Part 18

_Kshemankari_: "Sinä olet aina ollut ylen tunnollinen! Miksi kokonaisen vuoden?"

_Nalinaksha_: "Se aika on pian ohi, äiti. Nyt on joulukuu; seuraava kuukausi on ilmankin huonoenteinen häiden viettoa varten. Sitten on jäljellä vain helmikuu, ja maaliskuussa vuosi on täysi."

_Kshemankari_: "Olkoon menneeksi. Sinun on kuitenkin pidettävä itseäsi varmasti kihlautuneena. Minä olen esittänyt Hemnalinin isälle nimenomaisen kosinnan."

_Nalinaksha_: "Ihminen päättää, mutta on olemassa toinen, joka säätää, ja minä jätän asian hänen haltuunsa."

_Kshemankari_: "Niin tapahtukoon. Mutta millaisen kauhean asian minulle kerroitkaan! Vapisen vieläkin sitä ajatellessani."

_Nalinaksha_: "Sitä minä pelkäsinkin, äiti, ja pelkäänpä, että kuluu pitkä aika, ennenkuin siitä toivut. Kun jokin asia sinua järkyttää, et pääse helposti takaisin tasapainoon. Nyt ymmärrät, miksi ei tehnyt mieleni tarinaa sinulle kertoa."

_Kshemankari_: "Teit oikein, poikani. En tiedä, mikä minua on alkanut viime aikoina vaivata: kun kuulen jostakin onnettomuudesta, niin minut valtaa kauhistus. En uskalla avata kirjettä, koska pelkään sen sisältävän huonoja uutisia. Tiedäthän, että olen aina sinua suorastaan pyytänyt olemaan minulle kertomatta sellaisia asioita. Pelkään, etten elä kauan; mistäpä muuten johtuisivatkaan nämä alinomaiset järkytykset?"

YHDESKUUDETTA LUKU

Kamilan saapuessa Gangesin rannalle matalalentoinen joulukuun aurinko oli jo ehtinyt kuulaan taivaan ja tumman maan rajoille. Laskeutuvassa hämärässä Kamila tervehti poishäipyvää jumaluutta. Hän pirskoitti päälaellensa pyhää vettä, astui sitten virtaan, kohotti reunatusten yhteen liitetyin käsin vettä pyhän virran juomauhriksi ja sirotti kukkia kymin viedä.

Hän kumartui palvomaan kaikkia taivaan valtoja. Kohottaessaan päänsä maasta hän muisteli vielä erästä olentoa, jolle oli kunnioituksen velkaa. Hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kohottaa katsettansa hänen kasvoihinsa. Sinä yönä, jonka he olivat viettäneet vieretysten, hänen silmänsä eivät olleet etsineet tutun tuntemattoman jalkojakaan. Morsiuskammiossa oli sulhanen lausunut jonkin sanan hänen tyttötovereillensa, mutta ääni oli tuskin jaksanut tunkeutua harson ja ujouden esteiden läpi. Nyt, virran rannalla seisoessaan, hän yritti innokkaasti, mutta turhaan, palauttaa mieleensä hänen äänensä sointua.

Oli jo ollut myöhä yö, kun häämenot oli suoritettu. Hän oli ollut niin lopen väsynyt, että uni oli ottanut hänet valtoihinsa, hänen voimatta sanoa, milloin ja missä. Hänen herätessään seisoi eräs nuori, naimisissaoleva tuttava hänen vieressään ääneen nauraen ja herätellen häntä unenhorroksesta. Hän oli yksinään yösijallansa. Tänä elämänsä viimeisenä hetkenä hänen mielensä ei tavoittanut mitään selvää kuvaa tuon elämän valtiaasta. Hänen olemuksensa oli Kamilalle suljettu kirja. Hän ei saanut palautumaan hänen kasvojansa, ei hänen ääntänsä eikä mitään havaittavaa merkkiä. Sitä punaista silkkinauhaakaan, jolla sulhasen päällimmäinen vaate oli vihkimismenojen aikana sidottu -- Kamila ei tietänyt, että se oli kaikkein halvin, minkä Tarini Tshaturdzhi oli voinut löytää -- sitäkään Kamila ei ollut huolinut ottaa talteen.

