Part 20

Vihdoin saavuttiin Moghalseraihin, mutta junanvaihdon mylläkkä ja tungeksivat ihmiset näyttivät Kamilasta epätodellisilta kuin unennäkö. Hän asteli konemaisesti junasta toiseen.

Mirutin juna oli juuri lähtemässä, kun Kamila ihmeekseen kuuli tutun äänen huudahtavan: "Maammoseni!" Hän kääntyi katsomaan ja näki asemasillalla Umeshin. Hänen kasvonsa kirkastuivat ilosta.

"Sinäkö, Umesh!" huudahti hän.

Umesh avasi vaununoven, ja samassa hetkessä oli Kamila hänen luonansa asemasillalla. Umesh heittäytyi ylen kunnioittavasti hänen eteensä -- kosketti kädellään Kamilan jalkoja ja sitten omaa otsaansa. Hänen koko kasvonsa olivat ilon irveessä.

Samassa junailija löi vaununoven kiinni.

"Mitä teetkään?" kirkui Nabinkali Kamilalle. "Juna lähtee! Astu sisään, astu sisään!" Mutta Kamila ei ottanut hänen huutojansa kuuleviin korviinsa.

Veturi vihelsi, ja juna puhkui hitaasti pois asemalta.

"Mistä sinä tulet, Umesh?" kysyi Kamila.

"Ghazipurista."

"Ovatko siellä kaikki terveinä? Kuinka setä voi?"

"Hän voi aivan hyvin."

"Entä sisareni Sailadzha?"

"Hän itkee silmät päästänsä, maammoseni."

Kamilan silmiin tulvahtivat kyynelet.

"Kuinka Umi voi?" kysyi hän sitten. "Muistaako hän vielä tätinsä?"

_Umesh_: "Hän ei suostu aamuisin milloinkaan juomaan maitoansa, ellei saa ranteisiinsa teidän lahjoittamianne renkaita. Ne saatuansa hän kohottaa kätensä ja huutaa: 'Täti on mennyt ta-ta!' ja hänen äitinsä itkee aina sen kuullessaan."

_Kamila_: "Miksi olet tänne lähtenyt?"

_Umesh_: "Olo kävi ikäväksi Ghazipurissa; senvuoksi lähdin pois."

_Kamila_: "Minne aiot mennä."

_Umesh_: "Minä lähden teidän kanssanne, maammoseni."

_Kamila_: "Mutta minulla ei ole yhtään rahaa."

_Umesh_: "Se ei haittaa. Minulla on."

_Kamila:_ "Mistä sitä olet saanut?"

_Umesh_: "Minulla on vielä ne viisi rupiaa, jotka minulle annoitte." Sanojensa vahvisteeksi hän veti rahat esiin.

_Kamila_: "No, tulehan sitten, Umesh, lähdetään Benaresiin. Mitä arvelet, saatko matkaliput meille molemmille?"

"Tietysti." Ei kestänyt kauan, kun hän jo palasi liput mukanansa.

Juna seisoi asemalla. Umesh vei Kamilan paikallensa ja sanoi hänelle matkustavansa viereisessä osastossa.

"Mihin nyt menemme?" kysyi Kamila, kun he astuivat junasta Benaresissa.

"Älkää olko huolissanne, maammoseni! Minä vien teidät oikeaan paikkaan."

"Oikeaan paikkaan, tosiaankin!" huudahti Kamila. "Mitä sinä Benaresista tiedät?"

"Minä tunnen sen varsin hyvin. Saattepahan nähdä, minne teidät vien."

Hän saatteli Kamilan vuokra-ajurin rattaille ja istui itse ajomiehen viereen. Rattaat pysähtyivät erään talon edustalle, ja Umesh ilmoitti: "Tässä teidän on astuttava vaunuista."

Kamila astui alas ja seurasi Umeshia taloon, missä poika huusi jollekin näkymättömissä olevalle henkilölle: "Hei, kuulkaahan, isoisä, oletteko siellä?"

Sivuhuoneesta kuului vastaus: "Sinäkö siellä, Umesh? Mistä tuletkaan?"

