Kamila hymyillen.
"Eipä pidetä sellaista kiirettä. Minä en voi jakaa tietojani niin sukkelasti. Oppineisuuden jumalatar silmäilisi minua karsaasti, jos kaventaisin tiedon arvoa ilmoittamalla sen tuttavuutemme ensimmäisenä päivänä. Teidän on ensinnä mielisteltävä ukkoa kolme-neljä päivää. Teidän ei kumminkaan tarvitse vaivata päätänne keksiäksenne keinoja minua miellyttääksenne; minä selitän asian teille itse. Ensimmäinen sääntö on tämä: minä pureksin mielelläni beteliä, mutta en tahdo pistää pähkinää suuhuni kokonaisena. Minä en ole helposti valloitettavissa, mutta te, lapsukaiseni, olette jo voittanut pahimmat vaikeudet suloisilla kasvoillanne. Hei, kuulehan, mikä sinä olet miehiäsi?" Umesh ei vastannut, sillä häntä ei laisinkaan ilahduttanut ukon näkymölle ilmaantuminen, koska kilpailija ei ollut hänelle suinkaan tervetullut.
"Sievä poika!" jatkoi setä. "Hän ei ilmaise heti ajatuksiansa, mutta olenpa varma siitä, että me molemmat tulemme erinomaisesti toimeen toistemme kanssa. Nyt emme saa enää menettää aikaa, minun täytyy kiirehtiä keittämään."
Sedän seura täytti Kamilan olemassaolon tyhjyyttä, ja Rameshillekin hänen ilmaantumisensa merkitsi helpotusta. Se nimenomainen vastakohtaisuus, joka ilmeni Rameshin nykyisessä käytöksessä verrattuna siihen pakottomaan tuttavallisuuteen, joka oli heidän kesken vallinnut niinä aikoina, jolloin Ramesh oli pitänyt häntä vihittynä vaimonansa, tietenkin loukkasi tytön tunteita. Kaikki, mikä oli omansa suuntaamaan hänen ajatuksiansa pois Rameshista, oli viimeksimainitulle tervetullutta, koska se soi hänelle tilaisuutta etsiä parannuskeinoa omalle sydämenkivullensa.
Rameshin istuessa sellaisissa mietteissä ilmaantui Kamila oman hyttinsä ovelle. Hän aikoi pyytää Tshakrabarttia seuralaisekseen pitkän, toimettoman ehtoopuolen ajaksi, mutta hänet havaitessaan setä heti huudahti: "Se ei kelpaa mihinkään, lapsukaiseni! Ei, se ei käy laatuun." Kamila ei ymmärtänyt tuota hämärää lausumaa; huudahdus hämmästytti häntä ja herätti samalla hänen uteliaisuuttansa.
"Minä tarkoitan tietenkin jalkineitanne", jatkoi setä hänen kysyvään katseeseensa vastaten. "Kuulkaahan, Ramesh Babu, tämä on teidän omallatunnollanne. Sanokaa, mitä tahdotte, mutta se on kerrassaan synti. Isänmaansa halveksija on se, joka asettaa jotakin jalkojensa ja sen pyhän maaperän välille. Jos Rama Tshandra olisi pakottanut Sitan käyttämään 'Dawsonin' kenkiä, luuletteko, että Lakshamana olisi pysynyt uskollisesti heidän luonansa ne neljätoista vuotta, jotka he viettivät metsissä? Naurakaa vain, Ramesh Babu! Minä en saa teitä vakuutetuksi enkä sitä ihmettele. Henkilöille, jotka hyppäävät alukseen kuullessaan sen viheltävän, ollenkaan välittämättä matkansa päämäärästä, on kaikki mahdollista!"
"Kuulkaahan, setä", virkkoi Ramesh, "olisi parasta, jos te ratkaisisitte, missä meidän on noustava maihin. Teidän ehdotuksenne merkitsee enemmän kuin höyrylaivan vihellys."
"Te, veikkoseni, olette oppinut tekemään päätöksenne sukkelasti. Mehän tutustuimme toisiimme vasta pari tuntia sitten. No niin, on parasta, että astutte maihin Ghazipurissa. Tahdotteko tulla Ghazipuriin, lapsukaiseni? Siellä kasvaa kauniita ruusuja, ja sieltä on kotoisin tämä teidän iäkäs ihailijannekin."
