Part 16

Bipin kalpeni. "Mikä on kysymyksessä?" huudahti hän säikähtyneenä.

_Saila_: "Kamila meni eilen asuntoonsa, mutta nyt häntä ei sieltä löydy."

_Bipin_: "Eikö hän ole palannut tänne illalla?"

_Saila_: "Eipä tietenkään! Minä ajattelin lähettää häntä hakemaan, kun Umi sairastui, mutta en tietänyt, kuka olisi joutanut menemään. Onko Ramesh Babu tullut tänne?"

_Bipin_: "Kun hän ei löytänyt Kamilaa sieltä, on hän nähtävästi otaksunut hänen tulleen tänne. On, hän on täällä."

_Saila_: "Lähde sinä hänen kanssaan heti etsimään. Umi nukkuu; hän voi jo hyvin."

Bipin ja Ramesh ajoivat suoraa päätä Rameshin asunnolle ja kävivät jälleen tutkimaan Bishania. Yhteisin ponnistuksin heidän onnistui vihdoin houkutella esiin seuraavat niukat tiedot:

Myöhään iltapuolella Kamila oli lähtenyt yksin virralle. Bishan oli tarjoutunut lähtemään hänen mukaansa, mutta hän oli kieltänyt ja antanut hänelle rupian. Sitten hän oli asettunut portille taloa vartioimaan, ja hänen siinä ollessaan oli saapunut grogi-kauppias mukanaan kiehuvan kuumaa vastavalmistettua grogia. Mitä myöhemmin oli tapahtunut, siitä ei Bishanilla ollut mitään selvää muistoa!

Hän osoitti tien, jota pitkin Kamila oli lähtenyt Ganges-virralle.

Tätä aamukasteisten viljapeltojen halki johtavaa tietä kulkivat nyt Ramesh, Bipin ja Umesh Kamilaa etsimään. Umesh silmäili ympärillensä niinkuin naarastiikeri, jolta on ryöstetty pentu. Virran äyräälle ehdittyänsä he pysähtyivät. Sieltä he voivat esteettömästi silmäillä laajaa, aamuauringon valossa kimaltelevaa hiekka-rantaa. Ketään ei näkynyt.

Umesh huusi: "Maammoseni, missä olette?" Mutta vastauksen antoi vain kaiku, joka sinkosi sanat takaisin korkeasta vastarannasta yli leveän virran.

Jatkaessaan etsiskelyjänsä Umesh keksi etäällä valkoisen esineen. Hän syöksyi sinne ja löysi vedenrajasta nenäliinaan sidotun avainkimpun.

"Mikä se on?" huudahti Ramesh, joka samassa saapui paikalle.

Se oli tosiaankin Kamilan avainkimppu. Sen viereen oli virta ajanut hieman liejua, ja pehmeässä maaperässä näkyi kaksi jalanjälkeä, jotka veivät virtaan päin. Matalassa vedessä lepäävä kirkas esine veti puoleensa Umeshin pälyvän katseen. Hän nosti esineen vedestä. Se osoittautui pieneksi, kultakehyksiseksi rintaneulaksi, jonka Ramesh oli Kamilalle lahjoittanut.

Nähdessään kaiken ilmeisesti viittaavan Gangesiin Umesh kerrassaan murtui.

Hän juoksi matalaan rantaveteen ja huusi: "Maammoseni, maammoseni!" Kuin mieletön hän sukelsi alinomaa pinnan alle kaivaen käsillänsä pohjaa, kunnes vesi muuttui ihan sameaksi.

Ramesh oli niin huumautunut, ettei kyennyt lausumaan sanaakaan. Bipin huusi Umeshille:

"Mitä teetkään! Tule pois!"

"Ei, minä en tule", puuskutti Umesh. "Voi, maammoseni, kuinka saatoitkaan jättää minut näin yksin?"

