Part 2

Tämän naishenkilön piti olla palveluksessa päivisin ja mennä iltaisin kotiinsa, koska oli mahdotonta löytää palvelijatarta, joka olisi jäänyt yöksi.

"Minun ei käy enää nukkuminen Kamilan kanssa", mietti Ramesh, "mutta kuinka voi lapsi viettää yönsä yksinään vieraassa paikassa?"

Illallisen jälkeen palvelijatar poistui. Ramesh osoitti Kamilalle, missä hänen tuli nukkua, ja sanoi: "Mene nyt makuulle; minä tulen myöhemmin vielä hieman luettuani."

Hän avasi kirjan ja oli lukevinansa. Kamila oli väsynyt ja vaipui pian uneen.

Ensimmäisenä iltana asia luonnistui. Seuraavanakin iltana Ramesh keksi keinon lähettääkseen Kamilan yksin vuoteeseen. Päivä oli ollut erittäin helteinen. Ramesh levitti peitteen makuuhuoneen parvekkeelle ja asettui sinne yöksi. Hän makasi kauan miettien ja viuhkoen itseänsä, mutta puolenyön tienoissa hän vihdoin vaipui uneen.

Kahden-kolmen tienoissa aamupuolella hän hieman havahtui ja huomasi, ettei ollut yksin: joku leyhytteli hiljakseen viuhkaa hänen vierellänsä. Täysin heräämättä hän veti tytön puoleensa ja hymisi unissaan: "Mene nukkumaan, Susila; älä minua viuhko?" Kamila, joka pimeässä pelkäsi, sujuttautui hänen käsivarrellensa siihen rauhallisesti nukahtaen.

Ramesh heräsi varhain ja oli kovin hämmästyksissään. Kamila vielä nukkui, oikea käsivarsi hänen kaulallansa. Hän oli vastustamattoman luottavaisesti käytellyt oikeuksiansa ottaen Rameshin rinnan pielukseksensa. Rameshin silmät kyyneltyivät, kun hän katseli nukkuvaa tyttöä. Kuinka hän voisikaan karusti rikkoa näiden luottavaisten lapsenkätten lempeän paulan? Nyt hän muisti, että Kamila oli hiipinyt hänen luoksensa keskellä yötä viuhkoakseen häntä.

Syvään huoaten hän hellävaroen irtautui Kamilan syleilystä ja nousi.

Kauan huolestuneena asiaa harkittuansa hän päätti toistaiseksi ratkaista ongelman siten, että lähettäisi Kamilan erääseen koulukotiin, ja otti asian kohta puheeksi.

"Etkö haluaisi saada hieman opetusta, Kamila?"

Kamilan ilme lausui selvemmin kuin sanat: "Mitä ihmettä tarkoitatkaan?"

Ramesh ryhtyi seikkaperäisesti selvittelemään sivistyksestä koituvia etuja ja opintojen aiheuttamaa iloa, mutta olisi yhtä hyvin voinut olla mitään sanomatta, sillä Kamila vastasi vain: "Hyvä, opeta sinä minua."

"Sinun on mentävä kouluun", virkkoi Ramesh.

"Kouluun!" huudahti Kamila. "Minun, ison tytön!"

Rameshia hymyilyttivät Kamilan kypsyysvaatielmat. "Paljoa vanhemmatkin tytöt käyvät koulua", sanoi hän.

Kamila ei tietänyt enää mitään vastata, ja niin hän eräänä päivänä ajoi Rameshin kanssa kouluun. Se oli ankaran suuri laitos, ja tyttöjä siellä näytti olevan lukematon määrä, vanhempia ja nuorempia kuin Kamila.

Ramesh uskoi hänet johtajattaren hoiviin ja teki lähtöä, kun Kamila samassa valmistelihe hänkin matkaan.

"Mihin sinä aiot?" kysyi Ramesh. "Sinun on jäätävä tänne."

"Etkö sinä jää tänne?" tiedusteli Kamila vavahtavin äänin.

