Part 10

Yö oli pimeä; täysikuu valaisi vain himmeästi vellovaa taivasta, missä pilvet kiitivät myrskyn edellä kuin hävityksen henget. Rannat olivat häipyneet näkymättömiin, virran pinta oli tuskin havaittavissa, taivas ja maa, läheisyys ja kaukaisuus, näkyvä ja näkymätön, kaikki kietoutui sekasortoiseksi pyörteeksi, joka näytti hahmoutuvan kuoleman ruhtinaan tarumaiseksi mustaksi puhveliksi, innoittavaksi kummitukseksi, joka raivostuen heittää sarviansa.

Kamila ei tietänyt, mitä lajia oli se tunne, joka liikkui hänen povessansa, kun hän silmäili pilvien riehuvaa laumaa ja öistä sekamelskaa. Se saattoi olla pelkoa, mutta yhtä hyvin se saattoi olla iloakin.

Elementtien riehunnassa oli kesytöntä voimaa, kahleetonta vapautta, joka helähdytti jotakin uinuvaa kieltä hänen sielussansa. Luonnon kapinoiva raivokkuus lumosi hänet. Ketä vastaan luonto kapinoi? Ulvova myrsky ei kuulunut vastaavan Kamilan kysymykseen. Sen vastaus oli käsittämätön, samoinkuin myrsky hänen omassa povessansa. Epäilemättä oli tämä kapina, joka järisytti maan uumenia ja jota säesteli myrskyn valitushuuto, yritys ratkoa ja heittää pois jokin näkymätön ja käsin koskematon petoksen, valheen ja pimeyden verkko.

Tiettömän avaruuden äärimmiltä rajoilta tullen rajumyrsky huusi alinomaista kieltoansa "Ei, ei!" yön pimeyteen. Mistä se kieltäytyikään? Sitä oli mahdoton varmasti sanoa, mutta se kaikui ponnekkaana, ehdottomana: "Ei, ei, ei milloinkaan; ei, ei, ei!"

KOLMASKYMMENES LUKU

Seuraavana aamuna myrsky oli hieman tyyntynyt, mutta tuuli yhä vielä ankarasti. Kapteeni tähysteli huolestuneena taivasta epäröiden, pitikö nostaa ankkuri vai eikö.

Tshakrabartti kävi varhain aamulla Rameshia tervehtimässä. Ramesh oli vielä makuulla, mutta nousi heti Tshakrabarttin nähtyänsä. Havaitessaan hänen viettäneen yönsä yksin hytissänsä ja muistaessaan edellisen illan tapahtuman ukko liitti asiat toisiinsa. "Te kai olette nukkunut yönne täällä?" tiedusteli hän.

Ramesh väisti kysymystä. "Onpa mahdoton ilma tänäkin aamuna", virkkoi hän. "Kuinka olette nukkunut, setä?"

"Kuulkaahan, Ramesh Babu", vastasi Tshakrabartti, "te pidätte minua varmaan vanhana hupsuna, ja puheistani päättäen minä epäilemättä se olenkin. Mutta enpä ole ehtinyt tähän ikään sitä ennen pohtimatta useitakin ongelmia. Useimmat niistä olen osannut ratkaista, mutta te olette vaikein kaikista eteeni sattuneista!"

Ramesh sävähti punaiseksi, mutta hillitsi itsensä pian ja virkkoi hymyillen: "Ratkaisemattomuus ei ole mikään rikos, setä. Ajatelkaamme jotakin vaikeata kieltä, esimerkiksi telegua. Meistä tuntuu hankalalta käsittää sen alkeitakaan, mutta telingalaiset lapset oppivat sen itsestään. Sitä, mitä ei ymmärrä, ei pidä heti tuomita. Kohdatessaan omituisia piirteitä ei pidä heti suhtautua niihin epäilevästi eikä menettää kaikkea niiden käsittämisen toivoa."

