Part 7

Dzhogendraa hänen käyttäytymisensä ankarasti närkästytti. Hänestä tuntui sietämättömältä, että Hem pani Rameshin uskottomuuden siinä määrin pahaksensa. Hänen harmistumistansa kiihti se, että isänsä otti osaa sisaren suruun ja että sisar käytti rakkauttansa kilpenä maailmaa vastaan. "Me olemme hänen mielestään kaikin rikoksentekijöitä!" mietti Dzhogendra. "Kun häneen kohdistuva rakkautemme saa meidät tekemään velvollisuutemme ja toimimaan hänen todellisen onnensa hyväksi, niin emme saa yhtään kiitoksen sanaa, vaan esiinnymmepä hänen silmissään väärintekijöinäkin. Isä ei kykene ollenkaan tilannetta vallitsemaan; asiain nykyisellä kannalla ollen hänen ei pitäisi yrittää lohdutella, vaan olisi turvauduttava ratkaisevaan leikkaukseen. Peläten tuottavansa hänelle tuskaa isä vain yhä torjuu hänen luotansa epämieluista totuutta."

"Tiedätkö, taatto, mitä on tapahtunut?" kysyi Dzhogendra ääneen.

"En, mitä sitten?" tiedusteli Annada Babu jännittyneenä.

"Ramesh lähti toissa iltana Goalundon junassa kotiinsa vieden vaimonsa mukanaan. Havaitessaan Akshain olevan junassa hän muutti suunnitelmaansa ja palasi Kalkuttaan."

Hemnalinin käsi vapisi, ja teen kaataminen epäonnistui. Hän istuutui nopeasti tuolillensa.

Dzhogendra loi häneen syrjäsilmäyksen. "Minä en voi käsittää, mitä syytä hänellä oli paeta, koska hän oli jo aikaisemmin nähnyt, että Akshai tietää kaikki. Hänen aikaisempi käytöksensä oli jo kyllin viheliäinen, mutta kerrassaan inhoittavaa on mielestäni se, että mies vielä säikähtää ja pakenee kuin varas. En tiedä, mitä Hem asiasta ajattelee, mutta minä pidän hänen pakoansa riittävänä syyllisyyden todistuksena."

Hemnalini nousi seisaalleen, koko ruumis vapisten. "Minä en tarvitse sinun todistuksiasi", sanoi hän veljellensä, "sinä voit hänet tuomita, jos tahdot, mutta minä en ole hänen tuomitsijansa."

_Dzhogendra_: "Eikö se mies, jonka oli määrä saada sinut vaimoksensa, ollenkaan liikuta meitä?"

_Hemnalini_: "Minä en puhu naimisiinmenosta. Kumoa sinä kihlaus, jos hyväksi näet, mutta älä yritä saada minua horjumaan."

Nyyhkytyksen puuska tukahdutti hänen puheensa; Annada Babu nousi ja painoi hänen kyyneleiset kasvonsa poveansa vasten.

"Tule, kultaseni, mennään yläkertaan." Enempää ei hänkään kyennyt sanomaan.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Höyryalus, johon Ramesh ja Kamila olivat sijoittuneet, lähti Goalundosta oikeaan aikaan. Ketään muita ensimmäisen tai toisen luokan matkustajia ei ollut, ja Ramesh otti haltuunsa erään hytin sijoittaen sinne heidän tavaransa.

Kamila nautti aamujuomakseen maitoa ja istuutui sitten avoimelle hytinovelle ihailemaan alativaihtuvaa virran näkymöä.

"Tiedätkö, minne olemme menossa, Kamila?" kysyi Ramesh.

"Kotiin", vastasi Kamila.

_Ramesh_: "Sinähän et halua sinne lähteä, ja niinpä emme lähdekään."

_Kamila_: "Luovuitko siitä ajatuksesta minun tähteni?"

_Ramesh_: "Luovuin."

"Miksi teitkään niin?" kysyi Kamila nyreissään. "Sinun ei olisi tarvinnut välittää satunnaisesta sanastani. Sinä loukkaannut kovin helposti."

