Part 7

Silloin aukeni kuolevan suu vielä enemmän ja jotain murtausi esiin, kaikille näkymätönnä, mutta kaikille yhtä todellisena. Tuossa purossa virtaavan kuplan tavoin se särkyi tuskin kuultavasti äännähtäen ja katosi. Ja välittömästi kuin hiljaisen ihmeen vaikutuksesta silenivät kasvojen jännittyneet piirteet entiseen lepoonsa, entistä suurempaan rauhaan, tyyneyteen, jollaista elämällä ei ole unessakaan. Kun kaikki näkivät tämän yliluonnollisen kauniin rauhan, illanviileydessä, kumman kohinan kuuluessa, tuntiessaan jonkin pakenevan, jotain aavistaen ja muistaen, puhkesivat kyyneleet kaikkien silmistä, runsaimpina ja vapauttavimpina surevalle kuolevan pääpuolessa, eikä kukaan voinut nähdä mitään enää.

Ainoastaan Olavi seisoi jäykkänä, kaikkien tunteitten ulkopuolella, synkkänä hedelmättömässä katumuksessaan, käsittämättä mitään, rajattoman köyhänä.

Grels oli ollut tyttärensä luona silloin kun tämä jätettiin yksin, ikäänkuin ottaakseen hänet takaisin kärsivien maailmaan ja antaakseen hänelle tuen ja lämmön varmuuden. Ennenkuin hän vei hänet mukanaan ruumiin keralla, meni hän poikansa luo, katsoi tätä tutkivasti ja odotti hänen hyvästiään, millaisena se tulisikin. Tuolla onnettomalla ei ollut hänelle ajatusta antaa, tuskin katsettakaan.

-- Jään tänne, sanoi hän vain, kunnes minut otetaan.

-- Sitä sinulta odotinkin. Kaikki asiaankuuluva oli sitä myöten valmista ja päätettyä hänen mielestään. Jos on vielä jotain, niin kutsu minua, ja minä tulen!

Mutta ei ollut mitään sen enempää, Olavi jäi paikalle hautoen ja tuudittaen ajatuksiaan. Ei kukaan vartioinut häntä; ilta tuli, hän istui vielä paikalla -- kunnes hänet noudettiin.

Tämän jälkeen en sillä kertaa tavannut Grelsiä enkä hänen tytärtään. Jostain sanomalehdestä luin oikeudenkäynnistä. Olavi ei kieltänyt mitään, muttei voinut selittääkään. Hän teki lujan, miehekkään, mutta ikäänkuin jähmettyneen vaikutuksen. Tuomio oli mahdollisimman lievä, mutta kylläkin ankara sittenkin, useita vuosia vankeutta.

Ja kesästä tuli talvi, ja kesät ja talvet vuorottelivat, aika kului.

Vielä kerran tulin matkustaneeksi sille seudulle, ja löysin saman kevään kuin ennen ja kaiken entisellään.

Kesyin Grelsiä, oliko hän vielä elossa ja kuinka voi.

Kyllä hän eli ja oli entisensä lainen. Mikseikäs olisi?

Koko tapahtuma näytti unohtuneen.

Entä tytär, oliko hän naimisissa?

Ei -- nyt johtui mieleen -- ei, hän ei ollut naimisissa. Hän ei ollut unohtanut vainajaa. Paljon hän oli muuttunut. Ei vanhentunut ulkomuotonsa puolesta, mutta hyvin hän oli vakava. Samoinkuin isä ei hän koskaan nauranut ja muutenkin hän oli isän kaltainen olennoltaan. Aina he olivatkin yhdessä, olipa sitten kyseessä sairaskäynnit tai muu, ja molempia mainittiin samalla kunnioituksella, mikä aina oli seurannut isän nimeä.

Entä poika, Olavi, oliko hän vielä vankilassa? Tiedettiinkö hänestä mitään.

Turvauduttiin sormilaskuun. Kyllä hän mahtoi olla vankilassa, mutta pian kai aika oli kulunut. Milloin tahansa saattoi hän päästä vapaaksi. Muuten ei hänestä paljoa tiedetty.

