Part 12

Kirjeessä ei ollut mainittu vastaanottajan nimeä eikä osoitetta, mutta sisällöstä kävi selvästi ilmi, että kysymyksessä oleva henkilö oli nainen, että hän oli ollut Rameshin kihlattu morsian ja että suhde Kamilaan oli aiheuttanut kihlauksen purkautumisen. Ramesh ei myöskään ollut salannut sitä tosiasiaa, että hän sydämestänsä rakasti sitä naishenkilöä, jolle kirje oli tarkoitettu ja että hän oli purkanut suhteen onnettoman Kamilan vuoksi, johon kohtalo oli hänet niin omituisella tavalla liittänyt.

Kamila palautti yksityiskohdittain mieleensä koko heidän yhteisen elämänsä ensimmäisestä hiekkasärkällä tapahtuneesta kohtauksesta aina Ghazipuriin saapumiseen asti, ja se, mikä oli aikaisemmin ollut hämärää, kävi nyt kirkkaaksi kuin päivä. Ramesh oli koko ajan tietänyt, ettei Kamila ollut hänen vaimonsa, eikä ollut ymmärtänyt, miten menetellä; Kamila sitävastoin oli kaikessa rauhassa pitänyt häntä puolisonansa ja oli arvelematta valmistautunut viettämään hänen kerallansa elinkautista yhteiselämää.

Häpeäntunne viilsi kuin veitsi hänen sydäntänsä, ja kun hänen muistiinsa palautui erinäisiä kohtauksia, hän olisi mielellään vaipunut maan alle. Häpeä tulisi liittymään häneen pitkin elämää; ei ollut mitään mahdollisuutta välttää sen poltinmerkkiä.

Hän työnsi oven auki ja astui talon takana olevaan puutarhaan. Pimeä talvinen taivas kaartui hänen päänsä päällä torjuvan kalseana kuin musta marmoriholvi. Näkyvissä ei ollut pilvenhattaraa, ei sumun häivääkään, ja tähdet paistoivat kirkkaasti. Etualalla oleva nuorten mango-puiden ryhmä vain korosti öistä tummuutta. Sisäiselle katseelle ei avautunut mitään kurjuudesta pois johtavaa polkua. Kamila vaipui viluiseen ruohikkoon ja jäi siihen istumaan jäykkänä kuin veistokuva, yhtään kyyneltä vuodattamatta ja mitään hiiskumatta.

Hän ei ottanut ollenkaan huomioon ajan kulumista, mutta vähitellen tunkeutui pureva kylmyys hänen sydänjuuriinsa, ja hänen koko ruumiinsa värisi. Kun vähenevä kuu vihdoin sukelsi näkyviin liikkumattomien palmujen takaa, nousi Kamila verkalleen, vetäytyi omaan huoneeseensa ja sulki oven.

Kun hän aamulla avasi silmänsä, seisoi Saila hänen vuoteensa vieressä. Kamila nousi heti istualleen, häpeissään sen vuoksi, että oli nukkunut niin kauan.

"Älä nouse, ystäväiseni", virkkoi Saila, "on parasta, jos nukut vielä vähän aikaa; sinä et varmaankaan voi hyvin. Sinä näytät väsyneeltä, ja silmiesi alla on tummat juovat. Sano minulle, mikä sinua vaivaa, rakkaani!" Sailadzha istuutui hänen viereensä ja laski käsivartensa hänen kaulalleen.

Kamilan povi kohoili ankarasti, eikä hän kyennyt enää pidättämään kyyneliänsä. Hän painoi kasvonsa Sailan olkapäätä vasten ja itki hillittömästi Sailan pitäessä häntä kiinteästi sylissään ja yrittämättä ollenkaan sanoilla lohduttaa.

