Part 8

"Kuninkaalliset astrologit toimittivat laskelmansa ja määräsivät hyväenteisen päivän hääpäiväksi. Määrätty ajankohta oli pimeän kuukaudenpuoliskon kahdestoista yö, kaksi tuntia puolenyön jälkeen. Sinä yönä olivat kaikki talot köynnöksin kaunistetut ja koko kaupunki oli juhlallisesti valaistu prinsessa Tshandran häitten kunniaksi.

"Prinsessa ei kumminkaan tietänyt, kuka hänen tuleva puolisonsa oli. Prinsessan syntyessä oli viisas Paramananda Svami ilmoittanut hänen isällensä: 'Erään kiertotähden asema ennustaa tyttärellesi onnettomuutta. Kun tulee hänen naimisiinmenoaikansa, älä mainitse hänelle sen miehen nimeä, joka hänen tulee ottaa miehekseen.'

"Määrättyyn aikaan prinsessa vihittiin miekkaan. Indradzhit Singh toi tavanomaiset sulhasen lahjat ja kumarsi veljensä vaimoa. Indradzhit oli veljellensä yhtä uskollinen kuin Lakshmana Ramalle, ei kohottanut katsettansa jalon neidon kasvoihin, jotka harson verhossa punastuivat, vaan kiinnitti sen hänen somiin pieniin jalkoihinsa, jotka olivat kiiltoöljyllä voidellut ja helisevin nilkkarenkain koristetut.

"Häitten jälkeisenä päivänä Indradzhit sijoitti prinsessan jalokivin kaunistettuun ja suojakatoksella varustettuun kantotuoliin ja lähti kulkemaan kotimaahansa. Pelko sydämessään muistellen sitä pahaa kiertotähteä, joka oli uhannut hänen tytärtänsä onnettomuudella, Kondzheveramin kuningas laski oikean kätensä hänen päälaellensa ja antoi hänelle jäähyväissiunauksen. Kuningatar, joka ei kyennyt hillitsemään kyyneliänsä, suuteli tytärtänsä huulille. Temppeleissä tuhannet papit toistelivat loitsuja torjuaksensa kovaa kohtaloa.

"Kondzheveram on kaukana Madurasta, melkein kuukauden matkan päässä. Toisena iltana Radzhputit olivat pystyttäneet telttansa Vetsha-virran rannalle ja valmistautuivat menemään levolle, kun samassa havaittiin soihtuvalkeita läheisessä metsässä. Indradzhit lähetti erään aseistetun miehen ottamaan asiasta selkoa, ja mies toi palatessaan seuraavan tiedon: 'Teidän ylhäisyytenne, valot ovat erään seurueen, joka palaa hääretkeltä samoinkuin mekin. Ne ovat Radzhputeja, meidän omaa heimoamme, ja saattavat aseistetuin seuruein morsianta puolisonsa luo. Tiet ovat epävarmat, ja sen vuoksi he pyytävät teidän korkeuttanne heitä suojelemaan ja saattelemaan osan matkaa!'

"Prinssi vastasi: 'On oikeus ja kohtuus, että apua suodaan sitä anoville. Puolustakaamme heitä niin hyvin kuin voimme.' Sitten molempain seurueiden taisteluvoimat yhtyivät.

"Kolmas yö oli pimeän kuukaudenpuoliskon viimeinen. Heidän edessänsä oli vuorijono, takanansa taaja metsä. Väsyneet sotilaat lepäsivät kohta sikeässä unessa, sirkkojen sirityksen ja vesiputousten kohinan tuudittelemina.

"Yht'äkkiä syntyi sellainen meteli, että kaikki heräsivät unesta. Maduralaisten leirissä laukkasivat ratsut valtoiminaan, sillä joku oli katkaissut niiden kiinnityshihnat. Siellä täällä loimahti palamaan teltta, ja liekit punersivat kuutamotonta taivasta.

