Part 15

Nalinakshan ensimmäiset lausumat olivat herättäneet Hemnalinissa ankaran pettymyksen tunnetta. Oli ilmeistä, ettei hän ollut näyttänyt kuulijoilleen omaa itseänsä, vaan oli yrittänyt piiloutua sanatulvan taakse. Mutta Hemnalini ei tietänyt, että hänelle oli luonnostaan mahdotonta keskustella pakottomasti vieraiden henkilöiden kanssa ja että hänen ujoutensa sai hänet aina ensimmäisen kohtauksen aikana omaksumaan eräänlaisen varman sävyn, joka oli vieras hänen todelliselle olemuksellensa. Silloinkin kun hän yritti ilmaista varsinaisia omia ajatuksiansa, soi soraääni, josta hän oli jossakin määrin tietoinen. Senvuoksi oli Nalinaksha levottoman Dzhogendran lähtiessä tuntenut omantuntonsa soimaavan itseään vilpillisyydestä. Mutta kun hän sitten puhui äidistänsä, täytyi Hemnalinin silmäillä häntä kunnioittavan ihailevasti, ja hänen sydämensä sykki lämpöisesti, kun hän näki sen vakavan ja syvän kiintymyksen ilmeen, joka kirkasti hänen kasvojansa hänen äitiä ajatellessaan. Hemnalini olisi mielellään kysynyt jotakin hänen äidistänsä, mutta ujous oli esteenä.

"Te olette aivan oikeassa", vastasi Annada Babu kohta Nalinakshalle. "Jos olisin sen tietänyt, en olisi kutsunut teitä teetä juomaan. Suokaa anteeksi, olkaa hyvä."

"Miksi pitäisi minun jäädä vaille ystävällistä kutsuanne vain sen vuoksi, etten juo teetä?" virkkoi Nalinaksha hymyillen.

Vieraan lähdettyä Hemnalini meni isänsä kanssa yläkertaan ja alkoi lukea hänelle erästä bengalilaista aikakauskirjaa, kunnes ukko vaipui uneen. Sellaiset väsymyskohtaukset olivat viime aikoina muuttuneet vanhan herran tottumuksiksi.

KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Nalinakshan, Annada Babun ja Hemnalinin tuttavuus kehittyi pian ystävyyssuhteeksi. Ennen tutustumista Hemnalini oli otaksunut, että Nalinakshan kanssa keskustellessa olisi rajoituttava henkisiin kysymyksiin; hän ei ollut arvannut, että kävi puhuminen jokapäiväisistäkin asioista yhtä vapaasti kuin kenen muun kanssa tahansa. Pian hän kuitenkin huomasi, että Nalinaksha osasi varsin hyvin ylläpitää kevyttä keskustelua, mutta että hän vilkkaimmankin juttelun kestäessä tuntui pysyttelevän loitolla.

Annada Babun ja Hemnalinin erään kerran puhellessa Nalinakshan kanssa syöksyi huoneeseen Dzhogendra. "Kuulehan, taatto", huudahti hän, "samadzhilaiset ovat alkaneet nimittää meitä Nalinaksha Babun 'opetuslapsiksi', ja minä kiistelin asiasta vast'ikään kelpo tavalla Pareshin kanssa!"

"Minusta siinä ei ole mitään loukkaavaa", virkkoi Annada Babu hymyillen. "Minua hävettäisi kuulua sellaiseen seuraan, jossa on pelkkiä opettajia eikä yhtään oppilasta; siinä pitäisi jokainen suurta melua, eikä olisi mahdollisuutta oppia mitään."

_Nalinaksha_: "Minä seuraan teidän lippuanne, Annada Babu. Olkaamme kaikin oppilaita. Me lähdemme matkalle ja pysähdymme kaikkialla, missä on jotakin oppimista."