Seuraavana hetkenä ilmaantui näkyviin itse setä Tshakrabartti, piippu kädessä, ja Umeshin kasvot olivat pelkkää leveätä hymyä.

Ylen hämmästyneenä Kamila kumarsi syvään Tshakrabarttille. Kului vähän aikaa, ennenkuin ukko jälleen kykeni puhumaan, ja sitten hän ei ollenkaan tajunnut mitä sanoi tai minne piippunsa kädestään laski.

Vihdoin hän tarttui Kamilan leukaan, kohotti hänen ujoja kasvojansa ja virkkoi: "Pikku tyttöni on palannut luokseni. Tulehan yläkertaan, kultaseni." Samassa hän huusi: "Saila! Saila! Tulehan katsomaan kuka täällä on!"

Sailadzha riensi huoneestansa ulkokuistikolle ja seisoi portaitten yläpäässä Kamilan heittäytyessä hänen eteensä koskettaen hänen jalkojansa. Sailadzha kiiruhti syleilemään karkulaista ja suuteli hänen otsaansa.

Kyynelet tulvivat poskille hänen huudahdellessaan: "Kultaseni, rakkaani! Kuinka saatoitkaan meidät jättää! Etkö tietänyt, että se murtaisi sydämemme?"

"Älähän huoli, Saila", virkkoi setä, "katso mieluummin, että hän saa jotakin aamiaiseksensa." Samassa syöksähti esiin Umi heiluttaen käsiänsä ja riemuissaan huudahdellen: "Täti! Täti!"

Kamila sieppasi hänet syliinsä, painoi hänet poveansa vasten ja suuteli häntä suutelemistaan. Kamilan epäjärjestyksessä olevat hiukset ja kehnot vaatteet huolestuttivat Sailadzhaa. Hän veti Kamilan mukaansa auttaakseen hänet parempaan asuun, valmisti hänelle kylvyn ja antoi omat parhaat vaatteensa.

"Et ole varmaankaan nukkunut hyvin viime yönä", virkkoi hän. "Kas, kuinka silmäsi ovat väsyneet. Olisi parasta, että menisit makuulle, kunnes saan aamiaisesi valmiiksi."

"Ei, _didi_, monet kiitokset. Tahtoisin mieluummin lähteä kanssasi keittiöön." Niin menivät ystävykset yhdessä keittoastiainsa luo.

Kun-setä oli päättänyt noudattaa Akshain neuvoa ja matkustaa Benaresiin, oli Sailadzha vaatinut päästä mukaan.

"Mutta eihän Bipinin loma ole vielä alkanut", oli setä huomauttanut.

"Se ei haittaa; hän saa jäädä kotiin. Onhan täällä äiti; hän kyllä pitää Bipinistä hyvää huolta." Ensimmäisen kerran Sailadzha erosi vapaaehtoisesti miehestänsä.

Sedän oli ollut pakko myöntyä, ja tytär oli lähtenyt hänen mukaansa. Astuessaan Benaresissa junasta he näkivät Umeshinkin matkustajien joukossa ja kysyivät kumpikin häneltä, mitä hänen mieleensä oli johtunut, kun oli hänkin lähtenyt matkaan. Kävi ilmi, että syy oli sama kuin heidänkin. Mutta koska Umesh oli Ghazipurissa välttämätön apumies, tiesivät he hyvin, että äiti oli kovin pahoillaan hänen poistumisensa vuoksi. Isä ja tytär kokivat niinmuodoin yhteisin voimin saada hänet palaamaan ja onnistuivatkin vihdoin. Lukija jo tietää, mitä sitten seurasi. Umesh, jolle olo Ghazipurissa, missä Kamilaa ei ollut, kävi sietämättömäksi, käytti tilaisuutta hyväkseen eräänä aamuna, kun hänet oli lähetetty torille ostoksille. Hän oli karannut rahoinensa Gangesin yli rautatieasemalle. Setä oli julmistunut saatuaan kuulla karkaamisesta, mutta myöhemmät tapaukset osoittivat, että syyllinen tuskin ansaitsi moitteitansa.