Vihdoin Kamila vapautti itsensä Sailan sylistä, pyyhki kyynelensä ja alkoi ääneen nauraa. "Kuulehan, kuulehan, jo riittää", sanoi Saila. "Enpä ole milloinkaan tavannut sinunlaistasi salaperäistä tyttöä. Sinun ei kumminkaan pidä luulla, etten tiedä, mikä sinua vaivaa; niin kokematon en ole. Sanonko sen sinulle? Allahabadiin lähdettyänsä Ramesh Babu ei ole kirjoittanut sinulle yhtään ainoata kirjettä, ja se loukkaa sinua, vaikka oletkin liian ylpeä sitä tunnustamaan. Mutta sinun tulee muistaa, että hänellä on siellä paljon tehtävää ja että hän palaa muutaman päivän kuluttua. Sinun ei pidä välittää mitään, ellei hänellä ole tilaisuutta sinulle kirjoittaa, kun hän on poissa vain lyhyen ajan. Sinä tuhma tyttö! Mutta tiedätkö, rakkaani, vaikka sinua näin neuvon, olisin sinun sijassasi menetellyt aivan samoin! Me naiset itkemme sellaisten mielettömien asiain vuoksi. Kunhan itket itkettäväsi ja alat jälleen hymyillä, on asia pian unohdettu."

Hän painoi Kamilan rintaansa vasten ja jatkoi: "Nyt sinusta tuntuu siltä, kuin et voisi milloinkaan antaa Ramesh Babulle anteeksi; eikö totta? Sanohan!"

"Niin, se on totta", vastasi Kamila.

Saila taputti hänen poskeansa. "Sitähän minä ajattelin; tietysti oli niin laita! No, saammepa nähdä. Kunhan et vain pane sitä kovin pahaksesi."

Vielä samana aamuna Saila lähetti kirjeen isällensä Allahabadiin. "Kamila on kovin huolissaan", kirjoitti hän, "kun ei ole saanut mitään tietoja Ramesh Babulta. Voi varsin hyvin käsittää, mitä merkitsee lapsi paralle, kun mies tuo hänet vieraalle paikkakunnalle ja sitten lähtee pois, milloin hyväksi näkee, jättää hänet yksin, vieläpä mitään hänelle kirjoittamattakin. Eikö hän voi saada asioitansa Allahabadissa suoritetuiksi? On paljon ihmisiä, joilla on paljon tekemistä, mutta jotka siitä huolimatta ehtivät kirjoittaa."

Setä etsi Rameshin käsiinsä, luki hänelle otteita tyttärensä kirjeestä ja piti ankaran nuhdesaarnan. Asian laita ei suinkaan ollut niin, että Ramesh ajatteli Kamilaa liian vähän, mutta mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeampi hänen oli päästä mihinkään tulokseen. Hänen pitkäaikainen oleskelunsa Allahabadissa ei johtunut välinpitämättömyydestä, vaan epäröinnistä. Nyt tuli vielä kaiken hämmingin lisäksi tuo ote Sailan kirjeestä.

Kirjeen sanamuodosta selvisi, että Kamila kovin häntä kaipasi, joskin arkuus esti häntä itse kirjoittamasta. Ramesh oli tullut tienhaaraan ja päätti nyt kohta valita suuntansa. Ratkaisevana seikkana ei saanut olla yksin hänen oma onnensa, vaan myöskin Kamilan rakkaus. Sallimus oli tuolla kaukaisella karilla liittänyt yhteen sekä heidän elämänsä että sydämensäkin.

Niinpä hän kävikin heti toimeen ja sepitti seuraavan kirjeen Kamilalle:

_Rakkahin_. -- Sinä, Kamila, et saa pitää tätä puhuttelusanaa pelkkänä sovinnaiseen kirjetyyliin kuuluvana. Minä en milloinkaan nimittäisi sinua "rakkahimmaksi", ellet tosiaankin olisi se olento, jota rakastan enin maailmassa. Jos olet tätä epäillyt, jos olen milloinkaan loukannut tunteitasi, niin se tosiasia, että minä mitä vilpittömimmin nimitän sinua "rakkahimmakseni", toivoakseni hälventää ne epäilykset ja viihdyttää haavojen kivun ainiaaksi!

