Part 11

"Sen sanon myöhemmin; annahan, kun ensin järjestän hiuksesi", vastasi Sailadzha ryhtyen kohta työhön. Siinä näytti olevan monta mutkaa, ja valmis tukkalaite olikin oikea taideteos. Seuraavaan pykälään sisältyi innokas keskustelu siitä, miten Kamilan oli pukeuduttava.

Sailadzha vaati välttämättä jotakin värikästä; Kamila taas ei voinut käsittää, miksi hän niin innokkaasti sitä ehdotteli. Vihdoin hän myöntyi, Sailadzhan mieliksi.

Päivällisen jälkeen Sailadzha kuiskasi jotakin miehellensä, joka antoi hänelle lyhyen loman. Sen hän käytti taivuttaakseen Kamilan käymään miesten puolella.

Aikaisemmin Kamila ei ollut näyttänyt erikoisesti arkailevan lähteä Rameshia etsimään; hänelle ei ollut milloinkaan opetettu, että siihen sisältyisi jotakin sopimatonta. Ramesh itse oli alun pitäen murtanut kaikki varovaisuuden raja-aidat, eikä Kamilalla ollut ketään hänen omaan sukupuoleensa kuuluvaa uskottua, joka olisi soimannut häntä sopimattomuudesta. Tällä kertaa hän kumminkin arkaili noudattaa Sailadzhan kiihkeätä kehoittelua. Hän tiesi, mikä antoi Sailadzhalle oikeuden lähteä miehensä luo. Itse hän tunsi olevansa vailla tuota oikeutta, ja hänen oli mahdoton lähestyä Rameshia anelijan hahmossa.

Havaitessaan, etteivät yllytykset mitään hyödyttäneet, Sailadzha päätteli Kamilan olevan liian ylpeän astuakseen ensimmäistä askelta; luonnollisesti täytyi vaikuttimena olla ylpeyden! Aviopuolisot olivat olleet jo useita päiviä erillään, ja sittenkään ei Ramesh ollut etsinyt mitään tekosyytä käydäkseen vaimonsa luona!

Talon emäntä nukkui suljettujen ovien takana päivällisuntansa, ja Sailadzha lähti Bipinin luo. "Sinun pitää viedä Ramesh Babulle terveiset Kamilalta, käskeä häntä käymään Kamilan huoneessa", sanoi hän. "Isällä ei ole mitään sitä vastaan, eikä äiti saa sitä tietää."

Bipin oli hiljainen, ujo nuorukainen, joten tällainen tehtävä ei häntä ilahduttanut, mutta hän ei halunnut häiritä sunnuntairauhaansa ryhtymällä vastustelemaan vaimonsa määräyksiä.

Ramesh makasi huoneessansa polvi polvelle nostettuna ja luki _Pionieeriä_. Hän oli tutkinut kaikki päivän tiedot ja paremman puutteessa alkanut syventyä ilmoituksiin, kun Bipin astui huoneeseen. Ramesh nousi vikkelästi. "Käykää sisään, Bipin Babu, käykää sisään!" Vaikka Bipin ei ollutkaan mikään erinomainen seuramies, merkitsi hän kuitenkin ilmeistä voittoa, kun oli kysymyksessä ehtoopäivän viettäminen vieraalla paikkakunnalla.

Bipin ei kumminkaan suostunut istuutumaan, seisoi vain ja kynsi korvallistansa. "Hän tahtoisi, että tulette hänen luoksensa", virkkoi hän.

"Kuka? Kamilako?"

"Niin."

