Part 17

Vaikka Kshemankari omaan mukavuuteensa ja henkilökohtaisiin koruihinsa nähden oli erittäin vaatimaton, piti hän kuitenkin tarkoin silmällä ympäristönsä järjestystä ja kauneutta; tämän Hemnalini oli kuullut jo Nalinakshalta. Senvuoksi tyttö otti erikoiseksi tehtäväksensä pitää koko taloa mitä parhaassa järjestyksessä ja pukeutui aina erittäin huolellisesti lähtiessään tapaamaan vanhaa rouvaa. Annada Babu toimitti hänelle kukkia läheltä vuokraamastansa puutarhasta, ja Hemnalinilla oli tapana niillä sievästi koristaa sairaan huone.

Nalinaksha yritti tavantakaa saada äitinsä ottamaan itselleen palvelijattaren, mutta äiti ei millään ehdolla siihen suostunut. Talossa oli luonnollisesti erinäisiä palvelijoita -- mies- ja naisväkeä --, jotka toimittivat karkeammat työt, mutta vanha rouva ei voinut sietää, että joku palkkalainen suoritti hänelle henkilökohtaisia palveluksia. Vanhan hoitajattaren kuoltua ei palvelijatar ollut milloinkaan kelvannut häntä viuhkoinaan tai hieromaan, ei silloinkaan, kun hän makasi sairaana.

Hän piti sievistä lapsista, pojista ja tytöistä. Palatessaan aamulla Ganges-virrasta peseytymästä uutterasti sirotellen kukkia ja pirskotellen pyhää vettä jokaiselle Shivan kuvalle, jonka ohi kulki, hän tavallisesti otti mukaansa kotiin jonkun sievän maalaispoikasen tai kaunisihoisen pienen bramaanitytön. Sitäpaitsi hän oli voittanut useiden naapuriston lasten sydämet lahjoittelemalla heille leluja, kuparikolikoita ja makeisia.

Toisinaan näiden nuorten parvi tuli hänen taloonsa ja teuhasi siellä mielin määrin hänen vilpittömäksi mielihyväksensä. Oli hänellä vielä toinenkin heikkous. Hän ei voinut milloinkaan jättää ostamatta sievää pikkuesinettä, joka oli herättänyt hänen huomiotansa. Syynä ei ollut halu koota sellaisia esineitä itsellensä; hänen teki mieli lahjoittaa niitä sellaisille henkilöille, joiden tiesi todella osaavan niistä iloita. Kaukaisten sukulaisten ja tilapäisten tuttavienkin luo ilmaantui aika ajoin salaperäisiä kääröjä vastaanottajain suureksi ihmetykseksi. Hänellä oli iso eebenholtsikirstu, johon hän oli kerännyt suuren joukon sieviä koruja ja silkkivaatteita morsianta varten, jonka Nalinaksha oli kerran kotiinsa tuova. Kshemankari kuvitteli miniänsä nuoreksi erittäin kauniiksi tytöksi, joka vilkkaalla ja viehättävällä käytöksellään ilahduttaisi harmajaa taloa ja jota mielellään koristaisi aarrearkussa lepäävillä koruilla. Sellaiset mielikuvat antoivat vanhalle rouvalle aihetta moneen miellyttävään haavelmaan.

Kshemankarin oma elämänlaatu oli täysin askeettinen, mutta vaikka hän kuluttikin melkein koko päivän rukoillen ja uskonnollisia menoja noudatellen ja nautti kunakin päivänä ainoastaan yhden aterian, maitoa ja hedelmiä, moitti hän kuitenkin ankarasti Nalinakshan ankaraa elämäntapaa. Miehen ei hänen mielestänsä sopinut liian jyrkästi noudattaa rituaalisia sääntöjä. Hän piti miehiä suurina lapsina ja osoitti heitä kohtaan jalomielistä ja lempeätä suvaitsevaisuutta, jos heiltä sattui ruoan ja juoman nauttimisessa puuttumaan kohtuutta ja oikeata oivallusta.