Ramesh hymyili. "Minä en ole ollenkaan loukkaantunut. Minun ei tee itsenikään mieli lähteä kotiin."

"Mihin me siis matkustamme?" tiedusteli Kamila jännittyneenä.

_Ramesh_: "Me matkustamme länteen." Kamilan silmät suurenivat, kun hän tuon kuuli. Millainen merkityksen runsaus onkaan sanassa "länsi" niille, jotka ovat tottuneet kotona kyyhöttämään! Pyhiä lippaita, voimistuttavaa ilmaa, uusia paikkakuntia, uusia nähtävyyksiä, vanhojen kuninkaiden ja keisarien jättämiä muistomerkkejä, ihmeellisiä temppeleitä, satuja ja sankari-ajan tarinoita!

"Mihin paikkoihin me matkustamme?" kysyi Kamila iloisen kiihtymyksen valtaamana.

"En ole vielä päättänyt. Me sivuutamme Monghirin, Patnan, Dinapurin, Buksarin, Ghazipurin ja Benaresin, ja jossakin näistä paikoista meidän täytyy astua maihin." Toiset noista nimistä olivat Kamilalle tutut, toiset eivät, mutta hänen mielikuvituksensa loimahti heleään lieskaan Rameshin niitä luetellessa.

"Sepä hauskaa!" huudahti hän käsiänsä taputtaen.

"Hauskuus tulee myöhemmin", virkkoi Ramesh. "Sitä ennen meidän on pidettävä huolta siitä, että saamme jotakin syödäksemme. Et kai halua käydä laivamiesten kanssa aterioimaan!"

"Taivas varjelkoon! Enpä suinkaan!" huudahti Kamila kauhistunein ilmein.

_Ramesh_: "Mitä siis teemmekään?"

_Kamila_: "Minä keitän."

_Ramesh_: "Osaatko sinä keittää?"

Kamila alkoi nauraa: "Mitä minusta ajatteletkaan? Osaanko keittää? Millaisena pikku houkkiona minua pidätkään! Minähän pidin enon luona huolen kaikesta keittämisestä."

Ramesh ryhtyi puolustautumaan. "Minun ei olisi pitänyt kysyä siten. Mutta nyt olisi parasta hankkia tarvittavat tavarat." Hän lähti ja palasi aivan pian tuoden rautaisen keittolieden. Eikä siinä kyllin. Laivalla oli eräs Umesh-niminen nuorukainen kajastha- eli kirjoittajakastia, jota korkeampi Bengalissa on ainoastaan bramaanien kasti; Ramesh otti hänet Kamilan keittiöapulaiseksi lupaamalla määrätyn päivärahan ja vapaan matkan Benaresiin.

"Mitä saammekaan aamiaiseksi, Kamila?" kysyi hän sitten.

"Mitä voit erinomaista odottaa, kun tuot minulle vain riisiä ja palkohedelmiä? Tänään syömme _kedzhri_-aamiaisen."

Kamilan ohjeiden mukaan Ramesh hankki laivamiehiltä hieman mausteita. "Mitä luulet minun nyt näillä tekevän?" kysyi Kamila, jota toisen keittotaidollinen tietämättömyys kovin huvitti. "Enhän voi niitä hienontaa, ellei minulla ole huhmaria ja survinta! Oletpa tosiaankin mainio!"

Ramesh piti saadun nuhteen hyvänänsä ja riensi hakemaan vaadittuja kojeita. Hän ei tosin löytänyt juuri sitä, mitä tahtoi, mutta hänen onnistui sentään saada laivamiehiltä lainaksi malminen petkel ja huhmarintapainen. Sellaisiin välineisiin Kamila ei ollut tottunut, mutta hänen täytyi niihin tyytyä. Ramesh ehdotteli mausteiden hienontamista jätettäväksi jonkun toisen tehtäväksi, mutta Kamila ei ottanut ehdotusta kuulevaan korvaansa, vaan ryhtyi itse innokkaasti työhön. Outojen kojeiden kanssa taisteleminen huvitti häntä tavattomasti; hän vain nauroi, kun maustejyväset sinkoilivat joka suuntaan. Hilpeys tarttui Rameshiinkin: hän nauroi toisen keralla.