Miksi tätä laveammin selittelisin? Moni seikka tähänastisessa käyttäytymisessäni on sinua varmaan loukannut. Jos sydämesi senvuoksi minua syyttää, en kykene syytöstä kumoamaan. Voin ainoastaan yhä uudelleen vakuuttaa, että sinä olet rakkahimpani ja ettei ole ketään, jota kohtaan tuntisin samaa rakkautta. Tämä kenties ei kelpaa täysin puolustamaan kaikkia käytökseni virheitä, mutta se on ainoa, minkä voin sinulle tarjota. Kun siis nimitän sinua "rakkahimmaksi", niin tahdon siten pyyhkäistä olemattomiin koko epäilyksien kalvaman menneisyyden ja laskea tulevaisen rakkautemme perustuksen. Usko minua: sinä olet minun ainoa ajatukseni, sinä olet totisesti minun "rakkahimpani". Kunhan sen varmasti uskot, niin epäilykset ja levottomuus lopullisesti hälvenevät.

Tahtoisin vielä sinulta kysyä, olenko saavuttanut rakkautesi, mutta en uskalla. Rakkaus kehoittaa minua sitä kysymään, ja minä olen varma siitä, että vastaus on kerran tuleva. Me emme lausu yhtäkään sanaa, mutta sydän puhuu sydämelle: rakkauteni se luo minuun tämän varmuuden. Minä en kerskaile olevani sinun arvoisesi, mutta tunnen, ettei ihailuni ja antaumukseni voi mennä hukkaan.

Minä tiedän varsin hyvin, että tämä kirje tekee vaivalloisen tutkielman vaikutuksen, ja siitä syystä haluaisin mieluimmin sen repiä rikki; mutta minun on toistaiseksi mahdoton sepittää sellaista kirjettä, joka todella toisi ilmi tunteitani. Mutta kirjeitähän täytyy kahden ihmisen keskenänsä vaihtaa. Sarjan ensimmäisessä kirjeessä on ylen vaikea löytää oikeata ilmaisua tunteillensa. Kun sydämemme todella toisiinsa liittyvät, kykenen varmaan kirjoittamaan sinulle oikeita kirjeitä. Vain silloin, kun huoneessa ovet ovat auki kahden puolen, tuuli voi puhaltaa vapaasti sen läpi.

Kamila, rakkahin, milloin löydän sinun sydämesi oven?

Kaikki tämä kypsyy hitaasti; kiirehtiminen vain tekisi tarkoitusperän saavuttamisen mahdottomaksi. Minä saavun Ghazipuriin aamulla, päivää myöhemmin kuin tämä kirje. Minä pyydän sinua silloin olemaan meidän omassa kodissamme. Me olemme olleet kauan kodittomat, enkä minä voi kauemmin sietää tätä elämää. Nyt minulla vihdoinkin on toivo saada astua oman kynnyksemme yli ja tervehtiä sydämeni kuningatarta kotini valtiattarena. Tämä tuokio on oleva toinen "onneatuova silmäyksemme."

Muistatko vielä ensimmäisemme sinä kuutamoyönä virran rannalla autiolla hiekkasärkällä -- korkean taivaankannen alla, ilman minkäänlaista kattoa päämme päällä ja ilman sukulaisia ja tuttavia juhlallisen toimituksen todistajina?

Se tuntuu minusta epätodelliselta, kuin unennäöltä. Senvuoksi minä kiihkeästi odotan toista "onneatuovaa näkemistä" aamun kirkkaassa, tyynessä valaistuksessa, omien seinien sisäpuolella, keskellä vankkaa todellisuutta. Sinun suloiset, hymyilevät kasvosi oman ovemme kehystäminä jäävät ainiaaksi muisteloitteni aarrearkkuun. Sitä kuvaa minä ikävöin nähdä. Rakkahin, minä olen almunanoja sinun sydämesi portilla; älä lähetä minua pois tyhjin käsin! Sinulle aina altis

Ramesh.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

"Etkö lähde omaan tupaasi?" kysyi Saila seuraavana päivänä yrittäen haihduttaa Kamilan synkkää mielialaa.