"Sotilaat huomasivat heti rosvojen hyökänneen heidän kimppuunsa. Seurasi hurja käsikähmä. Pimeässä oli vaikea erottaa ystävää vihollisesta, ja seurauksena oli auttamaton sekamelska. Sekasorron suojissa hyökkääjät ryöstivät leirin ja pakenivat saaliinensa vuoristoon.

"Taistelun tauottua ei prinsessaa näkynyt missään. Hän oli säikähtyneenä paennut leiristä ja oli liittynyt erääseen pakolaisparveen luullen siihen kuuluvansa.

"Itse asiassa nämä pakolaiset kuuluivat toiseen hääseurueeseen. Sekamelskan vallitessa olivat rosvot vieneet heidän saattamansa morsiamen, mutta nyt he luulivat Tshandra-prinsessaa heidän haltuunsa uskotuksi morsiameksi ja kiiruhtivat mitä pikimmin omaan maahansa.

"Tämä seurue kuului erääseen mitättömään Radzhput-heimon sukuun, joka asui kaukaisella rannikkoseudulla. Prinsessa saatettiin asianmukaisesti päällikön -- Tshet Singhin -- luo, jolle olisi oikeastaan kuulunut toinen morsian.

"Tshet Singhin äiti lausui tytön tervetulleeksi ja vei hänet kammioonsa, kokoontuneiden sukulaisten kuiskutellessa: 'Näin kaunista morsianta emme ole milloinkaan nähneet!'

"Tshet Singh näki kilvoitelleensa hyvän kilvoituksen ja palvellen kumarsi vaimoansa mielessänsä, kokonaan hänen sulonsa lumoissa. Prinsessa puolestansa tiesi, mikä hyvälle vaimolle sopii. Pitäen Tshet Singhiä laillisena puolisonansa hän päätti omistaa elämänsä hänen palvelukseensa.

"Muutaman päivän kuluessa hälveni heidän keskinäinen arkuutensa, ja kun he sitten juttelivat, niin Tshet Singh havaitsi, että tyttö, jonka hän oli ottanut morsiamenansa taloonsa, ei ollut kukaan muu kuin prinsessa Tshandra!"

KUUDESKOLMATTA LUKU

"Entä sitten?" kysyi Kamila jännittyneenä. Hän oli kuunnellut kertomusta henkeänsä pidättäen.

"Minä tiedän vain sen verran, enempää en tiedä. Sano sinä minulle, miten arvelet lopulta käyneen."

_Kamila_: "Ei, ei, se ei käy päinsä! Sinun pitää kertoa tarina loppuun asti."

"Kunniasanani, Kamila: minä puhun totta! Sitä kirjaa, josta olen tarinan lukenut, on ilmestynyt vasta ensimmäinen nidos, ja minulla ei ole aavistustakaan, milloin seuraava osa tulee julkaistavaksi."

"Oletpa sinä heittiö! Tuo ei ole kaunista!" huudahti Kamila ärtyneenä.

_Ramesh_: "Kirjan tekijää sinun olisi moitittava. Minä tahdon vain sinulta kysyä: Miten piti Tshet Singhin menetellä Tshandraan nähden?"

Kamila mietti pitkän aikaa katse suunnattuna virralle.

"Minä en tiedä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä; minä en osaa mitään ajatella", virkkoi hän vihdoin.

Ramesh oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Olisiko Tseth Singhin pitänyt kertoa Tshandralle kaikki?"

"Mitä ihmettä puhutkaan! Ellei hän olisi mitään sanonut, olisi syntynyt kamala sekaannus; sehän olisi ollut kerrassaan kauheata! Paljoa parempi on sanoa totuus."

"Paljoa parempi", toisti Ramesh konemaisesti. Jälleen hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: "Kuulehan, Kamila, jos otaksumme -- --"

_Kamila_: "Mitä meidän tulee otaksua?"

_Ramesh_: "Otaksukaamme, että minä olen Tseth Singh ja sinä olet Tshandra."

_Kamila_: "Älä juttele minulle tuollaisia! Se ei minua miellytä!"

_Ramesh_: "Niin, mutta minun täytyy se sanoa. Mikä olisi minun velvollisuuteni siinä tapauksessa ja mikä sinun?"