Mausteiden hienontamisesta aiheutuneen välikohtauksen jälkeen Kamila sonnusti hameensa ja erotti itsellensä erään kulmauksen keittiöksi. Iso saviruukku, jonka he olivat tuoneet Kalkuttasta mukanansa säilyttäen siinä makeisia, kelpasi keittoastiaksi. Asetettuansa sen liedelle Kamila kehoitti Rameshia kylpemään luvaten sillä aikaa valmistaa aamiaisen. Ramesh teki työtä käskettyä, ja hänen palattuansa ruoka tosiaankin oli valmis. Lähin pulma oli siinä, ettei ollut tietoa lautasista.

Ramesh rohkeni ehdottaa, että he lainaisivat jonkin kulhon muhamettilaisilta laivamiehiltä, mutta Kamilaa ajatus kauhistutti, vaikka Ramesh kaikessa hiljaisuudessa tunnusti, ettei hän niin menetellen loukkaisi ensimmäistä kertaa hindulaisia puhtaussääntöjä.

"Tehtyä et voi saada tekemättömäksi", selitti Kamila, "mutta älä menettele enää milloinkaan siten. Minä en voi sitä sietää." Samassa hän otti keittoastian lattean kannen, puhdisti sen perinpohjin ja asetti hänen eteensä. "Tänään sinun täytyy käyttää tätä; hankitaan tuonnempana jotakin parempaa, jos käy päinsä."

Ramesh nouti vettä, huuhteli puhtaaksi kappaleen laivan kantta ja istuutui aterioimaan mielissään siitä, että oli noudattanut säädettyjä seremonioita.

Hän oli tuskin ehtinyt nauttia pari suupalaa, kun jo huudahti: "Kuulehan, sinä olet mainio keittäjä!"

"Älä huoli tehdä pilkkaa!" torjui Kamila hämmentyneenä.

"Minä en tee pilkkaa; saat itse nähdä, kun tulee vuorosi." Ramesh oli aivan pian tyhjentänyt lautasensa ja vaati lisää. Kamila antoi hänelle tällä kertaa melkoista enemmän.

"Mitä teetkään?" huudahti Ramesh. "Jääkö sinulle itsellesi riittämään asti?"

"Jää kyllä; täällä on miten paljon hyvänsä." Kamila oli kovin iloissaan, kun näki, kuinka hyvältä ruoka Rameshista maistui.

"Mistä sinä nyt saat lautasen?" kysyi Ramesh sitten.

"Kannesta tietenkin", vastasi Kamila, vilpittömästi uskoen, että saisi aviovaimona käyttää miehensä lautasta.

"Ei, sitä et saa tehdä!" huudahti Ramesh kauhistuneena,

"Miksi ei?" kysyi Kamila ihmeissään.

"Ei, se ei käy päinsä."

"Käypä tietenkin; minä tiedän, mitä teen. Mutta mistä syöt sinä, Umesh?"

"Tuolla alhaalla on sokerileipuri, jolta voin saada pari _sal_-lehteä lautasekseni", vastasi Umesh.

"Jos aiot käyttää tuota kantta", huomautti Ramesh vieläkin, "niin annahan minun ainakin se kunnollisesti huuhdella."

"Mitä joutavia!" vastasi Kamila torjuen hänen auliutensa.

Vähän ajan kuluttua hän huudahti: "Sinä et olekaan tuonut betelpähkinöitä, joten en voi valmistaa sinulle mitään pureksittavaa."

"Alhaalla on mies, joka myy niitä", huomautti Ramesh, ja niin tulivat vaatimattomat tarpeet pian tyydytetyiksi. Mutta Rameshin mieltä askarruttivat levottomuutta herättävät ajatukset. "Miten ihmeessä saankaan hänen päästänsä lähtemään sen ajatuksen, että me olemme mies ja vaimo?" kysyi hän itseltänsä.