"Ei käy päinsä", virkkoi Ramesh.

"Niinpä en minäkään voi jäädä", sanoi Kamila tarttuen hänen käteensä. "Ota minut mukaasi."

"Älä ole hupsu, Kamila", sanoi Ramesh irroittaen kätensä.

Tämä moite sai Kamilan mykistymään; hän seisoi siinä ikäänkuin loihdittuna, ja pelko näytti kutistavan hänen kasvonsa melkein olemattomiin. Ramesh riensi pois ahdistavin sydämin, mutta kiiruhtipa miten hyvänsä, ei hän kuitenkaan voinut unhottaa somien pienten kasvojen avutonta ja säikähtynyttä ilmettä.

SEITSEMÄS LUKU

Ramesh aikoi nyt ryhtyä harjoittautumaan käytännölliseksi lakimieheksi Alipurin oikeudessa Kalkuttassa, mutta näytti menettäneen kaiken tarmonsa. Hänellä ei ollut riittävästi päättäväisyyttä ryhtyäkseen määräperäiseen työhön ja voittaakseen kaikki ne esteet, joita aloitteleva asianajaja urallansa kohtaa. Hän tottui päämäärättömiin vaelteluihin, kulki Hovrah-sillan yli tai College Squaren ympäri ja suunnitteli parhaillaan pientä retkeä luoteiseen, kun samassa sai kirjeen Annada Babulta. Vanha herra kirjoitti:

"Luin sanomalehdestä, että olette suorittanut tutkintonne, mutta minua suretti, etten saanut kuulla sitä teiltä itseltänne. Teidän tulee hälventää vanhojen ystävienne huolestuneisuus ilmoittamalla meille, kuinka voitte ja milloin saavutte Kalkuttaan."

Lienee syytä huomauttaa, että se Englannissa opiskelemassa ollut nuorukainen, josta Annada Babu oli ajatellut saavansa vävyn, oli jo palannut Intiaan valmiina asianajajana, vieläpä mennyt kihloihinkin erään varakkaan naishenkilön kanssa. Rameshia epäilytti kovin, kävisikö hänen kaikkien äskeisten tapahtumien jälkeen uudistaminen tuttavuuttansa Hemnalinin kanssa asiain entisellä pohjalla. Toistaiseksi hän ei missään tapauksessa voinut kenellekään ilmaista suhdettansa Kamilaan, koska viaton tyttö siten joutuisi yhteiskunnan ylenkatseen esineeksi. Toisaalta oli hänen, jos mieli uudistaa suhteensa Hemnaliniin, avoimesti kerrottava kaikki.

Missään tapauksessa hän ei voinut jättää Annada Babun kirjettä vastaamatta, ellei tahtonut olla epäkohtelias:

"Suokaa hyväntahtoisesti anteeksi, etten ole käynyt teitä tervehtimässä; minua ovat siitä estäneet seikat, joita en ole kyennyt vallitsemaan."

Mutta uuden osoitteensa hän jätti ilmoittamatta.

Lähetettyään vastauksensa hän seuraavana päivänä lähti ensi kerran Alipurin oikeuteen, päässänsä asianajajien tavanomainen päähine. Eräänä päivänä hän oli kulkenut osan kotimatkaansa jalkaisin ja oli juuri aikeissa ottaa ajurin, kun tuttu ääni kuului huutavan: "Isä, näetkö, tuolla on Ramesh Babu!"

"Seis, ajuri, seis!" kaikui miehen ääni, ja vaunut pysähtyivät ihan Rameshin viereen. Annada Babu palasi tyttärineen Alipurin eläintarhaan tekemältänsä huviretkeltä. Siitä tämä odottamaton kohtaus.

Ramesh oli tuskin ehtinyt nähdä vaunuissa istuvan Hemnalinin, hänen suloiset kirkkaat kasvonsa, hänen pukunsa ja tuttuun aistikkaaseen tapaan asetetut hiuksensa, koruttomat käsivarsirenkaat ja kultaiset, särmäiset rannerenkaat, kun äkkiä nouseva tunteen hyöky oli hänet tukehduttaa.