Bipinin ei tosiaankaan tarvinnut olla huolissaan, sillä poika osasi uida kuin kala ja olisi tuskin voinut hukkua, vaikka olisi yrittänyt. Vihdoin hän väsyi vedessä pulikoimaan, nousi rannalle ja heittäytyi hiekkaan, katkerasti itkien.

Bipin laski kätensä Rameshin olalle herättääkseen hänet huumauksesta.

"Tulkaa, Ramesh Babu", sanoi hän. "Täällä me vain tuhlaamme aikaa. Annetaan tieto poliisille, joka panee toimeen kaikki mahdolliset tutkimukset."

Sailadzhan ympäristössä ei kukaan sinä päivänä syönyt eikä nukkunut, ja talossa kaikuivat jälleen valitushuudot.

Kalastajille annettiin tehtäväksi virran huolellinen naaraaminen, ja poliisi tutki koko seudun. Erikoisia tutkimuksia pantiin toimeen rautatieasemalla, mutta iltajunaan ei ollut nähty astuvan kenenkään bengalilaisen tytön, johon Kamilan tuntomerkit olisivat sopineet.

Iltapäivällä saapui setä, kuuli kaikki yksityisseikat ja Kamilan omituisen käyttäytymisen ennen katoamista ja oli vakuutettu siitä, että hän oli hukuttautunut.

"Nyt minä tiedän, miksi Umi illalla niin kovin itki", virkkoi Latsminia. "Meidän täytyy kunnollisesti manata pois hänen kova onnensa!"

Onnettomuus oli tylsyttänyt Rameshin siinä määrin, ettei hän voinut vuodattaa yhtään kyyneltä.

"Merkillistä", mietti hän, "että Kamila tuli Gangesista luokseni ja että sama virta on hänet nyt niellyt kuin viattoman kukkasen, jonka hurskas palvoja sen helmaan heittää!"

Auringonlaskun jälkeen hän palasi virralle siihen kohtaan, mistä avaimet oli löydetty, ja katseli vieläkin pienoisia jalanjälkiä. Sitten hän riisui jalkineensa, kahlasi virtaan, otti kotelosta kaulakäädyn, jonka oli tuonut Allahabadista ja sinkosi sen keskelle virtaa.

Hän ei jäänyt Ghazipuriin, mutta sedän talon asukkaat olivat siinä määrin onnettomuustapauksen masentamat, ettei kukaan häntä silloin kaivannut.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU

Rameshin tulevaisuus oli nyt ihan epämääräinen. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään säännöllistä työtä, ei varmaa asuinpaikkaa. Ei pidä otaksua, että hän oli Hemnalinin kerrassaan unohtanut. Pikemmin hän oli työntänyt häneen kohdistuvat ajatukset väkivaltaisesti syrjään.

"Se julma isku, jonka kohtalo on minulle antanut, on tehnyt minut täysin kelvottomaksi tässä maailmassa elämään", sanoi hän itsekseen. "Kuivunut puu ei kuulu viheriöivään metsään."

Hän etsi lievitystä matkoista ja vaelteli paikasta toiseen. Hän katseli Gangesin-venheestä Benaresin rantaportaitten väenkuhinaa. Hän kulki Delhiin ja nousi Kutub Minariin; sieltä hän siirtyi Agraan, missä kävi näkemässä Tadzh Mahalia kuun valossa. Amritsarin kultaisen temppelin luota hän matkusti Radzhputanaan ja kävi pyhiinvaellusretkellä Abu-vuoren pyhissä paikoissa. Vaelluksen henki ei antanut rauhaa hänen ruumiilleen eikä sielulleen.

Vihdoin hän kuitenkin alkoi tuntea koti-ikävää: ajatukset kääntyivät takaisin lapsuuden rauhalliseen kotiin, jonka hän oli melkein unohtanut, ja entiseen kuvittelemaansa ihannekotiin. Kun ikävä äityi liialliseksi, hän lopetti äkkiä ne vaellukset, joista oli toivonut onnettomuudelleen lievennystä, osti matkalipun ensimmäiseen Kalkuttan pikajunaan ja istuutui vaunuun syvään huoaten.