Dzhogendra ei kumminkaan ollut tyynnytettävissä. "Hyvin kaikki", sanoi hän, "mutta asia on vakava. Mitä arvelette, Nalin Babu, jos omat ystävänne ja sukulaisenne eivät enää voi käydä teitä tervehtimässä joutumatta 'oppilaiksenne' leimatuiksi! Sellaisesta loukkauksesta ei suoriudu nauramalla. Teidän pitäisi tosiaankin luopua harjoituksistanne."

_Nalinaksha_: "Mistä harjoituksista?"

_Dzhogendra_: "Minä olen kuullut teidän harjoittelevan sierainhengitystä kuin mikäkin jogi, tuijottelevan nousevaan aurinkoon ja syövän ja juovan kaikenlaisia menoja noudattaen. Seurauksena on, että joudutte tavallisessa seurapiirissä 'pois tupesta', kuten me sanomme."

Hemnalini, johon Dzhogendran sopimaton mielenpurkaus vaikutti kiusallisesti, loi katseensa lattiaan, mutta Nalinaksha vain hymyili.

"Kuulkaahan, Dzhogen Babu", vastasi hän, "minä myönnän, että henkilö, joka on hyvässä seurassa poissa paikaltansa, epäilemättä on väärässä. Mutta ihmisen, enempää kuin miekankaan, ei suinkaan tule olla aina tupessa. Se osa miekkaa, joka on tupen suojassa, on aseen oleellinen osa, kaikille miekoille yhteinen. Kahvaa muovatessaan aseseppä voi osoittaa yksilöllistä taituruuttansa muovaamalla sen siihen tyyliin, joka vastaa hänen makuansa. Samoin inhimillinen olentokin saa tilaisuutta oman omituisen laatunsa ilmaisemiseen yhteiskunnan sääntelemien rajojen ulkopuolella, ja te ette varmaankaan tahdo tätä vapautta häneltä riistää! Minua vain ihmetyttää, kuinka ihmisillä on tilaisuutta saada tietää ja ottaa pohdittavaksensa asioita, jotka tapahtuvat julkisuuden piirin ulkopuolella minun yksityishuoneessani."

_Dzhogendra_: "Te ette näytä olevan selvillä siitä, että ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen maailman uudestaanluomisen, pitävät välttämättömänä velvollisuutenansa saada selville, mitä naapurien taloissa tapahtuu. Siinäkin tapauksessa, etteivät he voi saada mitään tietää, he korvaavat tämän puutteen toisin tavoin. Se on välttämätöntä, koska maailmanparannustyö muuten taukoaisi. Muuten on asian laita niin, että ihmiset pitävät silmällä tekojamme, vaikkapa luulisimme ne suorittavamme ihan yksityisesti, jos ne poikkeavat sovinnaisuudesta. Jos noudatatte tavanomaisia sovinnaisia sääntöjä, ei kukaan viitsi teihin katsahtaakaan. Onpa Hemnalinikin huomannut, miten katolla ollessanne käyttäydytte, ja on kertonut siitä isälle, vaikka hän ei suinkaan ole ottanut teidän parantamista tehtäväksensä!"

Hemnalinin ilmeestä näkyi selvästi, kuinka harmistunut hän oli. Hän oli juuri jotakin sanomaisillaan, kun Nalinaksha kääntyi hänen puoleensa: "Teidän ei tarvitse olla lainkaan näpeissänne! Jos olette sattunut olemaan katolla siihen aikaan, jolloin suoritan aamu- tai iltahartauttani, ette ole menetellyt millään tavoin väärin. Te ette mahda mitään sille, että teillä on kaksi silmää; se on rikos, johon me olemme kaikin syypäät!"

_Annada_: "Sitäpaitsi Hem ei ole milloinkaan sanallakaan moittinut teidän jokapäiväisiä hartaudenharjoituksianne. Hän vain yksinkertaisesti ja kaikella kunnioituksella tiedusteli minulta harjoitustenne laatua."