VIIDESKUUDETTA LUKU

Akshai saapui päivän kuluessa Tshakrabarttin luo, mutta hänelle ei ilmoitettu mitään Kamilan paluusta, sillä setä oli ehtinyt huomata, ettei Akshai erikoisesti Rameshista pitänyt.

Kukaan ei kysynyt Kamilalta, miksi hän oli paennut tai missä hän oli niin kauan viipynyt; tuntuipa kerrassaan siltä, kuin hän olisi seurannut perhettä matkalla Benaresiin. Ainoastaan Umin hoitajatar, Latshmania, aikoi esittää hänelle lempeitä nuhteitansa, kun setä samassa työnsi hänet syrjään ja kehoitti olemaan asiaa mainitsematta.

Sailadzha vaati Kamilaa kanssansa nukkumaan sen yön. Hän kietoi käsivartensa Kamilan kaulaan, puristi hänet rintaansa vasten ja silitteli hellästi hänen tukkaansa. Hyväilevä kosketus oli sanaton kehoitus: Kamilan piti ilmaista murheellinen salaisuutensa.

"Mitä te kaikki ajattelittekaan, _didi_?", kysyi Kamila. "Ettekö olleet vihaiset minulle?"

"Emmehän toki niin tuhmia olleet, että olisimme sinulle vihoitelleet", vastasi Saila. "Me tiesimme, ettet olisi milloinkaan ryhtynyt niin kamalaan tekoon, jos sinulla olisi vielä ollut jokin muu keino jäljellä. Ainoastaan se ajatus, että taivas oli määrännyt sinulle sellaisen kärsimyksen, sai meidät murheellisiksi. Kuinka käsittämätöntä, että rangaistuksen piti kohdata sinua, joka et missään tapauksessa voinut olla vikapää!"

"Haluatko kuulla koko tarinan, _didi_?" kysyi Kamila.

"Haluanpa tietenkin, kultaseni", vastasi Saila hellästi.

"En tiedä, miksi en voinut jo ennen sitä sinulle kertoa; minulla ei ollut silloin aikaa harkita asioita loppuun asti. Se tuli niin äkillisenä iskuna, että ajattelin olevan mahdotonta enää katsoa teitä silmiin. Minulla ei ole äitiä eikä sisarta, _didi_, mutta sinä olet minulle sekä äiti että sisar, ja senvuoksi kerron sinulle tarinan; muuten en kertoisi sitä kenellekään."

Kamila nousi istumaan, koska tunsi mielensä niin kiihtyneeksi, ettei voinut jäädä pitkäksensä. Sailadzhakin nousi ja istuutui vastapäätä, ja siihen asentoon he jäivät Kamilan kertoessa koko elämäntarinansa naimisiinmenosta alkaen.

Kun hän mainitsi, ettei ollut ennen vihkimistä eikä hääyönäkään sulhastansa katsonut, niin Saila keskeytti kertomuksen:

"Enpä ole koskaan tavannut sinunlaistasi tuhmaa tyttöä! Minä menin naimisiin nuorempana kuin sinä. Mutta älä luule, että olin liian ujo silmäilläkseni sulhastani!"

"Ei se ujoudesta johtunut, _didi_", virkkoi Kamila. "Minä näes olin jo ehtinyt melkein naimaiän ohi, kun yht'äkkiä löytyi minulle mies, ja toiset tytöt kiusoittelivat minua kamalasti. Osoittaakseni, etten tuntenut itseäni ylen onnelliseksi saadessani miehen inhalla iälläni minä en luonut häneen silmäystäkään. Meninpä niinkin pitkälle, että pidin julkeana ja sopimattomana ollenkaan hänestä välittää, ajatuksissanikaan. Nyt saan kärsiä siitä hyvästä."

Kamila oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Minä kerroin sinulle jo kerran aikaisemmin, kuinka me pelastuimme, kun venhe häiden jälkeen kumoutui; mutta silloin, asiasta kertoessani, minä en tietänyt, että se mies, joka oli minut pelastanut, jonka haltuun olin antautunut siinä uskossa, että hän oli mieheni, ei ollutkaan vihitty puolisoni!"