"Ramesh, totisesti!" huudahti Annada Babu. "Onnellinen sattuma, että tapaamme teidät tässä kadulla! Te ette enää meille kirjoita, ja jos kirjoitatte, ette mainitse osoitettanne. Mihin olettekaan nyt menossa? Onko teillä joitakin erikoissuunnitelmia?"

"Ei ole, minä palaan oikeudesta", vastasi Ramesh.

"Niinpä tulette meille teetä juomaan."

Rameshin sydän oli pakahtua; siinä ei ollut tilaa epäröimiselle. Hän nousi vaunuihin, voitti ankarasti ponnistaen arkuutensa ja kysyi Hemnalinilta, kuinka hän voi.

"Miksi ette ilmoittanut minulle, että olette suorittanut tutkintonne?" kysyi puhuteltu kysymykseen vastaamatta.

Rameshin oli vaikea keksiä mitään kunnollista, joten hän vain huomautti: "Minä huomasin, että tekin olette suorittanut tutkintonne."

Hemnalini nauroi. "Onpa hyvä, että meitä hieman vielä muistatte, onhan se sentään jotakin!"

"Missä te nyt asustatte?" tiedusteli Annada Babu.

"Dardzhiparassa", vastasi Ramesh.

"Mutta olihan vanha asuntonne Kalitolassa aivan hyvä", huomautti vanha herra.

Hemnalini loi katseensa Rameshiin ylen uteliaana kuulemaan, mitä hän vastaisi. Ramesh huomasi hänen katseensa ja tajusi siihen sisältyvän moitteen.

"Epäilemättä. Minä olenkin päättänyt palata sinne", tuli hän sanoneeksi. Ramesh oli täysin tietoinen siitä, että Hemnalini oli asunnonvaihdon vuoksi käynyt häntä tuomitsemaan ja oli mielessään havainnut hänet vakavaan rikokseen vikapääksi. Ajatus kiusasi häntä kovin, eikä hän kyennyt heti keksimään puolustuskeinoa. Ristikuulustelu kuitenkin samassa taukosi, ja Hemnalini suuntasi katseensa mielenosoituksellisesti kadulle.

Vaitiolon käytyä sietämättömäksi Ramesh selitti vapaaehtoisesti:

"Eräs sukulaiseni asuu Heduan lähistöllä, joten minä asetuin Dardzhiparaan voidakseni olla kosketuksissa hänen kanssansa."

Tuo ei ollut suoranainen valhe, mutta kuulosti surkean riittämättömältä selitykseltä: ikäänkuin Kalitola olisi ollut niin kaukana Heduasta, ettei sieltä käsin voinut toisinaan käydä tapaamassa etäistä sukulaista!

Hemnalinin katse oli yhä kiinteästi suunnattu kadulle, ja Ramesh raukka vaivasi kovin päätänsä keksiäkseen vielä jotakin sanottavaa. Vihdoin hän kysyi: "Kuinka jakselee Dzhogen?"

Hänelle vastasi Annada Babu.

"Hän ei suoriutunut tutkinnostansa ja on nyt maalla virkistymässä."

Vaunujen saavuttua perille vaikuttivat tutut huoneet ja huonekalut loihtuisasti Rameshiin. Hänen vaieten istuutuessaan ilmaisi huokaus mielenkevennystä ja tunnonvaivaa omituisesti toisiinsa yhtyneinä.

"Teitä pidättivät varmaan liikeasiat niin kauan kotosalla?" tiedusteli samassa Annada Babu.

"Isäni kuoli -- --", aloitti Ramesh.

"Mitä sanottekaan! Sepä surullista! Kuinka se tapahtui?"

"Hän palasi kotiin Padmaa pitkin. Tuli äkkinäinen myrsky, venhe kaatui, ja hän hukkui." Niinkuin äkkinäinen, ankara tuulenpuuska ajaa tuulirykelmiä edellänsä ja kirkastaa taivaan, niin lakaisi tuon onnettomuuden ilmoittaminen pois kaiken väärinkäsityksen Rameshin ja Hemnalinin väliltä.