Ramesh oli jo ollut muutamia päiviä Kalkuttassa, ennenkuin rohkeni lähteä Kalitolaan. Eräänä päivänä hän uskalsi edetä aina sille kadulle, joka varrella oli asunut, ja seuraavalla iltana hän kokosi rohkeutensa ja asteli Annada Babun asunnon ovelle saakka. Kaikki ovet ja ikkunat olivat kiinni ja salvassa, eikä asukkaista näkynyt merkkiäkään. Hänen mieleensä johtui ajatus, että palvelija, Sukhan, kenties oli jätetty vartioimaan asumatonta taloa. Hän koputti ovelle useita eri kertoja huutaen palvelijaa, mutta vastausta ei kuulunut. Eräs naapuri, Tshandra Mohan, joka istui kuistikollaan tupakoiden, huusi hänelle: "Hei, Ramesh Babu, tekö siellä? Kuinka voitte? Annada Babun väkeä ei ole ketään kotona."

"Satutteko tietämään, minne he ovat matkustaneet, hyvä herra?" kysyi Ramesh.

_Tshandra Mohan_: "Sitä en osaa sanoa. He ovat matkustaneet jonnekin sisämaahan, siinä kaikki, mitä tiedän."

_Ramesh_: "Kuka heistä on matkustanut?"

_Tshandra_: "Annada Babu tyttärinensä."

_Ramesh_: "Tiedättekö varmaan, ettei kukaan muu matkustanut heidän kerallansa?"

_Tshandra_: "Sen tiedän ihan varmaan: näin heidän lähtevän."

Ramesh ei voinut pidättää itseänsä. "Joku kertoi minulle, että heidän seurassaan oli eräs Nalin Babu."

_Tshandra_: "Kertojanne oli väärässä. Nalin Babu asui jonkin aikaa teidän entisessä asunnossanne, mutta hänen täytyi lähteä Benaresiin ja hän matkusti jo useita päiviä aikaisemmin kuin Annada Babu."

Ramesh ryhtyi nyt tiedustelemaan Tshandra Mohanilta Nalin Babua koskevia asioita ja sai kuulla, että miehen täydellinen nimi oli Nalinaksha Tshattopadhjai; hänen väitettiin harjoittaneen Rangpurissa käytännöllistä lääkärintointa, mutta nyt hän asui äitinsä keralla Benaresissa.

Lyhyen vaitiolon jälkeen Ramesh kysyi, tiesikö Tshandra Mohan Dzhogendran nykyistä olopaikkaa. Tshandra Mohan kertoi hänen siirtyneen eräälle Maimensingin paikkakunnalle, Bisaipuriin, jossa hän oli päässyt paikkakunnan tilanherran perustaman korkeamman oppilaitoksen johtajaksi.

Tshandra Mohan alkoi nyt vuorostaan kysellä asioita Rameshilta.

"Minä en ole nähnyt teitä pitkiin aikoihin, Ramesh Babu", huomautti hän. "Missä olettekaan viipynyt koko tämän ajan?"

Ramesh ei nähnyt olevan syytä ryhtyä asiaa salaamaan.

"Minä olen toiminut Ghazipurissa", vastasi hän.

"Aiotteko asettua sinne?"

"En, minä en jää sinne. En vielä tiedä, minne tästä lähden."

Pian Rameshin mentyä saapui Akshai. Lähtiessään Kalkuttasta Dzhogendra oli pyytänyt Akshaita käymään talossa toisinaan perheen poissaollessa.

Akshai ei milloinkaan laiminlyönyt velvollisuuksiansa ja oli ottanut tavaksensa silloin tällöin pistäytyä talossa nähdäkseen, oliko jompikumpi palvelijoista taloa vartioimassa.

Tshandra Mohan tervehti häntä huomauttaen samalla: "Ramesh Babu oli tässä pari minuuttia sitten; hän lähti vast'ikään pois."

_Akshai_: "Todellako? Mitä hän täältä haki?"