Kamila oli aivan valmis omaksumaan emännän tehtävät odottamatta mitään enempää apua tai opetusta toisilta, sillä hänen elämänsä enon luona oli ollut alinomaista keittämistä, lasten vaalimista ja siivousta. Hänen siisteytensä, taitavuutensa ja raikas hilpeytensä ihastuttivat Rameshia, mutta samalla häntä ahdistivat kiduttavat kysymykset: Millaiseksi tulisikaan heidän suhteensa muodostumaan? Mahdotonta oli pitää hänet luonansa ja yhtä mahdottomalta tuntui lähettää häntä poiskin. Miten olikaan vedettävä rajaviiva heidän jokapäiväisessä seurustelussaan? Jos Hemnalini olisi mukana, olisi kaikki aivan yksinkertaista! Mutta se oli mahdotonta, ja mitään muuta pelastuskeinoa ei näissä vaikeuksissa näyttänyt olevan. Vihdoin Ramesh päätti lopettaa salaamisen: Kamilan piti saada tietää koko totuus.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Varhain iltapäivällä alus iskeytyi hiekkasärkkään. Sitä yritettiin irroittaa, mutta turhaan: se oli vielä illallakin karilla. Korkeasta tulvavetten uurtelemasta rantatörmästä painui tasaisesti kohti vesirajaa leveä hietikko, joka oli täynnä vesilintujen jalanjälkiä.

Kylän tytöt, jotka olivat suurin parvin saapuneet virran rantaan täyttämään ruukkunsa vielä kerran ennen pimeän tuloa, loivat alukseen uteliaita silmäyksiä, toiset arastellen harsojensa lomitse, rohkeammat sellaisesta varovaisuudesta välittämättä.

Rantatörmällä hyppi ja kirkui joukko poikaviikareita pilkaten voimatonta Leviathania, joka tavallisesti höyrysi heidän ohitsensa kopeasti, nokka pystyssä.

Aurinko painui hieta-aavikon taakse. Ramesh nojasi laivanpartaaseen katsellen virran yli lännen taivasta, jota laskevan auringon viimeiset säteet valaisivat, kun Kamila astui keittiökulmauksestansa, pysähtyi hytin ovelle ja yskähti herättääkseen Rameshin huomiota. Kun Ramesh ei kääntänyt päätänsä, hän otti avainkimppunsa ja kolisteli sillä ovea. Hänen täytyi kolistella kovasti, ennenkuin Ramesh kääntyi, näki hänet ja asteli hänen luoksensa toiselle puolelle laivankantta.

"Tuollako tavalla sinä minua kutsut?" kysyi Ramesh.

"Ei johtunut mieleeni mitään muuta keinoa."

"Miksi sitten luulet vanhempieni antaneen minulle nimen, ellei sitä varten, että sitä käytettäisiin? Miksi et huuda 'Ramesh'! jos minulta jotakin tahdot?"

Jälleen huonoa pilaa! Eihän hindulainen vaimo milloinkaan puhuttele miestään nimeltä! Kamilan kasvojen puna kilpaili iltaruskon kanssa. "Minä en tiedä, mitä tarkoitat!" huudahti hän kääntäen päänsä toisaanne. "Illallinen on muuten valmiina; on parasta, että syöt sen heti, kun et ole saanut mitään kunnollista aamiaiseksi."

Raikas tuulenhenki oli kiihtänyt Rameshin ruokahalua, mutta hän ei maininnut asiasta mitään Kamilalle, koska pelkäsi hänen arvioivan rajoitetut varansa liian suuriksi. Kamilan omasta aloitteestaan ilmoittaessa illallisen olevan valmiina Rameshin ilo ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertainen tunne. Se ajatus, että pääsisi tyydyttämään ruumiillista nälkäänsä, tosin aiheutti välitöntä ennakkomielihyvää, mutta lisäksi tuli se ilahduttava tietoisuus, että joku oli häntä ajatellut ja että ystävällinen olento oli puuhaillut; hänen hyväksensä. Viimeksimainitun tekijän olemassaoloa hän ei voinut itseltänsä salata, mutta samalla hänen täytyi tunnustaa se epämieluisa totuus, että tämä hänen hyvinvoinnistansa huolehtiminen, miten suuressa arvossa hän sitä pitikin, perustui harhaluuloon. Niinpä hän astuikin hyttiin huoaten ja alakuloisen näköisenä.