Hemnalini ajatteli katuen: "Minä tein Ramesh Babulle vääryyttä. Häntä askarrutti isän menettämisen aiheuttama suru ja kaikki siitä johtuvat huolet. Ehkäpä rasittaa murhe häntä yhä vieläkin. Me pidimme häntä vikapäänä, vaivautumatta milloinkaan ottamaan selkoa, estivätkö häntä kenties perhehuolet tai muut auttamattomat asiat." Hemnalini alkoi kohdella isätöntä nuorukaista erittäin huomaavaisesti.

Rameshin ei tehnyt erikoisesti mieli nauttia ravintoa, mutta Hemnalini yllytti häntä syömään.

"Te ette näytä ollenkaan terveeltä", virkkoi hän, "teidän tulee pitää huolta terveydestänne." Sitten hän kääntyi Annada Babun puoleen. "Isä, kuulehan, Ramesh Babun pitää jäädä illalliselle."

"Tietysti", virkkoi ukko.

Samassa ilmestyi näyttämölle Akshai. Hän oli joitakin aikoja ollut ilman kilpailijaa Annada Babun teevieraana, ja Rameshin odottamaton ilmaantuminen vaikutti häneen epämiellyttävästi. Hän malttoi kumminkin mielensä ja huudahti hilpeästi:

"Mitä ihmettä? Tekö täällä, Ramesh Babu! Minä jo luulin, että olette kokonaan unohtanut meidän olemassaolomme."

Ramesh vain heikosti hymyili, ja Akshai jatkoi: "Kun näin, kuinka pontevasti isänne kuljetti teidät pois, olin varma siitä, että hän pitää teitä valvontansa alaisena, kunnes olette naimisissa. Onko teidän sittenkin onnistunut välttää se kohtalo?"

Hemnalinin närkästynyt katse sai Akshain vaikenemaan.

"Ramesh on menettänyt isänsä, Akshai", virkkoi Annada Babu.

Ramesh kumartui salatakseen äkillistä kalpenemistansa. Akshain tahdittomuudesta närkästyneenä Hemnalini kiiruhti asiaa korjaamaan. "Minä en ole vielä näyttänyt teille uutta albumiani, Ramesh Babu", sanoi hän, toi albumin Ramesh Babun eteen pöydälle ja alkoi jutella hänen kanssansa valokuvista. Samalla hän sai tilaisuutta salavihkaa kysäistä: "Asuttehan yksin uudessa huoneistossanne, Ramesh Babu?"

"Asun", vastasi Ramesh, "ihan yksin."

"Nyt teidän pitää mahdollisimman pian palata vanhaan asuntoonne."

"Epäilemättä. Minä muutan maanantaina, kävipä miten tahansa."

"Minä, nähkääs, tarvitsen silloin tällöin apuanne valmistuessani filosofian tutkintoon", lisäsi Hemnalini avomielisesti.

Rameshia tuo ajatus kovin ilahdutti.

KAHDEKSAS LUKU

Ramesh muutti aivan pian entiseen asuntoonsa. Se väärinkäsitys, joka oli hämmentänyt hänen ja Hemnalinin välistä suhdetta, oli kerrassaan hälvennyt. Häntä kohdeltiin kuin talon omaa poikaa, hän laski leikkiä toisten keralla ja otti osaa kaikkiin juhlatilaisuuksiin.

Pitkäaikaiset rasittavat opinnot olivat tehneet Hemnalinin hentoisen näköiseksi; tuntui melkein siltä, kuin olisi kova tuulen puuska voinut murtaa hänen hoikan vartensa. Hän oli aina ollut hillitty ja vaitelias, ja hänen ystävättärensä arkailivat hänelle mitään sanoa, koska pelkäsivät hänen loukkaantuvan.