Ramesh katsahti Kamilaan, joka kohta nyökkäsi osoittaen ehdotukseen suostuvansa.
Tshakrabartti ja Umesh asettuivat nyt iltapäivän ajaksi Kamilan hyttiin -- Kamila ei ollut siitä aivan mielissään -- ja jättivät Rameshin istua murjottelemaan ulkopuolelle. Alus kynteli yhä eteenpäin, ja syysauringon kirkkaassa valaistuksessa liukuivat rannat ohi rauhallisena, mutta alinomaa vaihtelevana näkynä -- riisivainioita, laitureita, hiekanhohtelevia rantapengermiä, maakyliä ja peltikattoisia kauppaloita, joissa siellä täällä odotteli matkustajaryhmä lautturin venhettä ikivanhan viikunapuun alla istuen. Silloin tällöin helähti viereisestä hytistä Kamilan nauru kantautuen syksyisen ehtoopäivän miellyttävässä hiljaisuudessa Rameshin korvaan. "Kuinka kaunista se kaikki onkaan ja kuinka saavuttamatonta!" sylkähteli alinomaa hänen sydämessänsä.
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
Kamilan iällä eivät epäilys, pelko ja murhe saa mitään pysyväistä asuinsijaa ihmisen sydämestä. Aika ei enää käynyt hänelle pitkäksi, eikä hänellä ollut ollenkaan halua hautoa mielessään Rameshin käyttäytymistä koskevia ajatuksia.
Syysauringon paiste näytti tienoon vaihtelevine näköaloinensa, joita kaikkia kultainen virta kehysteli. Kamilaa ilahdutti pienen talouden emäntänä oleminen, ja jokainen päivä oli kuin uusi sivu korutonta runoelmaa.
Hän kävi joka aamu uusin innoin päivän työhön. Umesh ei enää myöhästynyt laivasta ja palasi aina muonanhankintaretkiltänsä täysin korein, jonka sisällys joka kerta herätti pienessä seurueessa ihmetystä.
"Hyväinen aika, katsokaahan näitä kurpitsoja! Mistä ihmeestä oletkaan saanut papuja? Katsokaa, setä, hän on tuonut punajuurikkaita! Enpä olisi uskonut, että sellaisia voi löytää näiltä sisämaan seuduilta." Sellaisia huudahduksia kuultiin joka aamu Umeshin korin vaiheilla.
Ainoastaan Rameshin läsnäollessa sekaantui puheisiin soraääni, sillä hän epäili aina kysymyksessä olevan näpistelyn. Kamila huudahti silloin: "Mutta minähän annoin itse hänelle rahat!" Ramesh vastasi: "Siitä koituu hänelle sitä parempi tilaisuus: hän voi varastaa sekä rahat että kaalikset!" Sitten hän kutsui Umeshin ja vaati häntä tekemään tiliä menoistansa.
Pojan mainitsemat summat eivät tietenkään pitäneet koskaan paikkaansa. Jos teki laskelman hänen tiedonantojensa nojalla, niin hänen kuluttamansa summa oli aina hänen käytettäväkseen jätettyä summaa suurempi, mutta se ei huolestuttanut Umeshia ollenkaan. Hän arveli itse: "Jos olisin hyvä laskija, niin en suinkaan olisi tässä, vaan toimisin tilanhoitajana, eikö totta, isoisä?" Silloin puuttui asiaan Tshakrabartti: "Siirtäkää jutun käsittely aamiaisen jälkeen, Ramesh Babu; silloin voitte arvostella sitä oikein. Tällä hetkellä minun täytyy asettua pojan puolelle. Umesh, poikaseni, tavaran hankkimisen taito ei suinkaan ole helppo, eikä ole olemassa paljon sellaisia, jotka sen osaavat. Monet yrittävät, harvat onnistuvat. Minä osaan pitää arvossa kykyä, missä sen tavannenkin, Ramesh Babu. Nyt ei ole papujen aika, ja luulenpa, ettei moni poika olisi kyennyt niitä teille hankkimaan varhain aamulla vieraalla paikkakunnalla. Helppo on henkilöä epäillä, mutta vain yksi tuhannesta osaa hyvin hankkia itsellensä tavaraa."