Se kirje, jonka Ramesh oli kirjoittanut Hemnalinille, oli yhä vielä hänen vaatteensa helmaan solmittuna. Hän otti sen esiin, istuutui hiekkaan ja luki pari sivua vielä kerran. Se oli se osa kirjettä, jossa mainittiin hänen miehensä; siihen ei sisältynyt mitään yksityisseikkoja, ainoastaan se tosiasia, että hänen nimensä oli Nalinaksha Tshattopadhjai, että hän oli ollut lääkärinä Rangpurissa ja ettei Ramesh ollut voinut löytää hänestä jälkeäkään. Kamila etsi muita lehtiä, mutta niitä ei löytynyt.

Nalinaksha! Tuo nimi virtasi lääkkeenä hänen sielunsa haavaan. Tuntui siltä, kuin se olisi täyttänyt hänen sydämensä kukkuroilleen, kuin se olisi näkymättömänä, tuntumattomana aineena tunkenut läpi hänen olemuksensa. Kyynelet virtasivat valtoinaan, sulattivat hänen jäisen päätöksensä ja kevensivät surun sietämätöntä taakkaa. Jokin ääni tuntui hänelle sanovan: "Tyhjyys on täyttynyt, pimeys on hälvennyt; nyt tiedän, että olen minäkin osa elävää maailmaa." Hän huudahti palavin innoin: "Jos tahdon olla hänen uskollinen vaimonsa, niin minun tulee elää, voidakseni heittäytyä hänen jalkoihinsa. Mikään ei voi minulta sitä palkkaa riistää. Niin kauan kuin elämä kestää, en ole häntä menettänyt. Herra on varjellut minut kuolemasta, jotta voin häntä palvella!"

Hän otti avainkimpun liinasta, johon oli sen kietonut, ja sinkosi sen menemään. Sitten hän, muisti Rameshin antaman rintaneulan, irroitti senkin nopeasti ja viskasi virtaan. Sitten hän kääntyi länttä kohti ja alkoi vaeltaa, selvästi tietämättä, minne aikoi ja miten suunnitteli panevansa toimeen tiedustelut. Hän tiesi vain, että piti lähteä eteenpäin, ettei saanut viipyä hetkeäkään siinä, missä oli.

Talvisen iltahämärän viimeinen kajaste häipyi pian taivaalta. Virran hiekkaranta hohteli heikosti pimeästä, ikäänkuin olisi maalaaja pyyhkinyt pois heleävärisen maisemansa kuviot jättäen näkyviin värittömän kankaan. Kuuton taivas, jossa tähdet tyynesti paistoivat, hengitteli hiljaa aution virranrantaman yläpuolella.

Kamila ei voinut nähdä edessään muuta kuin loputtomalta näyttävän aution tyhjyyden, mutta tiesi, että oli lähdettävä eteenpäin, eikä pysähtynyt hetkeksikään ajattelemaan, minne askelet oli suunnattava. Hän päätti kuitenkin noudatella virran rantaa. Siten kulkien ei tarvitsisi kysellä tietä, ja jos vaara uhkaisi, löytäisi hän heti turvapaikan Ganges-emon helmasta.

Ilmassa ei ollut yhtään sumua, ja pimeys, joka kääri Kamilan vaippaansa, ei sekään salannut häneltä tietä. Yön edistyessä sakaalit tulivat esiin vehnäpeltojen peitosta ja ulvahtelivat epäsointuisin äänin. Kamila oli jo kulkenut pari tuntia, kun ranta kohosi korkeaksi äyrääksi ja hiekan sijaan tuli viljeltyä peltomaata. Tien sulki eräs kylä, mutta kun hän tykyttävin sydämin sitä lähestyi, kävi ilmi, että kaikki kylän asukkaat nukkuivat sikeätä unta. Kun hän arastellen kiersi kylää, alkoivat voimat pettää, ja ehdittyään vihdoin jyrkältä näyttävän rinteen laelle hän lyyhistyi viikunapuun juurelle ja vaipui äärimmäisen uupumuksen uneen.