Nyt hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä muuttuivat hämmästyttävästi muutamassa päivässä. Vieno punerrus karkoitti hänen poskiensa kalpeuden, ja jokaista sanaa säesteli katseen hilpeys. Aikaisemmin hän oli pitänyt kovin suurta vaatetukseen kohdistuvaa huomiota turhamaisuutena, jopa rikoksenakin. Jäänee ikuiseksi salaisuudeksi, mikä hänet nyt sai muuttamaan tuota seikkaa koskevia mielipiteitänsä, sillä hän ei uskonut asioitansa kenellekään.

Ramesh puolestaan oli ollut aivan yhtä vakaa ja tunnollinen. Henkeä samoinkuin ruumistakin näytti rasittavan ankara velvollisuuksien tunto. Tähdet kiertelevät vapaina ratojansa, mutta tähtitornin kaikkine kojeinensa tulee seisoa vakavana pettämättömillä perustuksillansa. Niin oli Rameshkin maailman elämän huimaavassa pyörteessä kiinteästi juurtunut kirjoihinsa ja niiden filosofiaan. Mutta nyt hänet valtasi uusi, arvaamaton hilpeys kirkastaen hänen koko olemustansa. Hänen oli tosin yhä vieläkin vaikea keksiä kärkeviä vastauksia kiusoitteleviin huomautuksiin, mutta hyväksymistänsä hän osasi ilmaista sydämellisellä kelpo naurulla. Jos hänen tukkansa ei vielä tuntenutkaan hyvätuoksuisia voiteita, ei ainakaan hänen puvussansa ollut milloinkaan moitteen sijaa. Hän näytti sekä henkisesti että ruumiillisesti reippaammalta ja sävyllisemmältä.

YHDEKSÄS LUKU

Kalkuttasta puuttuu nimenomaisesti kaikki se, mikä runoilijain mielestä välttämättä kuuluu nuoren lemmen näyttämöön. Kukkivat _ashoka_- ja _bakul_-lehdot, _madabhi_-pensastojen lehvärikkaus ja Intian käen huhuilu -- kaikki tuo loistaa poissaollen. Sittenkään ei lemmen loihtuisa jumala väisty masentuneena tästä arkisesta, viehätyksettömästä uudenaikaisesta kaupungista. Kukapa voikaan seurata tuota jumalista nuorinta ja samalla vanhinta, kun se jousinensa seikkailee tiheimmässä katuvilinässä, väistää ankaraa raitiovaunua ja piiloutuu punaturbaaniselta poliisimieheltä?

Ramesh ja Hemnalini asuivat Kalitolan monikerroksisissa taloissa, lähimpinä naapureinansa suutari ja sekatavarakauppias, mutta siitä huolimatta heidän rakkautensa kasvoi niin soreasti kuin he olisivat asustaneet romanttisissa paimenlehdoissa. Se seikka, että heidän kohtauksensa tapahtui Annada Babun huojuvan teepöydän vaiheilla eikä lootusjärven rantamalla, ei vaikuttanut Rameshiin ollenkaan häiritsevästi. Mikään tarun paimen ei ole milloinkaan osoittanut antaumuksellisempaa hellyyttä valtiattarensa kesyä kauriinvuonaa silitellessään kuin Ramesh kutkutellessaan Hemnalinin lempikissan kaulaa, ja kun mirri sitten köyristi selkäänsä ja ryhtyi pesuhommiin, niin se oli rakastuneen nuorukaisen mielestä kaunein kaikista turkkiansa nuolevista olennoista.

Siihen aikaan, jolloin Hemnalinin kaikki ajatukset keskittyivät tutkintoon, hän oli laiminlyönyt neulomuksensa, ja senvuoksi hän nyt kävi oppimassa tätä taitoa eräältä ystävättäreltänsä. Ramesh piti ompelemista täysin tarpeettomana askareena, johon ei kannattanut kiinnittää mitään vakavaa huomiota. Kirjallisuuden yhteisellä pohjalla hän ja Hemnalini voivat ymmärtää toisiansa hyvin, mutta kun tuli kysymykseen ompeleminen, niin Rameshin täytyi vetäytyä taka-alalle.