Kamila ei vastannut. Sensijaan hän äkkiä nousi ja lähti pois. Hän kohtasi Umeshin, joka istui heidän hyttinsä ovella ääneti virralle silmäillen.

"Umesh, oletko milloinkaan nähnyt aavetta?" kysyi hän.

"Olen kyllä, maammoseni."

"Millainen aave se oli? Kerrohan minulle siitä!" Hän otti ruokotuolin ja istuutui pojan viereen. Yksin jäätyänsä Ramesh päätti mieluummin olla kutsumatta takaisin Kamilaa, joka näytti tosiaankin käyneen apeamieliseksi. Kuun pienoinen sirppi katosi bambutiheikön taakse. Aluksen kannelta oli sammutettu valot, ja ihmiset olivat vetäytyneet kannen alle syömään ja nukkumaan. Ketään muita hyttimatkustajia ei ollut, ja useimmat kolmannen luokan matkustajat olivat kahlanneet maihin keittääkseen siellä illallisensa. Maissa näkyi siellä täällä tiheikön lomitse tuikkavia kylätien tulia. Keskivirran väkevä juoksu tempoi ankkuriköyttä, ja silloin tällöin vavahdutteli suuren kymen tykytys koko alusta.

Tässä oudossa ympäristössä, taivaan valtaisan kumon alla Ramesh yritti parhaansa mukaan ratkaista omantunnon hänelle asettamaa ongelmaa. Oli selvää, että hänen täytyi luopua joko Kamilasta tahi Hemnalinista; ei ollut olemassa minkäänlaisia sovittelumahdollisuuksia, joiden nojalla hän olisi voinut säilyttää molemmat. Selvää oli myös, mihin suuntaan velvollisuus viittasi. Hemnalinilla oli vielä muita mahdollisuuksia; hän voi häätää Rameshin sydämestänsä ja ojentaa kätensä jollekin toiselle kosijalle, mutta Kamilan hylkääminen merkitsi hänen ajamista armottomaan maailmaan. Mutta sittenkään -- niin itsekäs olento on ihminen -- Ramesh ei saanut mitään lohdutusta siitä ajatuksesta, että Hemnalini saattoi hänet unohtaa, että hänellä oli muita mahdollisuuksia ja ettei hänen ainoa autuutensa sisältynyt häneen, Rameshiin. Päinvastoin: tuo ajatus vain äidytti hänen kaipaustansa. Neito näytti väikkyvän hänen edessänsä, melkein saavutettavissa, niin että hänestä tuntui siltä, kuin olisi tarvinnut vain kätensä ojentaa hänet saavuttaakseen.

Ramesh oli antanut päänsä painua käsien varaan siinä miettiessään. Kaukaa kuului shakaalin ulvonta, ja kohta alkoivat kylän koirat haukkua. Hän kohotti päätänsä, ja hänen katseensa sattui Kamilaan, joka seisoi vähän matkan päässä pimeässä, laivankaiteen luona. Ramesh nousi. "Etkö ole vielä mennyt levolle, Kamila? On jo myöhä."

"Etkö sinä lähde levolle?"

"Olen juuri lähdössä. Olen vienyt sänkyvaatteeni oikeanpuoliseen hyttiin. Älä sinäkään enää viivyttele."

Kamila hiipi ääneti hänelle osoitettuun hyttiin. Hän ei voinut kertoa Rameshille, että oli vastikään kuunnellut kummitusjuttua ja pelkäsi yksinäisyyttä. Hänen epäröivän käyntinsä selvästi ilmaisema vastahakoisuus aiheutti Rameshissa tunnonvaivaa.

"Älä pelkää, Kamila", huusi hän toisen poistuessa, "minun hyttinihän on siinä ihan vieressä, ja minä jätän välioven auki."

Kamila kohotti ylpeästi päätänsä. "Mitäpä tässä olisi pelättävää?"

Ramesh sammutti valon hytistänsä ja paneutui makuulle.