Ramesh hämmästyi. Hän oli päättänyt, että Kamilan piti tästä puoleen olla hänen vaimonsa todellisuudessa eikä vain nimeksi, mutta vallitseva pakollinen erossaolo oli hänelle ollut jonkinlainen odotusaika, ja hän oli mielellänsä vaipunut takaisin entiseen epäröinnin tilaan. Hänen mielessään tosin väikkyi houkuttelevana kuvana se onni, joka tulisi hänen omakseen, kun Kamila olisi hänen oikea puolisonsa, mutta miten oli jää murrettava? Ei olisi kovinkaan yksinkertainen asia yht'äkkiä luopua siitä pidättyväisyydestä, joka oli viime aikoina vallinnut Kamilan ja hänen välisiä suhteita, ja hän oli aivan epätietoinen, miten asian aloittaisi. Niinmuodoin hän ei ollut pitänyt mitään erikoista kiirettä talonkaupan solmimisessa.

Kuullessaan Bipinin tuoman sanoman hän otaksui Kamilan vain haluavan keskustella hänen kanssaan jostakin taloudellisesta asiasta, mutta vaikka hänen raitis ymmärryksensä olikin sitä mieltä, sykki sydän kuitenkin kiivaammin, kun hän kehoituksen kuuli. Laskiessaan _Pionieerin_ kädestänsä ja seuratessaan Bipiniä syksyisen iltapäivän painostavassa hiljaisuudessa, jota häiritsi ainoastaan mehiläisten unelias surina, hän tunsi jotakin sentapaista suloista väristystä kuin lemmenkohtaukseen kulkeva rakastavainen.

Bipin osoitti erästä ovea ja jätti hänet yksin.

Kamila oli johtunut päättelemään, että Sailadzha oli luopunut suunnitelmistansa ja mennyt miehensä luo, ja istui nyt ulko-oven kynnyksellä silmäillen puutarhaan. Sailadzha oli tietämättänsä virittänyt Kamilan lempeen. Samoinkuin lämpöinen tuulenhenki ulkona sai lehdet kuiskimaan ja värähtelemään, samoin Kamilan povesta aika ajoin kohoava huokaus sai hänen sydämessään omituisesti värisemään nimettömän pelon.

Yht'äkkiä Ramesh astui huoneeseen, seisahtui hänen taaksensa ja lausui hiljaa: "Kamila!" Kamila hypähti seisaalleen, veri kiiteli hänen suonissaan, ja hän, joka ei ollut milloinkaan ollut hämillään Rameshin seurassa, seisoi nyt katse alas luotuna, voimatta sitä kohottaa, ja sävähti veripunaiseksi.

Juhlapuvussaan ja äskettäin tietoiseksi selvinneessä naisellisuudessaan Kamila näytti Rameshista uudelta olennolta. Nähdessään hänet äkkiarvaamatta tässä asussa Ramesh unohti kaiken varuillansaolon ja joutui hänen viehätyksensä valtoihin Hän lähestyi verkalleen ja epäröi pari silmänräpäystä, ennenkuin leppoisasti puhutteli toista. "Lähetitkö sinä minua hakemaan, Kamila?"

Kamila säpsähti hänen kysymystänsä. "Enpä tietenkään! Kuinkapa olisinkaan lähettänyt? En ole sellaista ajatellutkaan!" vastasi hän tarpeettoman kiivaasti.

"Eihän se olisi mikään rikos ollut, vaikka lähetitkin, Kamila."

"Minä en ole milloinkaan lähettänyt sinua hakemaan!" toisti Kamila vieläkin ponnekkaammin.

"No, hyvä, niinpä olen tullut kutsumatta. Ethän minua senvuoksi ynseästi lähetä pois luotasi?"

"He saavat kaikin tietää, että olet täällä ollut, ja suuttuvat. Lähde heti pois, ole hyvä! Minä en ole lähettänyt sinua kutsumaan!"

"Hyvä", virkkoi Ramesh tarttuen hänen käteensä, "tule sinä minun huoneeseeni; siellä ei ole ketään muuta."

Koko ruumis vapisten Kamila tempasi kätensä pois, pakeni viereiseen huoneeseen ja sulki oven.

Ramesh käsitti nyt, mitä oli tapahtunut: koko juttu oli jonkin naisihmisen keksimää juonta. Joka hermo värähdellen hän palasi omaan suojaansa, paneutui jälleen makuulle, otti taasen käteensä _Pionieerin_, silmäili ilmoituksia, mutta ei tajunnut niistä mitään. Toinen hämmentävä ajatus toisensa jälkeen kiiteli hänen mielessään niinkuin pilvi tuulen ajamana.