"Mitä syytä on miehellä kohdella itseänsä niin ankarasti?" oli hänellä tapana leppoisasti kysyä. Selvää jumalattomuutta ei tietenkään käynyt puolusteleminen, mutta hän oli varmasti vakuutettu siitä, etteivät säännöt olleet miehiä varten. Hän olisi ollut varsin tyytyväinen, jos Nalinaksha olisi kohtuullisessa määrässä osoittanut tavallisen miehenpuolen häikäilemätöntä ja itsekästä luontoa, kunhan hän vain yhä olisi sallinut äidin rauhassa rukoilla ja olisi pysytellyt hänestä loitolla niinä aikoina, jolloin hänen kosketuksensa oli rituaalisessa katsannossa saastuttava.

Kun Kshemankari nousi sairasvuoteestansa, niin hänen mieltänsä kovin ilahdutti, ettei ainoastaan Hemnalini ollut muuttunut Nalinakshan oppien innostuneeksi kannattajaksi, vaan että harmaapäinen Annada Babukin istui hänen edessänsä kuunnellen hänen lausumiansa niin syvän kunnioittavasti, kuin ne olisivat olleet jonkin profeetan innoitettuja julistuksia.

Eräänä päivänä hän puhutteli Hemnalinia kahden kesken ja huomautti nauraen: "Rakas lapsi, minä pelkään, että te vain tuette Nalinakshaa hänen hupsuudessaan. Miksi välitättekään niistä mielettömyyksistä, joita hän saarnaa? Teidän iällänne on nautittava täysin siemauksin elämästä; teidän pitäisi ajatella pikemmin vaatteita ja huvituksia kuin uskontoa. Kysytte kenties, miksi minä en käytännössä toteuta, mitä opetan. On kumminkin otettava huomioon, että minun laitani on hieman toisin. Minun vanhempani olivat erittäin ankarat, ja meitä kaikkia, poikia samoinkuin tyttöjäkin, kasvatettiin hurskauden ilmakehässä. Me emme tuntisi itseämme, jos nyt luopuisimme tottumuksistamme. Te olette saanut toisenlaisen kasvatuksen. Minä tunnen tarkoin sen ilmakehän, jossa te olette kasvanut. Teidän ei käy mukautuminen toisenlaiseen elämänlaatuun. Ei ole hyvä tehdä väkivaltaa taipumuksillenne, lapsi kulta. Minun mielestäni on jokaisen näissä asioissa noudatettava luonnollista taipumustansa. Muu ei käy päinsä; teidän on paras siitä luopua. Paastoaminen ja rukoileminen eivät ole teitä varten. Tuo ajatus, että Nalin on innoitettu opettaja, on ihan uusi: hän itse ei tosiaankaan tiedä mitään sellaisista asioista. Vielä hiljattain hän noudatti omia taipumuksiansa ja osoitti ilmeistä ikävystymistä, jos oli kuunneltava pyhiä tekstejä. Hän on valinnut tämän suunnan vain minun mielikseni, ja pelkäänpä, että hänestä aivan pian sukeutuu todellinen erakko. 'Pysyttele sinä lapsuutesi uskossa', sanon minä hänelle alinomaa, 'minusta ei siinä ole mitään vikaa, ja tosiaankaan ei mikään olisi minulle mieluisampaa'; mutta hän vain nauraa; se on hänen tapaistansa. Hän ei avaa suutansa, sanoipa hänelle mitä tahansa. Jos häntä sättii, ei hän sittenkään vastaa!"

Tämä keskustelu tapahtui myöhään iltapäivällä vanhan rouvan järjestellessä Hemnalinin hiuksia. Hän ei hyväksynyt tytön yksinkertaista kampausta.