"Anteeksi, Ramesh Babu", virkkoi ukko. "Olisi julkeata, jos yrittäisin ymmärtää henkilöä, joka ei minuun luota, mutta toisinaan, sattuu, että kohtaamme lähimmäisen, jonka kanssa tulee hyväksi ystäväksi ensi näkemällä. Tämän voi todistaa parrakas ukko, kapteenimme. Hän epäilemättä myöntää pitävänsä pikku vaimoanne kalliina ystävänänsä. Kysykää häneltä, ja jos hän kieltää, niin hän ei ole oikea muhamettilainen. Asiain ollessa sillä kannalla käy kovin hankalaksi, jos äkkiä joutuu tekemisiin telegua muistuttavan ongelman kanssa. Kunhan ajattelette asiaa, Ramesh Babu, ette enää tunne itseänne loukkaantuneeksi."

"Juuri sen vuoksi, että olen sitä ajatellut, en ole loukkaantunut. Mutta olinpa loukkaantunut tai en ja olinpa käsitellyt tunteitanne kovakouraisesti tai en, joka tapauksessa telegu pysyy teleguna. Se on armoton luonnon laki." -- Ramesh huokasi.

Ramesh alkoi nyt harkita, oliko lopultakaan otollista asettua Ghazipuriin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut, että ukko saattaisi olla heille hyödyksi asetuttaessa asumaan vieraalle paikkakunnalle, mutta nyt hän havaitsi, että paikallisista tuttavista olisi haittaakin. Jos hänen suhteensa Kamilaan joutuisi pohdinnan ja tutkistelun esineeksi, niin Kamila voisi joutua ikävyyksiin. Olisi parempi uppoutua jonnekin, missä ei ollut yhtään tuttavaa ja missä ei kukaan tulisi kyselemään.

Niinpä hän virkkoikin Tshakrabarttille ennen laivan saapumista Ghazipuriin: "Kuulkaahan, setä, minä luulen sittenkin, ettei Ghazipur ole oikea paikka minun ammattini harjoittamiseen, joten jatkan matkaa Benaresiin."

Rameshin päättäväinen sävy huvitti ukkoa. "Alinomaa suunnitelmia muutellessaan ei menettele päättävästi vaan epäröiden! Tällä hetkellä olette siis joka tapauksessa päättänyt matkustaa Benaresiin?"

"Niin olen", vastasi Ramesh lyhyesti.

Ukko lähti sanaakaan sanomatta ja alkoi koota matkatavaroitansa.

"Ettekö voi minua tänään ollenkaan sietää, setä?" kysyi Kamila veitikkamaisesti.

"Mitäpä voitte odottaakaan, kun riitelemme aamusta iltaan?" vastasi hän. "Tiedättehän, etten ole vielä milloinkaan pitänyt puoliani!"

_Kamila_: "Te olette väistellyt minua koko aamun."

_Tshakrabartti_: "Uskallatteko väittää minun väistelleen teitä? Tehän aiotte kerrassaan paeta luotani."

Kamila tuijotti häneen, mitään käsittämättä. "Eikö Ramesh Babu ole vielä teille sanonut?" jatkoi ukko. "On päätetty asia, että matkustatte Benaresiin."

Kamila ei myöntänyt eikä kieltänyt. "Te ette suoriudu tuosta mitenkään", virkkoi hän hetkisen vaiti oltuansa. "Antakaahan, kun kokoan tavaranne."

Tshakrabartti oli kovin loukkaantunut, kun Kamila suhtautui niin välinpitämättömästi Ghazipur-suunnitelman raukeamiseen. "Ehkäpä onkin yhdentekevää", sanoi hän itsekseen. "Mitäpä hyödyttää solmia uusia siteitä minun iälläni?"

Samassa saapui itse Ramesh ilmoittamaan suunnitelman muutoksesta. "Minä tässä juuri haeskelin sinua", sanoi hän Kamilan alkaessa kohta järjestellä kokoon Tshakrabarttin vaatteita.

"Me emme nyt menekään Ghazipuriin", jatkoi Ramesh. "Olen päättänyt aloittaa ammattini harjoittamisen Benaresissa. Suostutko siihen?"