Sailadzha säpsähti, siirtyi kohta Kamilan viereen ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. "Sinä raukka, mitä kaikkea oletkaan kokenut! Nyt ymmärrän kaikki. Kuinka kauheata!"

"Niin, _didi_", virkkoi Kamila, "se oli kauheata! Ja kun ajattelee, että olisin voinut hukuttautua ja vapautua kaikesta -- --"

"Eikö Ramesh Babukaan saanut tietää, kuinka asian laita todellisuudessa oli?" kysyi Sailadzha.

"Eräänä päivänä, vähän aikaa häiden jälkeen", jatkoi Kamila, "hän nimitti minua 'Susilaksi', ja minä sanoin hänelle: 'Miksi nimität minua Susilaksi, vaikka nimeni on Kamila?' Minä tiedän nyt, että hän varmaan silloin huomasi erehdyksensä; mutta minä en voi katsoa ketään silmiin, kun vain ajattelenkin niitä aikoja, _didi_." Kamila vaikeni jälleen.

Kappale kappaleelta Sailadzha houkutteli hänestä koko tarinan.

Kaikki kuultuansa hän sanoi Kamilalle: "Se oli kauheata sinulle, kultaseni, mutta sittenkin oli luullakseni onni, että jouduit Ramesh Babun etkä kenenkään muun hoiviin. Ramesh Babu raukkaa minun tulee sittenkin sääli! -- Mutta nyt on jo kovin myöhä, Kamila, nyt sinun pitää nukkua. Sinä olet valvonut ja itkenyt niin monta yötä, että näytät kerrassaan sairaalta. Huomenna päätämme mitä on tehtävä."

Kamilalla oli mukanansa se kirje, jonka Ramesh oli kirjoittanut Hemnalinille. Seuraavana aamuna Sailadzha keskusteli isänsä kanssa ja ojensi hänelle kirjeen.

Setä asetti lasit nenällensä ja luki kirjeen erittäin hitaasti; sitten hän pisti sen takaisin kuoreen ja sanoi tyttärellensä: "Niin, mitä nyt teemme?"

"Kuulehan, taatto", sanoi Saila, "Umi on vilustunut ja yskii; minä tahtoisin kutsua tohtori Nalinakshan. Hänestä ja hänen äidistänsä puhutaan paljon täällä Benaresissa, mutta koskaan ei saa häntä näkyviinsä."

Tohtori tuli potilasta katsomaan, ja Saila oli ylen utelias näkemään tohtoria.

"Tulehan, Kamila", huusi hän. Mutta Kamila, joka Nabinkalin talossa oli tuskin kyennyt hillitsemään näkemishaluansa, oli nyt niin arka, ettei voinut paikaltansa nousta.

"Kamila, heittiö", huusi Saila, "minä en voi tuhlata enempää aikaa kanssasi. Umia ei vaivaa juuri mikään, eikä tohtori ole täällä kauan. Minä en näe häntä ollenkaan, jos jään tänne ja yritän saada sinut lähtemään mukaani." Hän suorastaan veti Kamilan mukanansa ovelle.

Nalinaksha tutki Umin keuhkot huolellisesti sekä rinnan että selän puolelta, kirjoitti määräyksen ja lähti.

"Sinulla on onnea, Kamila", virkkoi Saila, "kaikessa onnettomuudessasi. Sinun on vain odotettava kärsivällisesti päivä tai pari, kultaseni. Me toimitamme asiasi kuntoon. Sillävälin me tarvitsemme alinomaa tohtoria Umin vuoksi, jottet sinä jää ihan hänestä eristetyksi!"

Eräänä päivänä setä itse lähti tohtoria hakemaan ja valitsi huolellisesti sellaisen ajan, jolloin Nalinaksha ei ollut kotona. Palvelija ilmoitti herran lähteneen ulos. "Eipä haittaa", virkkoi setä, "emäntäsi on kotona. Sano hänelle, että minä olen täällä, vanha bramaani, joka haluaa tavata hänet."