_Tshandra_: "En tiedä. Minä kerroin hänelle kaikki, mitä Annadan perheestä tiesin. Hän näytti niin sairaalta, etten aluksi häntä tuntenut. Vasta kun hän huusi palvelijaa ja minä kuulin hänen äänensä, huomasin, kuka hän oli."

_Akshai_: "Saitteko selville, missä hän nykyjään asuu?"

_Tshandra_: "Hän on asunut koko ajan Ghazipurissa. Nyt hän on sieltä lähtenyt eikä vielä tiedä, minne asettuu."

"Vai niin", virkkoi Akshai lähtien omille asioillensa.

Ramesh palasi asuntoonsa miettien itsekseen:

"Kohtalo leikkii minulla yhä julmaa leikkiänsä! Minun suhteeni Kamilaan ja Nalinakshan suhde Hemnaliniin kelpaisivat romaanin -- vieläpä kerrassaan hurjankin romaanin -- aiheeksi! Sellaisen sekamelskan voi saada aikaan ainoastaan sallimus, joka ei säiky mitään! Ihmeellisimpiä asioita sattuu todellisessa elämässä -- asioita, joita ei karkaistuneinkaan romaaninkirjoittaja milloinkaan uskaltaisi esittää yleisölle omana keksintönänsä!" Kaikesta huolimatta Ramesh nyt tunsi vapautuneensa pahimmasta. Sepittäessään hänen pulmallisen elämänsä loppulukua sallimus ei varmaankaan tulisi kohtelemaan häntä liian säälimättömästi!

Dzhogendra asui yksikerroksisessa rakennuksessa lähellä hovinherran asumusta. Eräänä sunnuntaiaamuna hän parhaillaan luki sanomalehteänsä, kun eräs mies toi hänelle kirjeen. Hän hieroi silmiänsä nähdessään osoitteen käsialan. Kirjeen avattuansa hän sai tietää, että Ramesh odotti häntä eräässä Bisaipurin myymälässä haluten ilmoittaa hänelle erään tärkeän asian.

Dzhogendra hypähti seisaalleen. Hän oli eronnut Rameshista vihoissaan myrskyisen kohtauksen jälkeen, mutta siitä oli jo pitkä aika, ja kun hänen lapsuudenystävänsä yht'äkkiä ilmaantui tähän erämaahan, ei hän voinut häntä ilman muuta lähettää pois. Dzhogendraa todellakin ilahdutti ajatus saada jälleen nähdä Ramesh, eikä hänen mielensä ollut aivan vapaa uteliaisuudestakaan. Eipä voinut olla haitaksi, vaikka lähti häntä tapaamaan, varsinkaan, kun Hemnalini oli kaukana.

Ottaen kirjeentuojan mukaansa Dzhogendra lähti etsimään Rameshia ja löysi hänet eräästä myymälästä, missä hän istui yksinään, kumottu petroleumiastia istuimenansa. Kauppias oli tarjonnut hänelle piippua, joka oli bramaaneja varten varattuna, mutta kun arvoisa kauppamies sitten kuuli, ettei silmälaseilla varustettu herra tupakoinut, niin hän arveli vieraan kaupunkilaiselämän merkillisten tuotteiden joukkoon kuuluvaksi eikä sen enempää yrittänyt ottaa hänestä selkoa tai virittää keskustelua hänen kerallansa. Dzhogendra astui kohta Rameshin luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet alas istuimelta. "Sinusta ei tosiaankaan saa selkoa!" huudahti hän. "Sinä arkailet niinkuin aina ennenkin. Miksi et tullut suoraan minun luokseni sen sijaan, että jäit puolimatkaan rihkamakauppiaan myymälään? Voisi melkein luulla, että nautit siirapin ja kuivatun riisin tuoksusta!"