"Te luulette minua kovin vanhanaikaiseksi, ystäväiseni", oli hänellä tapana sanoa, "luulette, etten minä ollenkaan tunne uusimpia muoteja. Mutta luulenpa voivani kehuskella, että ymmärrän tukkalaitteista enemmän kuin te. Minulla oli muinoin tuttavana eräs miellyttävä englantilainen naishenkilö. Hän tapasi tulla tänne opettamaan minulle ompelua, ja samalla hän neuvoi minulle koko joukon hiuslaitteitakin. Minun tietenkin täytyi kylpeä ja muuttaa vaatteet hänen jokaisen käyntinsä jälkeen! Olipa oikein tai väärin olla niin turhantarkka, missään tapauksessa en minä voinut olla niin menettelemättä. Te ette saa pahastua, vaikka olen teihinkin nähden niin arka; tiedättehän, ettei se johdu vastenmielisyydestä! vaan vanhasta tottumuksesta. Minua kohtasi kauhea isku, kun mieheni perhe luopui hindulaisesta oikeauskoisuudesta, mutta minä en esittänyt vastalauseita. Sanoin vain: Noudattakaa omaatuntoanne; minä olen vain oppimaton nainen enkä voi luopua totutusta tavastani!" Kshemankari pyyhki kyynelen silmästänsä.

Vanhaa rouvaa miellytti kovin Hemnalinin pitkien palmikkojen purkaminen ja hiusten asetteleminen yhä uudella tavalla. Menipä hän vihdoin niinkin pitkälle, että avasi eebenholtsikirstunsa ja koristi tytön niillä hilpeän värikkäillä vaatteilla, joista hän piti. Sellainen pukeminen oli hänelle erinomainen ilo. Hemnalini tuli melkein joka päivä käsitöinensä ja kulutti illan opetellen uusia menetelmiä.

Kshemankari luki myös mielellään bengalilaisia romaaneja, ja Hemnalini toi hänelle kaikki kirjat ja aikakausjulkaisut, joita hänellä oli. Hem ihmetteli, miten terävästi vanha rouva puhui kertomuksista ja tutkielmista; hän oli aina luullut sellaisen arvostelukyvyn voivan olla ainoastaan englantilaisen kasvatuksen tuloksena. Nalinakshan äidin puheissa ilmenevä leikkisyys ja hänen hurskas elämäntapansa saivat hänet näyttämään Hemnalinin silmissä ylen ihmeelliseltä naiselta. Hänessä ei ollut mitään aivan tavallista tai sovinnaista, ja hänen kanssaan seurusteleminen muodostui Hemnalinille iloisten yllätysten sarjaksi.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Kshemankari sairastui jälleen kuumeeseen, mutta tällä kertaa se ei kestänyt kauan. Tullessaan hänen toipumisaikanansa eräänä aamuna huoneeseen ja tervehdittyään häntä koskettamalla hänen jalkojansa, kuten hyvän ja kuuliaisen pojan tulee, Nalinaksha käytti tilaisuutta hyväkseen ja kehoitti äitiä sallimaan käsitellä itseänsä sairaana. Hänen tavanomainen ankaruutensa itseänsä kohtaan, huomautti poika, ei sopinut niissä olosuhteissa elävälle ihmiselle.

"Minun siis tulee luopua vanhoista tottumuksistani sinun vähitellen luopuessa koko maailmasta?" huudahti vanha rouva. "Loppukoon tämä pilanteko, rakas Nalin. Kuule äitiäsi ja mene naimisiin!"

Nalinaksha oli vaiti, ja Kshemankari jatkoi: "Näetkös, tämä vanha ruumiini ei enää kauan kestä. Minä en voi kuolla rauhallisesti, ellen sitä ennen näe sinua naimisissa. Aikaisemmin minä aina ajattelin, että sinun pitäisi ottaa vaimoksesi nuori tyttö, jota minä voisin kasvattaa niinkuin tahdon. Tänä viimeksi kuluneena sairaudenaikana minä kuitenkin olen tullut toisiin ajatuksiin. Kukaan ei voi sanoa, kuinka kauan elän, enkä minä voi suinkaan pitää varmana, että jäljelläoleva aikani on pitkä. Olisi väärin, jos jättäisin sinut elämään kasvattamattoman tytön kanssa. On paljon parempi, jos nait jonkun, joka on enemmän ikäisesi. Minä olen miettinyt kaikkea tätä öisin kuumeessa maatessani. Minulla on eloisa tunne siitä, että tämä on viimeinen velvollisuuteni sinua kohtaan, ja minun täytyy elää, kunnes saan sen suoritetuksi, koska mieleni ei muuten pääsisi koskaan lepoon."