Hänen päivänkoitteessa herätessään oli kapeneva kuu noussut ja valaisi heikosti pimeyttä. Hänen vieressään seisoi vanhahko naishenkilö, joka kyseli häneltä kyselemistään omalla kielellänsä. "Kuka oletkaan? Mitä täällä teet? Makaat tällaisena kylmänä yönä ulkona puun alla!"

Kamila hypähti säikähtäen jalkeilleen. Silmäillessään ympärillensä hän näki aivan lähellä laiturin, jossa lepäsi kaksi parkkialusta. Vanha naishenkilö oli matkalla ja oli noussut varhain kylpeäkseen, ennenkuin toiset alkoivat liikkua.

"Sinä näytät bengalilaiselta", jatkoi hän.

"Minä olen bengalilainen", virkkoi Kamila.

"Miten olet joutunut tänne makaamaan?"

"Olen menossa Benaresiin. Myöhään yöllä minä väsyin ja paneuduin tähän makuulle."

"Onko kummempaa kuultu? Menossa Benaresiin jalkaisin! No, menehän tuonne alukseen. Minä tulen heti peseydyttyäni."

Vanha nainen peseytyi, tuli Kamilan luo ja alkoi seikkaperäisesti kertoa itsestään ja matkansa tarkoituksesta. Hän oli sukua ghazipurilaiselle Siddhu Babulle, jonka poika oli vast'ikään viettänyt häitänsä suurin juhlallisuuksin. Hänen oma nimensä oli Nabinkali, hänen miehensä Mukundalal Datta; he kuuluivat kajastha-kastiin ja olivat kotoisin Bengalista, mutta asuivat nyt Benaresissa. Sukulaiset eivät olleet kutsuneet heitä häihin, mutta he olivat siitä huolimatta lähteneet Ghazipuriin toivoen Siddhu Babun sittenkin ottavan heidät vastaan. Talon emäntä oli kuitenkin pahoitellen ilmoittanut, ettei voinut tarjota heille vieraanvaraisuutta. "Tiedättehän, ystäväiseni", oli hän sanonut Nabinkalille, "että mieheni on kovin kivulloinen; lapsuudesta lähtien hänen on täytynyt noudattaa erikoista ruokajärjestystä. Meillä on lehmä, jonka maidosta kirnuamme voita, voista teemme _ghitä_ ja _ghin_ avulla valmistamme hänelle _lutshi_kakkuja. Sellaista lehmää ei sovi ruokkia millaisella rehulla tahansa -- --" ja niin aina edespäin.

"Mikä on nimesi?" kysyi hän tuon selonteon jälkeen.

"Kamila."

_Nabinkali_: "Sinulla näkyy olevan rautaiset renkaat; miehesi siis on elossa?"

"Hän katosi häittemme jälkeisenä päivänä."

_Nabinkali_: "Mitä ihmettä! Sinähän näytät aivan nuorelta! Et voi olla juuri viittätoista vuotta vanhempi", jatkoi hän tarkastellen Kamilaa kiireestä kantapäähän.

"En tiedä tarkoin ikääni, mutta olen varmaan suunnilleen viidentoista vuoden ikäinen."

_Nabinkali_: "Sinä olet bramaaneja, eikö totta?"

"Olen."

"Missä sukulaisesi asuvat?"

_Kamila_: "Minä en ole milloinkaan ollut mieheni kotipuolessa. Isäni oli kotoisin Bisukalista." (Vaikka Kamila ei ollut Bisukalissa käynyt, hän kuitenkin tiesi, että hänen isänsä oli siellä syntynyt.)

_Nabinkali_: "Entä vanhempasi?"

_Kamila_: "Isäni ja äitini ovat molemmat kuolleet."

_Nabinkali_: "Siunatkoon! Mitä nyt aiot ottaa eteesi?"