Hänen ilmeensä ei jäänyt Kamilalta havaitsematta. "Sinunpa ei näytäkään tekevän mieli illallista", sanoi hän ihmeissään. "Minä ajattelin, että olet nälissäsi. Olen pahoillani, jos ajoin sinut sisään vastoin tahtoasi."

Ramesh paneutui heti hilpeäksi. "Et sinä minua sisään ajanut, sen teki oma ruokahaluni. Jos vieläkin helistät avaimiasi niin äänekkäästi herättääksesi huomiotani, niin saat piankin nähdä ahmatin hyökkäävän aterialle."

"Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten ympärillensä silmäillen, "enhän näe tässä mitään syötävää. Olen nälkäinen aivan riittämään asti, mutta tällaista minä kumminkaan en kykene sulattamaan!" Samassa hän viittasi vuodevaatteisiin ja hytinsisustukseen. "Sellaiseen muonaan minä en ole tottunut."

Kamila helähti nauramaan. Puuskan ohimentyä hän sanoi: "Merkillistä, ettet nyt voi yhtään odottaa! Auringonlaskua katsellessasi et näyttänyt tietävän mitään nälästä enempää kuin janostakaan. Ruokahalusi luullakseni heräsi aivan äkkiä, kun sinua kutsuin. Hyvä, odotahan hetkinen, niin tuon iltaruokasi."

"Kehoitanpa sinua liikkumaan ketterästi; saat syyttää itseäsi, jos sänkyvaatteet ovat sill'aikaa hävinneet."

Leikkipuhe ei näyttänyt toistumisesta ollenkaan kärsivän: Kamila joutui jälleen ankaran naurunpuuskan valtoihin. Hänen hopeinen äänensä kaikui vielä hytissä, kun hän oli lähtenyt illallista hakemaan. Hänen käännyttyään menemään Rameshin teeskennelty hilpeys hävisi heti, ja äskeinen synkeys astui sen sijaan.

Kamila tuli pian takaisin, mukanansa _sal_-lehdillä peitetty kulho. Hän laski sen vuoteeseen ja pyyhki lattian puhtaaksi hameensa helmalla.

"Mitä teetkään?" huudahti Ramesh.

"Se ei haittaa, minähän joka tapauksessa kohta vaihdan vaatteet." Samassa hän otti pois lehdet ja tarjosi Rameshille maukkaita ohukaisia ja vihanneksia.

"Mitä ihmettä!" huudahti Ramesh. "Mistä saitkaan ohukaisia?"

Kamila ei halunnut heti ilmaista salaisuuttansa. "Koeta arvata!" kehoitti hän salaperäisen näköisenä.

Ramesh kävi käsiksi ohukaisiin samalla esittäen niiden alkuperää koskevia haaveellisia arvailuja. Kun hän vihdoin arveli Aladdinin, _Tuhannen ja yhden yön_ ihmelamppunuorukaisen, lähettäneen jonkin hengen tuomaan ne tulikuumina Belutsistanista, niin Kamilalta loppui kärsivällisyys, hän kääntyi pois ja uhkasi olla kerrassaan sanomatta, ellei Ramesh lakkaisi typeryyksiä latelemasta.

"Lakkaanhan minä", suostutteli Ramesh. "Sanohan, miten asian laita on. Minä en tosiaankaan voi arvata, mistä olet keskellä virtaa saanut ohukaisia, mutta joka tapauksessa ne ovat erinomaisia." Hän osoittikin havainnollisesti, kuinka paljon voimakkaampi hänen oli ruokahalunsa kuin tiedonjanonsa.