"Mutta mistä löydänkään tytön, joka on valmis tulemaan vaimokseni?" kysyi Nalinaksha.

"Senvuoksi sinun ei tarvitse vaivata päätäsi. Minä järjestän asian ja ilmoitan sinulle tuloksen aikanaan."

Kshemankari ei ollut koskaan tavannut Annada Babua, koska oli aina hänen talossa käydessään pysytellyt omissa huoneissaan. Mutta kun vanha herra tuona päivänä iltakävelyllä ollessaan poikkesi tervehtimään, hän käski sanoa haluavansa häntä puhutella ja kävi heti Annada Babun sisään astuttua suoraa päätä asiaan.

"Teidän tyttärenne", aloitti hän, "on viehättävä tyttö, ja minä olen häneen kovin mieltynyt. Te molemmat tunnette poikani Nalinin. Hänen luonteensa on moitteeton, ja lääkärinä hän on mitä parhaassa maineessa. Ettekö itsekin arvele, että teidän olisi vaikea löytää tyttärellenne parempaa puolisoa?"

"Puhutteko tosiaankin ihan vakavasti?" huudahti Annada Babu. "Sitä en ole koskaan uskaltanut toivoa. Minä pitäisin itseäni ylen onnellisena, jos saisin Nalinakshan vävykseni. Mutta mitä sanoo hän -- --?"

"Nalin kyllä suostuu. Hän ei ole useimpien nykyaikaisten nuorukaisten kaltainen: hän tekee mitä äiti käskee. Missään tapauksessa hän ei kaipaa pitkiä suostutteluja! Kukapa voisikaan olla rakastumatta tuohon viehättävään tyttöön. Minä haluaisin kuitenkin nähdä heidät kihloissa mahdollisimman pian, sillä minulla kenties ei ole enää paljon elonpäiviä."

Annada Babu tuli kotiin juhlallisen mielialan vallassa ja kutsui heti Hemin luoksensa.

"Kultaseni", aloitti hän, "minä olen vanha mies, ja terveyteni ei suinkaan ole hyvä, mutta minä en voi lähteä täältä rauhallisin mielin, ellen näe sinun olevan hyvässä turvassa. Salli minun puhua asiasta ihan avoimesti, Hem. Sinulla ei ole äitiä, ja minä tunnen olevani yksin sinusta vastuussa."

Hemnalini silmäili ihmeissään isäänsä, odottaen, mitä tuleman piti.

"Minä iloitsen tästä liitosta jo edeltäkäsin siinä määrin", jatkoi Annada, "etten voi olla siitä heti puhumatta. Pelkään vain, että voi tulla jotakin esteeksi. Asia näet on tämä, kultaseni: Nalinakshan äiti kosi sinua tänään pojallensa."

Hemnalini punastui ja sopersi: "Todellako, taatto? Mutta sehän on ihan mahdotonta."

Hemnalini joutui täydellisen hämmingin valtaan, kun isä äkkiä ilmoitti tämän kosinnan, sillä hän ei ollut milloinkaan ajatellut Nalinakshaa mieheksensä.

"Minkä tähden se on mahdotonta?" kysyi Annada Babu.

"Nalinaksha!" huudahti Hemnalini. "Kuinka se voisikaan olla mahdollista!"