Kerran oli Grels matkustanut häntä tapaamaan, mutta hän oli lähettänyt vain terveiset: Olen vielä sama kuin ennen, en ole kyllin arvokas. Grels oli kääntynyt tyynenä kotiinsa. Ihminen tulee siksi, mihin hänessä on idut, oli hän sanonut, kun ihmeteltiin vastausta. Jos hänessä on sitä, mitä odotan hänestä, pulpahtaa se kyllä esiin kerran. Jollei sitä ole, ei siitä kannata puhuakaan sen enempää. Tänne hän on tervetullut, silloin kun aika on käsissä.

Kysyttiin, oliko hän sanonut terveiset pojalleen, että oli antanut anteeksi, mutta hän vastasi: Mitä taikoja se sana tekisi? Ihminen ei elä toisen puheista. Ei, en lähettänyt minkäänlaista sanaa. Eikähän minulla ole mitään anteeksiannettavaa. Minäkö tunkeutuisin poikani ja hänen kohtalonsa välille?

Tämä kuulosti kylläkin kummalliselta ja vaikeatajuiselta, mutta ei ryhdytty tutkimuksiin eikä tuomioon silti, koska asia koski Grelsiä, joka oli mies ainoa laatuaan.

Kirkkoherrakin oli ollut kerran kaupungissa ja puhutellut vankilanpappia. Hänellä ei ollut mitään hyvää sanottavanaan. Vanki oli aivan toisenlainen kuin muut, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, moitteeton käytökseltään, rauhallinen ja tyyni, mutta kuitenkin luoksepääsemätön. Uskonto ei häneen pystynyt, ei hän kaivannut vapauteen, mutta ei myöskään peljännyt sitä. Oli kuin hänen sisäinen elämänsä olisi ollut suljettu kovan ja järkkymättömän välttämättömyyden holviin, joka oli lujempi kuin vankilanseinät. Kaikkihan on niin tarkoituksetonta. Jos olisin rangaistukseksi menettänyt henkeni, olisin sen voinut ymmärtää. Mutta täälläpitäminen on pikkumaista ja tyhmää. Johtomiehet arvelivat, että hän ehkä kuului noihin synnynnäisiin rikollisiin, jotka järkkymättömän kohtalon pakosta kulkevat yhä eteenpäin kerran astumaansa tietä, ja olivat huolissaan ajatellessaan hänen vapautumistaan.

Enempää en saanut kuulla, enkä luullut enää tapaavani ketään noista kolmesta.

Mutta eräänä päivänä piti taas kaivettaman kaivoa, ja Grels tuli vanhaa ammattiaan harjoittamaan. Menin sinne häntä katsomaan.

Hän istui maassa samoin kuin ensi kerralla, kun hänet näin, hän lepäsi ja kokosi voimia matkan jäljestä, ja hänen kätensä hyväili hajamielisesti silittäen ruohoa kuten silloinkin. Paljon hän oli muuttunut, vaikkei hänen ympäristönsä ollut sitä huomannut. Nyt hän oli vanha mies, tukka oli vetäytynyt taaksepäin otsalta ja harmennut kovin, selkä oli hiukan kumarassa. Silmät, jotka yhäti olivat lapsellisen kirkkaat, olivat nyt sisäisen, ajatusten alla piilevän pimeyden synkistämät. Salaperäisyys oli niihin ottanut asuntonsa.

Tytär istui hänen läheisyydessään kukkien keskessä; hän ei näyttänyt olevan enää halukas niitä poimimaan, hän silmäili niitä kuin rakkaita, pidettyjä esineitä. Hän veti syvään henkeä, hänen sileä ihonsa oli soudun tuottamasta ponnistuksesta punastunut, kädet lepäsivät helmassa kuin väsyneet palvelijat, jotka olivat tehneet tehtävänsä niin ettei mitään ollut enää jäljellä. Hänen katseensakin oli väsähtänyt. Hyvin suopeana, mutta vakavana se kierteli ympäristöä, kuin olisi tahtonut sanoa: täällä on niin ihmeellisen kaunista ja iloista, minua täällä ei kukaan tarvinne! Terveys loisti vielä hänen olemuksestaan, mutta sittenkin se pisti silmään loistavasta kukkivasta ympäristöstä.