Sailadzha koputti Kamilan salpaamaan oveen, mutta vastausta ei kuulunut. Hän pisti kätensä ristikon läpi, työnsi salvan syrjään ja astui sisään. Ihmeeksensä hän näki Kamilan makaavan pitkänänsä lattialla, kasvot käsien peitossa ja itkien kykenemättä käsittämään, miten Kamila oli voinut joutua tähän tilaan, hän kyykistyi makaavan viereen ja kuiskasi lempeästi: "Mikä sinua vaivaakaan, rakkaani? Miksi itket?"

"Miksi lähetitkään häntä hakemaan? Teit kovin väärin!"

Kamila, enempää kuin kukaan muukaan, ei voinut ilmoittaa mitään syytä äkilliseen ja ankaraan tuskanpurkautumiseen. Kukaan ei tuntenut sitä salaista murhetta, joka oli kauan häntä kalvanut.

Hän oli rakennellut itsellensä ilmalinnoja ja oli parhaillaan ollut niitä viimeistelemässä, kun Ramesh astui huoneeseen. Jos tulija olisi varovammin tunkeutunut hänen unelmiensa maailmaan, olisi kaikki voinut olla hyvin, mutta Rameshin otaksuessa, että hän, Kamila, oli lähettänyt häntä hakemaan, linnat sortuivat soraläjäksi. Hänen mieleensä muistui, kuinka Ramesh oli aikonut jättää hänet vankeuteen loma-ajaksi, kuinka kylmäkiskoinen hän oli ollut laivalla, muistui tuo ja paljon muutakin. Omaehtoinen tuttavallisuus oli aivan toista kuin pelkkä kutsun noudattaminen. Vasta heidän Ghazipuriin tultuansa hänelle oli selvinnyt heidän välillään vallitsevan eron valtavuus.

Saila ei kumminkaan voinut sitä ymmärtää. Hänen käsityskykynsä ei riittänyt oivaltamaan, että Rameshin ja Kamilan välillä saattoi olla todellinen, estävä raja.

Hän kohotti Kamilan pään syliinsä ja huudahti: "Kerrohan, rakkaani, sanoiko Ramesh Babu sinulle jotakin epäystävällistä? Ehkäpä häntä harmitti se, että mieheni hänet haki. Olisit sanonut, että syy on yksin minun."

"Ei, ei, hän ei virkkanut siitä mitään! Mutta miksi lähetitkään häntä hakemaan!"

"Minä tein väärin", tunnusti Saila syvästi katuen, "sinun pitää antaa minulle anteeksi."

Kamila nousi kohta istualleen ja kiersi kätensä Sailan kaulaan. "Riennä nyt pois, ystäväiseni", sanoi hän, "Bipin Babu käy varmaan kärsimättömäksi."

Sillävälin Ramesh oli jotakin tehdäkseen tutkinut kaikki _Pionieerin_ sivut, kunnes vihdoin kokosi tarmonsa ja heitti sanomalehden menemään. "Riittäköön", sanoi hän itsekseen, "minä lähden huomenna Kalkuttaan ja järjestän asiani siellä. Mitä kauemmin viivyttelen tekemästä Kamilaa vaimokseni, sitä suurempi konna tunnen olevani!"

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Ramesh oli vakaasti päättänyt suorittaa tehtävänsä Kalkuttassa mahdollisimman pian ja olla missään tapauksessa menemättä Kalitolan seuduille.

Hän asettui vanhaan asuntoonsa Dardzhiparaan, mutta asiain järjestely vaati ainoastaan vähäisen osan hänen päiväänsä, joten vuorokauden monet jäljelläolevat tunnit kuluivat äärettömän hitaasti. Hän ei voinut käydä tervehtimässä ketään tuttavaansa, välttipä ketään kohtaamasta kadullakin.