"Minä en voi jättää Kamilaa", mietti hän. "Hyvästi siis, Hemnalini! Tämä on lopullinen päätökseni, ja sen tulee olla järkkymätön." Mutta siinä pimeässä maatessaan hän hautoi mielessänsä, mitä kaikkea menettäisi, jos Hemnalinista luopuisi, ja lopulta kävivät ajatukset niin sietämättömiksi, että hän hypähti ylös ja lähti pois hytistänsä. Korkean taivaankannen syvä tummuus johti hänen mieleensä sen varman tunnon, että kaikki hänen häpeänsä ja huolensa ei lopultakaan ollut mitään ääretöntä, vaan ajan ja paikan rajoittamaa. Nuo ylhäällä tuikkavat tähdet olivat ikuiset, ja Rameshin ja Hemnalinin rakkaudesta kertova pieni tarina parka ei ulottuisi edes niihin asti. Kuinka monta syksyistä yötä virtailisikaan suuri kymi vielä myöhemminkin tähtien alla, ohi tämän hiekkaisen särkän, häilyvän kaisliston ja puiden ympäröimän nukkuvan kylän, silloinkin, kun Rameshin kuolevaisen ruumiin olisi rovio aikoja sitten muuttanut tuhkaksi heittäen sen paljonsietävän maan helmaan ja kun hänen rauhaton henkensä olisi saavuttanut iäisen levon.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Kamilan herätessä oli vielä pimeä. Ympärilleen katsahtaessaan hän havaitsi olevansa yksin; kului pari minuuttia, ennenkuin hän tajusi, missä oli. Hän nousi vaivalloisesti vuoteestansa, avasi oven ja katsoi ulos. Tyynen veden pinnalla lepäsi kevyt usvaverho, pimeys tuntui käyvän harmaan kalpeaksi, ja itäisellä taivaalla, rannan puitten takana, näkyi päivänkoiton ensi kajaste. Hänen siinä katsellessaan alkoi kalastajavenheiden valkoisia purjeita sukeltaa esiin teräksenkarvaisella vedenpinnalla.

Kamilan sydämessä asui kumea tuska, jonka syytä hän ei osannut arvata. Miksi näyttikään sumuinen syysaamu niin epämiellyttävältä? Mistä johtuivatkaan nämä huokaukset, jotka kohotessaan salpasivat henkeä ja uhkasivat hersyttää silmiin kyynelet? Miksi hautoikaan hän mielessänsä hylättyä olotilaansa? Vuorokausi sitten häneltä oli vielä ollut ihan unohduksissa se tosiasia, että hän ja hänen miehensä olivat orpoja, ettei heillä ollut yhtään sukulaista eikä seuralaista. Mikä olikaan tällä välin saanut hänet yksinäisyytensä tajuamaan? Eikö Ramesh yksin riittänyt hänen tueksensa ja turvaksensa? Miksi painoikaan häntä niin kovin se tunto, että hän oli yksin ja mitättömänä tässä äärettömässä kaikkeudessa?

Hänen seisoessaan siinä avoimella ovella alkoi virran syvyydessä hehkua välkkyvä kultainen juova. Miehistö ryhtyi jälleen töihinsä, ja koneet alkoivat jälleen rämistä. Ketjujen ratiseminen ja väkipyörien narske herätti kylän poika viikarit ja houkutteli heidät rantamalle.

Meteli herätti Rameshinkin. Hän astui hyttinsä ovelle nähdäkseen, missä Kamila oli. Hänet havaitessaan Kamila säpsähti ja, vaikka olikin jo huolellisesti hunnutettu, yritti vetää huntua vielä kiinteämmin kasvoillensa.

"Oletko jo peseytynyt, Kamila?" kysyi Ramesh.

Kysymys oli varsin viaton eikä sinänsä antanut aihetta minkäänlaiseen pahastumiseen, mutta siitä huolimatta Kamila tuntui loukkaantuvan, sillä hän kääntyi pois ja pudisti vain päätänsä.

"Tulee kohta ihmisiä", jatkoi Ramesh, "olisi parasta, että laittaudut kuntoon."