_Dzhogendra_: "Minä en tosiaankaan ymmärrä teidän näkökantaanne. Minä voin erittäin hyvin tavallisessa inhimillisessä elämässä enkä käsitä, mitä omituiset salaiset harjoitukset voivat hyödyttää. Sellaiset asiat vain helposti rikkovat henkisen tasapainon ja tekevät ihmisen yksipuoliseksi. Teidän ei pidä loukkaantua, vaikka sen sanon. Minä olen aivan tavallinen ihminen. Minun paikkani maailman teatterissa on kaikkein alhaisimpia, enkä minä voi päästä korkeammille paikoille muuten kuin kivittämällä niitä, jotka siellä istuvat. Minunlaisiani on paljon, ja jos te ette meistä välitä, vaan yritätte kiivetä olemattomiin maailmoihinne, niin joudutte lukemattomien kivien maalitauluksi."

_Nalinaksha_: "Kiviä on monenlaisia. Toiset vain raapaisevat, toiset haavoittavat. Jos nimitätte ihmistä mielettömäksi tai lapselliseksi, niin se ei haittaa, mutta jos nimitätte häntä uskonnolliseksi intoilijaksi, syytätte häntä siitä, että hän tahtoo esiintyä profeettana ja koota opetuslapsia ympärillensä, niin syytöstä ei kumota hyvinkään nauramalla!"

_Dzhogendra_: "Minun täytyy vieläkin pyytää teitä olemaan loukkaantumatta, Nalin Babu. Tehkää te katollanne mitä mielitte, minulla ei ole mitään oikeutta muistutuksiin. Kuten sanoin, olen vain sitä mieltä, ettei synny mitään pahennusta, jos pysyttelee sovinnaisissa rajoissa. Minä puolestani astelen aivan tyytyväisenä samaa tietä kuin muutkin. Kun astuu rajojen yli, saa kohta joukon ympärillensä. On yhdentekevää, sadatteleeko se vai palveleeko jumalanansa. Joukon keskellä eläminen on aina sietämätöntä!"

_Nalinaksha_: "Minne lähdettekään, Dzhogen Babu? Olette vast'ikään paiskannut minut katon korkeudesta alas maan kamaralle ja nyt aiotte karata pois. Se ei käy päinsä!"

_Dzhogendra_: "Minä olen saanut tänään kyllikseni. Lähden kävelemään."

Veljensä mentyä Hemnalini istui silmät alas luotuina ja hermostuneesti sormiellen pöytäliinan ripsuja. Tarkemmin katsoen olisi nähnyt hänen silmäripsissään värähtelevän kyyneliä. Jokapäiväinen seurustelu Nalinakshan kanssa oli hänelle osoittanut omat luonteenheikkoudet, ja hän pyrki intomielin noudattamaan hänen viitoittamaansa tietä. Kovana koettelemusaikana, jolloin hän turhaan etsi ulkonaista tai sisäistä tukea, oli Nalinaksha näyttänyt hänelle maailman uudessa valossa, ja nyt hän yhä enemmän eläytyi siihen ajatukseen, että alistuisi askeettien tavoin ankaraan itsekuriin, joka sinänsä kelpaisi kaivatuksi tueksi.

Sitäpaitsi on surutunne, joka ei tyydy esiintymään pelkkänä mielentilana. Se pyrkii purkautumaan jonkin vaikean tehtävän suorittamisen muodossa. Toistaiseksi Hemnalini ei ollut kyennyt kokoamaan voimiansa sellaiseen ponnistukseen, vaan oli julkisuutta peläten vaalinut suruansa sydämensä salatuimmissa kammioissa. Kevennys oli, melkoinen, kun hän päätti seurata Nalinakshan esimerkkiä, alistua ankaraan elämänjärjestykseen ja hylätä liharavinnon. Päätöksensä mukaisesti hän tyhjensi huoneensa. Matot korjattiin pois ja vuode siirrettiin irtoseinän taa. Joka aamu hän omin käsin pirskoitti vettä lattialle ja lakaisi sen puhtaaksi. Kukkamaljakko oli ainoa koristus, jonka hän jätti huoneeseen. Kylvyn jälkeen hän aina pukeutui valkoisiin vaatteisiin ja istuutui lattialle, auringonpaiste virtasi esteettömästi avoimista ikkunoista täyttäen koko huoneen, ja hänen koko olemustansa hyväilivät valo ja taivaan tuulet.