"Minkä tähden olettekaan nykyjään niin kärkäs ompelemaan?" huudahti hän toisinaan hieman äreästi. "Se työ sopii hyvin henkilöille, joilla ei ole mitään parempaa tekemistä." Hemnalini vain hymyili ja pujotti lankaa neulansilmään.

Akshai huomautti kerran ivallisesti: "Ramesh Babu halveksii kaikkea, mikä on jollakin tavoin hyödyllistä tässä maailmassa. Hänen Armonsa saattaa olla suuri filosofi ja runoilija, mutta pelkkä moitiskeli! ei sittenkään vie häntä pitkälle."

Tuo vaikutti Rameshiin ärsyttävästi, ja hän vyötti jo kupeitansa käydäkseen vastahyökkäykseen.

Hemnalini ehti kuitenkin väliin. "Ramesh Babu, kuulkaahan, miksi tahdotte aina hänelle vastata? Maailmassa on jo muutenkin riittävästi joutavaa jaaritusta." Hän kumartui laskemaan pisteitänsä ja kuljetti jälleen neulaansa huolellisesti silkin läpi.

Eräänä aamuna, työhuoneeseensa astuessaan, Ramesh löysi pöydältä kirjoitussalkun, jonka silkkikannet oli kukin kirjaeltu. Eräässä kulmassa oli "R", toisessa kullankirjaeltu lootuskukka. Ramesh arvasi aivan helposti, kuka lahjoittaja oli ja millainen tunne oli lahjan aiheuttanut. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti. Käsitöihin kohdistuva halveksiminen oli kohta tiessään, ja hän oli valmis puolustamaan tätä askarrusta kaikilta hyökkäyksiltä. Puristaessaan siinä kirjoitussalkkua poveansa vasten hän olisi ollut valmis myöntämään itse Akshaillekin erehtyneensä.

Hän avasi salkun, otti esiin kirjearkin ja kirjoitti:

"Jos olisin runoilija, niin lähettäisin teille runoelmani, mutta kun en ole runoilija, en voi antaa teille mitään. Antamisen lahjaa ei minulle ole suotu, mutta on olemassa myös jonkinlainen vastaanottamisen lahja. Kaikkitietävän Jumalan ja minun väliseksi salaisuudeksi jää, mitä tämä lahja minulle merkitsee. Itse lahja on näkyvä ja käsin koskettava, mutta kiitollisuuteni on aistimaton asia, jonka sijasta teidän on otettava minun sanani. Ikuinen velkamiehenne Ramesh."

Hemnalini sai tämän kirjeen aikanansa, mutta ei -- enempää kuin Rameshkaan -- virkkanut siitä mitään.

Oli tulossa sadeaika. Sateiden siunaus tulee etupäässä maaseudun hyväksi; kaupunkilaisille niistä ei ole mitään jakamatonta iloa. Heidän on kaikin tavoin yritettävä suojella itseänsä kosteudelta, ja siinä tarkoituksessa talonomistajat sulkevat tarkoin ikkunat ja paikkaavat kattojansa, jalankävijät kohottavat sateenvarjonsa ja raitiovaunut suojaverhonsa, mutta sittenkään ei kestä kauan, ennenkuin kaikki kahlaavat kosteudessa ja mudassa. Virta, vuori, metsä ja pelto tervehtivät sadekuuroja hilpein huudahduksin. Luonnollisessa ympäristössään näemme sateen todellisessa suurenmoisuudessaan, ja riemua ei häiritse mikään soraääni, kun taivas ja maa yksiäänisesti tervehtivät sadepilvien saapumista.

Nuoret rakastavaiset ovat vuorten kaltaiset. Alinomaisen sateen vaikuttaessa haitallisesti Annada Babun ruoansulatukseen Rameshin ja Hemnalinin mieliala säilyi erinomaisena. Sade esti kuitenkin usein Rameshia menemästä oikeuden istuntoihin. Päivät pääksytysten tulvi vettä niin ankarasti, että Hemnalini huolestuneena huudahti: "Ramesh Babu, kuinka aiottekaan päästä kotiin tällaisessa ilmassa?"