Vastaus tuskin oli loogillinen, mutta se oli kaikkea logiikkaa selvempi. Hemnalini vetäytyi kuistikolle, koska tilanne uhkasi muuttua kiusalliseksi. Annada Babun toiveet murskautuivat yhdellä iskulla; tällaista vastustusta hän ei ollut odottanut. Hän oli varmasti otaksunut Hemnalinin ihastuvan kuullessaan pääsevänsä Nalinakshan vaimoksi. Tämän odottamattoman iskun huumaamana ukko tuijotteli surullisesti öljylampun lepattelevaan liekkiin mietiskellen naisen luonnon ratkaisemattomia arvoituksia ja valitellen, kuten useasti ennenkin, ettei Hemnalinilla ollut äitiä.

Sillävälin istui Hemnalini pimeällä kuistikolla illan hetkien liukuessa ohi. Vihdoin hän tuli katsahtaneeksi huoneeseen ja tunsi pistoksen tunnossansa nähdessään isän toivottoman ilmeen. Hän kiiruhti sisään, asettui Annadan tuolin taakse, silitti hänen hiuksiansa ja virkkoi hiljaa: "Tule, taatto, illallinen on ollut jo aikoja sitten valmis; se on varmaan ihan jäähtynyt."

Annada Babu nousi konemaisesti ja siirtyi ruokasaliin, mutta illallinen ei juuri maittanut. Uskoen, että Hemnalinin elämää pimentävät pilvet olivat vihdoin hälvenneet, hän oli toivonut tulevaisuudelta paljon, ja ehdotuksen hylkääminen oli ollut hänelle katkera pettymys. "Hem ei siis ole sittenkään voinut unohtaa Rameshia", huokasi hän itsekseen.

Hänen tapansa oli mennä levolle kohta illallisen jälkeen, mutta tänä iltana hän viivytteli. Hän ei vetäytynyt huoneeseensa, vaan istuutui kuistikolle lepotuoliin ja tuijotteli syviin mietteisiin vaipuneena yli puutarhan autiolle maantielle.

Löytäessään hänet sieltä Hemnalini alkoi häntä leikkisästi torua. "Lähde nyt levolle, taatto, täällä ulkona on liian kylmä."

"On parempi, kun lähdet itse levolle, rakkaani. Minä tulen kohta sisään."

Hemnalini ei kumminkaan luopunut yrityksestään niin hevillä. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: "Sinä vilustut täällä, taatto. Tule ainakin oleskeluhuoneeseen."

Annada Babu nousi tuolistaan ja lähti makuulle sanaakaan virkkamatta.

Hemnalini oli lujasti päättänyt olla kerrassaan Rameshia ajattelematta, jottei joutuisi kiusaukseen väistää velvollisuuttansa, ja tämä kieltäymys oli vaatinut hänen sydämensä moneen ankaraan taisteluun. Vanha haava tarvitsi vain ulkonaista kosketusta alkaakseen jälleen tehdä kipeätä. Hän ei ollut vielä kyennyt tarkoin suunnittelemaan tulevaisuuttansa, oli vain etsiskellyt keinoja päätöksensä tukemiseksi.

Kun hän sitten lopulta päätti pitää Nalinakshaa henkisenä johtajanansa ja suunnata elämänsä hänen antamiensa ohjeiden mukaan, otaksui hän saavuttaneensa päämääränsä. Mutta kun sitten tuli tämä kosinta ja hän yritti kitkeä vanhaa rakkautta pois sydämensä syvimmistä piilopaikoista, niin hänelle samalla selvisi, kuinka mahdoton se todellisuudessa oli hävittää. Vanhan siteen lopullisen katkeamisen vaara riitti saamaan Hemnalinin pitämään siitä kiinni sitäkin enemmän.

VIIDESKYMMENES LUKU

Kshemankari oli sillävälin kutsuttanut luoksensa Nalinakshan ja ilmoittanut hänelle, että oli kosinut hänelle Hemnalinia ja että kosintaan oli annettu myöntävä vastaus.

Nalinaksha hymyili. "Oletko jo järjestänyt asian lopullisesti?" kysyi hän. "Oletpa pitänyt kiirettä."