Annada Babu ei voinut kohota niin korkeaan uskonnollisen hurmion tilaan kuin hänen tyttärensä, mutta vanha mies iloitsi siitä säteilystä, jonka vapaaehtoisesti valittu elämänjärjestys loi Hemnalinin kasvoihin. Nalinakshan käydessä talossa oli Hemnalinin huoneen lattia heidän kolmen kokoontumis- ja keskustelupaikkana.

Dzhogendra ilmaisi moitteensa kuuluvasti. "Minä en käsitä, mikä teitä kaikkia vaivaa", murisi hän. "Te kolme olette tehneet melkein koko talosta pyhätön; on tuskin yhtään paikkaa, johon minunlaiseni mies voisi jalallansa astua."

Aikaisemmin veljen ivalliset huomautukset olisivat Hemnalinia syvästi loukanneet, mutta nyt, Annada Babun menettäessä toisinaan malttinsa Dzhogendran ivaillessa, Hemnalini noudatti Nalinakshan ohjetta ja hymyili vain leppoisasti. Hemnalini oli vihdoinkin löytänyt varman, pettämättömän ja ehdottoman tuen, ja hänestä olisi tuntunut halveksittavalta heikkoudelta, jos olisi sitä hävennyt. Hän tiesi varsin hyvin, että tuttavat pilkkailivat hänen harjoittamaansa lihankidutusta liioitteluksi, mutta Nalinakshaan kohdistuva luottamus ja hänen ihanteittensa ihailu aseistivat hänet koko ihmiskuntaa vastaan, joten hän uhmasi rohkeasti maailmaa.

Eräänä aamuna, kun hän oli kylpenyt ja suorittanut hartaudenharjoituksensa ja istui yksin huoneessaan avoimen ikkunan ääressä mietiskelyyn vaipuneena, Annada Babu toi sisään Nalinakshan. Hemnalinin sydän oli tulvillansa. Syvän kunnioituksen elein hän heittäytyi ensin toisen, sitten toisen eteen, kosketti kädellään heidän jalkojansa ja sitten omaa otsaansa saaden Nalinakshan kovin hämilleen.

Annada Babu kuitenkin hänet rauhoitti. "Älkää olko millännekään, Nalinaksha Babu", sanoi hän, "hän menettelee aivan oikein."

Nalinaksha ei ollut koskaan ennen käynyt heidän luonansa niin aikaisin, ja Hemnalini silmäili häntä odottavasti. Nalinaksha ilmoitti vast'ikään saaneensa Benaresista tiedon, että hänen äitinsä oli sairas; hänen täytyi lähteä Kalkuttasta iltajunassa, ja kun koko päivä tulisi kulumaan matkan valmisteluihin, oli hän saapunut näin aikaisin sanomaan hyvästi.

"Minua surettaa kovin, että äitinne on sairastunut", virkkoi Annada Babu. "Sallikoon taivas hänen pian jälleen toipua. Minä en kykene milloinkaan teille korvaamaan sitä apua, jonka olette kuluneina viikkoina meille antanut."

"Velallinen olen minä, aivan varmaan", vastasi Nalinaksha. "Te olette hyvänä naapurina tehnyt voitavanne, jotta olen täällä hyvin viihtynyt. Eikä siinä kyllin: teidän vakaa harrastuksenne on luonut uutta tarkoitusta niihin syviin ongelmiin, joita olen viime aikoina mietiskellyt. Teidän elämänlaatunne on antanut minulle intoa ja voimaa jatkuvaan täydellistymisen tavoitteluun. Minä olen oppinut tuntemaan sen siunauksen, joka johtuu seurustelusta samanmielisten lähimmäisten kanssa."