Rameshia tämä tervehdys hämmästytti siinä määrin, että hän osasi vain hymyillä. Dzhogendra kuljetti hänet pois koko ajan lakkaamatta jutellen. "Saarnatkoot teologit mitä tahansa", sanoi hän, "minulle ovat Kaitselmuksen työt käsittämättömät. Katsohan minua! Minä olen kasvanut kaupungissa todelliseksi kaupunkilaiseksi, ja nyt minut heitetään tähän autioon erämaahan turtumaan kaikenlaisten tomppelien seassa!"

"Paikkakunta ei ole ollenkaan huono", virkkoi Ramesh silmäillen ympärillensä.

_Dzhogendra_: "Missä suhteessa?"

_Ramesh_: "Sikäli, että täällä saa elää häiriytymättä."

_Dzhogendra_: "Niinpä koetankin tehdä häiriytymättömyyden vieläkin ehdottomammaksi karkoittamalla luotani ainoan henkilön, jonka kanssa kävisi seurusteleminen."

_Ramesh_: "Mitäpä siitä, kun vain mieli on rauhallinen --"

_Dzhogendra_: "Älä huoli puhua siitä! Aluksi minua kerrassaan tukahdutti mielenrauhan ylenpalttisuus. Ei kestänyt kauan, kun jo ryhdyin harjoittamaan entistä mieliurheiluani: toimimaan rauhanhäiritsijänä. Nykyjään olen mitä kiivaimmassa riidassa koulukomitean sihteerin kanssa, ja kun olen antanut hovinherralle näytteen mielenlaadustani, ei hän hevin käy toista kertaa minua ahdistamaan. Hän tahtoi käyttää minua torventoitottajana englantilaisissa lehdissä, mutta minä tein hänelle ihan selväksi, että olen oma herrani. Minua eivät kiinnitä tänne hyveeni. Täkäläinen rauhantuomari pitää minua melkoisessa arvossa, joten hovinherra ei uskalla ajaa minua pois. Jonakin kauniina päivänä saan lukea, että tuomari on siirretty johonkin toiseen piirikuntaan. Silloin tiedän, että aurinkoni on laskenut ja että johtaja-aikani Bisaipurissa on ohi. Nyt minulla on yksi ainoa olento, jonka kanssa voin jutella: koirani Peikko. Ne katseet, joita muut minuun luovat, eivät juuri ennusta hyvää!"

He saapuivat Dzhogendran asuntoon, missä Ramesh heti sijoittui istumaan.

"Älä vielä istu", sanoi Dzhogendra. "Minä muistan varsin hyvin, ettet mielelläsi jää vaille aamukylpyä. Mene saamaan suihkua. Minä sill'aikaa asetan kattilan tulelle ja hankin sinun saapumistasi tekosyynä käyttäen itselleni tilaisuuden juoda toisen annoksen aamuteetä."

Koko päivä kului syöden, jutellen ja lepäillen, eikä Dzhogendra antanut Rameshille ollenkaan tilaisuutta mainita sitä tärkeätä asiaa, jonka vuoksi hän oli tullut Bisaipuriin.

Illallisen jälkeen he vetivät tuolinsa lähemmäksi lamppua, ja siinä, sakaalien ulkona ulvoessa ja pimeän värähdellessä sirkkojen siritystä, Ramesh vihdoin pääsi esittämään asiaansa.

"Kuulehan, Dzhogen", aloitti hän, "sinä olet varmaan jo arvannut, miksi olen tänne tullut. Sinä kysyit minulta kerran jotakin minun voimatta mitään vastata. Nyt ei minua enää mikään estä siihen vastaamasta."

Ramesh painui jälleen äänettömäksi. Hetkisen kuluttua hän sitten alkoi hiljalleen kertoa Kamilan ja itsensä välisen suhteen historiaa alusta loppuun asti. Toisinaan hänen kertomuksensa keskeytyi ja ääni värähteli, ja muutamissa kohdissa syntyi pitempikin vaitiolo. Dzhogendra kuunteli koko ajan ääneti.

Rameshin päästyä loppuun Dzhogendra huokasi.

"Jos olisit tuon minulle silloin kertonut, en olisi voinut sitä uskoa."