"En, siellä ei ole enää mitään tekemistä."

_Saila_: "Ovatko kaikki huoneet kunnossa?"

_Kamila_: "Ovat, minä olen päättänyt työni."

Pian Saila tuli jälleen. "Mitä sinä annat minulle, jos minä annan jotakin sinulle?" kysyi hän.

"Minulla ei ole mitään sinulle annettavaa, _didi_" (vanhempi sisar), vastasi Kamila.

_Saila_: "Eikö yhtään mitään?"

_Kamila_: "Ei yhtään mitään."

Saila löi häntä kevyesti poskelle. "Niinkö asia onkin! Sinä olet antanut kaikki, mitä omistat, erään määrätyn henkilön huostaan, eikö totta? Mitä tästä sanot?" Hän veti esiin kirjeen _sarinsa_ laskoksesta.

Kamila kalpeni nähdessään kirjeenkuoressa Rameshin käsialan ja kääntyi puolittain poispäin.

"Oletpa jo riittävästi osoittanut ylpeyttäsi", virkkoi Saila, "anna sen jo jäädä! Minä tiedän, miten sinun tekee mieli siepata tämä kirje minulta, mutta minä en sitä anna, ellet pyydä koreasti. Saammepa nähdä, kuinka kauan voit sitä sietää."

Samassa syöksähti huoneeseen Umi huutaen "Täti, täti!" ja vetäen jäljessään nuorankappaleeseen kiinnitettyä saippuakoteloa.

Kamila nosti hänet syliinsä ja kantoi pois peittäen hänen kasvonsa suudelmilla. Umi alkoi parkua, koska hänet erotettiin lelustansa, mutta Kamila ei taipunut. Hän kantoi lapsen omaan huoneeseensa ja tyynnytti sen lakkaamattomilla lapsenloruilla.

Saila tuli heidän jäljessään ja huudahti: "Minä olen hävinnyt; sinä voitit tällä kertaa! Minä en voi kestää kauempaa. Kas tässä, Kamila, ota se! Minä en ole enää milloinkaan niin julma sinua kohtaan."

Hän heitti kirjeen vuoteeseen, vapautti Umin Kamilan sylistä ja kantoi hänet pois.

Kamila käänteli epäröiden kirjettä, avasi sen sitten ja alkoi lukea, mutta oli tuskin ehtinyt silmätä ensimmäisiä rivejä, kun hänen kasvoihinsa nousi vihan puna ja hän heitti kirjeen luotansa. Sitten hän voitti ensimmäisen syvän vastenmielisyyden puuskan, tarttui jälleen kirjeeseen ja luki sen.

On mahdoton sanoa, ymmärsikö hän kaikkea vai eikö, mutta hänestä tuntui siltä, kuin olisi käsitellyt jotakin likaista, ja hän heitti kirjeen jälleen pois. Mies, joka ei ollut hänen puolisonsa, kehoitti häntä valmistamaan heille yhteistä kotia! Täysin tuntien kaikki tosiasiat Ramesh oli vain odottanut tilaisuutta saattaakseen hänet tähän häpeään! Jos heidän Ghazipuriin saavuttuaan Kamilan sydän olikin sykkinyt hänelle lämpöisemmin, niin luuliko hän sen koskevan itseänsä, mikäli hän oli Ramesh eikä -- kuten Kamila oli uskonut -- hänen puolisonsa? Ramesh oli tehnyt liian hätäisiä johtopäätöksiä, ja onnettomaan osattomaan kohdistuva sääli oli saanut hänet kirjoittamaan tämän lemmenkirjeen. Kuinka voikaan hän, Kamila, nyt -- tai milloinkaan -- karkoittaa sen väärän vaikutelman, jonka Ramesh oli hänen käyttäytymisestänsä saanut? Häpeä ja inho tulisivat olemaan hänen osanansa elämässä, vaikka hän ei ollut koskaan eläessään tehnyt pahaa yhdellekään sielulle. Nyt näkyi hänelle "koti" kauhistuttavana hirviönä, joka uhkasi hänet niellä, ja hän mietti turhaan pelastuskeinoa. Kahta päivää aikaisemmin hänen olisi vielä ollut aivan mahdoton uskoa, että Ramesh tulisi ilmenemään hänelle sellaisena hirviönä.