"Eipä hätää", vastasi Ramesh hämillään, "tavalla tai toisella minä siitä suoriudun."

"Mitä hyötyä on siitä, että kastutte ja vilustutte?" jatkoi Hemnalini. "Jääkää mieluummin aterioimaan meidän kerallamme."

Ramesh ei arkaillut terveyttänsä. Hänen ystävänsä ja sukulaisensa eivät olleet milloinkaan havainneet hänen helposti vilustuvan, mutta sadepäivinä hän alistui erittäin mielellään Hemnalinin määräyksiin. Pidettiin kerrassaan jumalattomana kevytmielisyytenä, jos hän tahtoi lähteä ulos, vaikkapa vain parin askelen päässä olevaan asuntoonsa. Taivaankannen näyttäessä tavallista uhkaavammalta Ramesh kutsuttiin Hemnalinin huoneeseen _kedzhiri_-aamiaiselle [riisistä, herneistä, sipulista, munista, voista y.m. keitetty ruokalaji] tai paistetuista herkuista kokoonpannulle illalliselle, riippuen siitä, mikä päivänaika kulloinkin sattui olemaan. Hänen keuhkoihinsa kohdistuva huolekkuus nähtävästi ei ulottunut hänen ruoansulatukseensa.

Niin viettivät nuoret päivän toisensa jälkeen, kokonaan tunteisiinsa verhoutuneina. Ramesh ei milloinkaan kysynyt itseltänsä, mihin tämä tulisi johtamaan, mutta Annada Babu kysyi, ja hänen ystävänsä ja sukulaisensa saivat siitä ehtymättömän puheenaiheen. Rameshin arkinen ymmärrys ei ollut hänen oppineisuutensa veroinen, ja hänen rakastuneisuutensa samensi sitäkin enemmän hänen käytännöllistä katsettansa. Annada Babu tutki alinomaa odottavaisesti hänen kasvojansa, mutta ei löytänyt niistä mitään vastausta.

KYMMENES LUKU

Akshain ääni oli aivan keskinkertainen, mutta kun hän lauloi ja säesteli itseänsä viululla, pidättyi ainoastaan erittäin ankara arvostelija häntä kiittämästä. Annada Babu ei musiikista paljoa välittänyt. Sitä hän ei milloinkaan myöntänyt, mutta hänellä oli eräitä puolustuskeinoja, joita hän käytteli ollessaan sitä mieltä, että musiikinharrastajat olivat riittävän kauan saaneet tehdä, mitä tahtoivat.

Jos joku pyysi Akshaita laulamaan lisää, niin Annada Babu puuttui asiaan:

"Ei, riittää jo; miksi ahdistatte poika parkaa alinomaa vain sen vuoksi, että hän osaa laulaa?"

Akshai vastasi leppoisasti: "Aivan oikein, Annada Babu, epäilemättä. Sopii vain kysyä, kuka tässä ahdistaa ja ketä."

Ensimmäinen puhuja huudahti siihen: "Sen kysymyksen me ratkaisemme, kunhan laulatte vielä vähän."

Eräänä iltapäivänä taivas oli sankassa pilvessä. Tuli ilta, ja satoi yhä taukoamatta. Rajuilma esti Akshaita lähtemästä. Hemnalini ehdotti, että hän laulaisi, ja alkoi näppäillä pienten, Bengalissa yleisesti käytettyjen kamariurkujen koskettimia.

Akshai viritti viulunsa ja lauloi hindustanisen laulun:

Bajti bahin purbaina Nida nahin bin saina.

Kuulijat eivät ymmärtäneet laulun sanoja, mutta se ei haitannut, sillä kun tunteet ovat korkeassa vireessä, riittää pieninkin vihjaus. Yleinen sisällys oli selvä: sade kohisi, riikinkukot huusivat, ja rakastavainen ikävöi rakastettuansa.