Seikka oli seuraavanlainen. Aluksen ollessa karilla Kamila oli lähettänyt Umeshin lähimpään kylään täydentääkseen jälleen varastojansa. Hänellä oli vielä pari rupiaa niitä taskurahoja, jotka Ramesh oli antanut jättäessään hänet kouluun, ja ne hän nyt uhrasi jauhoihin ja voihin. "Mitä haluat ostaa itsellesi?" kysyi hän Umeshilta.

"Maammoseni, minä näin kylässä maitomyymälässä hyvää hapanta kermaa. Hytissä meillä on banaaneja yllin kyllin, ja jos saisin vähän riisijauhoja, voisin valmistaa itselleni hienon vanukkaan."

Kamila suhtautui myötätuntoisesti nuoren herkkusuun suunnitelmiin. "Onko sinulla vielä rahaa, Umesh?" kysyi hän.

"Ei yhtään, maammoseni."

Se oli kiperä juttu, sillä Kamila arasteli mennä suoraan pyytämään rahaa Rameshilta. Hieman harkittuansa hän sanoi: "Ellet nyt tänään saakaan vanukastasi, niin onhan meillä ohukaisia. Tule nyt auttamaan minua taikinan valmistuksessa."

"Entä se hapan kerma, maammoseni?"

"Kuulehan, Umesh, odota siksi, kunnes isäntäsi tulee illalliselle, ja sano hänelle sitten, että tarvitset rahoja ostoksiin."

Rameshin parhaillaan aterioidessa ilmaantui Umesh, jäi seisomaan ja kynsi huolestuneena korvallistansa.

Rameshin katsahtaessa häneen hän sopersi: "Tulin kysymään sitä rahaa ostoksia varten, maammoseni."

Rameshille selvisi äkkiä, että henkilö, joka ei halua maksaa, ei saa mitään syödäksensä, ellei hänellä ole hallussaan Aladdinin taikalamppua.

"Sinullahan ei tietenkään ole rahaa, Kamila!"

Kamila tunnusti vaieten puutteensa, ja illallisen jälkeen Ramesh antoi hänelle pienen lippaan huomauttaen: "Sinun olisi parasta toistaiseksi säilyttää rahojasi ja arvoesineitäsi tässä."

Oivaltaen varsin hyvin, että olosuhteiden pakko nyt sälytti Kamilan harteille talouden koko taakan, hän palasi laivankaiteen ääreen katselemaan, kuinka lännen taivaan viimeinenkin valo häipyi olemattomiin.

Umesh valmisti itselleen vanukkaan riisijauhoista, happamasta kermasta ja banaaneista Kamilan istuessa vieressä kysellen hänen elämänsä kohtaloita.

Äitipuolen vallitsemassa kodissa poika oli ollut vihapito, oli paennut ja matkusti nyt Benaresiin, missä asui eräs hänen äitinsä sukulainen.

"Jos sallitte minun jäädä luoksenne, maammoseni, niin ei tee mieleni lähteä minnekään muualle", sanoi hän lopuksi.

Se lapsellinen luottavaisuus, jota poika osoitti puhutellessaan häntä "maammoseksensa", valveutti tytön sydämen syvyydessä äidin vaistot.

"Päätetty asia, Umesh", sanoi hän rohkaisevasti, "sinä lähdet meidän mukaamme."

VIIDESKOLMATTA LUKU

Rantaäyrästä reunustava pensaikko näytti myöhäisen illan kellervän viitan tummalta päärmeeltä. Ankat, jotka olivat päiväkauden oleskelleet ruokapaikoillansa, palasivat sankkenevan pimeän suojassa yösijoillensa hietasärkkien välillä sijaitseviin lammikkoihin. Varikset olivat vetäytyneet yöpuullensa ja painuneet äänettömiksi. Kaikki venheet olivat hakeutuneet rantaan, lukuunottamatta erästä isoa alusta, jota hitaasti hinattiin vastavirtaan ja joka kynti tyyneen kullanvihertävään pintaan tumman juovan.