"En, minä menen Ghazipuriin", vastasi Kamila kohottamatta katsettansa Tshakrabarttin matkalaukusta. "Minä olen jo koonnut kaikki tavarani."

"Lähdetkö sinne yksin?" kysyi Ramesh, jota Kamilan päättävä kieltäytyminen kummastutti.

"Enpä tietenkään; onhan siellä setä -- --" Samassa hän loi ukkoon lempeän silmäyksen.

Tshakrabarttille tilanne oli hieman kiusallinen. "Lapsukaiseni", huomautti hän, "jos asetatte minut etusijalle, niin teette Ramesh Babun mustasukkaiseksi." Mutta Kamila toisti vieläkin: "Minä menen Ghazipuriin." Äänen sävy ilmaisi, että hän katsoi voivansa toimia, miten mieli teki.

"Olkoon menneeksi, setä", virkkoi Ramesh, "valitaan Ghazipur."

Illalla taivas kirkastui sateen jälkeen, ja Ramesh istui vielä kauan kuutamossa mietiskellen. "Tällä tavoin asia ei voi jatkua", sanoi hän itsekseen. "Tilanne saattaa käydä mahdottomaksi, jos Kamila kääntyy kapinalliseksi. En käsitä, kuinka voin alkaa elää hänen kanssaan samalla säilyttäen välttämättömän etäisyyden. En voi tätä enää jatkaa. Kamilahan on todellakin vaimoni. Minä olen alusta asti pitänyt häntä vaimonani eikä minun tarvitse arkailla, vaikka emme olekaan suorittaneet määrättyjä menoja. Itse Kuolema antoi hänet minulle ja yhdisti meidät toisiimme tuona yönä hiekkasärkällä, ja hän on epäilemättä kaikkia maallisia pappeja voimallisempi!"

Hänen ja Hemnalinin välillä oli vihollisarmeija täysissä varuksissaan. Hänen olisi pitänyt raivata itselleen tie esteiden, epäilysten ja häpeän halki, ennenkuin olisi voinut pää pystyssä astua neidon eteen, ja hän säikkyi ajatellessaan suoritettavia taisteluita. Millaiset olivatkaan hänen voitontoiveensa? Miten hän voi todistaa syyttömyytensä? Ja vaikka voisikin sen todistaa, karttaisi yhteiskunta sittenkin hänen seuraansa; ja seuraukset olisivat Kamilalle niin tuhoisat, että tämä tie oli mahdoton. Pelkuruudesta ja epäröinnistä oli siis tehtävä loppu! Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa Kamila todellakin vaimoksensa. Hemnalini varmaan ajatteli häntä nyt inhoten, ja tämä inho taivuttaisi häntä suostumaan jonkin toisen kosijan morsiameksi. Ramesh huokasi ja luopui kaikista Hemnalinia koskevista toiveistansa.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

"Hei, Umesh", huudahti Ramesh, "mihin sinä lähdet?"

"Minä lähden maammosen mukaan."

_Ramesh_: "Mutta minähän olen ostanut sinulle matkalipun Benaresiin asti, ja tämä on vasta Ghazipur. Me emme matkusta Benaresiin."

_Umesh_: "En minäkään."

Ramesh ei ollut arvannut Umeshin liittyvän alinomaiseksi perheenjäseneksi, mutta pojan tyyni varmuus hämmästytti häntä.

"Otammeko siis Umeshin mukaamme?" kysyi hän Kamilalta.

"Hänellä ei ole ketään muutakaan, kenen luo menisi."

_Ramesh_: "Onhan hänellä joitakin sukulaisia Benaresissa."

_Kamila_: "Hän haluaa mieluummin lähteä meidän matkaamme. Muista nyt, Umesh, että olemme vieraalla paikkakunnalla, ja pysyttele lähellä setää, jottemme tungoksessa sinua kadota."