Tämä olikin ihmeteltävän rikas ja iloinen paikka.

Rantaäyräät olivat tavallista jyrkemmät, ja niiden rajaviivat, jotka erottivat ne yläpuolella olevista kunnaista, näkyivät selvästi hienon ruohon alta. Petäjämetsän muuria verhosivat koivut hohtavan valkeine runkoineen ja lehvineen, jotka näyttivät olevan pelkkää kultaista tomua tai usvaa, mutta jotka kuitenkin olivat niin tiheät, että ainoastaan latvojen yläpuolelta saattoi nähdä havupuitten tumman taustan. Alapuolella virtasi joki, jonka pinnan kosken alkava vauhti pani karehtimaan. Siinä karkeloivat tuhannet välkkyvät liekit ja suuret näkinkengän muotoiset täplät, jotka upposivat sineen ja ilmestyivät taas pintaan. Tuonnempana, mutkansa tällä puolen, se levisi laajana ja valkeana kuin taivas pouta pilviä kuvastellen. Niemien ja saarien lomitse liittyi yhä uusia vesiviiruja toisiinsa. Aurinko, joka tulvi viheriälle rinteelle, näytti kuin prismasta heijastuen vaihtuneen suorastaan kukkien väreiksi. Niitä oli siinä ryhmissä ja kiehkuroissa, kevätesikoita, vuokkoja, leiniköitä yltäkylläisissä, tavattomissa joukoissa. Uutistalosta, joka oli aivan puhdas ja loistava pärekattoineen, nousi sinertävä savu. Veturin vihellys viilsi ilmaa, ja kauempana jymisi juna outoine sisällyksineen terottaen äänellään täällä vallitsevaa levon ja erilläänolon tunnetta.

Grels nousi lepuutettuaan väsyneitä käsivarsiaan ja katseli kauan ja tutkivasti ympärilleen tottunein katsein.

Hän näytti odottavan aivan erikoista iloa siitä, että löytää täältä elvyttävät vesisuonet ja jo kumartuen saa kuulla, kuinka ne hiljaa solisevat ja kumpuilevat syvyydessä. Hän meni leikkaamaan pajunoksan ja valitsi kauan ja tarkasti.

Läsnäolijat seurasivat häntä katseillaan, eivätkä muut kuin minä huomanneet kahta lähestyvää miestä, jotka pysähtyivät uutistalolle. Heidän puvussaan ja ryhdissään oli jotain näille paikoille outoa, siksi katselin heitä tarkkaavaisesti.

Heti tunsin ketä he olivat: Olavi ja luultavasti vankilasta lähetetty kuljettaja. Sieltä he lienevät tulleet suoraan; varovaisuuden vuoksi ei oltu tahdottu jättää vankia yksikseen ennen kotiin saapumista.

Olavin kasvot loistivat jo kaukaa kalpeudesta, joka oli johtunut sisälläolosta ja ehkä myös liikutuksesta. Säpsähdin. Nyt! Nyt juuriko hän tuli, keskelle kevättä, keskelle tätä?

Kuinka hänestä mahtoikaan tuntua kummalliselta ja valtavalta.

Millaiset olivatkaan hänen viimeiset vankilapäivänsä olleet, kun tuo levoton kysymys läheni yhä ratkaisuaan: mitä teet elämällä, joka sinua odottaa ulkopuolella; minne voit siltä mennä piiloon? Ja samalla tapahtui vuodenajan vaihdos nopeasti, hänestä nopeammin kuin muista, antaen aavistuksen siitä muurin yli hiipivässä välkkeessä tai ristikon läpi pujahtavassa valonsäteen tomutanssissa; kevät tuntui saavuttamattomalta muun menetetyn ohella, kaiken murtuneen elämänilon keralla. Päivä tuli, jolloin tämä kaikki oli poissa. Hän näki edessään valmiin, kauniin, mutta vieraan maailman, jossa ei hänelle ollut sijaa.