Hänen mietteensä keskeytti Umesh, joka kuului ovella yskähtävän. Kun Kamila ei virkkanut mitään, hän kuiskasi: "Maammoseni!"

Kamila meni ovelle, ja Umesh ilmoitti, korvallistaan kynsien: "Sidhu Babu on tuottanut Kalkuttasta näyttelijäseurueen tyttärensä häihin."

"Hyvä, Umesh, sinä voit mennä näytäntöä katsomaan."

_Umesh_: "Millaisia kukkia minun on huomenna teille tuotava?"

_Kamila_: "Älä huoli kukista."

Umesh oli pois lähtemässä, kun Kamila äkkiä kutsui hänet takaisin. "Odotahan, Umesh, kun lähdet näytäntöä katsomaan, niin ota tästä viisi rupiaa."

Umesh joutui ihan ihmeisiinsä; sellaisissa tilaisuuksissa näet ei kanneta pääsymaksua. "Pitääkö minun ostaa jotakin kaupungista, maammoseni?" kysyi hän.

_Kamila_: "Ei, minä en tarvitse mitään. Ota rahat; löytyy varmaan tilaisuus niiden käyttämiseen."

Umesh, joka oli ihan ymmällä, teki taas lähtöä, mutta Kamila kutsui hänet jälleen takaisin. "Mitä sanovatkaan ihmiset, jos sinä esiinnyt näytännössä noissa vaatteissa?" kysyi hän.

Umeshin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut, että ihmiset saattoivat edellyttää mitään hänen vaatetukseensa nähden tai että siinä ilmenevä puutteellisuus voisi tehdä hänet arvostelun esineeksi. Lanneliinasta puuttuva aistikkuus, enempää kuin vaatteettomuus yleensäkään, ei häntä ollenkaan liikuttanut. Niinpä hän vastasikin Kamilan kysymykseen vain iloisesti irvistämällä.

"Kas tässä, ota nämä yllesi." Kamila veti esiin pari omaa pukuansa ja heitti ne Umeshille. Ne olivat pitkiä huivimaisia verhoja, joita voi laskostaa yhtä hyvin miehen kuin naisenkin vaatetukseksi, ja niissä oli leveät korureunukset, jotka kovin ihastuttivat Umeshia. Poika osoitti syvää kunnioitustansa kömpelöllä tavallansa, Kamilan jalkojen eteen heittäytyen, sieppasi sitten vaatteensa ja lähti menemään kasvojen turhaan ponnistellessa vielä leveämpää ilon irvistystä vastaan. Hänen lähdettyään Kamila kuivasi kyynelen ja asettui ikkunan luo.

"Etkö näytä minulle kirjettäsi, Kamila kulta?" kysyi hänen luoksensa saapuva Saila. Hän itse ei salannut mitään Kamilalta, joten hänellä oli rohkeutta tuohon pyyntöön.

"Tuossa, _didi_, lue se!" kehoitti Kamila osoittaen kirjettä.

"Hän on yhä vielä vihainen", mietti Saila ihmeissään, otti lattialta kirjeen ja luki sen. Se oli kieltämättä varsin hellä, mutta kovin kummallinen miehen vaimollensa kirjoittamaksi! Merkillinen teos! "Kirjoittaako miehesi romaaneja, ystäväiseni?" kysyi hän.

Kamila, joka oli kuin huumautunut, säpsähti kuullessaan sanan "miehesi".

"En tiedä", vastasi hän.

"No, lähdetkö tänään talossanne käymään?"

Kamila nyökkäsi vastaukseksi.

"Minä olisin muuten viettänyt päivän siellä sinun kerallasi, mutta tiedäthän, kultaseni, että minun täytyy tänään olla Narsingh Babun luona morsiamen tuliaisjuhlassa; niin ollen saa äiti lähteä minun sijaani."