Akshai yritti laulun välityksellä esittää lausumattomia ajatuksiansa, mutta laulu toimi kahden muun läsnäolevan henkilön tunteiden ilmauksena. Kaksi sydäntä sykki yhteen tahtiin sukeltaen sointujen virtaan. Kaikki näytti korkenevan ja kirkastuvan; koko maailma ui ruusuisessa hohteessa. Tuntui siltä, kuin olisivat kaikki ihmissydäntä milloinkaan sykähdyttelevät tunteet keräytyneet näihin kahteen sydämeen luoden niihin autuuden ja tuskan, kaipuun ja pelon rajattoman runsauden.

Laulu oli yhtä taukoamaton kuin sadekin. Hemnalinin tarvitsi vain sanoa "Älkäähän lakatko, Akshai Babu, laulakaa vielä jotakin", ja laulaja kajahdutti heti ilmoille uuden laulun. Nyt oli sävel kuin synkeä pilvirykelmä, jota salama halkoi, mutta siinäkin piili ihmissydämen kaipaus.

Oli jo myöhä, kun Akshai sinä iltana asteli kotiinsa. Hyvästellessään silmäili Ramesh Hemnalinia hetkisen ikäänkuin sävelten sumun läpi. Hemnalini puolestaan loi häneen hämmentyneen katseen, sillä sointujen taika oli vallannut hänetkin.

Sade oli tauonnut vain hetkiseksi, ja kun Ramesh meni kotiin, tulvi vettä jälleen tulvimalla. Hän ei voinut nukkua sinä yönä. Hemnalinikin istui kauan aikaa pimeässä uneksien ja kuunnellen pisarain alinomaista sorinaa. Samalla hänen mielessään yhä soivat laulun kertosäkeet:

Baju bahin purbaina Nida nahin bin saina.

Seuraavana aamuna Ramesh virkkoi itsekseen: "Kunpa osaisin laulaa! Luovuttaisin siitä hyvästä mielelläni kaikki muut taitoni." Hän tiesi kuitenkin, ettei hänestä parhaallakaan harjoituksella tulisi laulajaa. Jotakin soittokonetta hän sentään voisi oppia käyttelemään. Hän muisti kerran Annada Babun luona yksin ollessaan yrittäneensä saada viulusta ilmoille säveltä, mutta yksi ainoa tempaus oli riittänyt. Soiton jumalatar oli nuhdellut häntä niin ankarasti, ettei hän ollut myöhemmin milloinkaan uskaltanut koettansa uudistaa. Niin ollen hän hillitsi kunnianhimoansa ja hankki itselleen kamariurut. Hän toimitti soittokoneen huoneeseensa, sulki oven ja alkoi arastellen sitä kosketella. Aivan pian hän havaitsi, etteivät urut olleet läheskään niin vaativainen soitin kuin viulu. Kun hän saapui seuraavan kerran Annada Babun luo, tervehti häntä Hemnalini huomauttaen: "Me kuulimme eilen jonkun soittavan urkuharmonia teidän huoneistossanne."

Ramesh oli otaksunut, ettei kukaan voisi häntä keksiä, kun ovi oli suljettuna, mutta joku oli ilmeisesti niin tarkkakuuloinen, että äänet saapuivat hänen korviinsa lukittujen ovienkin takaa. Rameshin täytyi hieman hämillään tunnustaa.

"Teidän ei kannata sulkeutua kammioonne ja suotta yrittää opetella omin päin", virkkoi Hemnalini. "Tulkaa mieluummin tänne harjoittelemaan. Minä ymmärrän asiaa hieman ja voin luullakseni olla teille avuksi."

"Minä olen kovin kömpelö", vastasi Ramesh, "kärsivällisyytenne joutuu kovalle koetukselle."

"Sen, mitä osaan, minä opetan teille", sanoi Hemnalini, "vaikka ette olisikaan taitava."