_Kshemankari_: "Olenpa tietenkin. Tiedäthän, etten elä ikuisia aikoja. Minä olen kovin mieltynyt Hemnaliniin. Hän on kerrassaan harvinainen tyttö. Mitä ulkonäköön tulee, voisi luonnollisesti -- ihonväri ei ole ihan hyvä, mutta -- --"

_Nalinaksha_: "Säästä minua, äiti! Minä en ajatellut hänen värejänsä, vaan sitä, että minun on mahdoton ottaa Hemnalinia vaimokseni. Minä en tosiaankaan voi sitä tehdä."

_Kshemankari;_ "Mitä joutavia! Minä en näe mitään estettä."

Nalinakshan ei ollut helppo ilmaista vastaväitteitänsä, mutta hänen ajatuksensa oli suunnilleen tämä: Kysymyksessä oli Hemnalini, tyttö, johon nähden hän oli asettunut rippi-isän kannalle; jos hänen nyt piti äkkiä tyttöä kosia, niin, se tuntui melkein rikokselta.

Äiti, joka otaksui Nalinakshan vaitiolon merkitsevän myöntymistä, jatkoi: "Tällä kertaa minä en kuuntele mitään vastaväitteitä. Sinä näytät päättäneen minun tähteni luopua maailmasta ja muuttua todelliseksi Benaresin erakoksi. Se on mieletöntä sinun iälläsi, ja minä kieltäydyn sitä kauemmin sietämästä. Pidä nyt huolta siitä, ettet anna tämän tilaisuuden luiskahtaa ohitsesi. Ensimmäisenä hyväenteisenä päivänä sinun on asia järjestettävä."

Nalinaksha ei voinut vähään aikaan saada ääntänsä tottelemaan.

"Minun on kerrottava sinulle jotakin, äiti", aloitti hän vihdoin, "mutta minä pyydän hartaasti, ettet siitä kiihdy. Seikka, jonka nyt sinulle ilmoitan, tapahtui yhdeksän tai kymmenen kuukautta sitten, ja tarpeetonta on sen vuoksi enää valitella. Minä kumminkin tiedän, että sinun tapasi on säikkyä jotakin onnettomuutta, vaikka se on jo auttamattomasti ohi. Siitä syystä en ole tätä tarinaa milloinkaan sinulle kertonut, vaikka aina olinkin sen kertomaisillani. Tee, mitä hyväksi näet, lepyttääksesi kovaa kohtaloani, mutta älä kiusaa itseäsi turhilla menneiden valitteluilla."

Kshemankari oli ylen levoton.

"En tiedä, mitä aiot minulle kertoa, poikani", virkkoi hän, "mutta johdantosi saa minut pelkäämään pahinta. Minä en opi elinikänäni vallitsemaan tunteitani. Suotta minä yritän pysytellä loitolla tämän maailman asioista. Onnettomuutta ei tarvitse lähteä etsimään; se hyökkää kimppuun kutsumatta. Kerro minulle heti kerrottavasi, sisälsipä se hyvää tai pahaa."