Oli ilmeistä, että Kamila oli ottanut yksinomaisesti johtaakseen matkaseuruetta ja vastatakseen siitä. Se vaihe, jossa hän oli nöyrästi tyytynyt Rameshin määräyksiin, oli kulunut nopeasti loppuun. Niinpä Umesh enemmittä puheitta lähti heidän mukaansa, pieni vaatemytty kainalossaan.

Setä asui pienessä talossa kaupungin ja eurooppalaiskorttelin välillä. Talon edessä oli kivikehäinen kaivo ja takana puutarha, jossa kasvoi mangopuita. Taloa erotti kadusta matala muuri, ja muurin ja talon välissä oli pienoinen kasvitarha, jota kasteltiin kaivon vedellä. Rameshille ja Kamilalle tarjottiin vieraanvaraisuutta, kunnes he löytäisivät oman asunnon.

Sedän vaimossa, Haribhabhinissa, jota hänen miehensä oli aina kuvaillut aran heiveröiseksi, ei näkynyt mitään ulkonaisia heikon rakenteen merkkejä. Hän oli ehtinyt keski-iän ohi, mutta näytti terveeltä ja voimakkaalta, ja ainoastaan ohimoilla näkyi muutamia harmaita hiuksia. Vanhuus näytti niin sanoaksemme saaneen oikeuden häneen, mutta ei ollut vielä käyttänyt sitä hyväksensä.

Tosiasia oli, että hän pian sen jälkeen, kuin Tshakrabartti oli hänet nainut, oli sairastunut malariakuumeeseen, josta hänen miehensä mielipiteen mukaan ainoastaan ilmanalanvaihdos voi hänet parantaa. Senvuoksi Tshakrabartti oli siirtynyt koulumestariksi Ghazipuriin ottaen perheensä mukaansa.

Haribhabhinin terveys oli aikoja sitten entisellään, mutta hänen miehensä huolehti hänestä yhä vieläkin alinomaa.

Tshakrabartti vei vieraansa erääseen ulompaan huoneeseen ja lähti sitten sisäsuojiin etsimään eukkoansa, joka löytyi takapihalta, missä hän asetteli ruukkujansa ja pannujansa auringonpaisteeseen ja viskoi vehniä.

"Täälläkö sinä oletkin!" huudahti Tshakrabartti. "Tänään on sangen kylmä. Etkö ota huivia hartioillesi?"

_Haribhabhini_: "Mitä ajatteletkaan? Kylmä! Aurinko tässä korventaa selkääni."

_Tshakrabartti_: "Se ei käy päinsä. Sinun täytyy ottaa päivänvarjo."

_Haribhabhini_: "Olkoon menneeksi, nouda se. Sanohan nyt, missä olet niin kauan viipynyt."

_Tshakrabartti_: "Se on pitkä juttu. Minä olen tuonut pari vierasta; heistä on ensin pidettävä huolta." Sitten hän lyhyesti kertoi, keitä vieraat olivat.

Tshakrabartti ei suinkaan tuonut ensi kertaa vieraita kotiinsa, mutta Haribhabhini oli tuskin valmistautunut ottamaan vastaan pariskuntaa. "Siunatkoon, mihin me ne sijoitamme!" huudahti hän.

"Tulehan ensin heitä näkemään", virkkoi hänen miehensä, "sitten voimme ratkaista, mihin heidät sijoitamme. Missä onkaan Saila?"

"Hän on pesemässä lasta."

Tshakrabartti nouti nyt Kamilan ja esitteli hänet vaimollensa.

Kamila tervehti Haribhabhinia niin kunnioittavasti kuin eukon ikä vaati. Eukko puolestaan kosketti Kamilan leukaa, suuteli sitten omaa sormeansa ja sanoi miehellensä: "Eikö hän sinunkin mielestäsi muistuta suuressa määrin meidän Bidhuamme?" -- Bidhu oli vanhempi tytär, Allahabadissa naimisissa.