"Se on tänään yhtä uskomatonta kuin silloinkin. Toivon sinun lähtevän kerallani siihen kylään, jossa häämme vietettiin; sieltä menemme Kamilan enon luo."

"Minä en lähde minnekään. Uskon joka sanan liikkumatta mihinkään paikaltani. Minä olen aina ehdottomasti sinuun luottanut, ja sinun tulee antaa minulle anteeksi se ainoa kerta, jolloin poikkesin elinkautisesta tavastani."

Dzhogendra nousi, ja vanhat ystävykset syleilivät toisiansa.

Tyynnyttyään Ramesh jatkoi: "Sallimus kietoi minut sellaiseen valheen verkkoon, ettei minulla ollut muuta keinoa kuin vetää kaikki sen silmukkoihin. Nyt, kun olen siitä vapautunut eikä enää ole mitään salattavaa, voin jälleen vapaasti hengitellä. En vielä tiedä enkä luultavasti saa koskaan tietää, mikä on johtanut Kamilan itsemurhaan, mutta varmaa on, että siinä oli ainoa ratkaisu hänelle. Me molemmat olimme kietoutuneet sellaisiin vaikeuksiin, että kerrassaan kauhistun ajatellessani, miten meidän lopulta olisi käynyt, ellei hän olisi uskaltanut asiaa siten ratkaista. Hän oli temmattu äkkiä ja odottamatta kuoleman kidasta ja yhtä äkkiä ja odottamatta hän jälleen sinne hävisi!"

"Ei tarvitse olla niinkään varmaa, että Kamila on tehnyt itsemurhan. Mutta joka tapauksessa sinä olet vapaa. Nyt on kysymyksessä vain Nalinaksha." Dzhogendra ryhtyi puhumaan hänestä. "Minä en ymmärrä sellaisia henkilöitä", sanoi hän, "ja sitä, mitä en ymmärrä, en myöskään rakasta. Useiden ihmisten laita on kuitenkin ihan toisin: se, mitä he eivät ymmärrä, kiehtoo heitä enimmin. Senvuoksi pelkään, kuinka Hemin käy. Asia alkoi tuntua arveluttavalta, kun hän luopui teestä eikä enää tahtonut syödä lihaa enempää kuin kalaakaan. Hänen silmistänsä katosi entinen kirkkaus, ja hän hymyili silloinkin, kun joku sanoi jotakin loukkaavaa. Mutta jos käyt minua auttamaan, niin piankin hänet pelastamme, siitä voit olla varma. Vyötä siis kupeesi ja käykäämme yhteisin voimin taistelemaan askeettia vastaan!"

Ramesh nauroi.

"Minulla ei tosin ole taistelijan mainetta, mutta siitä huolimatta olen valmis."

_Dzhogendra_: "Joululomaan saakka meidän lienee odotettava."

_Ramesh_: "Mutta siihenkin on vielä aikaa. Eikö olisi parasta, että minä ryhtyisin kohta asiaan?"

_Dzhogendra_: "Ei, ei, se ei käy päinsä. Minä aiheutin kihlauksenne purkautumisen, ja minun on toimitettava se jälleen ennallensa. Minä en voi sallia sinun lähtevän liikkumaan etujoukkona, joten minun olisi luovuttava ylen mieluisasta tehtävältä."

_Ramesh_: "Niinpä minä sill'aikaa -- --"

_Dzhogendra_: "Et missään tapauksessa! Sinä jäät vieraakseni ainakin viikon ajaksi. Minä olen löylyttänyt täällä kaikki ne henkilöt, joiden kanssa sopi riidellä, ja nyt minä tarvitsen ystävän seuraa voidakseni kerrankin vaihtaa äänilajia. Minulla ei ole ollut muuta iltahuvia kuin kuunnella sakaalien ulvontoa, ja niin on nyt laitani, että äänesi kaikuu korvissani suloisimpana musiikkina!"

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU

Tshandra Mohanin kertoma antoi Akshaille paljon miettimisen aihetta.