"Merkillistä", virkkoi Annada Babu, "merkillistä on se, että me ennen teihin tutustumista kipeästi kaipasimme jotakin, tietämättä mitä. Sitten ilmestyitte yht'äkkiä te näkymölle, ja minä tiesin heti, että te voitte meitä auttaa. Me olemme kotonaeläjiä, emme seurustele juuri nimeksikään emmekä ole milloinkaan yleisen muodin vuoksi käyneet kokouksissa ja esitelmiä kuulemassa; jos joskus itse päätinkin lähteä, oli erittäin vaikea saada Hem liikkeelle. Se, mitä sitten tapahtui, oli kuin ihmettä. Kuultuamme Dzhogenilta, että teidän oli määrä pitää esitelmä, me lähdimme sinne suoraa päätä, vähääkään epäröimättä -- ennenkuulumaton tapaus, saatte sen uskoa, Nalin Babu! Niin ei olisi milloinkaan voinut tapahtua, ellei Kaitselmus olisi teitä valinnut meitä auttamaan. Me olemme ikuisessa velassa teille!"

_Nalinaksha_: "Sallikaa minun vuorostani tunnustaa teille jotakin. Minä en ole milloinkaan kertonut elämäni salatuimmista asioista kenellekään muulle kuin teille. Saavuttaakseen totuudellisuuden korkeimman asteen täytyy ilmaista kaikki salaisuudet, ja teidän avullanne on tämän vaatimuksen täyttäminen minulle onnistunut. Senvuoksi minun on nimenomaisesti teille sanottava, kuinka välttämätön olette minulle ollut."

Hemnalini ei ottanut osaa keskusteluun, vaan istui hiljaa katsellen auringonvaloa, joka tulvi sisään ikkunasta ja kuvioi permantoa hänen ympärillänsä. Vasta sitten, kun Nalinaksha alkoi lähteä, hän virkkoi lyhyesti: "Annattehan meidän tietää äitinne voinnista", ja kun Nalinaksha nousi poistuakseen, hän heittäytyi jälleen syvästi kunnioittaen hänen eteensä.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU

Akshai ei ollut käynyt talossa pitkiin aikoihin, mutta Nalinakshan lähdettyä Benaresiin Dzhogendra toi hänet jälleen teetä juomaan. Akshai toivoi voivansa Hemnalinin käyttäytymisestä arvata, missä määrin Rameshin muisto vielä askarrutti hänen ajatuksiansa, mutta Hemnalini esiintyikin ihan rauhallisena.

"Kovin vähän olemme teitä viime aikoina nähneet", virkkoi hän pakottoman ystävällisesti.

"Luuletteko minun olevan sen arvoisen, että kannattaa minut nähdä joka päivä?" vastasi hän.

Hemnalini nauroi. "Jos tosiaankin olette sitä mieltä, että sopii käydä vieraissa ainoastaan siinä tapauksessa, että on näkemisen arvoinen, niin monen meistä olisi vietettävä koko elämänsä yksinäisyydessä!"

_Dzhogendra_: "Akshai luuli kilvoittelevansa itsellensä nöyryyden palkinnon, mutta Hem vie hänestä voiton, vieläpä pyrkii siinä suhteessa kaikkia ihmisiä etevämmäksi. Tahdonpa sanoa asiasta jotakin. Minunlaiseni tavalliset ihmiset ovat soveliasta jokapäiväistä seuraa, mutta on olemassa poikkeushenkilöitä, joita voi sietää ainoastaan silloin tällöin; kävisi ylen työlääksi, jos heidät kohtaisi usein. Senvuoksi he vaeltelevat metsissä, vuorilla ja luolissa. Jos he asettuisivat pysyväisesti asumaan ihmisten huoneisiin, täytyisi Dzhogendran ja Akshain kaltaisten vaatimattomien kuolevaisten vetäytyä metsiin."

Hemnalini tunsi Dzhogendran lausumassa piilevän pistävyyden, mutta ei vastannut mitään, kaatoi vain teetä kaikille kolmelle.

"Etkö itse juo teetä?" kysyi hänen veljensä. Hemnalini tiesi Dzhogendran alkavan sättiä, mutta vastasi ihan rauhallisesti: "En, minä olen lakannut juomasta teetä."