"Viime helmikuussa", aloitti Nalinaksha, "minä möin koko omaisuuteni Rangpurissa, annoin puistotaloni vuokralle ja matkustin Kalkuttaan. Kun kuljimme Sarassa virran yli, pisti päähäni astua junasta ja jatkaa matkaani vesitse. Niinpä vuokrasinkin ison jokivenheen ja lähdin eteenpäin. Kaksi päivää matkustettuamme me laskimme venheen laituriin eräälle hiekkasärkälle. Minä lähdin rantaan peseytymään ja kohtasin äkkiarvaamatta vanhan ystävämme Bhupenin, jolla oli pyssy olalla. Hän riemastui kovin minut nähdessään ja huudahti: 'Siinäpä minulla oiva saalis!' Kävi ilmi, että hän oli rauhantuomarina niillä seuduilla ja kulki nyt tarkastusmatkalla piirissänsä. Me emme olleet nähneet toisiamme moneen vuoteen, eikä hän päästänyt minua millään ehdolla lähtemään, vaan vaati minua mukaansa kiertoretkelle. Eräänä päivänä me pysähdyimme Dhobapukur-nimiseen kylään ja lähdimme iltasella paikkakuntaa katselemaan. Se on aivan pieni kylä. Siinä astellessamme Bhupen yht'äkkiä vei minut pellon laidassa sijaitsevan olkikattoisen talon portille. Talon isäntä toi pihalle tuoleja ja pakotti meidät istuutumaan. Kuistikkoa käytettiin parhaillaan kouluhuoneena. Kylän koulumestari istui puutuolilla, jalat erääseen kannatinpylvääseen nojaten; lapset kyyhöttivät lattialla hänen ympärillänsä, kivitaulut käsissään ja kuorossa toistellen opittaviansa. Talon isäntä oli eräs Tarini Tshaturdzhi. Hän kuulusteli Bhupenia, kunnes tunsi minun historiani juurta jaksain. Palatessamme asuntoomme Bhupen huomautti: 'Sinulla on tänään hyvä onni; saat kohta naimatarjouksen.' Minä kysyin, mitä hän tarkoitti, ja hän jatkoi: 'Tuo veikko, Tarini Tshaturdzhi, on rahanlainaaja, ja pahempaa saituria et maailmasta löydä. Joka kerta, kun piiriin saapuu uusi tuomari, hän kehuskelee yhteiskunnallista mielenlaatuansa huomauttaen sallivansa pitää koulua talossaan. Todellisuudessa hän ei anna koulumestarille muuta kuin ruoka-ateriat, ja siitä hyvästä tuon mies paran täytyy istua kello kymmeneen saakka illalla kirjoittamassa Tarinin laskuja; palkkansa koulumestari saa oppilaiden lukukausimaksuista ja hallituksen myöntämästä avustuksesta. Tarinilla oli sisar, joka jäi miehensä kuollessa ihan varattomaksi ja joka hänen niin muodoin oli otettava hoiviinsa. Vaimo oli silloin raskaana ja kuoli synnyttäessään tytön. Kuolemia aiheutui yksinomaan asianmukaisen lääkärinavun puutteesta. Tarinilla oli toinenkin leskeytynyt sisar, joka toimitti kaikki talousaskaret vapauttaen hänet siten pitämästä palvelijatarta. Tämä olento-raukka otti hoitaakseen orpoa, mutta kuoli hänkin muutaman vuoden kuluttua. Tyttö on siitä pitäen saanut kovaa kokea raataessaan enonsa ja tätinsä hyväksi ja saaden pelkkää sättimistä palkaksensa. Hän on ehtinyt melkein naimaiän ohi, mutta ei ole helppo tehtävä löytää sellaiselle osattomalle orvolle miestä, varsinkaan kun ei kukaan kyläläisistä tuntenut hänen vanhempiansa. Sitäpaitsi hän on syntynyt isän kuoleman jälkeen, ja kylä juorut juttelevat kaikenlaista hänen alkuperästänsä. Jokainen tietää Tarini Tshaturdzhin upporikkaaksi, ja senvuoksi he tyttöä häväisevät toivoen voivansa pusertaa Tarinilta suuret myötäjäiset, jos hän mielii saada tytön miehelään. Jo neljä vuotta hän on sanonut tyttöä kymmenen vuoden ikäiseksi, joten hänen nyt täytyy olla vähintään neljäntoista. Kaikesta huolimatta hän on kaunein tyttö, mitä olen milloinkaan nähnyt, kaunis kuin pyhä lootuskukka. Jos nuori vieras bramaani sattuu tänne kulkeutumaan, pyytää ja rukoilee Tarini häntä ottamaan hänen sisarentyttärensä vaimokseen, mutta vaikka nuori mies olisikin halukas, säikyttävät kyläläiset hänet, ja kihlauksesta ei tule mitään. Nyt tulee sinun vuorosi, aivan varmasti.' Tiedätkö, äiti, minä olin silloin niin uhkarohkea, että sanoin heti, silmänräpäystäkään empimättä: 'Hyvä, minä nain tytön.' Olin aina ajatellut sinua yllättää tuomalla taloon oikeauskoisen pienen hindulaisminiän -- tiesin varsin hyvin, että jos naisin täysikasvuisen Brahma Samadzhin naisen, niin kumpikaan meistä ei tulisi onnelliseksi. Bhupen oli ällistyksissään. 'Lasketko leikkiä!' huudahti hän. 'En ollenkaan', vastasin minä, 'olen tehnyt päätökseni'. 'Oletko tosissasi?' kysyi Bhupen. Minä vakuutin olevani. Tarini Tshaturdzhi tuli asuntoomme jo samana iltana ja anoi anomuksensa kädet ristissä bramaaninnuoran päällä. 'Minä rukoilen teitä auttajakseni', sanoi hän. 'Tulkaa itse tyttöä katsomaan; ellei hän teitä miellytä, niin asiassa tietenkään ei ole enempää tekemistä, mutta älkää missään tapauksessa kuunnelko vihollisteni valheita ja vääristelyjä.' 'Ei ole tarpeen, että hänet näen', vastasin minä, 'te voitte määrätä hääpäivän'. 'Ylihuomenna on otollinen päivä', sanoi Tarini, 'valitaan se'. Hänen surkean anelemisensa ja sopimattoman kiirehtimisensä syy oli luonnollisesti vaivatta arvattavissa: hän halusi välttää hääjuhlallisuuksista koituvia suuria kustannuksia. Vihkiminen kuitenkin tapahtui asianmukaisessa järjestyksessä."