Sitten seurasi matka pohjoiseen halki metsien, jotka muistuttivat hänelle hänen omiaan, yli jokien tutun, herättävän kohinan. Sitten, äkkiä kohtasi hän taas kevään, toivon, ilon kirvelevänä mahdollisuutena. Mutta pian palasi taas muisto raskaampana, rikos entistä suurempana.

Hän painautui, puolittain tukea hakien pyörrytyksen vallassa, puolittain piilottautuakseen, tuvan nurkkaan ja seisoi sitten siinä katsellen hiljaa ja liikkumatonna.

Grelsillä oli pajuvitsa valmiina, hän kulki hiukan kumartuneena nurmikon yli. Paju rupesi melkein heti värisemään hänen kädessään, sillä paikka lie ollut vesiperäinen, mutta hän haki parasta suonta, kulki mäkeä ylös ja alas edes ja takaisin, katse suunnattuna maahan, ja päivänsäde leikki hänen kumartuneella, vanhentuneella ruumiillaan.

Saatoin arvata, kuinka pojan silmät seurasivat laajentuneina tätä, kuinka muisti kuljetti häntä taapäin ja kuinka samoinkuin lapsuudessa hänet nytkin täytti kunnioituksen tunne. Kuinka hän luki vanhuuden ja surun merkit, kuinka kaikki mahtoi tuntua hänestä kummalta kuin uni, jonka selvitystä jo nukkuvanakin etsii.

Grels oli löytänyt suonen, hän seurasi sitä, pysähtyi paikkaan, missä paju kääntyi suoraan maata kohden eikä näyttänyt tahtovan irroittua siitä, työnsi vitsan maahan ja katsoi ylös.

Ensimäiseksi sattui hänen silmänsä vastapäätä oleviin pojan kalpeihin kasvoihin. Kaikki muutkin näkivät ne samassa hetkessä.

Grels seisoi hiljaa paikallaan ja antoi käsiensä vaipua. Ne vapisivat kuin vitsa äsken, hapuilivat kummallisesti ympärilleen, pysähtyivät, laskeutuivat alas puolimatkaan. Yhtäkkiä ne nousivat kuin oudon voiman pakosta, hän seisoi käsivarret ojossa kirkkain, odottavin katsein.

Siinä saapui kadotettu nopeasti nurmikon yli, horjahtelevin askelin, miltei eteenpäin kaatuen. Hän oli jo perillä ja painautui rajusti nyyhkyttäen toisen syliin. He vapisivat molemmat.

Käännyin sisareen.

Hän oli aivan kalpea katsoessaan heihin. Mahdollisesti oli hän "antanut anteeksi", kuten sanotaan, mutta nyt, nähdessään rakastettunsa murhamiehen niin likellä, hän ymmärsi mitä tuo sana merkitsee, sillä tapahtuman muisto kohosi jäätävänä hänen mieleensä. Kosken kohina soi nyt hänen korvissaan kuin silloinkin, ja se tuntui vetävän hänet pyörteessään kohti kauhua ja surua, joita vuodet eivät olleet kuolettaneet, vaan ainoastaan vaivuttaneet uneen.

Grels irtautui lempeän lujasti poikansa suonenvedontapaisesta syleilystä, piti häntä ojennetuin käsivarsin edessään ja katsoi katsomistaan pojan kalpeanloistaviin kasvoihin ja kuumeenhohtoisiin silmiin. Olavi ei koettanutkaan salata itseään. Näytti siltä, kuin hän olisi ensinkään ajattelematta itseään antanut sisäisen elämänsä olla tuon ihmeellisen kirkkaan, salaperäisen, kaikkinäkevän katseen tutkittavana. Ei kumpikaan heistä välittänyt siitä, että olivat kaikkien katseltavina, vaikka oli heidän luonteelleen vastaista näyttää muille sisintään. Aivan yksin he siinä seisoivat ollen ainoastaan toisilleen olemassa, edustaen kahta sukupolvea, sielu sielua vastaan.