Tshakrabarttia keksitty yhtäläisyys salaa hymyilytti. Todellisuudessa Bidhu ja Kamila eivät olleet vähimmässäkään määrässä toistensa näköiset, mutta Haribhabhini ei tahtonut milloinkaan myöntää, että mikään muu tyttö oli kauneudeltaan tai muilta eduiltaan hänen tytärtänsä parempi. Toinen tytär, Sailadzha, eli vanhempien luona eikä kenties voinut kilpailua kestää, joten äiti piti lippua korkealla vertailemalla vierasta poissaolevaan.

"Olemme kovin iloiset saadessamme ottaa teidät vastaan", jatkoi Haribhabhini, "mutta pelkään, että olonne tulee hieman epämukavaksi. Uutta taloamme parhaillaan korjataan, joten meidän täytyy sujuttautua tänne." Tshakrabarttilla oli tosiaankin kauppakujan varrella toinen pieni rakennus, joka oli parhaillaan korjattavana, mutta se ei suinkaan ollut sellainen paikka, jossa olisi voinut asua, eivätkä he olleet milloinkaan sitä ajatelleetkaan.

Tshakrabartti nauroi itsekseen eukkonsa kerskailulle, mutta ei antanut häntä ilmi. "Jos te pelkäisitte epämukavuutta, en olisi kehoittanut teitä tänne tulemaan", huomautti hän Kamilalle. Sitten hän kääntyi vaimonsa puoleen: "On parasta, ettet jää tänne. Syysaurinko voi olla sinulle vahingoksi." Hän lähti katsomaan, kuinka oli Rameshin laita.

Jäätyään yksin Kamilan seuraan Haribhabhini alkoi ahdistella tyttöä kysymyksillä.

"Miehenne on asianajaja, eikö totta? Kuinka kauan hän on jo harjoittanut ammattiansa? Paljonko hänellä on siitä tuloja? Vai niin, hän ei ole vielä harjoittanut käytännöllistä toimintaa? Mistä hän sitten elää? Onko appenne jättänyt hänelle hyvän omaisuuden? Ettekö tiedä? Olettepa te merkillinen tyttö! Ettekö tiedä mitään miehenne sukulaisista? Paljonko miehenne antaa teille taloutta varten kuukaudessa? Teidänkö, teidän iällänne, on pidettävä huolta kaikesta, kun teillä ei ole anoppia! Minun tyttäreni Bidhun mies jättää koko ansionsa hänen käytettäväkseen."

Tuollaisella loppumattomalla kysymysten ja huomautusten sarjalla eukko piankin todisti Kamilan kyvyttömyyden, ja tyttö käsitti selvästi, kuinka tavattomalta ja hävettävältä täytyi tuntua, ettei hän tietänyt mitään miehensä ulkonaisesta asemasta ja suvusta. Kamila huomasi, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut tilaisuutta tutunomaisesti jutella Rameshin kanssa asioistansa ja ettei hän tietänyt miehestänsä juuri mitään. Ensi kerran hän tajusi asemansa omituisuuden ja joutui mieltä hämmentävän oman kelvottomuutensa tunnon valtaan.

"Saanko katsoa rannerenkaitanne, lapsukaiseni?" aloitti Haribhabhini jälleen. "Hyvää kultaa ne eivät ole, eiväthän? Eikö isänne antanut teille mitään koruja, kun menitte naimisiin? Ah, teillä ei ole isää? Mutta pitäisihän teillä sentään joitakin koruja olla. Eikö miehenne ole teille mitään lahjoittanut? Bidhulle hänen miehensä antaa jonkin korun joka toinen kuukausi."

Tämä ristikuulustelu keskeytyi, kun saapui Sailadzha taluttaen kaksivuotiasta tytärtänsä Umia. Sailadzha oli tummaverinen, ja hänen kasvonsa olivat pienet, mutta niiden ilme oli eloisa ja otsa leveä. Näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut tervettä järkeä ja leppoinen luonnonlaatu.

Hetkisen Kamilaa tarkasteltuansa Sailadzhan pieni tyttö tervehti häntä "tätinä". Ei sen vuoksi, että hän olisi huomannut vähintäkään Bidhuun viittaavaa yhtäläisyyttä -- hän sijoitti jokaisen naisolennon, joka häntä miellytti, empimättä "tätien" luokkaan. Kamila nosti tytön heti syliinsä.