Hänet vietiin Kshemankarin luo, jolle hän esittäytyi seuraavaan tapaan:

"Teistä kuulee Benaresissa paljon puhuttavan, maammoseni, ja senvuoksi olen tullut hankkimaan itselleni ansiota näkemällä teidät. Minulla ei ole mitään muuta syytä teitä häiritä. Pieni tyttärentyttäreni on kipeä, ja minä tulin hakemaan poikaanne, mutta hän ei ole kotosalla. Minusta tuntui välttämättömältä käydä osoittamassa teille kunnioitustani ennenkuin poistun."

"Nalin palaa kyllä pian", sanoi Kshemankari, "ettekö istuudu hetkeksi odottamaan? Tulee jo myöhä; enkö saa tarjota teille jotakin syötävää?"

"Olisin voinut sanoa ennakolta", virkkoi setä, "etten teidän luotanne lähde nälkäisenä. Ihmiset arvaavat minut nähdessään heti, että minä pidän hyvistä pöydän antimista, ja suosivat pientä heikkouttani."

Kshemankari ihastui kovin saadessaan setää kestitä. "Teidän pitää tulla huomenna päivälliselle luokseni", sanoi hän. "Tänään en tietänyt teitä odottaa, joten minulla ei ole paljoakaan teille tarjottavaa."

"Älkääpä unohtako ukkoa, kun niin pitkälle ehditään", sanoi setä. "Minä asun tässä aivan likellä. Jos haluatte, otan palvelijanne mukaani ja neuvon hänelle asuntoni."

Parin tämänlaatuisen luonakäynnin jälkeen sedästä tuli tervetullut vieras Nalinakshan taloon.

Eräänä päivänä Kshemankari kutsutti luoksensa poikansa ja sanoi hänelle: "Kuulehan, Nalin, ystävältämme Tshakrabarttilta et saa ottaa mitään maksua."

Setä nauroi. "Hän tottelee äitinsä käskyjä, vaikka ei ole vielä niitä kuullutkaan. Hän ei ole ottanut minulta mitään. Jalomieliset tuntevat köyhän miehen hänet nähdessään."

Isä ja tytär kypsyttelivät suunnitelmiansa vielä pari päivää. Sitten setä eräänä aamuna sanoi Kamilalle: "Tulkaahan, lapsukaiseni, meidän täytyy mennä kylpemään; tänään on dasasvamedh-juhla."

"Tule sinäkin, _didi_", sanoi Kamila Sailalle.

"Minä en voi lähteä, kultaseni", sanoi Saila, "Umi ei voi oikein hyvin."

Kuljettaessaan Kamilan kylpyportailta takaisin setä valitsi toisen tien kuin tultaessa.

Matkalla he saavuttivat vanhan silkkipukuisen rouvan, joka palasi kylpemästä kädessään ruukku Gangesin vettä. Setä astui Kamilan kanssa hänen eteensä ja sanoi: "Tässä on herra tohtorin äiti, lapseni, tervehtikää häntä." Kamila säikähti hänen sanojansa, mutta heittäytyi kohta Kshemankarin eteen ja kosketti kunnioittavasti hänen jalkojansa.

"Hyvät ihmiset, kuka onkaan tämä?" huudahti Kshemankari. "Siinäpä kaunotar! Todellinen pieni Lakshmi!" Hän siirsi Kamilan harson syrjään ja katseli tutkivasti hänen kumartuneita kasvojansa. "Mikä on nimesi, lapsukaiseni?" kysyi hän.

Ennenkuin Kamila ehti mitään sanoa, vastasi setä: "Hänen nimensä on Haridasi, ja hän on serkkuni tytär. Hänen vanhempansa eivät ole elossa, ja hän on minun hoivissani."

"Tulkaahan" sanoi Kshemankari, "tulkaa molemmat minun luokseni!"