Hän havaitsi kuitenkin, että vanhaan asuntoon palaaminen sai hänessä aikaan vaistomaisen muutoksen. Avaran taivaan alla, maaseudun häiriytymättömässä rauhassa Kamilan nuorekas kauneus oli hänet lumonnut, mutta täällä, suuressa meluisassa kaupungissa, tuo lumous oli melkein kerrassaan hälvennyt. Dardzhiparassa Ramesh yritti loitsia esiin tytön kuvaa ihastuneen katseensa iloksi, mutta mielikuvitus ei totellut. Ramesh vannoi itsellensä kerran toisensa jälkeen, ettei milloinkaan enää ajattelisi Hemnalinia, mutta neidon kuva kohosi eloisana hänen muistiinsa öin ja päivin. Hänen jäykkä unohtamispäätöksensä muuttui voimalliseksi muistin liittolaiseksi.

Jos Ramesh olisi ollut liukasliikkeisempi, niin hän olisi suorittanut tehtävänsä paljon nopeammin ja palannut jo aikoja sitten; mutta hidastelun vuoksi kului vähäpätöisimpiinkin seikkoihin peloittava aikamäärä. Vihdoin hän sentään selviytyi niistä kaikista, ja tuli päivä, jolloin hän päätti matkustaa seuraavana päivänä Allahabadiin ja sieltä Ghazipuriin. Hänen harjoittamansa ankara itsensähillitseminen oli jäänyt ihan palkitsematta. Ei haittaisi, arveli hän, vaikka kävisi ennen Kalkuttasta lähtöä salaa Kalitolassa.

Tämän päätöksen tehtyänsä hän istuutui kirjoittamaan kirjettä Hemnalinille. Hän selitti juurta jaksain suhteensa Kamilaan, ilmoittipa vielä aikovansa Ghazipuriin palattuansa ottaa tuon avuttoman onnettoman todella vaimoksensa. Siitä syntyi jäähyväiskirje, jossa hän purki sydämensä entiselle rakastetullensa, ennenkuin hänestä lopullisesti ja täydellisesti erosi.

Hän sulki kirjeen kuoreen, mutta ei kirjoittanut mitään osoitetta. Hän tiesi saavansa apua Annada Babun palvelijoilta, sillä Ramesh oli leppoinen kaikille, jotka olivat tekemisissä Hemnalinin kanssa, ja oli pienimmänkin tilaisuuden sattuessa jaellut tuhlaavasti rahaa ja muita lahjoja. Senvuoksi hän ajatteli asettua pimeän tultua talon läheisyyteen ja yrittää nähdä Hemnalinia, kaukaa vilahdukselta, ajatteli sitten antaa kirjeen jollekin palvelijalle neuvoen häntä jättämään sen kenenkään huomaamatta Hemnalinille. Siten piti heitä yhdistävien vanhain siteiden lopullisesti katketa.

Pimeän tullen hän lähti matkaan ja hiipi vapisevin ja tykyttävin sydämin haihtumattomien muisteloiden kadulle. Perille saavuttuansa hän huomasi, että ovi oli suljettu, ja ylös katsahtaessaan näki kaikissa ikkunoissa kaihtimet. Talo oli asumaton ja pimeä.

Hän koputti ovelle. Kolmannen tai neljännen koputuksen jälkeen joku palvelija työnsi salvan syrjään ja avasi.

"Sinähän olet Sukhan, eikö totta?" kysyi Ramesh.

"Olen kyllä, armollinen herra, minä olen Sukhan."

_Ramesh_: "Mihin isäntäsi on lähtenyt?"

_Palvelija_: "Hän on lähtenyt neidin kanssa maalle virkistymään."

_Ramesh_: "Minne he ovat lähteneet?"

_Palvelija_: "Sitä en tiedä."

_Ramesh_: "Onko joku muu matkustanut heidän kanssansa?"

_Palvelija_: "On, Nalin Babu?"