Haribhabhini esitteli Kamilan Sailadzhalle: "Tämän rouvan mies on asianajaja ja aikoo asettua tänne ammattiansa harjoittamaan. Isä on matkalla heidät tavannut ja tuonut tänne."

Nuorten naisten katseet osuivat yhteen, ja tämä yksi silmäys teki heistä hyvät ystävät.

Haribhabhini lähti pitämään huolta vieraittensa hyvinvoinnista, ja Sailadzha tarttui Kamilan käteen vieden hänet omaan huoneeseensa.

Aivan pian he juttelivat aivan tuttavallisesti. Ikäero oli tuskin huomattavissa.

Tiedoiltansa ja ajatuskyvyltänsä Kamila oli ikäisiänsä melkoisesti kehittyneempi. Tämä saattoi johtua siitä, ettei hänen yksilöllisyyttänsä ollut milloinkaan tukahduttanut anopin kuri. Hänen korvissaan eivät olleet milloinkaan kaikuneet sellaiset sanat kuin "Ole vaiti!" "Tee mitä käsken!" "Nuorten tyttöjen ei pidä niin usein sanoa 'ei'!" Niinpä hän katselikin maailmaa kasvoihin seisoen suorana ja pystyin päin: soma kasvi tanakkoine varsineen.

Uudet ystävykset olivat pian syventyneet keskusteluun huolimatta siitä, että pikku Umi lakkaamatta yritti vetää huomiota puoleensa. Kamilan täytyi pakostakin havaita, kuinka paljoa heikompi hänen keskustelukykynsä oli. Sailadzhalla oli paljon sanottavaa, hänellä tuskin mitään. Se avioelämää kuvaileva luonnos, jonka Kamila esitti, oli pelkkä kynäpiirros, epätäydellinen ja ihan väritön.

Tätä ennen hänellä ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta huomata sen puutteellisuutta. Hän oli vaistomaisesti tuntenut, että jotakin puuttui, olipa toisinaan ollut kapinoimaisillaankin, mutta ei ollut koskaan itsellensä selvittänyt, mitä oikeastaan puuttui.

Kohta kun jää oli murtunut, Sailadzha alkoi jutella miehestänsä; tarvitsi vain koskettaa sitä kieltä, joka edusti hänen elämänsä perussäveltä, ja se soi aivan kirkkaana. Mutta Kamila tiesi, ettei osannut tätä kieltä soittaa; hänellä ei ollut mitään sanottavaa miehestänsä; sellaiseen keskusteluun hänellä ei ollut ainesta eikä haluakaan. Sailadzhan aluksen liukuessa iloisesti myötävirtaan onnenlasteinensa Kamilan tyhjä pursi oli surkeasti kiinni karilla.

Sailadzhan miehellä, Bipinillä, oli toimi Ghazipurin oopiumitehtaassa. Tshakrabarttilla oli vain kaksi tytärtä, ja vanhempi eli miehensä perheessä, Ukko ei voinut sietää nuoremmasta eroamista ja oli senvuoksi valinnut hänen mieheksensä varattoman nuorukaisen, joka mielellään otti vastaan sen toimen, jonka Tshakrabartti neuvokkailla tempuillansa onnistui hänelle hankkimaan, ja suostui asumaan vaimonsa vanhempien luona. Yht'äkkiä Sailadzha katkaisi keskustelun lausumalla: "Anteeksi, ystäväiseni, minä palaan aivan pian." Sitten hän ryhtyi hieman itsetietoisesti selittämään, että hänen miehensä oli vast'ikään tullut kylpemästä ja että hänelle oli toimitettava aamiaista, ennenkuin hän lähti toimeensa.

"Kuinka voitte tietää, että hän on tullut?" kysyi Kamila sydämensä yksinkertaisuudessa.

"Älkää pitäkö minua pilkkananne", vastasi Sailadzha. "Mistä sen tietää? Ettekö te tunne miehenne askeleita, kun ne kuulette?"