Ramesh vei ruokotuolin peränpuolelle ja istui siellä kapean kuunsirpin heikossa valossa. Läntisellä taivaalla yön varjot sulkivat syliinsä illan viimeisen kultaisen kajasteen, ja kuutamon loihtuisassa valossa näytti maan kamara sulavan kevyeksi sumuksi. Ramesh kuiskaili itsekseen "Hem, Hem", ja rakastettu nimi kietoutui sanomattoman suloisesti hänen sydämensä ympärille. Pelkkä nimen kuiskaaminen loihti esiin kadotetun rakastetun katseen, joka ikäänkuin sumun halki suuntautui häneen sanomattoman hellänä ja samalla surunvoittoisena. Rameshia puistatti, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.

Viimeksikuluneiden kahden vuoden kokemukset siirtyivät näkynä hänen silmiensä ohi. Hän palautti mieleensä ensimmäisen kohtauksen. Eipä hän ollut silloin aavistanut, kuinka kohtalokkaaksi tuo päivä hänelle muodostui! Dzhogendra oli vienyt hänet mukanaan kotiinsa, ja ujo nuorukainen oli kovin hämillänsä nähdessään Hemnalinin istumassa teepöydän päässä. Vähitellen hänen arkuutensa hävisi, ja hän alkoi viihtyä hyvin uudessa seurassa. Lähemmin tutustuttuaan hän kääntyi runolliseksi ja näki Hemnalinissa kaikkien lukemiensa rakkausrunoelmien esineen. Hän alkoi salaa ylpeillä rakastumisestansa ja sääli niitä tovereitansa, joiden täytyi tutkintojansa varten tutkia rakkauslauluja hänen sitävastoin kokiessa rakkautta elävänä todellisuutena.

Siinä muistellessaan hän oivalsi olleensa noina aikoina vain rakkauden esikartanoissa. Vasta kun näkymölle ilmaantui Kamila tehden hänen elämänsä ongelman ratkaisemattomaksi, vasta silloin, ristiaallokossa, hänen rakkautensa sai oikean muotonsa ja muuttui eläväksi todellisuudeksi.

Ramesh antoi pään painua käsien varaan siinä miettiessään. Hänen eteensä levisi elämä, elämä täynnä kyltymätöntä rakkauden kaipausta, sellaisen olennon elämä, joka on kietoutunut paulaan ja suotta ponnistelee siitä vapautuakseen. Eikö hän kykenisi paulaa rikkomaan, jos keräisi voimansa valtavaan yritykseen?

Kohottaessaan päänsä ankaran päättäväisesti hän näki Kamilan, joka seisoi aivan lähellä, kädet toisen ruokotuolin selustalla. Rameshin äkkinäinen liike sai hänet säpsähtämään. "Sinä varmaan nukuit, ja minä sinut herätin!" huudahti hän ja kääntyi katuvaisena menemään, kun Ramesh samassa kutsui hänet takaisin. "Älä ole milläsikään, Kamila, minä en nukkunut. Tulehan tänne istumaan; minä kerron sinulle tarinan."

Toivo saada kuulla tarina ihastutti Kamilaa; hän veti istuimensa aivan lähelle ja sijoittautui siihen. Ramesh oli päättänyt ilmaista hänelle koko totuuden, mutta hänestä tuntui siltä, että isku muodostuisi liian ankaraksi, jos hän tekisi tunnustuksensa ihan valmistelematta. Siksipä hän kehoittikin Kamilaa kuuntelemaan tarinaa.

"Olipa kerran eräs Radzhputien heimo", aloitti hän, "ja se heimo -- --"

"Milloin tämä tapahtui?" tiedusteli Kamila.

"Onko siitä jo hyvinkin pitkä aika?"

"On kyllä, hyvin pitkä; sinä et ollut silloin vielä syntynytkään!"

_Kamila_: "Mutta sinä tietenkin olit! Sinähän oletkin koko vanhus, eikö totta? No, jatkahan!"