Kamila ei vastannut mitään; hän tempasi äkkiä tuolilta vaatteensa ja lähti hänen ohitsensa kylpyhuoneeseen.

Se seikka, että Ramesh nousi aikaisin valvoakseen hänen toimiansa, tuntui Kamilasta turhalta, jopa nenäkkäältäkin. Hän tiesi varsin hyvin Rameshin noudattavan käyttäytymisessään pidättyväisyyttä, tiesi, että hänen tutunomaisuutensa aina pysyi määrätyissä rajoissa. Kamilalla ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta oppia anopilta tavanomaisia käyttäytymissääntöjä -- milloin ja missä soveliaisuus vaatii käyttämään huntua. Mutta tänä aamuna oli Rameshin läsnäolo herättänyt hänessä vaistomaista arkuudentuntoa.

Kun Kamila kylvyn jälkeen palasi hyttiinsä, odottivat häntä siellä päivän työt. Hän otti avainkimpun olkapäänsä yli heittämästään viitan kulmasta ja avasi vaatearkkunsa. Samassa hänen katseensa sattui siihen pieneen lippaaseen, jonka Ramesh oli hänelle antanut. Eilen se oli häntä ilahduttanut, sen omistaminen oli herättänyt hänessä voiman ja riippumattomuuden tuntoa, ja hän oli sulkenut sen arkkuunsa kalliina aarteena, mutta tänään hänen iloinen ihastuksensa oli kadonnut. Kuuluihan lipas sittenkin Rameshille eikä hänelle, hän ei ollut sen ainoa omistaja eikä voinut sitä mielin määrin vallita; hänessä se herätti vain vastuunalaisuuden tuntoa.

"Sinä olet kovin hiljainen", huomautti Ramesh hyttiin astuessaan, "löysitkö lippaasta aaveen, kun sen avasit?"

"Tämä on sinun", virkkoi Kamila ojentaen lipasta hänelle.

"Mitäpä minä sillä?" kysyi Ramesh.

"Kunhan vain minulle ilmoitat, mitä tarvitset, niin minä hankin sen sinulle."

"Mutta etkö itse mitään tarvitse?"

"Minä en tarvitse rahaa", vastasi Kamila kevyesti päätänsä heittäen.

Ramesh hymyili. "Eipä ole paljon sellaisia ihmisiä, jotka voivat niin sanoa! Mutta jos tosiaankaan et sitä pidä missään arvossa, miksi et lahjoita sitä jollekin vieraalle? Miksi juuri minulle?" Sanaakaan sanomatta Kamila laski lippaan lattialle.

"Sanohan minulle totuus, Kamila", jatkoi Ramesh, "etkö ole harmistunut sen vuoksi, etten kertonut tarinaa loppuun?"

"Minä en ole harmistunut", vastasi Kamila, katse lattiaan luotuna.

_Ramesh_: "Niinpä pidät tuon lippaan itselläsi. Jos niin teet, niin tiedän, että puhut totta."

_Kamila_: "Minä en näe asiain yhteyttä. Se on sinun omaisuuttasi, ja sinun tulee pitää se hallussasi."

_Ramesh_: "Mutta sehän ei ole minun! Henkilöt, jotka ottavat lahjoja takaisin, muuttuvat kuoltuansa aaveiksi, huuletko minun mielivän muuttua aaveeksi?"

Se ajatus, että Ramesh voisi esiintyä aaveena, huvitti Kamilaa siinä määrin, ettei hän voinut olla nauramatta.

"Enpä tietenkään. Muuttuvatko henkilöt, jotka ottavat lahjoja takaisin, tosiaankin aaveiksi? Minä en ole sitä koskaan kuullut." Kamilan tahaton hilpeys lopetti kaikki vihollisuudet. "Totuudesta voi saada selkoa yhdellä ainoalla tavalla", sanoi Ramesh. "Sinun täytyy itse kysyä asiaa aaveelta, kun ensi kerran sellaisen kohtaat."