"Ei, ei, äitisi ei pidä vaivautua lähtemään", huusi Kamila. "Onhan palvelijoita!"

Saila hymyili. "Niin, eipä sinun tarvinne mitään pelätä, kun sinulla on Umeshin lainen urhea suojelija."

Umi oli sillä välin saanut käsiinsä lyijykynän ja piirteli sillä innokkaasti merkkejä kaikkialle soperrellen samalla omaa kieltänsä, jota hän nimitti "ääneen lukemiseksi." Kun Saila keskeytti hänen kirjalliset yrityksensä, hän esitti vastalauseeksi kimakan parkunan, joka taukosi vasta Kamilan puuttuessa asiaan: "Tulehan, minä annan sinulle jotakin koreata."

Kamila kantoi tyttösen huoneeseensa, laski hänet vuoteeseen ja leikki hänen kanssaan, kunnes huolet olivat kerrassaan unohtuneet. Tytön vaatiessa luvattua lahjaa Kamila otti lippaastansa kaksi kultaista rannerengasta. Umi ei ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista lelua ja oli ihastuksissaan. Kun "täti" asetti ne hänen ranteisiinsa, hän heilutti käsivarsiansa ihaillakseen korujen vaikutusta ja hypähteli sitten pois näyttääkseen niitä äidillensä.

Saila riisui heti rannerenkaat jättääkseen ne takaisin niiden omistajalle. "Mitä ajatteletkaan, Kamila?" huudahti hän. "Kuinka tulitkaan asettaneeksi ne hänen ranteisiinsa?"

"Minä olen ne Umille lahjoittanut", virkkoi Kamila astuen lähemmäksi Umin vihlovien valitushuutojen kaikuessa.

"Oletko järjiltäsi?" huudahti Saila. "_Didi_, sinä et saa antaa niitä takaisin! Voithan teettää niistä hänelle kaulakorun."

"Enpä ole nähnyt merkillisempää olentoa!" virkkoi Saila kiertäen käsivartensa ystävättären kaulaan.

"Minun täytyy tänään sanoa sinulle hyvästi, _didi_", jatkoi Kamila. "Minä olen ollut täällä onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen." Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä.

Sailankin oli vaikea olla itkemättä. "Älä puhu sillä tavoin, Kamila, ikäänkuin lähtisit luotamme ainiaaksi. Minä en voi uskoa, että olet ollut täällä todella onnellinen. Asia muuttuu aivan toiseksi nyt, kun saatte oman kodin. Me käymme silloin tällöin teitä katsomassa, ja kun olemme poistuneet, niin te sanotte: 'Jumalan kiitos, että vihdoinkin lähtivät!'"

Kun tuli Kamilan lähdön aika ja hän oli sanonut hyvästi kaikille, virkkoi Saila: "Minä käyn huomenna keskipäivällä sinua tervehtimässä." Mutta Kamila ei vastannut sitä eikä tätä.

Saapuessaan taloon hän tapasi siellä Umeshin. "Täälläkö sinä oletkin?" huudahti hän. "Minä luulin sinun menneen näytäntöä katsomaan."

"Se oli aikomukseni, mutta kun tiesin teidän aikovan tulla tänne -- --"

_Kamila_: "Älä minusta välitä; mene katsomaan näytäntöä. Onhan täällä Bishan. Pidä kiirettä, jottet myöhästy."

_Umesh_: "Se ei ala vielä vähään aikaan."

_Kamila_: "Ei haittaa. Häissä tapahtuu aina yhtä ja toista. Mene katsomaan koko huvia." Umeshia ei tarvinnut kovin paljon kehoitella, ja hän oli jo lähtemässä, kun Kamila huusi hänen jälkeensä: "Kuulehan, jos setä tulee, niin -- --" Niin pitkälle päästyään hän ei tietänyt, miten olisi saanut lauseen päätetyksi. Umesh tuijotti häneen suu auki. Hetkisen kuluttua Kamila jatkoi: "Älä unohda, että setä on hyvä ystäväsi. Jos jotakin tarvitset, mene vain hänen luoksensa, sano minulta terveisiä ja esitä pyyntösi, niin hän varmaan sen täyttää. Älä unohda minun terveisiäni!"