_Dzhogendra_: "Sinä siis olet kääntynyt oikeaksi askeetiksi. Teelehdet eivät varmaankaan sisällä riittävän paljon todellista henkistä ydinmehua? Sitä sisältyy ainoastaan askeettien nauttimiin myrobalaneihin! Tämä menee todellakin liian pitkälle. Taivaan nimessä, Hem, luovu niistä asioista! Ei haittaa, vaikka teekupponen keskeyttääkin katumusharjoituksesi. Kestävimmätkään asiat eivät kestä kauan; miksi siis pitäisimme melua vähäpätöisistä?" Hän täytti kupin ja asetti sen Hemnalinin eteen.

Hemnalini ei sitä koskettanutkaan. "Mitä, taatto, sinähän et syö mitään! Etkö tahdo jotakin purtavaa?"

Annada Babun ääni ja kädet vapisivat, kun hän vastasi: "Usko minua, kultaseni, jos yrittäisin nyt jotakin syödä, niin pala tarttuisi kurkkuuni. Minä olen kokenut kauan aikaa vaieten sietää Dzhogenin karkeuksia ja olen nyt siinä tilassa, että jos puhuisin, niin sanoisin hetkellisen kuvastumisen vallassa sellaista, mitä myöhemmin pahoittelisin."

Hemnalini nousi ja astui isänsä luo. "Älä ole vihainen, taatto", kuiskasi hän. "Dzhogen tarkoitti hyvää tarjotessaan minulle teetä; minä en siitä ollenkaan loukkaantunut. Kuulehan, sinun pitää ottaa leipää. Minä tiedän, ettei tee sinulle muuten maistu." Hän toi leivoslautasen ja asetti sen isänsä eteen.

Annada alkoi hiljalleen syödä.

Hemnalini palasi paikallensa ja aikoi juoda kupista, jonka Dzhogendra oli häntä varten täyttänyt, kun Akshai samassa hypähti seisaalleen ja huudahti:

"Anteeksi, antakaa tuo kuppi minulle! Minun kuppini on jo tyhjä."

Dzhogendra nousi ja otti kupin Hemnalinilta, kääntyi isänsä puoleen ja sanoi: "Minä pahoittelen, ole hyvä ja anna anteeksi."

Annada Babu ei kyennyt riittävässä määrin hillitsemään ääntänsä vastatakseen, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Dzhogendra ja Akshai lähtivät hiljaa ulos. Muutamia suupaloja nautittuansa Annada Babu nousi hänkin, tarttui tyttärensä käsivarteen ja lähti epävarmoin askelin yläkertaan.

Seuraavana yönä sattui ankara taudinkohtaus. Kutsuttiin lääkäri, joka totesi sisäisen tulehduksen ja kehoitti lähtemään vuodeksi tai vähintään kuudeksi kuukaudeksi maaseudun karkaisevaan ilmaan, jos mieli saada terveytensä palautumaan entiselleen.

"Hem, kultaseni", virkkoi ukko, kun kipu oli käynyt hieman lievemmäksi ja lääkäri poistunut, "lähdetään Benaresiin ja jäädään sinne joksikin aikaa."

Hemnalini oli ajatellut ihan samaa. Nalinakshan poistuttua hän oli tuntenut uskonnollisen innostuksensa jossakin määrin laimenevan. Aikaisemmin hän oli löytänyt ankarasta elämänjärjestyksestänsä alinomaista lohdutusta, ja hänen kasvoistansa loistava tyyni hurskaus ja hyvyys olivat ikäänkuin vahvistaneet hänen uskoansa.

Nyt hänen intonsa tuntui laimenevan, vaikka hän Nalinakshan lähdön jälkeisenä päivänä oli taistellut voimakkaasti taipumuksiansa vastaan ja yrittänyt noudattaa hänen sääntöjänsä entistä tarkemmin. Väsymys oli ollut välttämättömänä seurauksena, ja siitä taas johtui sellainen epätoivoisuus, ettei hän enää kyennyt pidättämään kyyneliänsä.