Kamilan uteliaisuus oli herännyt. "Vakavasti puhuen: oletko milloinkaan nähnyt aavetta?" kysyi hän.

"En mitään oikeata; olen nähnyt koko joukon jäljennöksiä; oikea laji on harvinainen!"

_Kamila_: "Mutta Umesh sanoo -- --"

_Ramesh_: "Umesh? Kuka on Umesh?"

_Kamila_: "Kuka? Se poika, joka matkustaa kanssamme. Hän on nähnyt aaveen."

_Ramesh_: "Silloin minun täytyy tunnustaa, että hän on sikäli minua etevämpi."

Sillävälin miehistön oli onnistunut suurin ponnistuksin saada alus karilta. Se ei ollut ehtinyt paljoakaan liikkua, kun rannalle ilmaantui eräs poika. Hänellä oli kori päälaellansa, ja hän juoksi niin nopeasti kuin suinkin voi, viittilöiden alusta pysähtymään. Kapteeni ei välittänyt hänestä mitään. Huomatessaan Rameshin poika kääntyi hänen puoleensa huutaen: "Babu! Babu!"

"Hän luulee minua kapteeniksi", virkkoi Ramesh viittoen pojalle, ettei mahtanut alukselle mitään.

"Mitä, sehän on Umesh!" huudahti Kamila. "Me emme voi häntä jättää. Sinun täytyy toimittaa hänet laivaan."

"He eivät tottele minua, jos pyydän pysähdyttämään", vastasi Ramesh.

"Sano heille, että pysähdyttävät!" huudahti Kamila aivan hädissään. "Käske pysähdyttämään. Mehän olemme aivan lähellä rantaa."

Ramesh astui kapteenin luo ja pyysi häntä pysähdyttämään aluksen.

"Ohjesääntö ei sitä salli, herrani", kuului lyhyt vastaus.

Kamila oli seurannut Rameshia ja alkoi nyt hänkin anoa. "Te ette saa häntä jättää! Pysähtykää hetkiseksi! Umesh parkani!"

Ramesh turvautui nyt yksinkertaiseen menetelmään saadakseen kapteenin luopumaan epäilyksistänsä. Soveliaan rahasumman saatuansa mies pysähdytti aluksen ja otti pojan siihen. Sitten hän ryhtyi pitämään asianmukaista nuhdesaarnaa, mutta Umesh ei ollut millänsäkään, asetti korinsa Kamilan jalkojen eteen ja irvisteli, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

"Tämä ei ole mikään naurun asia", virkkoi Kamila, joka ei ollut vieläkään toipunut säikähdyksestään. "Miten sinun olisi käynyt, ellei laiva olisi pysähtynyt?"

Vastauksen asemasta Umesh kumosi korinsa, josta vieri kannelle rykelmä vihreitä banaaneja, jokin määrä spenaattia ja joukko kurpitsoja.

"Mistä olet kaiken tuon saanut?" kysyi Kamila.

Umeshin antamaa selitystä ei poliisi olisi pitänyt tyydyttävänä. Edellisenä päivänä, mennessään kylään ostoksille, hän oli pannut merkille, missä nämä hedelmät ja vihannekset kasvoivat eri puutarhoissa ja eri kattotasanteilla, ja oli nyt varhain aamulla, aluksen ollessa vielä karilla, suorittanut valintansa kysymättä lupaa keneltäkään.

"Mitä pälkähtääkään päähäsi, kun lähdet varkaisiin ihmisten puutarhoihin?" kovisteli Ramesh.

"Ei se ollut varastamista; minä otin vain vähän joka kohdasta. Siitä ei ole kenellekään vahinkoa."

"Eikö siis ole varastamista, jos otat vain vähän. Sinä lurjus! Lähde pois näkyvistäni ja ota nuo mukaasi!"

Umesh silmäili Kamilaa apua anoen. "Maammoseni, tällaisen spenaatin nimenä on meidän puolessa _pairing_; siitä tulee hieno muhennos; tällaisen nimenä taas on _bito_, ja -- --"

"Pidä kiirettä!" huusi Ramesh jo ihan suunniltansa. "Ja korjaa spenaattisi, muuten minä heitän koko saaliisi virtaan."