_Kamila_: "Minä tarvitsen vain katon pääni päälle ja kaksi ateriaa päivässä. Jos löydän Benaresista kunnon ihmisiä, jotka tuon minulle antavat, niin teen työtä elatuksekseni. Minä osaan keittää."

Nabinkali oli salaa erittäin mielissään siitä, että voi saada bramaanikastiin kuuluvan keittäjättären ihan ilmaiseksi. Hän kuitenkin varoi mielihyväänsä osoittamasta.

"Me itse emme sinua tarvitse", sanoi hän, "olemme tuoneet omat bramaanipalvelijamme Bengalista. Sitäpaitsi emme voi käyttää ketään, jonka ainoana suosituksena on se, että hän on bramaani. Mieheni on hyvin vaatelias, mitä aterioihin tulee. Hyvää miespalvelijaa ei voi saada vähemmällä kuin neljältätoista rupialla kuukaudessa, ja hän tarvitsee lisäksi ravinnon ja vaatteet. Sinä olet tässä, olet bramaanityttö ja vaikeassa asemassa; ehkäpä on sittenkin parasta, että lähdet mukaamme. Meillä on paljon nälkäisiä suita ruokittavina, ja siihen kuluu joka tapauksessa paljon muonaa; jos tulee yksi lisäksi, niin se ei mitään merkitse. Työ ei tule olemaan liian raskas. Nykyjään olemme kotona vain me, mieheni ja minä. Kaikki tyttäreni ovat naimisissa, eikä heillä ole mitään hätää. Meillä on yksi ainoa poika, joka on nykyjään virkamiehenä Seradzhgandzhissa. Kaksi kuukautta sitten saimme kuvernööriltä kirjeen, jossa mainittiin hänen nimityksensä rauhantuomariksi. Minä sanoin miehelleni: 'Meidän Noton -- se on hänen nimensä -- ei ole pakko; miksi hän lähtisikään sinne asti? Minä kyllä tiedän, ettei monikaan onnistu saavuttamaan sellaista asemaa, mutta on liian kovaa, että poika paran on asuttava niin kaukana kotoa. Miksi? Eihän ole mitään pakkoa?' Mutta mieheni se vain sanoi: 'Hyvä isä, eihän ole siitä kysymys! Te naiset ette näitä asioita ymmärrä. Luuletko, että minä olen suotta kouluttanut Noton lakimieheksi? Se ei tule kysymykseenkään! Hänellä täytyy olla virkatoimi, sillä hänenlaisensa nuorukaiset keksivät muuten kaikenlaisia kepposia.'"

Venheet kiitivät myötätuulessa vastavirtaan, ja Benares saavutettiin muutamassa tunnissa. Koko seurue kulki erääseen kaksikerroksiseen taloon, joka sijaitsi pienessä puutarhassa kaupungin äärimmäisillä rajoilla. Neljätoista rupiaa ansaitsevasta bramaanikeittäjästä ei ollut jälkeäkään nähtävissä. Eräs palvelijoista tosin oli bramaani, mutta hän oli Orissasta, josta koillisen Intian halvimmat työläiset ovat kotoisin. Sitäpaitsi Nabinkali ajoi hänet pois joitakin päiviä Kamilan saapumisen jälkeen, palkkaa maksamatta, äkillisen kiukunpuuskan vallassa. Koska osoittautui mahdottomaksi löytää toista keittäjää neljäntoista rupian kuukausipalkalla, täytyi Kamilan ottaa huoleksensa kaikki keittiöaskareet. Nabinkali jakeli anteliaasti hyviä neuvoja. "Tiedätkö, ystäväiseni", tapasi hän Kamilaa varoitella, "Benares on huono paikka sinunlaisellesi nuorelle tytölle. Et saa lähteä milloinkaan yksin laadulle. Kun menen Gangesiin kylpemään tai rukoilemaan Bishveshvarin kuvaa, otan sinut mukaani."