Kshemankari vei heidät kotiinsa ja kutsui Nalinakshaa, joka kuitenkin sattui olemaan poissa. Setä sijoittui nojatuoliin, ja Kamila istui vaatimattomammalle istuimelle.

Keskustelun aloitti setä. "Minun on teille kertominen, että serkuntyttäreni on joutunut kovia kokemaan. Häiden jälkeisenä päivänä hänen miehensä kääntyi askeetiksi, lähti kulkemaan eikä ole sen koommin näyttäytynyt. Haridasi haluaisi viettää hurskasta elämää jossakin pyhässä paikassa; uskonto on nyt hänen ainoa lohdutuksensa. Mutta minä en asu täällä enkä voi luopua toimestani Ghazipurissa. Minä tarvitsen sitä voidakseni elättää perhettäni ja senvuoksi en voisi siirtyä hänen kanssaan tänne. Niinpä pyydänkin teiltä ystävyydenpalvelusta. Mieleni olisi keveämpi, jos hän voisi jäädä tänne ja olla tyttärenänne. Jos satutte häneen kyllästymään, voitte lähettää hänet luokseni Ghazipuriin; mutta minä vakuutan teille, että hänen oltuaan pari päivää luonanne näette, millainen aarre hän on, ettekä tahdo erota hänestä hetkeksikään."

"Ehdotus on hyvä", virkkoi Kshemankari, "on varsin somaa, kun saan luokseni hänenlaisensa tytön. Monesti olen ollut mielissäni, kun olen ottanut luokseni ventovieraita tyttöjä ja antanut heille ruokaa ja vaatteita, mutta minä en saa heitä jäämään luokseni. Nyt te olette luovuttanut minulle Haridasin, eikä teidän tarvitse olla huolissanne hänen tähtensä. Olette varmaan kuullut, miten ihmiset puhuvat pojastani Nalinakshasta; hän on erittäin kelpo poika, ja paitsi meitä ei täällä asu ketään."

"Kukapa ei olisi kuullut Nalinakshasta", virkkoi setä, "ja minä iloitsen sydämestäni tietäessäni hänen asuvan luonanne. Olen kuullut, että hänen vaimonsa hukkui pian häitten jälkeen ja että hän on siitä pitäen kääntynyt jonkinlaiseksi askeetiksi."

"Se oli taivaan tahto", sanoi Kshemankari, "mutta älkää puhuko siitä, olkaa hyvä. Pelkkä ajatuskin saa minut pelosta värisemään."

"Jos sallitte", sanoi setä, "niin minä jätän Haridasin luoksenne, mutta käyn silloin tällöin häntä katsomassa. Hänellä on vanhempi sisar, joka hänkin tulee luoksenne kunniatervehdykselle."

Sedän lähdettyä Kshemankari veti kohta Kamilan luoksensa ja sanoi: "Tulehan, lapsukaiseni, että saan sinut kunnolla nähdä! Sinähän olet vielä ihan lapsi! Sepä koko pökkelö, joka lähti tiehensä jättäen sinut! Eipä luulisi sellaisia ihmisiä maailmassa olevankaan! Minä rukoilen, että hänen sallittaisiin palata. Kohtalon tarkoituksena ei kumminkaan voi olla, että sinunlaisesi kaunotar joutuu kuihtumaan." Hän kosketti hyväillen Kamilan leukaa. "Sinulla ei ole täällä ketään ikäistäsi kumppania", jatkoi hän, "voinetko elää täällä yksin minun kanssani?"

"Voin kyllä, maammoseni", virkkoi Kamila, täydellisen alistumisen ilme suurissa kauniissa silmissään.

"Minä en oikein tiedä, mitä voit tehdä koko pitkän päivän."

"Minä teen työtä teidän hyväksenne."