"Hyvä", sanoi Umesh lähtien matkaan ollenkaan aavistamatta, mitä tuo käsky merkitsi.

"Mihin armollinen rouva lähtee?" tiedusteli Bishan iltapäivällä.

"Minä menen Gangesiin kylpemään."

"Onko minun lähdettävä mukaan?"

"Ei, jää sinä pitämään huolta talosta." Kamila ojensi hänelle ilman nimenomaista aihetta rupian ja lähti kulkemaan virralle päin.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Eräänä ehtoopäivänä Annada Babu nousi yläkertaan Hemnalinia tapaamaan iloiten siitä, että saisi juoda teetä yksin hänen seurassaan. Hän etsi tytärtänsä yläkerran oleskeluhuoneesta ja hänen makuusuojastansa, mutta turhaan; ulos hän ei myöskään ollut lähtenyt, tiesi palvelija ilmoittaa.

Epämääräisen huolestuneisuuden valtaamana Annada Babu nousi katolle: Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi katkeamattomana sarjana talojen kattoja, joita talviauringon kelmeä paiste vain heikosti valaisi. Iltatuuli käännähteli oikullisesti suunnasta toiseen. Hemnalini istui mietteissään porrassuojuksen varjossa.

Annada Babu ilmaantui katolle ja seisahtui Hemnalinin taakse hänen sitä huomaamatta. Kun hän vihdoin hiljaa astui Hemnalinin luo ja laski kätensä hänen olkapäällensä, niin tyttö säpsähti, joutui hämilleen ja punastui. Annada Babu oli istuutunut hänen eteensä, ennenkuin hän ehti nousta seisaalleen. Ukko odotti hetkisen ja huokasi sitten syvään. "Ah, Hem, jospa äitisi olisi nyt elossa! Minusta ei sinulle ole mitään hyötyä!"

Vanhan miehen kärsivä huudahdus herätti Hemnalinin siitä turtuneesta tilasta, johon hän oli vaipunut, ja hänen katseensa etsi isän kasvoja. Kuinka paljon rakkautta, myötätuntoa ja tuskaa niissä ilmenikään! Kuinka murheellinen muutos olikaan hänen piirteissään viime päivinä tapahtunut. Vanha isä se oli joutunut eniten kärsimään Hemnalinia kohdanneesta onnettomuudesta; hän oli lakkaamatta yrittänyt lievittää tyttärensä surua, ja kun oli huomannut, ettei yrityksistä ollut mitään apua, olivat hänen ajatuksensa suuntautuneet tytön äitiin, ja tuo avuttomuuden huudahdus oli kohonnut hänen rakastavan sydämensä syvyydestä -- kaikki se selvisi Hemnalinille kuin leimauksena. Hän tunsi tunnossansa pistoksen, joka sai hänet silmänräpäyksessä unohtamaan oman kärsimyksensä. Maailma, joka oli hänelle ilmennyt kuin unennäkönä, muuttui äkkiä todellisuudeksi, ja tuokion ajaksi hänet valtasi häpeäntunne. Tahtoansa ponnistaen hän repi rikki ja heitti luotansa sen muistojen verkon, johon oli kietoutunut.

"Kuinka voit tänään, taatto?" kysyi hän.

Hemnalini tiedusteli hänen vointiansa! Viime päivinä Annada Babu oli kerrassaan unohtanut, että terveydentila kelpasi keskustelunaiheeksi.

"Kuinka voin? Ruumiillisessa suhteessa minua ei vaivaa mikään, rakkaani! Minua vain surettaa se että sinä näytät nykyjään kovin sairaalta. Minunlaiseni sitkeä vanha mies voi kestää yhtä ja toista mutta pelkäänpä, että isku on liian ankara sinulle, lapsukaiselle." Hän silitti hellästi tyttärensä olkaa.