Hän piti tarkoin huolta siitä, ettei Kamila pääsisi hänen kynsistänsä luiskahtamaan. Tytöllä ei tosiaankaan ollut milloinkaan tilaisuutta tavata kaltaisiansa. Talousaskareihin kului koko päivä, ja illalla Nabinkali kertoi lukemattomista koruistansa ja jalokivistänsä, kulta- ja hopea-astioistansa ja upeista brokadeistansa, joita ei ollut ottanut mukaansa Benaresiin, koska pelkäsi varkaita.

"Mieheni ei ole tottunut syömään messinkiastioista ja oli aluksi aina tyytymätön. Hän sanoi: 'Mitä se haittaa, vaikka joitakin kappaleita varastetaankin? Voimmehan ostaa kohta uusia sijaan.' Minä en kumminkaan voinut suostua sellaiseen rahantuhlaukseen. Kärsin mieluummin vähän aikaa puutetta. Kotipuolessa meillä on iso talo ja palvelijoita kokonainen liuta, niin paljon, etten lukumäärää tiedä, mutta emmehän me voi kuljettaa mukanamme kahta-kolmeakymmentä henkeä. Mieheni tahtoi vuokrata täältä läheltä erikoisen rakennuksen niitä varten, mutta minä sanoin 'ei', minä en voinut sitä sietää. Tässä on hyvä tilaisuus saada elää hieman hiljaisemmin. Minulla ei olisi yön lepoa eikä päivän rauhaa, jos olisi niin paljon palvelijoita ja huoneita silmällä pidettävänä." Ja niin edespäin aina pahoinvointiin asti.

KAHDESKUUDETTA LUKU

Kamilan elämä Nabinkalin talossa oli kuin matalaan, mutaiseen lammikkoon suljetun kalan. Hänen ainoa pelastuksensa oli pakeneminen, mutta siitä ei voinut olla puhettakaan niin kauan kuin hän ei tietänyt, minne paeta. Hänen äskeinen vaelluksensa oli hänelle osoittanut, kuinka kaamealta maailma öiseen aikaan näyttää, ja hän säikkyi ajatellessaan toista samanlaista retkeä kohti tuntemattomia kohtaloita.

Omalla omituisella tavallaan Nabinkali tosin piti Kamilasta, mutta hänen kiintymyksensä ilmeni epämiellyttävässä muodossa. Hän oli tullut tytön avuksi hädän hetkenä, mutta teki hänelle vaikeaksi tuntea vastaavaa kiitollisuutta, joten Kamila viihtyi paljoa paremmin talousaskareita toimitellessaan kuin ikävystyttävinä lomahetkinä, jotka hänen oli pakko viettää Nabinkalin seurassa.

Eräänä aamuna eukko huusi hänet luoksensa ja piti hänelle seuraavan puheen: "Kuulehan, neitiseni, mieheni ei voi tänään oikein hyvin, joten hänen pitää saada ohukaisia tavallisen ruokansa asemesta. Sinun ei kumminkaan tarvitse siinä tuhlata niin summattomasti voinsulaa. Myönnän mielelläni, että olet hyvä keittäjätär, mutta minun on mahdoton ymmärtää, mitä teet niin paljolla voilla. Siinä suhteessa Urija oli sinua etevämpi. Hän käytteli voita hänkin, se on selvää, mutta ruoassa sitä tuskin maistoi."

Kamila ei koskaan vastustellut; saatuaan nuhteita hän jatkoi rauhallisesti työtänsä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut. Tänä aamuna loukkaus kuitenkin koski häneen kipeästi, ja hän hautoi sitä mielessään samalla kuin puhdisteli vihanneksia. Hän oli parhaillaan ehtimässä siihen päätelmään, että maailma on iloton paikka ja elämä rasittava taakka, kun hänen korvansa samassa tavoittivat jotakin, mikä herätti hänen huomiotansa. Nabinkali oli kutsunut palvelijan luoksensa antaakseen hänelle määräyksiä, ja Kamila kuuli hänen sanovan:

"Kuule, Tulsi, juokse nopeasti kaupunkiin ja nouda tohtori Nalinaksha; sano hänelle, että isäntäsi on sairastunut."