"Sinä pikku heittiö! Sinäkin! Minun poikani -- hän on eräänlainen askeetti -- niin, jos hän milloinkaan sanoisi: 'Äiti, minä tahtoisin niin tai näin' tai: 'Tahtoisin syödä sitä tai tätä' tai: 'Siitä minä erikoisesti pidän', kuinka iloinen olisinkaan! Mutta hänpä ei milloinkaan sano mitään sellaista. Hän ansaitsee paljon rahaa, mutta ei pidätä ropoakaan itsellensä eikä ilmoita kenellekään, mitä lahjoittaa hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Kuulehan, lapsukaiseni, jos sinä aiot viettää kaikki vuorokauden tunnit minun talossani, niin minun täytyy sinua ennakolta varoittaa. Sinä varmaan ihan sairastut, kun kuulet minun ylistävän poikaani, mutta siihen sinun on mukauduttava."

Kamilan kasvot pysyivät yhä vakavina, mutta hänen sydäntänsä värahdytteli ilo.

"Enpä oikein tiedä, millaista työtä antaisin sinun suoritettavaksesi", jatkoi Kshemankari. "Osaatko ommella?"

"En oikein hyvin", vastasi Kamila.

"Ei haittaa, minä opetan sinua. Osaatko lukea?"

"Osaan."

"Se ilahduttaa minua", virkkoi Kshemankari. "Minä en näe enää ilman laseja, ja sinä voit lukea minulle."

"Minä olen oppinut keittämään ja suorittamaan talousaskareita", ehdotteli Kamila.

"Niin tosiaan", virkkoi Kshemankari, "ulkomuotosi pettäisi kovin, ellet osaisi keittää. Tähän saakka minä olen keittänyt Nalinille, ja kun olen sairaana, hän mieluummin keittää itse kuin suostuu syömään jonkin toisen keittämää. Tästä lähtien pidän sinun avullasi huolta siitä, ettei hän enää pääse keittämään, ja ellen minäkään satu siihen kykenemään, olen iloinen, jos voit valmistaa minulle yksinkertaista ruokaa. Tulehan, lapsukaiseni, minä näytän sinulle varastohuoneeni ja keittiöni." Hän lähti kuljettamaan Kamilaa pienen kotinsa näyttämön taakse.

Kamila piti tilaisuutta sopivana sydämensä toivomuksen ilmaisemiseen ja kuiskasi: "Sallittehan minun keittää tänään, maammoseni."

Kshemankari hymyili. "Varastohuone ja keittiö ovat emännän valtakunta. Minun on täytynyt tässä maailmassa luopua paljosta, mutta nämä asiat liittyvät kiinteästi jokapäiväiseen elämääni. Olkoon menneeksi, pidä sinä huolta keittämisestä tänään ja vielä pari päivää eteenpäinkin; ajan pitkään sinä epäilemättä otat koko työni suorittaaksesi. Sittenpä minulla on aikaa hartaudenharjoituksiin. Olen kerrassaan iloinen vapautuessani vähäksi aikaa tuosta alinomaisesta vastuunalaisuudesta. Emännän elämä on muutakin kuin pelkkiä ruusuja ja kukkasia!"

Kun Kamila oli täysin perehdytetty keittiöosaston salaisuuksiin, lähti Kshemankari rukouskammioonsa ja jätti tytön asiaksi käytännöllisesti osoittaa emännänkykyjänsä.

Kamila suoritti kaikki valmistelut perinpohjaisesti kuten ainakin. Hän sitoi _sarinsa_ irrallisen kulman vyötäisilleen, kokosi hiuksensa ja ryhtyi työhön.

Nalinakshalla oli tapana kotiin tullessaan aina pistäytyä katsomassa äitiänsä, ennenkuin ryhtyi mitään muuta tekemään, sillä äidin terveydentila huolestutti häntä alinomaa. Kun hän tänä aamuna astui taloon, ilmoittivat hänelle korvat ja nenä, että keittäminen oli täydessä käynnissä. Otaksuen äitinsä olevan keittiössä hän meni sinne ja jäi ovelle seisomaan.

Askelten äänen säpsähdyttämänä Kamila kääntyi ja seisoi Nalinakshaa vastapäätä. Kauha putosi hänen kädestänsä, ja hän yritti turhaan peittää kasvojansa -- unohti, että oli sitonut _sari_n kulman vyötäisillensä. Ennenkuin hän ehti saada sen irti ja vetää kasvoillensa, oli Nalinaksha, yhtä hämmästyneenä kuin hänkin, kääntynyt ja poistunut.