"Kuulehan, taatto", virkkoi Hemnalini, "kuinka vanha minä olin äidin kuollessa?"

"Sinä olit silloin vasta kolmen vuoden ikäinen ja olit vastikään alkanut puhua. Muistan vielä varsin hyvin, kuinka kysyit 'Missä äiti on?' ja kuinka siihen vastasin 'Hän on mennyt taattonsa luo' -- äitisi isä kuoli ennen syntymääsi, joten sinä et ole häntä koskaan nähnyt. Sinä et ymmärtänyt mitä tarkoitin, seisoit vain vakavasti minua silmäillen. Sitten tartuit minua käteen ja vedit minut äitisi huoneeseen. Sinä ajattelit, että vaikka huone olikin tyhjä, minä kuitenkin saisin jollakin tavoin selville, missä äiti oli. Sinä tiesit, että isäsi voi tehdä paljonkin, mutta et käsittänyt, että hän, kun kysymykseen tuli elämä ja kuolema, oli niin tietämätön ja avuton koin pieni lapsi. Nyt voit arvata, kuinka avuton minä olen. Jumala on antanut isällesi kyvyn sinua rakastaa, mutta ei sinua auttaa." Hän laski kätensä tyttärensä päälaelle.

Hemnalini tarttui isänsä vapisevaan vanhaan käteen ja silitteli sitä. "Minulla on tuskin mitään muistoa äidistä", sanoi hän. "Tiedän vain, että hänellä oli tapana paneutua päivällä makuulle ja lukea jotakin kirjaa. Se ei minua miellyttänyt; minä yritin temmata kirjaa häneltä pois." Niin he alkoivat jälleen jutella menneistä ajoista. Hem kyseli isältänsä äidin ulkonäköä, tottumuksia ja silloista perhe-elämää, ja isä vastaili niin hyvin kuin osasi. Aurinko laski heidän siinä haastellessaan, ja taivas himmeni vähitellen tumman kuparin karvaiseksi. Tämä hiljaisen yhdessäolon hetki talon katolla, keskellä suuren kaupungin melua ja levottomuutta, vahvisti isän ja tyttären, vanhan miehen ja nuoren naisen kesken vallitsevat rakkauden tunteet. He viipyivät siellä, kunnes päivänvalo kalpeni ja leppoinen kaste laskeutui heidän ylitsensä kuin kyynelsade.

Yht'äkkiä kaikuivat portaista Dzhogendran askelet. Hiljainen keskustelu taukosi kohta, ja molemmat nousivat nopeasti.

"Hem näyttää siirtäneen vastaanottohuoneensa katolle", huomautti Dzhogendra silmäillen tutkivasti heitä kumpaakin.

Dzhogendra oli kovin tyytymätön asiain käänteeseen. Talossa vallitsi yötä päivää painostava tunnelma, joten elämä kävi nuorukaiselle melkein sietämättömäksi. Hän ei kumminkaan halunnut etsiä toisten seuraa, sillä aina, kun hän kävi ystävien tai tuttavien luona, oli hänen ryhdyttävä selittämään, miksi Hemnalinin kihlaus oli purkautunut.

"Hemnalini menee tosiaankin liian pitkälle", oli hänellä tapana sanoa. "Niin käy, kun annetaan tyttöjen lukea englantilaisia romaaneja. Hem on sitä mieltä, että kun Ramesh on hänet jättänyt, hänen täytyy kärsiä sydämenkipua, ja nyt hän koreilee tuolla kivullansa. Siinä on romaaneja lukevalle neidille erinomainen tilaisuus osoittaa, kuinka hän kestää onnettoman rakkautensa!"

"Minä valitsin tämän paikan, jotta voimme rauhassa keskustella, Hem ja minä", kiiruhti Annada Babu selittämään. Hän tahtoi suojella tytärtänsä Dzhogendran tunteettomalta pilkanteolta, mutta hänen sanojensa voitiin käsittää tarkoittavan, että hän oli pakottanut Hemin lähtemään katolle kanssansa keskustelemaan.