Tohtori Nalinaksha! Auringonsäteet karkeloivat Kamilan silmissä kuin kultaiset, näkymättömien sormien koskettelemat luutunkielet. Hän heitti vihannekset käsistään ja asettui keittiön ovelle väijymään alastulevaa Tulsia. Kohta hänen ilmaannuttuaan näkyviin Kamila tiedusteli', minne hän oli menossa.

"Minä menen hakemaan tohtori Nalinakshan", vastasi Tulsi.

"Kuka hän on?"

"Hänkö? Pian kaikkein paras tohtori koko paikkakunnalla."

"Missä hän asuu?"

"Kaupungissa, suunnilleen peninkulman päässä täältä."

Kamilalla oli tapana jakaa palvelijoille aterioiden jäännökset. Lukuisat nuhteet eivät olleet voineet häntä siitä pidättää, sillä hänen päätöstänsä lujitti se vakaumus, etteivät palvelijat Nabinkalin ankaran vallan alaisina saaneet milloinkaan kyllikseen syödä. Sitäpaitsi isäntä ja emäntä söivät harvoin oikeaan aikaan, joten palvelijain täytyi odottaa vuoroansa. Senvuoksi Kamilalta joka päivä surkeasti aneltiin palasta nälän viihdyttämiseksi, eikä hän hennonut kieltää. Tällaiset ystävyydentyöt piankin muuttivat kaikki palvelijat hänen kuuliaisiksi orjiksensa.

"Mitä sinä siellä keittiön ovella vaaniskelet, Tulsi?" kuului kirkuva ääni yläkerrasta. "Luuletko, etten sinua näe? Etkö voi lähteä kaupunkiin sitä ennen neuvottelematta keittäjättären kanssa? Eipä ihme, jos paljon katoaa! Kuulehan, mamselli, älä unohda, että minä olen ottanut sinut maantieltä hoiviini. Onpa se soma tapa palkita hyvyyttäni!"

Nabinkali eli siinä varmassa vakaumuksessa, että koko talonväki oli tehnyt salaliiton hänen ryöstämiseksensä. Hän oli sitä mieltä, että jos ampui umpimähkään ympärillensä, niin ainakin puolet nuolista osuivat maaliin, ja että palvelijain tuli tietää hänen olevan aina varuillansa eikä antavan helposti itseänsä pettää.

Tässä tapauksessa hänen mielenpurkauksensa kaikui kuuroille korville, mikäli se oli suunnattu Kamilaa vastaan. Tyttö jatkoi konemaisesti työtänsä mielen askarrellessa muualla.

Hän odotteli jälleen keittiönovella Tulsia palaavaksi, ja tyttö ilmestyikin aikanaan, mutta yksin.

"Tuleeko tohtori?" kysyi Kamila.

_Tulsi_: "Ei, hän ei voinut tulla."

_Kamila_: "Miksei?"

_Tulsi_: "Hänen äitinsä on sairaana."

_Kamila_: "Hänen äitinsä? Eikö hänellä ole ketään, joka äitiä hoitaisi?"

_Tulsi_: "Ei, hän ei ole naimisissa."

_Kamila_: "Kuinka sen tiedät?"

_Tulsi_: "Kuulin palvelijoilta, ettei hänellä ole vaimoa."

_Kamila_: "Hänen vaimonsa on kenties kuollut."

_Tulsi_: "Mahdollista kyllä; mutta hänen palvelijansa Bradzha sanoi, ettei hänellä ole Rangpurissakaan ollut vaimoa."

"Tulsi!" huusi emäntä portaitten yläpäästä.

Kamila pakeni keittiöönsä, ja Tulsi kiiruhti tottelemaan huutoa.

Nalinaksha -- Rangpurissa ollessaan -- Kamilan epäilykset olivat kerrassaan hälvenneet. Tulsin jälleen ilmaantuessa hän vielä kysyi tytöltä:

"Kuulehan, Tulsi, minulla on sukulainen, ihan samanniminen kuin tohtori -- hän on bramaani, eikö totta?"