Teepöydässä Hemnalini oli yrittänyt esiintyä vieraanvaraisen kohteliaana, mutta hänen sydäntänsä oli painostanut, ja vanhojen muistojen aiheuttama tuska oli ilmennyt entistä valtavampana. Se tietoisuus, että tulevaisuus oli lohduton, ja halu antautua kerrassaan toivottomuutensa vietäväksi saivat hänet jälleen valtoihinsa. Niin ollen hänen isänsä ehdotus tuli varsin sopivaan aikaan, ja hän suostui siihen erittäin mielellänsä.

"Niin, taatto, lähdetään sinne!" huudahti hän.

Nähdessään seuraavana päivänä kiireelliset valmistukset Dzhogendra tiedusteli, mistä oli kysymys, ja hänen isänsä ilmoitti aikovansa lähteä Hemnalinin kanssa sisämaahan.

"Minne?" kysyi Dzhogendra.

"Me matkustelemme aluksi hieman ja asetumme sitten jonnekin", vastasi Annada, joka varoi pojallensa tunnustamasta, että matkan päämääränä oli Benares.

"Vahinko, etten voi lähteä mukaanne", virkkoi Dzhogendra, "minä olen hakenut sitä johtajanvirkaa ja odotan vastausta."

VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Ramesh palasi Allahabadista Ghazipuriin varhain aamulla. Kadut olivat melkein autiot, ja näytti siltä, kuin olisivat tien vieressä kasvavat puut aamutuimassa kuuristuneet lehviensä suojaan. Villava sumu peitti kaikkia kyliä kuin hautova joutsen-emo. Ajaessaan avaraan viittaansa kääriytyneenä yksinäistä tietä pitkin kohti taloansa Ramesh tunsi vain sydämensä kiivaan sykinnän.

Hän pysähdytti vaunut portille ja astui alas. Kamila oli varmaan kuullut vaunujen saapuvan ja nähtävästi odotti kuistikolla. Ramesh oli tuonut Allahabadista kallisarvoiset kaulakäädyt, jotka aikoi laskea hänen kaulallensa, ja otti nyt korukotelon esille päällystakkinsa avarasta taskusta. Lähemmäksi ehdittyänsä hän näki, että kaikki ovet olivat kiinni ja Bishan palvelija nukkui kaikessa rauhassa kuistikolla. Hetkisen hän seisoi pettyneenä paikallaan ja huusi sitten Bishania toivoen äänensä tunkevan sisäsuojiin ja herättävän toisenkin nukkujan. Kalsea vastaanotto sille, jota iloinen odotus oli pitänyt valveilla puolen yötä!

Uudistetutkaan huudot eivät saaneet Bishania hereille, joten Rameshin täytyi lopulta käydä häntä ravistelemaan. Palvelija nousi ja katseli vähän aikaa hämmentyneenä ympärillensä. "Onko talon emäntä kotona?" kysyi Ramesh. Bishan tuijotteli vielä hetkisen mitään tajuamatta; sitten asia hänelle yht'äkkiä selvisi.

"On, hän on kotona", mutisi mies unisesti, paneutuen jälleen makuulle.

Ovi avautui työnnöstä. Ramesh astui sisään ja katsahti joka huoneeseen, mutta missään ei näkynyt ketään.

Hän huusi Kamilaa, mutta vastausta ei kuulunut.

Hän kierteli puutarhassa, kulki aina _nim_-puun luo saakka, tutki keittiön, palvelijain huoneet ja tallit, mutta Kamilaa ei löytynyt mistään.

Sillävälin oli aurinko noussut, varikset olivat alkaneet vaakkua, ja näkymölle oli ilmestynyt pari kylän tyttöä, ruukut päälaellaan, matkalla noutamaan vettä kaivosta.