Hän nauroi, nipisti Kamilan poskea, heitti vaatteensa irrallisen kulman, johon avainkimppu oli solmittu, yli olkapäänsä, sieppasi Umin käsivarrellensa ja kiiruhti pois.

Kamila ei ollut tietänyt, että askelten kieli on niin helposti opittavissa. Hän silmäili mietteissään ulos ikkunasta.

Ulkona kasvoi guava-puu, jonka kukkivien oksien ympärillä hymisivät mehiläiset varkautta suunnitellen.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Ramesh ajatteli ostaa erään talon, joka sijaitsi yksinäisessä paikassa Gangesin rannalla. Hänen olisi oikeastaan pitänyt matkustaa Kalkuttaan hakemaan tavaroitansa ja täyttämään välttämättömiä muodollisuuksia, jotka tekisivät hänelle mahdolliseksi toimia Ghazipurissa asianajajana, mutta hänen ei ollenkaan tehnyt mieli käydä jälleen tuossa kaupungissa. Eräs hänen muistissaan oleva katu lepäsi ikäänkuin taakkana hänen mielessään. Hän oli vielä kokonaan häilyväisyyden valloissa, ja kumminkin olivat asiat kehittyneet niin pitkälle, että hänen täytyi sopeutua olemaan Kamilan puolisona ja tyytymään kaikkiin tämän olotilan seurauksiin.

Kykenemättä uhmaamaan välttämättömyyttä hän siirsi matkansa yhä tuonnemmaksi.

Koska Tshakrabarttin pienen talon tilat olivat rajoitetut, asui Kamila naisten huoneissa, _zenanassa_, Ramesh taas ulommissa suojissa, joten hän ja Kamila tuskin koskaan näkivät toisiansa. Sailadzha sanoi Kamilalle kaikessa tuttavuudessa, kuinka kovin hän pahoitteli tätä välttämätöntä puolisoiden erottamista.

"Miksi teet siitä niin suuren asian?" kysyi Kamila. "Eihän se mitään kauheata ole!"

Sailadzha nauroi: "Oletpa sinä kovasydäminen nuori vaimo! Mutta minua sinä et niin helposti petä! Minä tiedän varsin hyvin, mitä ajattelet!"

"Sanohan minulle aivan vilpittömästi", aloitti Kamila, "jos Bipin Babu ei tulisi muutamaan päivään luoksesi, niin olisitko -- --?"

"Mitä vielä! Hän ei voisi pysyä kahtakaan päivää poissa luotani!" kehuskeli Sailadzha ja alkoi kertoa esimerkkejä Bipin Babun rajattomasta kiintymyksestä. Hän luetteli kaikki ne temput, joita nuorukainen oli heidän naimisiin mentyänsä käyttänyt päästäkseen vihollisten -- vanhempain -- linjojen läpi nuoren puolisonsa pakeille, kertoi, kuinka yritys oli toisinaan epäonnistunut ja hänet oli saatu kiinni, kertoi, kuinka he sinä aikana, jolloin kaikki kohtaaminen oli ollut kielletty, olivat lohduttaneet itseänsä vaihtamalla vanhempien tietämättä silmäyksiä kuvastimessa Bipinin ollessa päivällisellä. Sailadzhan kasvot säteilivät, kun hän ajatteli noiden menneiden päivien huvia.

Oli sitten tullut aika, jolloin Bipinin täytyi olla koko päivä toimessaan, ja Sailadzha kuvaili nyt seikkaperäisesti, kuinka he olivat toisiansa kaivanneet ja kuinka Bipin toisinaan oli heittänyt työnsä sikseen ja karannut kotiin.