"Mitä siinä piilleekään?" kysyi hän itseltänsä. "Ramesh siis on toiminut Ghazipurissa. Hyvin hän osasi jälkensä peittää! Mikä lieneekään saanut hänet luopumaan toimestaan siellä, ja kuinka hän julkesikaan näyttäytyä jälleen tällä kadulla? Ennemmin tai myöhemmin hän varmaan saa selville, että Annada Babu ja Hemnalini ovat Benaresissa, ja silloin hän matkustaa sinne päätä pahkaa."

Akshai päätti käydä sillävälin Ghazipurissa ja toimittaa siellä kaikki mahdolliset tiedustelut; sieltä hän ajatteli edetä Benaresiin keskustelemaan Annada Babun kanssa.

Niin tapahtui, että pian senjälkeen, eräänä joulukuun ehtoopäivänä, nähtiin Akshain astuvan junasta Ghazipurissa, matkalaukku kädessään.

Hän aloitti tutkimuksensa kääntymällä torin varrella kauppiaitten puoleen tiedustellen, voivatko he sanoa, missä eräs Ramesh-niminen bengalilainen asianajaja asui. Laajat kyselyt saivat hänet kuitenkin vain vakuutetuksi siitä, etteivät paikkakunnan kauppiaat tunteneet sellaista asianajajaa.

Sitten hän lähti tiedustelemaan asiaa oikeustalosta, joka oli vast'ikään siksi päiväksi suljettu. Eräs turbaanipäinen bengalilainen asianajaja oli parhaillaan astumassa vaunuihinsa, kun Akshai kävi häntä puhuttelemaan: "Anteeksi, hyvä herra. Minä etsin erästä Ramesh Tshandra Tshaudhuria, bengalilaista asianajajaa, joka on hiljattain asettunut tänne; satutteko tietämään, missä hän asuu?" Hän sai tietää, että Ramesh oli jonkin aikaa asunut setä Tshakrabarttin luona, mutta asianajaja ei tietänyt, oliko hän vielä siellä; Rameshin vaimo oli kadoksissa, ja hänen otaksuttiin hukuttautuneen.

Akshai suuntasi nyt kulkunsa sedän taloon.

"Arvaan varsin hyvin Rameshin pelin", mietti hän siinä astellessaan. "Hänen vaimonsa on kuollut, ja hän aikoo nyt vakuuttaa Hemnalinille, ettei ole ollutkaan naimisissa. Nykyisessä mielentilassaan Hemnalini uskoo kaikki, mitä Ramesh hänelle sanoo. Sellaiset ylikelvot ihmiset osoittautuvat kerrassaan vaarallisiksi veikoiksi, kun heidän salaisuutensa selviää!" Akshai onnitteli itseänsä, ettei ollut niinkuin yksi heistä.

Akshain tiedustellessa Rameshia ja Kamilaa setä ei kyennyt hillitsemään liikutustansa: kyynelet valuivat hänen silmistänsä.

"Koska olette ollut Ramesh Babun erikoinen ystävä", virkkoi hän, "niin epäilemättä olette hyvin tuntenut rakkaan Kamilan! Ette niinmuodoin hämmästyne, kun kuulette, että pidin häntä omana tyttärenäni oltuamme tuttavina vain päivän tai pari. Kuinka olisinkaan voinut aavistaa, että tuo rakas tyttö aivan pian tuottaisi sanomattoman surun henkilölle, jonka suosion hän oli heti voittanut?"

"Koko asia tuntuu minusta arvoitukselliselta", vastasi Akshai teeskennellyn myötätuntoisesti. "On ilmeistä, ettei Ramesh ole kohdellut häntä hyvin."