-- Isä, isä, kuului viimein sammaltaen, ja lapsellisen yksinkertainen sointu oli liikutetussa, miehekkään syvässä äänessä, -- minä pidän sinusta. Juuri sanojen niukkuus teki sisällön rikkaaksi, ja tyynenä, lujana kaikui Grelsin vastaus: Se on hyvä ja siunattu asia, poikani. Tiesin varmaan sen joskus tulevan. Enempiä sanoja ei meidän tarvitse tuhlata muuhunkaan.

Ja isä tarttui poikansa käsiin ikäänkuin siten lausuen hänet tervetulleeksi vertaisten joukkoon; se oli samalla sekä korotus että hyvästijättö kaikelle entiselle. Toisesta kädestä kiinnipitäen hän vei hänet tyttärensä luo.

-- Tässä, sanoi hän, on sinulla jotain takaisin voitettavaa. Minut olet aina omistanut.

Hän jätti heidät kahden. Hän ei tahtonut häiritä heidän hienointa, syvintä tunnettaan; hänkin olisi tässä tilinteossa tuntunut vieraalta. Tai ehkä hän tarvitsi jotain puuhailtavaa voidakseen sisäisesti päästä tyyneyteen, joka hänessä vasta oli ulkonaista. Oli miten oli, hän tarttui hieman vapisevin käsin kankeen ja lapioon ja palasi lähteen paikalle työhön.

Vankilasta-saattaja tuli nyt hänen luokseen esittääkseen asiansa. Tämän luottamustoimensa tähden, sekä ollen järjestyksen ja oikeuden moitteetonryhtinen, vaikkakin virkapuvuton edustaja, hän tunsi olevansa sangen merkillinen henkilö tässä piirissä, ja se kuvastuikin selvästi hänen suorakulmaisesta ja jäykästä olemuksestaan. Hän alotti pitkän, kuivan, lakityyliä tavoittelevan, vahtimestaria ilmaisevan esitelmän, että koska hän otaksui olevansa tekemisissä holhottavansa isän kanssa j.n.e. ja kun vankilassa oli syntynyt arveluita vastaisuuteen nähden j.n.e. ja koska oltiin vakuutetut lujan ja johdonmukaisen edelleenkasvattamisen hyödystä, sillä perusteella, minkä rankaiseva oikeus oli vapautettuun laskenut -- ja paljon muuta sellaista -- niin... Mutta hän ei koskaan päässyt lauseen loppuun.

Grels nyökkäsi hänelle ystävällisesti hymyillen, katkaisten yhdellä katseella sanatulvan. Enempää selittelemättä hän työnsi kangen maahan ja alkoi työnsä, samalla kuin mies harmin ja epäröimisen mykistämänä loittoni parin askeleen päähän.

Työ sujui reippain, toiveikkain, siivitetyin ottein, rauta kalskahti kiviin, ja hän oli nuorempi ja voimakkaampi kuin äsken seisoessaan siinä ulkonaisen ja sisäisen auringon kirkastamana.

Sisarukset seisoivat vaieten paikoillaan tuijottaen toistensa kalpeihin, muuttuneihin kasvoihin. He katsoivat, ei niinkuin todellista, vaan niinkuin aavenäkyä, joka joskus voi ilmestyä kiihottuneitten aistien tajuttavaksi silloin kun äkillinen valo lamauttaa ulkonaisen aistimuksen. Heidän tunteensa olivat liian syvät pukeutuakseen sanoihin, mykkyys sitoi heidän kielensä, nykyisyys oli hävinnyt, ainoastaan entisyyden muisto ruumiillistuneena oli elävänä heidän edessään.

Sisarelle olivat nämä vuodet olleet kaipauksen ja katkeruuden täyttämiä, veljelle synkkää jähmetystä tuottavia, päivän kärsivällisesti suoritetussa toivottomassa työssä, vankilan tyhjyydessä ne olivat kuluneet. Kuollut makasi siinä heidän jalkainsa juuressa, teko, joka oli murtanut molempien elämän; lamauttavan kylmänä piteli kosken kohina sitä heidän välillään.