_Ramesh_: "Kuka on Nalin Babu?"

_Palvelija_: "Sitä en tiedä."

Ramesh sai houkutelluksi Sukhanista sen tiedon, että tämä Nalin oli eräs nuori herra, joka oli viime aikoina käynyt tuhka tiheään talossa. Vaikka Ramesh puolestaan olikin luopunut kaikista toivelmistaan Hemnaliniin nähden, tunsi hän kuitenkin nimenomaista ennakkoluuloisuutta Nalin Babua kohtaan.

"Oliko neidin terveydentila hyvä hänen lähtiessään?" kysyi hän.

"Oli kyllä, hän voi varsin hyvin." Vastaus oli tarkoitettu Rameshia rauhoittamaan ja miellyttämään, mutta taivas yksin tietää, kuinka Sukhan erehtyi laskelmissaan!

"Haluaisin käydä pikimmiten huoneistossa."

Palvelija otti käryävän öljylamppunsa ja lähti häntä saattamaan.

Ramesh vaelsi kuin aave huoneesta toiseen istuutuen silloin tällöin jollekin tutulle tuolille tai sohvalle. Huonekalut, koko sisustus, kaikki oli entisellään, mutta lisäksi oli tullut tuo tungettelija Nalin, mistä lieneekään esille sukeltanut. Luonto vihaa tyhjyyttä ja rientää sen aina nopeasti täyttämään! Tuossa oli se ikkunankomero, jossa Ramesh ja Hemnalini olivat vierekkäin seisoneet syyspäivän hämärtyessä illaksi ja molempien sydämien sykkiessä yhteen tahtiin. Mennessään mailleen aurinko varmaan joka päivä kirkasti säteillänsä tätä huonetta. Pitikö Rameshin saada seuraaja, joka yrittäisi uudelleen luoda ikkunan kehystämää kahden kuvaa. Eikö menneisyyden henki astuisi heidän väliinsä ja sormi varoittamaan kohotettuna ajaisi heitä pois toistensa luota? Rameshin povessa riehui loukattu ylpeys.

Seuraavana päivänä hän ei matkustanutkaan Allahabadiin, vaan lähti suoraa päätä Ghazipuriin.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Ramesh oli viipynyt Kalkuttan-matkallansa lähes kuukauden, ja Kamilan laisesta, keskellä parasta kehitysikäänsä olevasta tytöstä kuukausi tuntuu pitkältä ajalta. Samoinkuin aamuhämärä äkkiä muuttuu ihanaksi päivänkoitoksi, samoin hänen naisellisuutensa heti herättyään puhkesi täyteen tietoisuuteen. Tämä herääminen olisi kenties tapahtunut paljon myöhemmin, ellei kiinteä ystävyyssuhde Sailadzhaan ja viimeksimainitun olemuksesta tulviva valo ja lämpö olisi muuntumista edistänyt.

Sillävälin oli setä Tshakrabartti Rameshin vitkastelun ja Sailadzhan alinomaisten kehoitusten yllyttämänä alkanut vakavasti hakea asuntoa ja oli vuokrannut kaupungin ulkopuolelta Gangesin rannalta pienen bungalow'n nuorta pariskuntaa varten. Hän oli uutterasti etsinyt kokoon välttämättömintä sisustusta, olipa vielä palkannut sen verran palvelijoitakin, että taloudenpito voitiin aloittaa.

Kun Ramesh palasi Ghazipuriin pitkän poissaolonsa jälkeen, oli Kamilalla vihdoin oma koti, joten nuorikkojen ei enää tarvinnut käyttää siinä suhteessa hyväkseen sedän vieraanvaraisuutta.

Taloa ympäröi riittävä puutarha-alue. Korkeat _sisu_-puut muodostivat varjoisan kujanteen. Virta oli vetäytynyt kuivan ajan uomaan, ja sen ja talon välillä levisi hiekkalakeus, jossa näkyi vuorotellen nuoren vehnän ja melonilavojen värikkäitä täpliä. Alueen eteläkulmassa, virran puolella, kasvoi jättiläiskokoinen _nim_-puu, jonka juurella oleva tanner oli kivetty.