Kamilan käsi vapisi, kun hän jälleen tarttui kauhaan.

Oli vielä varhainen, kun Kshemankari oli päättänyt hartaudenharjoituksensa ja ilmaantui keittiöön, missä huomasi keitot keitetyiksi. Kamila oli pessyt ja puhdistanut huoneen perinpohjaisesti; lattialla ei näkynyt lastuja eikä vihannesten kuoria, ja kaikki oli niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin voi toivoa.

"Sinä, lapsukaiseni, olet oikea bramaanityttö, sen kyllä huomaa!" huudahti Kshemankari mielissään.

Nalinakshan istuutuessa aamiaista syömään hänen äitinsä asettui häntä vastapäätä, ja eräs pieni olento seisoi oven takana pelokkaasti kuulostellen. Hän ei rohjennut kurkistaa sisään, ja se ajatus, että keitos oli voinut epäonnistua, sai hänet ihan suunniltaan.

"No, Nalin, miltä ruoka tänään maistuu?" kysyi Kshemankari.

Nalinaksha ei ollut herkkusuu, ja hänen äitinsä ei niinmuodoin yleensä tiedustellut ruoan maittamista, mutta tällä kertaa äidin kysymys kuulosti tosiaankin jännittyneen uteliaalta. Hän ei tietänyt, että Nalinaksha oli jo nähnyt keittiössä olevan salaperäisen vieraan. Kun äidin voimat iän karttuessa yhä riutuivat, oli hän parhaansa mukaan koettanut kehoitella häntä palkkaamaan itselleen keittäjättären, mutta ei ollut mitenkään saanut häntä suostumaan. Senvuoksi hän oli ollut mielissään, kun näki keittiössä vieraat kasvot, ja vaikka ei ollutkaan erikoisesti tarkannut ruoan laatua, vastasi innostuneesti: "Se maistuu kerrassaan mainiolta, äiti!"

Kuultuaan tämän kiitoslauseen Kamila ei voinut enää jäädä kuuntelemaan, vaan pakeni toiseen huoneeseen käsivarret painettuina vasten aaltoilevaa povea.

Aamiaisen jälkeen Nalinaksha vetäytyi mietteisiinsä vaipuneena vähäksi aikaa rauhassa lukemaan, kuten hänen tapansa oli. Iltapäivällä Kshemankari ryhtyi käsittelemään Kamilaa, järjesti hänen hiuksensa ja siveli helakkaa punaväriä hiusmartoon. Sitten hän käänteli hänen päätänsä joka puolelle tutkiakseen vaikutelmaa.

Kamila oli niin ujo, ettei koko toimituksen kestäessä kohottanut katsettansa.

"Kunpa saisin hänenlaisensa miniän!" huokasi Kshemankari itsekseen.

Sinä iltana vanhalle rouvalle sattui jälleen kuumekohtaus, Nalinakshan suureksi mielipahaksi. "Kuulehan, äiti", sanoi hän, "sinun pitäisi lähteä kanssani muutamaksi päiväksi toiseen ilmanalaan. Benares ei sinulle kelpaa."

"Ei, poikani", vastasi Kshemankari, "minä en voisi lähteä Benaresista, vaikka siten eläisinkin hieman kauemmin; en tahdo päättää päiviäni vieraalla paikkakunnalla." (Kamilalle:) "Lähde nyt, lapsukaiseni. Mitä siellä ovella seisot. Mene nukkumaan. Et saa jäädä unta vaille. Sinun on pidettävä huolta koko taloudesta nämä muutamat päivät, jotka minä olen vuoteen omana, ja senvuoksi et saa jäädä myöhään valvomaan. Mene nyt sinäkin, Nalin, mene huoneeseesi."

Nalinakshan vetäydyttyä viereiseen huoneeseen Kamila istuutui vuoteen reunalle ja alkoi hieroa Kshemankarin jalkoja.