_Ramesh_: "Nämä Radzhputit noudattivat omituista tapaa. Kun joku heistä oli menossa naimisiin, niin hän ei lähtenyt morsiamen luo, vaan lähetti miekkansa. Vihkimismenot toimitettiin miekan ollessa sulhasen sijaisena, ja sitten saapui morsian Radzhputien taloon ja tuli asianmukaisesti naitetuksi."

_Kamila_: "Sepä tosiaankin oli merkillinen tapa!"

_Ramesh_: "En minäkään sitä oikein käsitä, mutta eipä asiaa käy muuksi muuttaminen. Se kuuluu tarinaan. Näetkös, nuo Radzhputit katsoivat arvoonsa soveltumattomaksi lähteä henkilökohtaisesti morsiamen taloon. Se kuningas, josta tarina kertoo, kuului samaan heimoon Eräänä päivänä hän -- --"

_Kamila_: "Sinä et ole sanonut, minkä maan kuningas hän oli."

_Ramesh_: "Hän oli Maduran kuningas; eräänä päivänä hän -- --"

"Sanohan ensin hänen nimensä", virkkoi Kamila, joka tahtoi kuulla kaikki oikeassa järjestyksessä eikä halunnut ilman muuta hyväksyä mitään. Jos Ramesh olisi tämän aavistanut, niin hän olisi valmistautunut paremmin. Nyt hän huomasi, että miten halukas Kamila olikin tarinaa kuulemaan, hän ei kumminkaan suostuisi minkään yksityiskohdan poisjättämiseen.

"Hänen nimensä oli Randzhit Singh", jatkoi Ramesh hieman epäröityänsä.

"Randzhit Singh, Maduran kuningas", toisti Kamila; "no jatkahan!"

_Ramesh_: "Eräänä päivänä kuningas kuuli vaeltavalta laulajalta, että eräällä toisella kuninkaalla, hänen heimolaisellansa, oli erinomaisen kaunis tytär."

_Kamila_: "Minkä maan kuninkaalla?"

_Ramesh_: "Voimmehan otaksua, että hän oli Kondzheveramin kuningas."

_Kamila_: "Miksi sen otaksuisimme? Eikö hän todellisuudessa ollutkaan Kondzheveramin kuningas?"

_Ramesh_: "Olipa tietenkin! Haluatko tietää hänenkin nimensä? Hänen nimensä oli Amar Singh."

_Kamila_: "Tytön, hänen erinomaisen kauniin tyttärensä nimeä sinä et ole minulle vielä sanonut."

_Ramesh_: "Ikävä kyllä en tullut huomanneeksi Hänen nimensä oli -- hänen nimensä oli -- niin, hänen nimensä oli Tshandra -- --"

_Kamila_: "Merkillistä, miten helposti unohdat asioita. Olithan unohtanut minunkin nimeni!"

_Ramesh_: "Kun siis Audhin kuningas oli kuullut sen vaeltavalta laulajalta -- --"

_Kamila_: "Mikä se Audhin kuningas on? Sinähän puhuit Maduran kuninkaasta!"

_Ramesh_: "Et suinkaan luule hänen olleen yhden ainoan valtakunnan kuninkaana! Hän oli sekä Audhin että Maduran kuningas."

_Kamila_: "Kuningaskunnat kai sijaitsivat vierekkäin?"

_Ramesh_: "Ihan naapuruksia ne olivat."

Kertomuksen edetessä valpas Kamila keksi lisää ristiriitoja, mutta lopulta Rameshin onnistui ne kaikki hälventää, joten hän voi kutoa seuraavan tarinan:

"Randzhit Singh, Maduran kuningas, toimitti lähettilään Kondzheveramin kuninkaan luo pyytämään hänelle prinsessaa puolisoksi. Amar Singh, Kondzheveramin kuningas, suostui mielellään ehdotukseen.

"Sitten lähti Indradzhit Singh, Randzhit Singhin nuorempi veli, sotajoukkoinensa Amar Singhin valtakuntaan liehuvin lipuin, rumpujen ja torvien ankarasti pauhatessa, ja leiriytyi kuninkaalliseen puistoon. Kondzheveramin kaupunki vietti suuren juhlan iloisen tapahtuman kunniaksi.