Talo oli ollut kauan asumattomana, ja rakennus, samoinkuin koko aluekin, näytti olevan pahasti rappiolla. Puutarha oli muuttunut viidakoksi, ja huoneet olivat siivoamattomat; mutta Kamila ei siitä välittänyt. Hän oli niin ihastunut päästessään emännöimään omassa kodissa, että kaikki tuntui hänestä kauniilta. Hän päätti viipymättä, miten kutakin huonetta oli käytettävä ja mitä kuhunkin puutarhan kulmaan oli istutettava, ja suunnitteli, sedän neuvoa kysyen, koko alueen viljelemistä. Hän valvoi itse keittiön lieden paikoilleen asettamista ja välttämättömien muutosten suorittamista viereisessä varastohuoneessa. Koko päivän hän lakaisi, pesi ja puhdisti, ja hänen tarmonsa keksi yhä uusia esineitä.

Taloustyöt ilmaisevat naisen kauneutta mitä vaihtelevimmissa ja viehättävimmissä muodoissa, ja askarteleva Kamila muistutti Rameshin mielestä lintua, joka on vapautunut häkistänsä ja kohoaa ilmoille. Hänen säteilevät kasvonsa ja se taitavuus, joka hänen toimissaan ilmeni, herättivät Rameshissa aivan uusia ihmettelyn ja ihailun tunteita.

Ramesh näki hänet ensi kerran emäntänä. Kamila näytti tulleen valtakuntaansa, ja jonkinlainen arvokkuuden sävy liittyi nyt hänen kauneuteensa.

"Mitä teetkään, Kamila?" kysyi hän. "Sinähän uuvutat itsesi!"

Kamila keskeytti askarensa hetkiseksi ja katsahti Rameshiin, huulilla onnen hymy. "Älä pelkää, tämä ei väsytä minua ollenkaan." Samassa hän jo jatkoi työtänsä iloiten siitä, että Ramesh suhtautui myötätuntoisesti hänen toimiinsa.

Rameshin johti hänen rakastuneisuutensa kohta jälleen Kamilan luo erään toisen tekosyyn nojalla. "Joko olet syönyt aamiaista, Kamila?" kysyi hän.

"Tietysti! Jo monta tuntia sitten!" kuului vastaus.

Ramesh tiesi sen yhtä hyvin kuin Kamilakin, mutta ei voinut olla kysymättä, koska tahtoi osoittaa hänelle pientä huomaavaisuutta; Kamila puolestaan ei turhasta tiedustelusta pahastunut.

Pitääkseen keskustelua yllä Ramesh jatkoi: "Miksi teet tuon kaikki itse, Kamila? Antaisit minun suoritettavakseni osan siitä."

Kuten tiedämme, on hyvissä työntekijöissä se heikko puoli, että he epäilevät toisten kelpoisuutta. Niinpä Kamilakin vain virkkoi hymyillen: "Ei, tämä ei ole miesten työtä."

"Me miehet olemme suvaitsevaisia", vastasi Ramesh, "me kuuntelemme vastaan sanomatta, sukupuoleemme kohdistuvia loukkauksia. Jos minä olisin nainen, niin tässä syntyisi kelpo kahakka. Mutta sinähän käyttelet setää töissäsi. Miksi pidät minua aivan kelvottomana?"

"En tiedä, mutta minua naurattaisi, jos näkisin sinut keittiötä lakaisemassa! Sinun olisi paras lähteä. Minä tässä saan aikaan ankaran pölyn!"

Pitääkseen pyörää liikkeellä Ramesh jatkoi: "Pöly ei kunnioita ketään; käsittelee sinua aivan samoin kuin minuakin."

"Minä siedän sen, koska minun täytyy", sanoi Kamila, "mutta en käsitä, miksi sinä, jonka ei tarvitse, sen tekisit."