_Tulsi_: "Epäilemättä; hän on bramaani, Tshaturdzheja."

Tulsi pelkäsi emännän hänet keksivän, jos hän jatkaisi keskustelua, ja poistui nopeasti Kamilan luota.

Kamila meni suoraa päätä Nabinkalin luo, sanoi saaneensa työnsä valmiiksi ja haluavansa lähteä peseytymään Dashashvamedh Ghatille Gangesin rantaan.

_Nabinkali_: "Se on tänään aivan mahdotonta. Mieheni on sairaana; voidaan tarvita yhtä ja toista. Miksi tahdot juuri tänään sinne lähteä?"

"Olen vast'ikään kuullut, että eräs sukulaiseni, jonka kovin mielelläni kohtaisin, on Benaresissa."

_Nabinkali_: "Ei, kiitoksia! Niin tuhma en ole! Kuka sen on sinulle sanonut? Tulsi, kukapa muu? Nytpä sanon sinulle jotakin, neitiseni: niin kauan kuin olet talossani, et lähde yksin ulos, et peseytymään etkä sukulaisia kaupungista ilminuuskimaan. Se ei käy päinsä, ja minä pidän huolta siitä, ettei niin tapahdu."

Portinvartija sai tehtäväkseen ajaa muitta mutkitta Tulsin tiehensä ja olla sallimatta hänen milloinkaan enää näyttäytyä talossa; toisia palvelijoita taas ankarasti kiellettiin juttelemasta Kamilan kanssa.

Kamila oli ollut kärsivällinen niin kauan kuin ei tietänyt mitään varmaa Nalinakshasta, mutta nyt hänen mielensä alkoi kuohua. Hänestä tuntui sietämättömältä jäädä hetkeksikään vieraan katon alle, kun hänen oma puolisonsa asui samassa kaupungissa. Hän suoritti töitänsä yhä huolimattomammin, ja Nabinkali moitti jokaisesta laiminlyönnistä.

"Kuulehan, neitiseni", sanoi hän, "sinun käyttäytymisesi ei minua miellytä. Alatko jurotella? Sinulla on vapaus paastota, jos niin haluat, mutta meillä ei ole vähintäkään halua kuolla nälkään. Se, mitä nykyjään keittelet, ei kelpaa syötäväksi."

"Minä en voi enää tehdä työtä teille", vastasi Kamila. "En voi sitä kestää. Päästäkää minut menemään."

"Vain niin!" ivaili Nabinkali. "Se siitä nykyaikana palkaksi, kun ihmisille hyvää tekee! Ajattelehan, että minä lähetin pois vanhan kelpo bramaanin vain saadakseni sijaa sinulle, ja nyt hän on tiessään, taivas tiesi missä, huuletko riittävän, että tulet muitta mutkitta sanomaan: 'Päästäkää minut menemään!' Koetappas vain juosta tiehesi, niin näet, eikö poliisi pian ole kintereilläsi. Minun poikani on tuomari, ja moni on jo joutunut hirsipuuhun hänen määräyksestänsä. Sinun ei tarvitse yrittää juonitella kanssani. Olet kai kuullut Gadasta? Hän oli hävytön herrallensa, ja me annoimme hänelle läksytyksen; hän istuu vielä nytkin vankilassa! Meitä sinä et pidä pilkkanasi!"

Gadan tarina oli ihan tosi. Mies parka oli tuomittu vankeuteen, koska häntä syytettiin kellon varastamisesta.

Kamila ei tietänyt mitään neuvoa. Nyt, kun näytti siltä, että elämän onni oli hänen ulottuvillansa, hänen kätensä olivat kahlehditut. Kohtalo oli leikkinyt säälimätöntä leikkiä. Neljän seinän sisäpuolelle vangitun vaivalloinen elämä kävi sietämättömäksi. Saatuaan ilta-askareensa suoritetuiksi hän tavallisesti otti huivin hartioillensa ja lähti ulos puutarhaan, kylmään yöilmaan. Siellä hän asettui muurin kupeelle ja tuijotteli kaupunkiin johtavalle tielle. Hänen kiihkeä halunsa saada palvella omaa miestänsä ajoi hänen ajatuksensa liikkumaan tuota autiota, pimeätä katua pitkin etsien taloa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Niin hän seisoi usein tuntikausia liikahtamatta. Vihdoin hän kumarsi syvästi kunnioittaen ja vetäytyi huoneeseensa.