_Ramesh_: "Tuo ei ole oikein, setä; teidän ei pitäisi häntä puolustaa."
_Tshakrabartti_: "Hänellä ei ole paljon kykyjä, ja jos annamme tuon kyvyn kuihtua rohkaisun puutteeseen, niin joudumme sitä pahoittelemaan jo ennenkuin laivasta lähdemme. Kuulehan, Umesh, minä tarvitsen huomenna muutamia _nim_-lehtiä -- mitä korkeammalta puusta, sitä parempi. Minä tarvitsen sentapaista, poikaseni. Ihmiset nimittävät minua lääkäriksi -- mutta hitto sen nyt vieköön, minähän vain tuhlaan aikani! Muista pestä vihannekset hyvin, Umesh!"
Mitä enemmän Ramesh epäili ja sätti Umeshia, sitä lujemmin viimeksimainittu kiintyi Kamilaan. Tshakrabarttin yhtyessä liittoon Kamilan puolue muodostui Rameshista riippumattomaksi. Rameshin täytyi epäilyksinensä pysytellä loitolla Tshakrabarttin, Umeshin ja Kamilan työskennellessä ja leikkiessä yksissä, keskinäinen myötätunto liiton siteenä. Tshakrabarttin lämmin kiintymys Kamilaan oli jossakin määrin tarttunut Rameshiinkin, joka ei kumminkaan voinut mennä niin pitkälle, että olisi liittynyt hänen seurueeseensa. Hän oli kuin syvässä uiva lastialus, joka ei voi laskea rantaan, vaan pakostakin ankkuroituu keskelle virtaa katsellakseen kaukaa laituria, johon pienet venheet vaivatta liukuvat yli matalikon.
Kuun kehä oli melkein täysi. Eräänä aamuna herätessään matkustajat huomasivat taivaan olevan synkässä pilvessä. Tuuli pyörähti toiseen ilmansuuntaan. Sadekuurot ja päivänpaiste vuorottelivat. Mitään muuta alusta ei keskivirralla ollut. Rannempana näkyi pari venhettä, mutta niiden liikkeet ilmaisivat miehistön hätäytyneisyyttä. Naiset, jotka tulivat rantaan ruukkujansa täyttämään, eivät siellä kauan viipyneet, ja toisinaan näytti siltä, kuin olisi virta värissyt rannasta toiseen.
Laiva kulki tavallista kulkuansa, eikä Kamilakaan sallinut elementtien häiritä keittiöaskareitansa.
"On mahdollista, ettei tänä iltana käy keittäminen", huomautti Tshakrabartti taivaalle tähyttyänsä. "Senvuoksi on parasta, että valmistatte illallisen jo nyt. Jos asetatte _kedzhrin_ kiehumaan, niin minä sekoitan leipätaikinan."
Oli jo myöhä, kun he kaikki olivat päässeet aamiaiselta. Tuulenpuuskat kävivät vähitellen yhä rajummiksi, ja virran aallot vyöryivät vaahtopäinä. Aurinko katosi jo aikaisin sankkaan pilveen, eikä kukaan huomannut sen mailleenmenoa. Ankkuri laskettiin varhain.
Tuli yö, ja kuu kurkisti silloin tällöin pilvien repeämistä mielettömästi hymyillen. Tuuli yltyi rajumyrskyksi, ja satoi kaatamalla.
Kamila oli kerran ennen ollut mukana haaksirikossa, ja valtava myrsky tietenkin peloitti häntä. "Tässä ei ole mitään pelättävää, Kamila", virkkoi Ramesh rauhoittaen, "höyrylaivassa me olemme hyvässä turvassa. Mene nukkumaan äläkä huoli mitään. Minä olen viereisessä hytissä enkä mene vielä aivan pian makuulle."
Pian sen jälkeen saapui Kamilan hytin ovelle Tshakrabartti. "Älkää pelätkö, lapsukaiseni; yrittäköönpä tämä kirottu myrsky vain teihin koskea!" Mutta miten kirottu myrsky olikin, joka tapauksessa se Kamilaan vaikutti. Hän syöksyi ovelle ja huusi rukoillen: "Tulkaa luokseni istumaan, setä, olkaa hyvä!"