Umesh silmäili kysyvästi Kamilaa, joka viittoen kehoitti häntä viemään pois vihannekset. Umesh päätteli, ettei hänen sydämensä ollut vielä käynyt aivan ynseäksi, kokosi saaliinsa koriin ja astuskeli pois.

"Hän on menetellyt kovin väärin; sinä et saa rohkaista häntä sellaiseen", virkkoi Ramesh lähtien hyttiinsä kirjoittamaan kirjettä.

Kamila katsahti ympärillensä ja näki Umeshin istumassa laivan perässä toisen luokan kannen takana, lähellä improvisoitua keittiötä.

Koska aluksessa ei ollut ketään toisen luokan matkustajia, lähti Kamila hänen luoksensa kääriydyttyään sitä ennen hartiahuiviinsa. "No, oletko heittänyt ne pois?" kysyi hän.

"Enhän toki; ne ovat kaikki täällä kansikomerossa."

"Tiedätkö, sinä olet menetellyt kovin kehnosti", virkkoi Kamila yrittäen näyttää ankaralta. "Et saa enää koskaan tehdä niin. Ajattelehan, miten olisi käynyt, jos olisivat jättäneet sinut sinne!" Hän meni kansikomeroon ja huusi käskevästi: "Tuo minulle veitsi!"

Umesh totteli, ja Kamila alkoi käsitellä anastettuja vihanneksia.

"Hienonnettu sinappi sopii erittäin hyvin tähän spenaattiin, maammoseni", huomautti Umesh.

"Hyvä, valmista sitä", käski Kamila.

Hän varoi kovin herättämästä sitä luuloa, että kannattaisi Umeshin temppuja, ja käsitteli vihanneksia niinmuodoin erittäin ankaran näköisenä.

Mitäpä muuta hän voikaan tehdä kuin tukea avutonta kulkijapoikaa! Hänenkin mielestänsä oli pieni kasvitarhavarkaus mitätön asia verrattuna kodittoman pojan suojantarpeeseen. Koko jutussa oli jotakin liikuttavaa, naissydämeen vetoavaa: hänen tähtensä tuo veitikka oli käynyt kasvitarhoja ryöstämässä ja siten ollut myöhästymäisillään laivasta.

"Eilisestä vanukkaasta on vielä vähän jäljellä, Umesh", sanoi hän, "sen voit syödä. Mutta muista, ettet milloinkaan enää menettele siten."

"Ettekö te syönytkään eilen vanukasta, maammoseni?" kysyi poika katuvaisena.

"Minä en ole siihen niin mielistynyt kuin sinä. Kuulehan nyt, meillä on kaikkea muuta paitsi kalaa. Miten saamme herrallesi hieman kalaa aamiaiseksi?"

"Minä voin toimittaa teille kalaa, maammoseni, mutta tällä kertaa teidän täytyy siitä maksaa."

Kamilan täytyi ryhtyä jälleen nuhtelemaan. "Enpä ole milloinkaan nähnyt sinunlaistasi tuhmaa poikaa, Umesh", sanoi hän yrittäen kurtistaa kauniita kulmiansa. "Olenko minä milloinkaan käskenyt hankkia tavaroita niitä maksamatta?"

Edellisen päivän tapahtumista Umesh oli jollakin tavoin saanut sen käsityksen, että Kamilan oli vaikea saada Rameshilta rahoja. Tästä ja muista syistä hän oli alkanut tuntea vastenmielisyyttä isäntäänsä kohtaan. Suunnitellessaan nälän loitollapitämistä hän niin ollen otti huomioon ainoastaan molemmat riippuvaisuussuhteessa olevat henkilöt, itsensä ja Kamilan. Ramesh ei tullut ollenkaan kysymykseen.

Vihannesten hankkiminen oli verrattain helppo asia, kalan saanti sitävastoin hankalampi. Maailma, joka oli niin järjestetty, ettei voinut rahatta saada pientäkään määrää kalaa ja hapanta kermaa ihailunsa esineelle, tuntui Kamilan nuoresta ihailijasta ankaralta ja tunteettomalta paikalta.