Pian häneltä kuitenkin riistettiin tämäkin vähäinen lohdutus, tämä mitätön vapauden jäännös. Eräänä iltana Nabinkalin mieleen johtui kutsua hänet luoksensa päivätyön päätyttyä. Palvelija palasi ilmoittaen, ettei bramaanityttöä löytynyt mistään.

"Tarkoitatko, että hän on minulta karannut?" huudahti Nabinkali, tempasi lampun ja tarkasti itse koko talon löytämättä kumminkaan jälkeäkään Kamilasta.

Nabinkali lähti miehensä Mukunda Babun luo -- hän istui parhaillaan tupakoiden, silmät puoliummessa -- ja ilmoitti hänelle, että Kamila oli kaikesta päättäen karannut. Mukunda Babu ei ollut siitä millänsäkään. "Minähän kielsin häntä", mutisi hän unisesti, "hän on tottelematon olento. Onko hän vienyt mitään mukanansa?"

"Huivia, jonka olen hänelle antanut lämpimiksi, ei ole hänen huoneessansa. En ole vielä katsonut, puuttuuko muutakin."

"Ilmoita poliisille", lausui hänen miehensä asiallisesti. Eräs palvelijoista lähetettiin sanaa viemään, lyhty mukanansa. Sillävälin oli Kamila palannut sisään ja näki, kuinka Nabinkali käänsi hänen huoneessaan kaikki ylösalaisin saadakseen varmuuden siitä, oliko jotakin varastettu.

"Mitä juonia sinulla nyt on? Missä olet ollut?" huusi hän kohta Kamilan nähtyänsä.

"Minä olin puutarhassa kävelemässä saatuani päivätyön tehdyksi."

Nabinkali alkoi purkaa kiukkuansa. Hän ei valikoinut sanojansa, ja kaikki palvelijat kokoontuivat ympärille kuuntelemaan.

Miten Nabinkali pauhasikin, Kamila ei ollut milloinkaan suonut hänelle iloa nähdä hänen itkevän. Tälläkään kerralla ei käynyt niin: tytön kasvot eivät värähtäneetkään; hän seisoi kuin kuvapatsas herjaustulvan keskellä. Sen näyttäessä hieman laimenevan Kamila huomautti: "Pelkäänpä, että olette minuun tyytymätön, olisi parempi, jos päästäisitte minut menemään."

"Tietysti päästän. Jos luulet, että aion vielä kauemmin ruokkia ja vaatettaa tuollaista kiittämätöntä olentoa, niin pahoin erehdyt, mutta ennenkuin lasken sinut menemään, näytän sinulle, kenen kanssa olet tekemisissä."

Kamila ei enää uskaltanut liikkua kynnystä kauemmaksi. Hän sulkeutui huoneeseensa ja lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että kärsimys oli ehtinyt huippukohtaansa ja että Taivaan vihdoinkin täytyi lähettää hänelle apua.

Seuraavana iltana Mukunda Babu lähti kävelylle ottaen mukaansa kaksi palvelijaa, ja ulko-ovi suljettiin sisäpuolelta hänen lähdettyänsä. Oli jo alkanut hämärtää, kun ulkoa kuului ääni kysyvän, oliko isäntä kotosalla.

Nabinkali hypähti heti seisaalleen.

"Hyväinen aika, se on tohtori Nalinaksha! Budhija! Budhija!" Mutta kun Budhijaa ei näkynyt eikä kuulunut, hän kääntyi Kamilan puoleen:

"Juokse alas ja avaa ovi, juoksethan? Sano tohtorille, että mieheni on lähtenyt ajelemaan ja palaa aivan pian. Pyydä häntä vähän aikaa odottamaan."