Tshakrabartti epäröi. "Teidän molempien olisi aika mennä levolle. On parempi, kun -- --" Samassa hän astui hyttiin ja huomasi heti, ettei siellä ollut Rameshia. "Missä onkaan Ramesh Babu?" huudahti hän ihmeissään. "Ei suinkaan hän ole lähtenyt vihanneksia varastamaan tällaisena rajuna yönä!"
"Hei, tekö siellä, setä? Minä olen täällä viereisessä hytissä."
Tshakrabartti kurkisti ovesta ja näki Rameshin vuoteessa lukemassa jotakin kirjaa lampun valossa.
"Rakas puolisonne pelkää täällä yksinään", huomautti hän. "On parasta, että heitätte kirjanne pois, kun ette kumminkaan voi sillä myrskyä karkoittaa! Tulkaahan tänne!"
Vastustamaton vaisto teki Kamilalle mahdottomaksi hillitä itseänsä. "Ei, ei, setä!" huudahti hän tukehtuvin äänin, tarttuen Tshakrabarttin käteen. Myrskyn ulvoessa hänen sanansa eivät kantautuneet Rameshin korviin, mutta Tshakrabartti ne kuuli ja kääntyi säikähtyneenä katsomaan.
Ramesh laski kirjan kädestänsä ja tuli sisään. "Miten on laita, setä Tshakrabartti?" kysyi hän. "Kamila ja te näytätte -- --"
"Ei, ei!" keskeytti hänet Kamila häneen katsahtamatta. "Minä olen vain pyytänyt setää tulemaan hetkiseksi luokseni juttelemaan." Hän ei tietänyt itsekään, mitä nuo "ei"-huudot tarkoittivat, mutta sanojen pohjalla oli tämä ajatus: "Jos luulet minun tarvitsevan jotakin henkilöä pelkoani haihduttamaan, niin erehdyt; niin ei ole laita! Jos luulet minun kaipaavan seuraa, niin luulet väärin; minä en kaipaa ketään!"
"On jo myöhä, setä", jatkoi hän, "on parasta, että menette levolle. Ehkäpä katsotte, kuinka on Umeshin laita. Pelkään hänen säikkyvän myrskyä."
"Minä en säiky mitään, maammoseni", kuului ääni ulkoa pimeästä. Umesh nähtävästi istui vilusta väristen emäntänsä ovella.
Tuntien liikutusta sellaisen kiintymyksen johdosta Kamila riensi ulos. "Umesh, kuulehan, sinä kastut sateessa läpimäräksi! Pidä kiirettä, sinä paha poika, ja laittaudu makuulle sedän hyttiin."
Umesh tallusti kuuliaisena pois setä Tshakrabarttin seurassa. Vaikka Kamila olikin lausunut sanansa lämpimästi, painosti Umeshia sentään jossakin määrin se tosiasia, että hän oli nimittänyt häntä pahaksi pojaksi.
"Juttelenko kanssasi, kunnes nukut?" kysyi Ramesh Kamilalta.
"Ei, kiitos. Minua kovin unettaa."
Ramesh tiesi varsin hyvin Kamilan ajatusten juoksun, mutta ei yrittänyt väittää mitään vastaan. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän havaitsi loukatun ylpeyden ilmeen ja pujahti omaan hyttiinsä.
Kamila oli liian kiihtynyt päästäkseen uneen, mutta pakottautui pysymään makuulla. Aallot vyöryivät nyt valtavina myrskyn kiihtyessä. Laivamiehet liikkuivat vilkkaasti, ja aika ajoin kilisi sähkölennätin kuljettaen jotakin kapteenin komennusta konehuoneeseen. Ankkuri yksin ei riittänyt puolustamaan alusta myrskyltä: koneet olivat hitaassa käynnissä.
Kamila heitti peitteen pois ja lähti kannelle. Sade oli hetkiseksi tauonnut, mutta tuuli ulvoi kuin piesty elukka kääntyessään suunnasta toiseen.