"Vihkiminen tapahtui!" huudahti Kshemankari pelästyneenä, "oletko tosissasi, Nalin?"

_Nalinaksha_: "Ihan tosissani, äiti. Minä astuin jälleen venheeseen, morsian kerallani. Me lähdimme matkaan iltapäivällä -- oli vielä maaliskuu ja oli hyvinkin syytä odottaa kaunista säätä -- mutta samana iltana, vain paria tuntia myöhemmin, meidät yllätti kuuma tuulenpyörre, ja ennenkuin aavistimmekaan oli venhe kumossa ja näkymättömissä."

"Armollinen taivas!" huudahti Kshemankari kauhistuneena.

_Nalinaksha_: "Tullessani jälleen tajuihini havaitsin uivani syvässä vedessä aaltoja vastaan taistellen; venheestä ja siinä olijoista ei näkynyt mitään merkkiä. Minä annoin tiedon poliisille, joka toimitti perinpohjaiset tutkimukset, mutta tuloksetta!"

Kshemankarin kasvot olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi.

"Amen", sanoi hän, "tapahtunutta emme voi toiseksi muuttaa; mutta älä puhu siitä enää koskaan minulle. Minua värisyttää, kun sitä vain ajattelenkin."

_Nalinaksha_: "Minä en olisi kertonut sitä milloinkaan, äiti, ellet olisi yrittänyt pakottaa minua menemään naimisiin."

_Kshemankari_: "Mitä sanotkaan; eihän tuo onnettomuus mitenkään sinua estä naimisiin menemästä!"

_Nalinaksha_: "Tyttö on voinut sittenkin jäädä eloon; senvuoksi naimisiin meneminen minua arveluttaa."

_Kshemankari_: "Oletko mieletön? Jos hän eläisi, olisit varmaan hänestä kuullut."

_Nalinaksha_: "Hän ei tiedä minusta mitään. Minä olin hänelle niin vieras kuin suinkin. Luulenpa, ettei hän ole edes nähnyt kasvojani. Benaresiin saavuttuani minä kirjoitin Tarini Tshaturdzhille mainiten osoitteeni, mutta kirjeeni ei nähtävästi ole häntä saavuttanut, koska se myöhemmin tuli takaisin perillesaamattomana."

_Kshemankari_: "Entä sitten?"

_Nalinaksha_: "Minä olen päättänyt odottaa kokonaisen vuoden, ennenkuin pidän hänen kuolemaansa varmana."