Veli kohotti epäröiden, arasti kättään, sisar näki liikkeen, suuntasi katseensa siihen, säpsähti. Silmänräpäyksen tuijottivat molemmat siihen, ikäänkuin olisivat vielä nähneet veritahrat. He olivat nyt toisistaan yhtä kaukana kuin silloin, ja jos he olisivat puhuneet, olisivat sanat vahvistaneet ikuisen eron.

Mutta he vaikenivat, käsi vaipui takaisin yhtä pelokkaana kuin oli noussutkin, ja katseet kohtasivat toisensa. He elivät edelleen muistoissaan.

Siinä kulki heidän ajatustensa ohitse sisaren varman, odottavan onnen kultaamat päivät, siinä veljen nuoruudentoivo, kiihkeä halu toimintaan, valtaan, elämään. Heidän suunsa värähti surumielisesti; kauemmas taapäin kulkivat muistot. He näkivät toisensa lapsena, jolloin ystävyys, leikki ja itsetiedottoman lämpimät tunteet liittivät heidät toisiinsa, he etsivät toistensa kalpeista kasvoista kadonneita piirteitä menneiltä ajoilta, samoinkuin palaneen paperin tuhasta haetaan varjomaista kirjoitusta.

Hitaasti tapahtui molemmissa muutos; se sai alkunsa sisältäpäin leviten hiljaisena loistavana valona katseeseen ja tunkeutuen verettömään ihonpintaan saakka. He eivät enää nähneet vain omaansa, eikä toinen ollut toiselle vieras. Silta sielusta sieluun oli rakennettu, ihmeen hetki oli tullut. Veli ja sisar, asetettuina vastakkain kuin kaksi kastepisaraa, sulivat samaan sääliin toistensa särjetyn elämän tähden; muistaessaan kaikkea hyvää, mitä olivat yhdessä tunteneet, he ymmärsivät toisensa, unohtivat itsensä. Tässä ei ollut enää rikoksentekijä ja kärsinyt, vaan molemmilla oli sama suru ja sama siitä syntyvä toivo. Ei kumpikaan tiennyt alottaneensa, ensiksi kyyneliin puhjenneensa, saattaen toisen tekemään samoin, rinta rintaa vasten he nyt tuudittivat toisensa ja itkunsa sovintoon. Koska kaikki tämä oli tapahtunut sanatta, ei sillä ollut sanan rajoitustakaan. Syvimmistä syvyyksistä kumpusi uutta välittömästi ja loppumatta.

Kun he nostivat katseensa, työskenteli isän kanki yhtä iloisesti kalahdellen. He astuivat käsi kädessä kuin lapset hänen eteensä. Hän katsoi heihin ja nyökkäsi, kuin olisi nähnyt juuri sitä, mitä hänen pitikin nähdä, viittasi silmänräpäyksen odottamaan, kumartui maahan ja väänsi siitä jotain. Suuri kivi pyörähti rinnettä alas ja putosi jokeen iloisesti molskahtaen.

Grels laski työaseensa ja veti heidät syliinsä seisoen suorana ja hymyilevänä, kirkkain silmin, valoisin ilmein heidän rinnallaan. Heidän jalkainsa juuresta syöksähti auringonvaloon vesisuihku nousten maasta kyynärän korkealle maanalaisen painon voimasta. Se pirskotti vesipisaroita heidän vaatteilleen, laskeutui maahan ja virtasi purona edelleen kukkien ja ruohon lomitse. Vesisuihku kumpusi esiin kuin laulu, raikkaana ja välitönnä, ja sen ensi pulpahdus, joka oli aluksi hiekan ja saven sekainen, tuli äkkiä kirkkaaksi ja säihkyväksi, loistaen kauneimpana kauniilla seudulla.

He katselivat tätä hiljaisella ihmetyksellä, käsi kädessä. Katse puoliksi verhottuna päivänpaisteelta kulkivat he unelmissaan virran siintävänsinisiä selkiä kotiaan ja tulevaista elämää kohden. Niin minä jätin heidät.