Ramesh alensi ääntänsä, jotta palvelijat eivät kuulisi: "Minä tahtoisin osan kaikesta siitä, mitä sinun on siedettävä, olipa se työtä tai mitä muuta tahansa."

Kamilan poskiin nousi kevyt puna. Mitään vastaamatta hän astui syrjemmälle ja huusi Umeshille:

"Umesh, tuo tänne vielä yksi vesisanko; katsohan, kuinka paksuna pöly tässä lepää. Anna luuta minulle!" Samassa hän jo alkoi voimallisesti lakaista.

"Mitä teetkään, Kamila?" huudahti Ramesh; pahoillaan siitä, että näki hänet niin halvassa työssä.

"Miksi niin, Ramesh Babu", kuului ääni hänen takaansa, "eihän kunniallinen työ vahingoita? Te englantilaisen kasvatuksen saaneet henkilöt puhutte aina ihmisten yhdenvertaisuudesta. Jos pidätte lakaisemista arvoanne alentavana työnä, niin miksi annatte palvelijanne sitä suorittaa? Minä en ole niin sivistynyt kuin te, mutta mielipiteeni on tämä: kun näen hyveillä kaunistetun naisen käsittelevän luutaa, niin jokainen risu hohtelee silmissäni kuin auringonsäde! -- Olen nyt saanut viidakkonne jonkinmoiseen kuntoon, lapsukaiseni (tämä sanottiin Kamilalle), ja pyydän nyt osoittamaan, missä vihanneslavojen tulee sijaita."

"Odottakaahan hetkinen, setä; tämä huone ei ole vielä täysin kunnossa." Kamila ryhtyi jälleen työhönsä.

Saatuaan huoneen siivotuksi hän irroitti vyötäisille kietomansa vaatteen, veti sen pään yli yllensä ja ryhtyi setä Tshakrabarttin kanssa vakavasti neuvottelemaan kasvislavojen parhaasta sijoittamisesta.

Päivä oli kohta lopussa, mutta talo ei vielä vastannut Kamilan ankaroita puhtausvaatimuksia. Pitkäaikaisen laiminlyönnin jäljet eivät olleet helposti poistettavissa, ja oli ilmeistä, että muutamat huoneet eivät kelvanneet käytettäviksi, ellei niitä vieläkin siivottu ja tuuletettu. Rameshin suureksi pettymykseksi täytyi heidän, Kamilan ja hänen, viettää vielä yksi yö setälässä. Ramesh oli koko ajan odotellut iltahetkeä omassa kodissa ja oli kuvaillut mielessään, kuinka Kamila istuisi ujosti hymyillen hänen vieressään lampun valossa kuunnellen, mitä hänellä oli sydämellänsä. Koska talon kuntoonpano saattoi kestää vielä kolmeneljä päivää, ei hän voinut siirtää asianajotoiminnan edellyttämien oikeutusten hankkimista tuonnemmaksi, vaan matkusti jo seuraavana päivänä Allahabadiin.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Setä itse lähti paria päivää myöhemmin Allahabadiin käydäkseen, vanhemman tyttärensä Bidhun luona.

Sinä aamuna, jolloin ukko matkusti, Kamila kutsui Sailadzhan kekkereihin uuteen kotiinsa, ja Saila saapuikin tarjoiltuaan toimeensa lähtevälle Bipinille aamiaista.

Ystävättäret ryhtyivät Umeshin avustamina järjestämään ateriaa _nim_-puun alle. Kun aamiainen oli nautittu, he asettuivat puun juurelle mielin määrin juttelemaan. Viileä varjo, lempeä auringonpaiste ja virralle avautuva näköala tuntuivat Kamilasta mainiolta keskustelun kehykseltä, ja se epämääräinen kaipaus, joka hänen sydämessänsä asui, muuttui niin etäiseksi kuin haarahaukka, joka kaarteli ylhäällä heidän päittensä päällä näyttäen pieneltä pilkulta korkeuden sinessä.

Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun Saila alkoi tehdä lähtöä. Hän sanoi miehensä kohta palaavan työstä, joten hänen oli mentävä.

"Etkö voisi yhtä ainoata kertaa poiketa tottumuksestasi?" kysyi Kamila. Mutta Saila vain hymyili ja pudisti päätänsä koskettaen samalla hyväillen Kamilan leukaa. Lähtiessään hän kehoitti Kamilaa palaamaan ennen pimeän tuloa.

Aurinko oli vielä taivaanrannan yläpuolella, kun Kamila sai talousaskarensa suoritetuiksi. Hän kääriytyi hartiahuiviin ja istuutui jälleen _nim_-puun alle katselemaan, kuinka aurinko painui korkean virranäyrään taakse, missä lepäsi pari kalastajavenhettä kuvastellen mastojansa hehkuvan iltataivaan taustalle.

Nyt saapui Umesh jonkin tekosyyn nojalla voidakseen aloittaa keskustelun hänen kanssaan. "Teillä ei ole ollut pitkään aikaan beteliä, maammoseni", sanoi hän. "Minä olen valmistanut sitä sedän talossa ja tuon sitä tässä." Hän ojensi Kamilalle paperiin käärittyä beteliä.

Kamila huomasi äkkiä, että tuli pimeä, ja hypähti seisaalleen.

"Setä Tshakrabartti on lähettänyt teitä varten vaunut", lisäsi Umesh.

Kamila astui sisään katsahtaakseen ympärilleen vielä kerran, ennenkuin lähti pois. Oleskeluhuoneessa oli englantilaismallinen liesi, johon voitiin sytyttää tuli, jos sattui talvella tulemaan liian kylmä, ja lieden reunuksella paloi öljylamppu. Kamila laski betelkäärön lieden reunalle ja aikoi jatkaa kierrostansa, kun katse sattui omaan nimeen, joka oli Rameshin käsialalla kirjoitettu käärepaperiin.

"Mistä olet tämän paperin löytänyt?" kysyi hän Umeshilta.

"Se oli herran huoneen nurkassa. Minä nostin sen sieltä lattiaa lakaistessani."

Kamila tarttui paperiin ja alkoi lukea. Se oli sama kirje, jossa Ramesh oli tunnustanut kaikki Hemnalinille ja jonka hän huolimattomana oli viskannut lattialle.

Kamila luki kirjeen loppuun asti.

"Miksi seisotte siinä mitään virkkamatta, maammoseni?" kysyi Umesh. "Tulee pimeä."

Huoneessa olisi kuullut neulasen putoamisen, ja Kamilan ilme huolestutti Umeshia. "Ettekö kuule, maammoseni? Meidän täytyy lähteä kotiin; on jo myöhä", kehoitteli hän. Mutta Kamila liikahti vasta sitten, kun sedän palvelijat saapuivat ponnekkaasti ilmoittamaan, että vaunut olivat jo kauan odottaneet.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

"Etkö voi hyvin, ystäväiseni?" kysyi Sailadzha Kamilan saavuttua. "Kivistääkö päätäsi?"

"Ei, minua ei vaivaa mikään; miksi ei setä ole kotona?"

"Äiti lähetti hänet Allahabadiin sisareni luo, joka on ollut joitakin aikoja sairaalloinen."

"Milloin hän palaa?"

"Hän kuuluu viipyvän ainakin viikon. Sinä olet rasittanut itseäsi liiaksi, kun olet puuhaillut koko päivän talossanne. Sinä näytät kovin uupuneelta. Syö illallinen varhain ja mene levolle."

Kamilan ainoana pelastuksena olisi tässä tilassa ollut Sailan uskotuksensa ottaminen, mutta hän tunsi sen olevan mahdotonta. Juuri Sailalle hänen oli mahdotonta tunnustaa, että se henkilö, jota hän oli pitänyt miehenänsä, ei ollutkaan hänen miehensä.

Kamila sulkeutui omaan huoneeseensa ja luki vielä kerran Rameshin kirjeen.