Erään kerran hänen oli pitänyt matkustaa muutamaksi päiväksi Patnaan järjestämään isänsä liikeasioita. Sailadzha oli kysynyt häneltä: "Luuletko voivasi Patnaan matkustaa ja sinne jäädä." Bipin oli kehuskellut: "Tietysti voin sen tehdä." Vastauksen sävy oli loukannut Sailadzhan ylpeyttä, ja hän oli vannonut itselleen, ettei osoittaisi lähdön aattopäivänä vähintäkään pahoittelun merkkiä; mutta hänen päätöksensä olikin sulanut kyynelvirraksi, ja seuraavana päivänä, kun kaikki oli valmiina matkaa varten, oli Bipinin päätä alkanut äkkiä särkeä, ja hän oli tuntenut salaperäisen taudin oireita, joten kaikki toimenpiteet oli peruutettava. Sitten oli tullut tohtori ja määrännyt hänelle jotakin, ja hän ja Sailadzha olivat salaa kumonneet lääkkeen viemäriputkeen, ja potilas oli toipunut ihmeen nopeasti!

Sailadzha näytti olevan siinä määrin muisteloihinsa vajonneena, ettei tietänyt mitään ajan kulumisesta, mutta sittenkin sai portin hiljainen narahdus hänet hypähtämään jalkeilleen. Bipin Babu siellä palasi toimestansa. Näennäisesti vaipuneena hupaisiin menneisyyden muisteloihin hän oli tarkkaavasti kuunnellut puutarhanportin edustalta kaikuvia etäisiä askelia.

Ei pidä luulla, että Kamila katsoi Sailadzhan suhtautumisen avioelämään pelkäksi harhakäsitykseksi. Hän oli tuntenut itsessään saman tunnon kyteilyä. Ensimmäisinä Rameshin kanssa vietettyinä kuukausina hänen sielussansa oli toisinaan soinut kieli, joka tuntui antavan hänelle aavistusta avioelämän salaisuudesta. Myöhemmin, kun hän oli päässyt vapaaksi koulun siteistä ja oli palannut Rameshin luo, oli sattunut tuokioita, joina hänen sielunsa oli tuntunut värähtelevän jonkin mystillisen tanssin ihmeellisessä tahdissa. Sailadzhan kertomusta kuunnellessaan hän käsitti jotakin noiden tuntojen merkityksestä. Mutta hänen omat elämyksensä eivät silloin olleet millään tavoin syviä eivätkä kestäviä: vaikutus oli jäänyt häipyväksi. Hänen ja Rameshin kesken ei ollut sattunut mitään Sailadzhan ja Bipinin välisiin kiihkeihin suhteisiin verrattavaa. Eroaminen Rameshista joksikin aikaa ei ollut aiheuttanut hänelle mitään syvää surua, eikä hän voinut kuvitella Rameshin istuvan _zenana_n ulkopuolella yrittäen keksiä tekosyytä saadakseen nähdä häntä edes vilahdukselta.

Sunnuntaihin tultaessa Sailadzha joutui pahaan pulaan. Hän ei halunnut jättää uutta ystävätärtänsä koko päiväksi yksinään, mutta toisaalta hän ei tuntenut olevansa riittävässä määrin epäitsekäs uhratakseen ainoaa viikon päivää, jonka sai viettää Bipinin seurassa. Hän ei kumminkaan voinut täysin nauttia juhlapäivästä niin kauan kuin tiesi, että Ramesh ja Kamila asuivat saman katon alla pääsemättä toistensa luo. Kunpa hänen vain onnistuisi saada aikaan heidän kohtauksensa!

Hän ei kertonut vanhemmilleen mitään suunnitelmistansa, mutta Tshakrabartti ei ollutkaan se mies, joka odottaa, kunnes häneltä neuvoa kysytään. Hän selitti aikovansa lähteä maalle järjestämään jotakin kiireellistä asiaa ja teroitti Rameshin mieleen, ettei ketään vieraita ollut odotettavissa ja että hän sulkisi lähtiessään ulko-oven. Hän piti huolta siitä, että hänen tyttärensä tämän kuuli, ja tiesi varsin hyvin tämän huomautuksen tulevan onkeen otetuksi.

"Tulehan, ystäväiseni, kuivataan sinun hiuksesi", virkkoi Sailadzha Kamilalle, kun he palasivat joelta kylpemästä.

"Onko tänään erikoinen kiire?"