Tien toisella puolella sijaitsevalla pihamaalla olivat eukot ryhtyneet jauhamaan vehniä ja säestelivät työtänsä kimein, epäsointuisin sävelin. Palatessaan taloonsa Ramesh havaitsi Bishanin vaipuneen jälleen syvään uneen. Kumartuessaan nukkujaa ravistelemaan Ramesh huomasi hänen hengityksensä haiskahtavan viinalta. Kovakourainen käsittely sai Bishanin jossakin määrin tajuihinsa, ja hän kompuroi jaloilleen. "Missä on emäntä?" kysyi Ramesh.

"Mitä, hän on tietysti kotona."

_Ramesh_: "Mitä joutavia, hän ei ole kotona."

_Bishan_: "Ainakin hän eilen tuli tänne."

_Ramesh_: "Mihin hän sitten lähti?" Bishan seisoi suu auki, mitään käsittämättä. Samassa ilmaantui näkyviin Umesh upeasti puettuna Kamilan juhlapukuun, silmät unettoman yön punertamina.

"Missä on maammosemme, Umesh?" kysyi hänen isäntänsä.

"Hän on ollut täällä eilisestä saakka."

"Missä sinä olet ollut?"

"Maammoseni lähetti minut näytäntöä katsomaan Sidhu Babun luo."

"Rohkenen pyytää maksua, armollinen herra?" huomautti ajomies.

Ramesh hyppäsi vaunuihin ja ajoi suoraa päätä sedän taloon. Siellä vallitsi ankara mieltenkuohu, ja Rameshin ensimmäinen ajatus oli, että Kamila oli sairastunut. Niin ei kumminkaan ollut laita. Hänelle kerrottiin Umin alkaneen edellisenä iltana äkkiä itkeä, hänen kasvonsa olivat käyneet ihan sinisiksi ja kädet ja jalat jääkylmiksi. Koko talonväki oli ankarasti säikähtänyt. Kaikki olivat tyttöstä vaalineet, kukaan ei ollut hetkeksikään ummistanut silmiänsä. Ramesh otaksui nyt, että Kamila oli kutsuttu avuksi, ja sanoi senvuoksi Bipinille: "Kamila on varmaan kovin huolissaan pikku Umi raukan vuoksi." Bipin ei varmaan tietänyt, oliko Kamila ollut yötä talossa vai eikö, ja nyökkäsi vain myöntäen: "Niin, hän pitää lapsesta paljon ja on epäilemättä hänkin huolestunut. Tohtori sanoo kuitenkin, ettei ole mitään pelon syytä."

Vaikka tuo saattoikin kuulua rauhoittavalta, oli Rameshin toivorikas mieliala sittenkin samentunut: hän tunsi ilkeätä painostusta, ja näytti siltä, kuin olisi jokin paha henki estänyt häntä pääsemästä Kamilan luo. Nyt saapui Umesh.

Poika sai vapaasti liikkua _zenana_ssa, ja Sailadzha oli häneen kovin mieltynyt.

Nähdessään hänen tulevan Sailadzha kiiruhti ovelle varoittaakseen häntä herättämästä pienokaista. Hänen ihmeeksensä poika kysyi, missä Kamila oli.

"Hyvänen aika, sinähän lähdit täältä hänen kanssaan eilen!" sanoi Sailadzha. "Minä ajattelin illalla lähettää Latsminian hänen luoksensa, mutta Umin sairastuminen teki sen mahdottomaksi."

"Eikö hän olekaan täällä?" sai Umesh vaivoin sanotuksi.

"Mitä ajatteletkaan?" huudahti Saila. "Missä olet yösi viettänyt?"

_Umesh_: "Maammoseni ei sallinut minun jäädä luoksensa. Kotiin saavuttuamme hän lähetti minut Sidhu Babun luo näytöstä katselemaan."

_Saila_: "Sinäpä soma veikko! Entä Bishan?"

_Umesh_: "Bishan ei tiedä mitään. Hän on juonut liian paljon totia eilen illalla."

_Saila_: "Kutsu tänne mieheni. Pidä kiirettä."

"Ajattelehan", huudahti hän Bipinin saavuttua, "on tapahtunut kamala onnettomuus!"