"Ramesh on ystävänne, ja ette saa pahastua sanoistani, mutta toden tunnustaakseni en ole voinut häntä ollenkaan ymmärtää. Hänen kanssaan juttelee varsin mielellään, mutta mahdoton on tietää, mitä hänen mielessään liikkuu. Hänen täytyy olla epänormaali; muuten on käsittämätöntä, kuinka hän voi laiminlyödä sellaista viehättävää pikku vaimoa kuin Kamila, joka oli niin uskollinen, ettei virkkanut miehestänsä pahaa sanaa, vaikka kohteli tytärtäni sisarenansa. Toisinaan tyttäreni kyllä huomasi Kamilan hautovan jotakin mielessänsä, mutta tässä suhteessa hän ei saanut tyttöä lausumaan sanaakaan. Sydäntäni särkee, kuten hyvin voitte arvata, kun ajattelen, mitä hänenlaisensa tytön on täytynyt kärsiä, ennenkuin päätti heittäytyä veteen. Kamalin seikka on se, että minä satuin olemaan juuri silloin Allahabadissa. Jos olisin ollut täällä, ei hän varmaankaan olisi hennonut minua jättää." Seuraavana aamuna setä vei Akshain Rameshin asunnolle, ja he etsivät yhdessä paikan, mihin Kamila oli kadonnut.

Akshai ei virkkanut mitään. Vasta Tshakrabarttin taloon tultua hän huomautti: "Tiedättekö, minä en ole varma siitä, että Kamila on todella tehnyt itsemurhan hukuttautumalla Gangesiin."

_Setä_: "Mitä sitten arvelettekaan?"

_Akshai_: "Minä taivun uskomaan, että hän on karannut kotoa. Meidän pitäisi panna toimeen perinpohjaiset tutkimukset."

Setä hypähti kiihtyneenä seisaalleen.

"Te voitte olla oikeassa!" huudahti hän. "Se ei ole suinkaan mahdotonta."

_Akshai_: "Benares ei ole kaukana täältä. Siellä asuu eräs perhe, jonka me hyvin tunnemme, Ramesh ja minä. On mahdollista, että Kamila on etsinyt suojaa sieltä."

"Siitä ei Ramesh Babu ole minulle mitään maininnut!" huudahti setä joutuen jälleen luontaisen terhakkuutensa valtoihin. "Jos sen olisin tietänyt, olisin epäilemättä heiltä asiaa tiedustellut."

_Akshai_: "Mitäpä, jos lähtisimme yhdessä Benaresiin. Te tunnette nämä seudut sangen hyvin, joten voitte toimittaa kaikki mahdolliset tutkimukset."

Setä suostui mielellään ehdotukseen. Akshai ei voinut toivoa Hemnalinin uskovan yksin hänen sanoihinsa, mutta toivoi sedän avustamana saavansa hänet vakuutetuksi siitä, että Ramesh oli menetellyt petollisesti. Niin joutui mitään aavistamaton ukko lähtemään syytöksen todistajana Benaresiin.

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU

Annada Babu oli vuokrannut kaupungin ulkorajoilta itsellensä asumuksen.

Benaresiin saavuttuaan hän oli kuullut, että se lievä kuume ja yskä, joka oli rasittanut Nalinakshan äitiä Kshemankaria, oli osoittautunut keuhkotulehduksen oireeksi. Kuumetta oli äidyttänyt kylmä sää ja tavanomainen aamuinen peseytyminen Gangesissa, mistä hän ei suostunut luopumaan, ja hänen tilansa oli käynyt todellakin arveluttavaksi. Hemnalinin uupumattoman huolenpidon nojalla pahin vaara nyt oli ohi, mutta sairaus oli kovin heikontanut vanhaa naista. Eräässä suhteessa Hemnalini ei voinut häntä mitenkään auttaa. Kshemankari noudatti rituaaliseen puhtauteen nähden ankaroita periaatteita eikä voinut ottaa määrättyjä lääkkeitä ja ruokia Brahma Samadzhiin kuuluvan tytön kädestä. Hän oli tottunut itse keittämään ruokansa, ja nyt sen teki Nalinaksha tarjoillen sairaalle kaikki ateriat hänen sitä kovin pahoitellessa.

"Minun olisi aika joutua pois tieltä", valitteli hän. "Miksi Herra antaa minun yhä elää vain vaivaksi sinulle?"