"Jos vain voisitte saada herralta viisi annaa", virkkoi hän arasti, "niin minä voisin toimittaa teille ison karpin, maammoseni."

"Se ei käy päinsä", sanoi Kamila moittivasti. "Minä en voi enää päästää sinua pois laivalta. Jos vielä kerran myöhästyt, niin he eivät ota sinua laivaan."

"Minä en haluakaan lähteä maihin; laivamiehet ovat tänä aamuna saaneet verkkoonsa pari isoa kalaa ja voisivat myydä meille toisen tai osan siitä."

Kamila nouti kohta rupian ja antoi sen pojalle. "Maksa tuosta ja tuo loput takaisin." Umesh toikin kalan, mutta rahasta ei tullut mitään takaisin. "He eivät huolineet rupiaa vähemmästä", ilmoitti hän.

Kamila tiesi, ettei se ollut sananmukaisesti totta, ja virkkoi hymyillen:

"Lähimmässä pysähdyspaikassa meidän täytyy vaihtaa pari rupiaa."

"Epäilemättä", lausui Umesh soveliaan vakaasti, "jos niille näyttää kokonaista rupiaa, on aika vaiva saada siitä jotakin takaisin."

"Totisesti! Tämähän on hyvää!" huomautti hieman myöhemmin Ramesh ryhtyessään murkinoimaan. "Mutta mistä oletkaan tämän saanut? Hei, tuossahan on karpinpää!" Hän kohotti sitä juhlallisesti ilmoille. "Se ei ole unta, ei näköharhaa eikä pettävää kuvittelua, vaan todellinen cyprinus rohitan pää!"

Päivän aamiainen muodostui suureksi menestykseksi. Rameshin vetäydyttyä kannelle lepotuoliin ateriaansa sulattelemaan tuli Umeshin vuoro. Kalamuhennos miellytti häntä siinä määrin, että hän jatkoi aterioimistansa järkkymättä, kunnes Kamilan ilo alkoi muuttua vakavaksi huolestumiseksi. "Älä syö enempää tällä kertaa, Umesh", huudahti hän pelokkaasti, "minä olen säästänyt sinulle osan iltasta varten."

Monet puuhat ja huumorintaju auttoivat Kamilaa huomaamattansa vapautumaan aamuisesta masennuksen puuskasta. Päivä jatkui tasaisesti, ja länteen painuva aurinko pääsi vähitellen kurkistamaan laivankannelle telttakatoksen alitse. Puuskuttavan aluksen yläpuolella auterehti ehtoopäivän helteinen ilma. Kapeita, syysviljan raikkaan vihreyden halki johtavia polkuja astelivat maalaiseukot, ruukku lanteella, matkalla iltakylpyynsä. Kamila puuhaili koko ehtoopuolen valmistellen beteliä, peseytyen, järjestellen hiuksiansa ja vaihtaen vaatteitansa, ja aurinko oli jo ehtinyt painua bambuviidakkojen taakse, jotka osoittivat kyläpaikkoja, ennenkuin hän oli valmis illan askareisiin.

Samoinkuin edellisenä päivänä pysähtyi alus nytkin erääseen säännönmukaiseen laituripaikkaansa. Kamila oli juuri ajatellut, että aamiaisesta jääneet vihannekset riittäisivät vielä illalliseksikin ja ettei olisi paljon keittämisvaivoja, kun Ramesh tuli sanomaan, että oli nauttinut päivälliseksi niin vankan aterian, ettei kaivannut illallista.

"Etkö siis halua syödä mitään", kysyi Kamila surkutellen, "etkö edes hieman paistettua kalaa?"

"En, kiitos", vastasi Ramesh lyhyeen ja lähti pois. Senjälkeen Kamila kumosi maukkaan ruokalajin Umeshin lautaselle.

"Ettekö ole jättänyt mitään itsellenne?" kysyi poika.